Nimenantamisen vaikeudet

Hesari kertoo tänään, että Anu Kaipainen on pahastunut Otavalle, joka antanut Reijo Mäen dekkarille nimen Nuoruustango. Kaipaiselta on aikaisemmin ilmestynyt samanniminen romaani ja runo, josta Kaj Chydenius teki tunnetuksi tulleen laulun. Tavallisesti kirjailija antaa kirjalle nimen, joka liittyy jollakin tavoin kirjan keskeiseen teemaan, ja kustantaja hyväksyy nimen. Esikoisromaanin nimeämisessä minulle tuli pientä erimielisyyttä kustantajan kanssa, kun hän ei hyväksynyt antamaani nimeä, vaan ehdotti nimeksi Irti miehistä. En tiedä oliko se hänen vitsinsä, tuohduin vähän ja sanoin, että olkoon vaikka Irti. Ja sen nimen esikoisromaani sai.

Kukaan kirjailija ei taatusti halua antaa kirjalleen samaa nimeä kuin on aikaisemmin ilmestyneellä kirjalla, mutta sellaista sattuu vahingossa. Siksi tarkistan etukäteen kirjastojen luetteloista, että kirjalle suunnittelemani nimi ei ole jo käytössä. Ennen piti käydä plaraamassa kirjastojen kortistoja ja vanhoja Vuoden kirjat -luetteloja, mutta nykyään on helpompaa, kun nimen voi käydä tarkastamassa tietokoneella kirjastojen tietokannoista. Luulisi, että jokainen kustannustoimittaja tekisi sen automaattisesti. Kirjailijoille sellainen asia ei ehkä tule mieleen, eikä kaikilla ole nettiyhteyttä tai tietoa siitä miten kirjastojen hakukoneita käytetään.

Tiedän kokemuksesta miten harmillista samannimisyys on. Sari Vuoristolta ilmestyi vuonna 1998 Irti -niminen novellikokoelma ja Ismo Alangolta vuonna 1996 I-r-t-i - albumi ( Minun Irtini oli ilmestynyt jo 1970). Kaksi vuotta sitten Juhani Salokanteleelta ilmestyi Samaa sukua - romaani. Samana syksynä ilmestyi myös Michel Cunninghamin romaani, jonka suomennoksen nimi oli Samaa sukua. ( Minun Samaa sukuani oli ilmestynyt vuonna 1985).

Täytyy tunnustaa, että en tunne tekijänoikeuslakia, vaikka olen kirjailija. Tänään vasta luin Hesarista, että ”tekijänoikeuslain 51. pykälän mukaan taiteellisen teoksen nimen julkaiseminen voidaan kieltää, jos nimi voidaan sekoittaa aikaisemmin julkistettuun tekijään tai sen tekijään.”

Blogi ei ole taiteellinen teos, jotenka tekijänoikeuslain 51. pykälää ei voi soveltaa tähän blogiin, jonka nimi on Sanat, eikä myöskään nettipäiväkirjaani jonka nimi on Kirjailijan päiväkirja. Kun valitsin tälle blogille nimeä, mieleeni ei tullut että Jean-Paul Sartrelta on ilmestynyt suomeksi samanniminen omaelämäkerrallinen romaani. Nimi syntyi, kun silmäni kulkivat hajamielisesti pitkin kirjahyllyä ja osuivat kirjan selkään, jossa luki: Sanat että tietäisimme. Voilá! siinä on blogille nimi, mutta se on liian pitkä, minä ajattelin ja pudotin loppuosan pois. Sanat että tietäisimme on ranskalaisen Guillevicin runon ensimmäinen säe. Se on ilmestynyt Mirja Bolgárin toimittamassa ranskalaisen runouden antologiassa vuonna 1975.

Kun rupesin julkaisemaan netissä Kirjailijan päiväkirjaa noin kolme ja puoli vuotta sitten, ajattelin että lukijan täytyy nähdä otsikosta millaisia asioita päiväkirjassa käsitellään, ja otsikon pitää kertoa millainen ihminen päiväkirjaa pitää. En muistanut, että Dostojevski oli kirjoittanut Kirjailijan päiväkirjan, vaikka olisi pitänyt muistaa, koska olin lukenut sen suomennetun version joitakin vuosia aikaisemmin. Johtopäätös: Muistamattomuus, huolimattomuus ja tietämättömyys saavat synnyttävät samoja nimiä. Toivottavasti Dostojevski ja Sartre eivät käänny haudassaan sen takia, että käytän heidän omaperäisten teostensa omaperäisiä nimiä nettipäiväkirjassani ja blogissani.

Kulttuuria ja urheilua -blogissa pohditaan tänään tekijänoikeusasiaa hieman eri näkökulmasta otsikolla Oikeus nimeen. Siteraan kirjoittajalta yhden kappaleen.

”Minua, tekijänoikeuden periaatteellista kannattajaa, tämä hämmentää kovasti. Terve järki kun sanoo, että kulttuuriset lainat ovat olennainen osa kulttuuria: Mäen dekkaria lukematta arvelen, että Kaipaisen sanoittama Nuoruustango saattaa soida taustalla jossain romaanin tärkeässä kohdassa, tai ainakin se on osa romaanin kulttuurista viitekehystä - jos ei muualla niin lukijan päässä.”