Ne jotka eivät osaa oleilla kuin julkisivuillaan
jotka eivät koskaan ole hajamielisiä
jotka eivät koskaan avaa väärää ovea ja näe häivähdystä
Tunnistamattomasta -
kulje heidän ohitseen!
Katkelma runosta Kultapistäinen, joka on ilmestynyt kokoelmassa Eläville ja kuolleille (Tammi 1990), suomentanut Brita Polttila. Kokoelma sai Pohjoismaiden neuvoston kirjallisuuspalkinnon 1990.
Hienoa, että runous palkittiin Nobelilla tämä vuonna - ja että voittaja on Tranströmer eikä Adonis. Transtömerin runot eivät ole vaikealukuisia, ne ovat meditatiivisia. Kannattaa lukea. Koska Eläville ja kuolleille -kokoelmaa tuskin löytyy muualta kuin hyvinvarustetuista kirjastoista, lainaan tänne yhden runon kokonaisuudessaan.
Madrigaali
Sain perinnöksi pimeän metsän jossa harvoin käyn. Mutta kerran tulee päivä jolloin kuolleet ja elävät vaihtavat paikkaa. Silloin metsä alkaa liikkua. Me emme ole toivoa vailla. Raskaimmat rikokset jäävät selvittämättä huolimatta lukuisten poliisien ponnistuksista. Samalla tavoin jossain meidän elämässämme on suuri selvittämätön rakkaus. Sain perinnöksi pimeän metsän mutta tänään kuljen toisessa metsässä, valoisassa. Kaikki elävä mikä laulaa kiemurtaa ryömii ja huiskuttaa! On kevät ja ilma hyvin vahvaa- Suoritin tutkinnon unohduksen yliopistossa ja olen yhtä tyhjin käsin kuin paita pyykkinarulla.
Kuvassa Taiteilijamäki Hietaniemen hautausmaalta.
PS. Voit vaihtaa blogin vanhaan näkymään tästä linkistä.
torstaina, lokakuuta 06, 2011
Vaihtelua
Olen keventänyt blogin sivupalkkia ja palannut toistaiseksi vanhaan epädynaamiseen näkymään. Näkymää pääsee vaihtamaan klikkamalla sivupalkissa ylhäällä olevaa kohtaa Dynamic views. Sitten voi valita millaisessa muodossa blogia haluaa katsella. Minä pidän enemmän kyllä dynaamisista näkymistä. Täältä löytyy tietoa miten dynaamiset näkymät otetaan käytöön.
Kuvassa Laura Orelman tyttö työmaa-aidassa Helsingin Kampissa.
Kuvassa Laura Orelman tyttö työmaa-aidassa Helsingin Kampissa.
tiistaina, lokakuuta 04, 2011
Rakkaus on musta leijona
Rakkaus tuli,
astui suonten ja lihasten sisään
kuin veri,
tyhjensi minut itsestäni
ja täytti ystävällä.
Jokainen osa minua
otti ystävän vastaan:
minulta nimi,
muu kaikki on häntä.
kirjoitti Mawlana Rumi (1207-1273) ja käänsi Jaakko Hämeen-Anttila. Runo on kokoelmassa Rakkaus on musta leijona. Nimiruno kertoo, että rakkaus vie unen, nälissään se laiduntaa rakastavien sydänverta. ”Se taittaa lempeänä matkaa vierelläsi ja vie sinut kohti paulaa, kun olet langennut se katselee sinua kauempaa. Se on tyranni, pelotan poliisi, kiduttaja, syyttömien ahdistaja. Ei ovela, ei hullu eikä viisas viisaudellaan vältä rakkauden paulaa.”
Rumin runossa mainittu ystävä oli Shams, kiertelevä dervissi ja mystikko, joka muutti Rumin elämän. Rumi oli islamilainen lainoppinut ja teologi, kunnon muslimi ennen kuin tapasi Shamsin. Rumin oppilaat tulivat mustasukkaisiksi ja Shams pakeni ristiriitoja. Mutta Rumi ei voinut elää ilman häntä ja lähetti poikansa hakemaan hänet takaisin. Heidän suhteensa kesti neljä vuotta ja päättyi äkillisesti. Eräänä iltana kesken kaiken talon takaovelle koputettiin, Shamsia pyydettiin ulos eikä häntä sen koommin nähty. On arveltu että Rumin mustasukkaiset oppilaat tappoivat hänet. Ennen Shamsin katoamista Rumi ei ollut kirjoittanut runoja. Kaipaus teki hänestä runoilijan.
