keskiviikkona, elokuuta 31, 2005

Rakkaus, kateus ja luovuus


Muistiinmerkintä Tor-Björn Hägglundin kirjasta Rakkauden hipaisu: Psykoanalyyttisiä esseitä ennen kuin palautan kirjan kirjastoon:

”Mikään ei herätä niin suurta kateuden vimmaa kuin rakkaus ja luovuus toisen ihmisen ominaisuuksina. Ulkopuolelta tulevaa kateuden vimmaa on ehkä kuitenkin helpompi sietää kuin mielensisäistä ristiriitaa, missä oma sisäistetty kauna muita kohtaan käy hyökkäykseen omaakin rakkautta ja luovuutta vastaan nihiloimalla ne kyynisesti tai herättämällä häpeää. Emme koskaan ole niin paljaita itsellemme ja muille kuin paljastaessamme rakkauttamme tai luovuuttamme. Emme niinkään häpeä paljastaa suojautumisiamme ahdistusta vastaan emmekä näyttää ajatusrakennelmiamme, mutta häpeämme paljastaa tunteittemme aitoutta tosi-itseämme.”

Vajaa kuukausi sitten pohdin ystäväni ja kollegani kanssa, jonka kirja ilmestyy tänä syksynä, mistä johtuu häpeäntunne, mikä seuraa kun luovuttaa käsikirjoituksen pois. Kirjan oikovedoksen lukeminen on lähes sietämätöntä piinaa. Ja kun kirja on ilmestynyt, piina jatkuu, kun kirjaa pitää markkinoida, käydä kustantajan kiertueilla ja kehua kirjaansa, antaa haastatteluja lehdille jne. esiintyä television Kirja Ä ja Öössä, jos hyvin sattuu. Ristiriita on hirveä, toisaalta haluaisi painua maan alle häpeästä, toisaalta toivoisi kirjalle myönteistä julkisuutta. Kun Hullun taivaassa ilmestyi ja pääsi/joutui Finlandia-ehdokkaaksi, kasvoihini nousi ihottuma, jota luulin psoriasikseksi. Se oli hyvä syy kieltäytyä julkisuudesta. Pakenin kirjan aiheuttamaa häpeää Pariisiin, jossa aloin kirjoittaa seuraavaa romaania.

Ystäväni ja minä emme pystyneet selvittämään, mistä kirjan jälkeinen häpeä johtuu, mutta Hägglundin kirja, joka osui sattumalta silmiini kirjastossa, kun hain aivan muuta kirjaa, antaa vastauksen. Vain kirjoissaan kirjailija paljastaa tosi-itsensä ja häpeää sen paljastumista. Mutta ei kaikissa kirjoissa. On minullakin yksi kirja jota en ole hävennyt jälkeenpäin. Se on Musta passi. Siinä en paljastanut itseäni enkä rakkauttani. Se oli kirja sedästäni, jota en rakastanut niin kuin isääni. Isästä kirjoittamaani häpeän vieläkin, vaikka sen kirjoittamisesta on kulunut kymmenen vuotta, enemmänkin, ellen väärin muista. Aika usein käy niin, että sattumalta jostain kirjasta tai muualta löytyy vastaus kysymykseen jota on juuri pohtinut. Jung sanoi sitä merkitykselliseksi sattumaksi, synkroniteetiksi.

5 kommenttia:

Hillitty Kukko kirjoitti...

Olen maalannut tauluja, joista itse pidän, mutta häpeäntunne estää minua näyttämästä niitä kenellekään. Häpeä siitä mitä oikein olen kuvamuotoon saattanut. Melkein voisin nyt sanoa olevani onnellinen, ettei se niin omituista olekaan. [Ja melkein tekisi mieleni varmistaa asia kysymällä epävarmasti, eihän?] Vaikka olen lähinnä tavannut kuvataiteilijoita, jotka ovat puoliväkisin halunneet esitellä teoksiaan ja kertoa niistä. Toisaalta, enhän voi tietää pitääkö häpeä piilossa osan heidänkin töistään.

t: -C-

Anita Konkka kirjoitti...

Lähetin sinulle vastauksen sähköpostissa, toivottavasti tuli perille. Ei ole vielä oikein selvillä miten täällä Bloggerissa toimitaan. Jostain kumman syystä tytöt/naiset näyttävän tuntevan enemmän häpeää kuin pojat/miehet aikaansaamisistaan. Oliskohan niitä että heitä ei ole kehuttu tarpeeksi lapsina. Tää on nyt tällaista kyökkipsykologiaa, ei aivot jaksa ajatella, kun olen tehnyt linkkilistaa koko illan. Hirveän pikkutarkkaa työtä. Kuinkahan koodaajilla hermot kestävät sellaista näpräämistä.

Louhi kirjoitti...

Kun on liian lähellä omia tekemisiään, häpeän tunne valtaa. Ajan kuluessa saa etäisyyttä tekemisiinsä. Luulisin.

Tosin olen lukenut kirjailijoista, jotka eivät koskaan voi lukea kirjojaan, koska häpeissään kuitenkin haluaisivat ruveta kirjoittamaan kirjaa uusiksi. Samoin on näyttelijöitä, jotka eivät häpeänsä vuoksi pysty katsomaan elokuvia, joissa he näyttelevät. He eivät ole tyytyväisiä koskaan omiin suorituksiinsa.

Täydellisyyden tavoittelua, kyllä! Liiallista täydellisyyden tavoittelua, kyllä, kyllä.

P.S. Täällä Blogistanissa voi vastata kommenttilootaan. Näin syntyy keskustelu, johon muutkin voivat osallistua. Tietysti, jos haluaa kirjoittaa intiimisti, sekin on mahdollista : )

Anita Konkka kirjoitti...

Sielu on niin paljaana niissä kirjoissa, ehkä sitä eivät muut huomaa. Tulee sama tunne kuin vanhoja päiväkirjoja lukiessa, sitä häpeää omaa vajavaisuuttaan. Ehkä se sitten on perfektionismia. En tiedä. Ehkä sitäkin, että pelkää naurunalaiseksi joutumista, niin kuin koulussa kun opettaja luki luokalle ääneen ainekirjoitusta. Sitä häpesi ja oli samalla ylpeä aikaansaannoksestaan.

miksi kirjoitti...

moi
http://hassanlla.blogspot.com/

kiitos