Minä näin viikko pari sitten unta, että etsin Suomalaisesta kirjakaupasta runoushyllyä. Kun en löytänyt sitä, myyjä tuli avuksi ja vei minut takahuoneeseen, jossa runoushylly oli.
Se näytti siltä, ettei sitä ole aikoihin järjestetty. Minulla ei ollut mielessä ketään erityistä runoilijaa, Katselin hyllyä ja ilahduin kun löysin alarivistä Rumin runokirjan. Se oli pölyinen, vanha ja repaleinen. Sen minä ostin. En muista paljonko se maksoi.
Heräämisen jälkeen ajattelin, että minun on ruvettava taas lukemaan Rumia, koska alitajunta suosittelee sitä. Minulla on kirjahyllyssäni Coleman Barksin kokoama The Essential Rumi, jota olen lukenut viimeksi 90- luvun puolivälissä. Minä olin siihen aikaan rakastunut. En tuntenut Rumin runoutta entuudestaan ( suufilaisista runoilijoista vain Hávez ja Omar Khaijam olivat tuttuja). Joku niistä nettiystävistä, joiden kanssa pelasin lasihelmipeliä unilla, suositteli hänen runojaan. Niin minusta tuli Rumin runouden ihailija, olisi voinut tulla suufilainenkin, jos Suomessa olisi ollut suufilaisia mystikoita. Ehkä heitä oli, mutta en törmännyt heihin.
maanantaina, lokakuuta 03, 2011
Dynaaminen näkymä
Kokeilen Bloggerin uutuutta nimeltä "Dynaamiset näkymät ( Dynamic Views)". Kokeile sinäkin. Valitse yläpalkista, haluatko katsella blogikirjoitusta joko Classic -, Flipcard-, Magazine-, Mosaic-, Sidebar-, Snabshot- tai Timeslide -näkymän. Voit kokeilla niitä kaikkia. Tämän blogin oletusnäkymä om Magazine. Klikkaa kuvaa tai otsikkoa, niin tekstisivu aukeaa. Sen lopussa on kommentointimahdollisuus.
" Dynaamisten näkymien" hyvä puoli on se, että blogi latautuu nopeammin. Huono puoli on se, että oikea sivupalkki katosi. Eniten kaipaan blogiluetteloa, josta näki yhdellä silmäyksellä mikä blogi on päivittynyt. Nyt täytyy mennä Googlen syötteenlukijaan katsomaan päivittyneitä blogeja. Siitä harmistuneena lähetin Bloggeriin palatetta, että haluan Blogiluettelon takaisin.
Silloin kun ehdin lukea blogeja, käytän aina Blogiluetteloa. Entä te, hyvät lukijat? Kuinka moni teistä käyttää blogiluetteloa vieraillessaan tässä blogissa. Antakaa palautetta. Millaiselta Bloggerin "Dynaamiset näkymät" näyttää teistä? Onko uudistus hyvä vai huono?
" Dynaamisten näkymien" hyvä puoli on se, että blogi latautuu nopeammin. Huono puoli on se, että oikea sivupalkki katosi. Eniten kaipaan blogiluetteloa, josta näki yhdellä silmäyksellä mikä blogi on päivittynyt. Nyt täytyy mennä Googlen syötteenlukijaan katsomaan päivittyneitä blogeja. Siitä harmistuneena lähetin Bloggeriin palatetta, että haluan Blogiluettelon takaisin.
Silloin kun ehdin lukea blogeja, käytän aina Blogiluetteloa. Entä te, hyvät lukijat? Kuinka moni teistä käyttää blogiluetteloa vieraillessaan tässä blogissa. Antakaa palautetta. Millaiselta Bloggerin "Dynaamiset näkymät" näyttää teistä? Onko uudistus hyvä vai huono?
sunnuntaina, lokakuuta 02, 2011
Syksyn häikäisy
Syksyn häikäisy Westendin Kuninkaanniemessä 1.10.2011
Valokuvatorstain 218. haaste on Pertti Niemisen runo:
Vilu
meren valo
helmikuun valo
kesäyön lämmin valo
syksyn häikäisy
talven viima:
katse.
kokoelmasta Vaikka aamuun on vielä aikaa ( Otava 1989)
PS. Runot eivät vanhene. Toisin käy romaaneille.
Valokuvatorstain 218. haaste on Pertti Niemisen runo:
Vilu
meren valo
helmikuun valo
kesäyön lämmin valo
syksyn häikäisy
talven viima:
katse.
kokoelmasta Vaikka aamuun on vielä aikaa ( Otava 1989)
PS. Runot eivät vanhene. Toisin käy romaaneille.
perjantaina, syyskuuta 30, 2011
Palstalla
Harvinaisen lämmin syyskuun viimeinen päivä, yli 20 astetta. Ei ollut lämpömittaria palstalla mukana, mutta parvekkeella varjossa oli tänään 24 astetta.Varsinainen intiaanikesä, tosin vain yhden päivän mittainen, sääennusteen mukaan. Kävin kääntämässä maata palstalla, hiki valui pitkin niskaa ja selkää. Päänahkakin hikoili.
Olen huonosti hoitanut palstaani kesän aikana, rikkkaruohojakaan en ole ehtinyt kitkeä. Niinpä palstalle on päässyt kasvamaan iso puska ( kuvassa yllä). Tavallisesti syksyn kukat ovat punaisia, keltaisia ja oransseja, mutta tämän puskan kukat ovat sinisiä kuin kevään kukat. Kunpa tietäisi mikä on kasvin nimi. Tunteeko kukaan sitä? Sillä on isot lehdet.
Palstani vieressä on Puotilan kartano, joka on myynnissä. Jos olisi rahaa, ostaisin sen. Ei olisi pitkä matka palstaa hoitamaan., hiekkatien yli kuvan oikeaan nurkkaan, siellä on minun maani.
Tänä vuonna eivät perunat kelvanneet vesimyyrille. Olivat päässeet punajuurten makuun, kaikki menivät niiden suihin. Ei se minua pahemmin harmittanut. Hyvä kun viljelyn tulokset kelpaavat muille. Minulle viljely on prosessi, samoin kuin kuin kirjoittaminen. Tekeminen on tärkeämpää kuin valmis tuote. Ihan miellelläni luovutan tuotteet myyrille, linnuille ja tuntemattomille karviaismarjavarkaille. Viljelyprosessia on haitannut kesän aikana kirjoittamisprosessi eli Unennäkijän muistelmien ensimmäinen osa. Se lähti viime viikolla kustantajalle. Pää on jo ruvennut kirjoittamaan toista osaa, mutta ei vielä sormet.
Oikeat syksyn värit palstalla. Kehäkukat joita ei tarvitse viljellä. Ne hoitavat itse itsensä ja kukkivat pitkälle syksyyn, vielä silloinkin kun auringonkukat lannistuvat.
Olen huonosti hoitanut palstaani kesän aikana, rikkkaruohojakaan en ole ehtinyt kitkeä. Niinpä palstalle on päässyt kasvamaan iso puska ( kuvassa yllä). Tavallisesti syksyn kukat ovat punaisia, keltaisia ja oransseja, mutta tämän puskan kukat ovat sinisiä kuin kevään kukat. Kunpa tietäisi mikä on kasvin nimi. Tunteeko kukaan sitä? Sillä on isot lehdet.
Palstani vieressä on Puotilan kartano, joka on myynnissä. Jos olisi rahaa, ostaisin sen. Ei olisi pitkä matka palstaa hoitamaan., hiekkatien yli kuvan oikeaan nurkkaan, siellä on minun maani.
Tänä vuonna eivät perunat kelvanneet vesimyyrille. Olivat päässeet punajuurten makuun, kaikki menivät niiden suihin. Ei se minua pahemmin harmittanut. Hyvä kun viljelyn tulokset kelpaavat muille. Minulle viljely on prosessi, samoin kuin kuin kirjoittaminen. Tekeminen on tärkeämpää kuin valmis tuote. Ihan miellelläni luovutan tuotteet myyrille, linnuille ja tuntemattomille karviaismarjavarkaille. Viljelyprosessia on haitannut kesän aikana kirjoittamisprosessi eli Unennäkijän muistelmien ensimmäinen osa. Se lähti viime viikolla kustantajalle. Pää on jo ruvennut kirjoittamaan toista osaa, mutta ei vielä sormet.
Oikeat syksyn värit palstalla. Kehäkukat joita ei tarvitse viljellä. Ne hoitavat itse itsensä ja kukkivat pitkälle syksyyn, vielä silloinkin kun auringonkukat lannistuvat.
lauantaina, syyskuuta 24, 2011
Lauantaiaamu
Valokuvatorstain 217.haaste: kuvapeitto launtaiaamusta 24.9.2011. Keittiönpöydällä minun kanttarellini.
keskiviikkona, elokuuta 24, 2011
Kissa ja lankapuhelin
"Kirjahyllyn nuuskija, " Kirsti Ellilän blogikirjoitus.
Viime sunnuntain Hesarissa oli Ritva Liisa Snellmanin kirjoitus arkipäivän etikettiongelmista. Yksi niistä oli: Saako vieraisilla ollessa tutkia isäntäväen kirjahyllyjä? Ninni ( kuvan kissa) on intohimoinen kirjahyllyjen nuuskija, ja niin olen minäkin. Me ei välitetä etiketistä. Me käyttäydytään huonosti, me vedetään kirjoja esiin.
Ninni on juurin vetänyt esiin William Blaken kirjan Poems and Prophesies ja suunnittelee seuraavan kirjan esiin vetämistä.
Nyt asiaan. Ninnin syytä on, että päätin vihdoinkin luopua lankapuhelimesta. Kävi nimittäin niin, että se astui jumiin puhelimen yhden näppäimen. Puhelin ja tulostin ovat vierekkäin penkillä. Kun tulostin käynnistyy, Ninnin ryntää puhelimen ylitse katsomaan mitä tulostimessa tapahtuu. Eräänä päivänä puhelin soi ja sieltä kuului vain ohutta sirinää. Sirinä ei lakannut, joten tein vikailmoituksen parin päivän kuluttua. Asentaja tuli käymään ja totesi yhdellä silmäyksellä , että näppäin on jumissa. Hän kehotti minua ostamaan uuden puhelimen. Lasku tuli perässä - 78,80 euroa parin minuutin käynnistä!
Ajattelin, että miksi pitäisin puhelinta, jonka kuukausimaksut vastikään kohosivat, varsinkaan kun en käytä sitä koskaan (paitsi kun kännykkä on hukassa). Siihen soittavat vain lehtien myyjät ja tietokoneongelmainen naapuri, joka ei ole periaatteellisista syistä hankinnut kännykkää.
Tänään kävin irtisanomassa lankapuhelimen, näytin henkilöllisyystodistusta ja allekirjoitin paperin. Niin päättyi lähes viisikymmentä vuotta kestänyt suhteeni Elisan ( o.s. HPY) kanssa. Kyllä niin pitkän suhteen päättyminen aina yhden blogikirjoituksen ansaitsee.
PS. Blogger yrittää imarrella, jotta rupeaisin käyttämään Adsensia. Tänään kun pitkästä aikaa avasin Bloggerin, esiin ponnahti ilmoitus: " Näyttää siltä että blogisi on suosittu." Höh. Enhän minä ole aikoihin mitään kirjoittanut blogiin, kun olen kirjoittanut muistelmiani. Ne ovat nyt siinä vaiheessa, että ensimmäisen osan viimeinen luku on kirjoittamatta. Olen alkanut korjata alkua ja suunnitella hakemistoa.
Viime sunnuntain Hesarissa oli Ritva Liisa Snellmanin kirjoitus arkipäivän etikettiongelmista. Yksi niistä oli: Saako vieraisilla ollessa tutkia isäntäväen kirjahyllyjä? Ninni ( kuvan kissa) on intohimoinen kirjahyllyjen nuuskija, ja niin olen minäkin. Me ei välitetä etiketistä. Me käyttäydytään huonosti, me vedetään kirjoja esiin.
Ninni on juurin vetänyt esiin William Blaken kirjan Poems and Prophesies ja suunnittelee seuraavan kirjan esiin vetämistä.
Nyt asiaan. Ninnin syytä on, että päätin vihdoinkin luopua lankapuhelimesta. Kävi nimittäin niin, että se astui jumiin puhelimen yhden näppäimen. Puhelin ja tulostin ovat vierekkäin penkillä. Kun tulostin käynnistyy, Ninnin ryntää puhelimen ylitse katsomaan mitä tulostimessa tapahtuu. Eräänä päivänä puhelin soi ja sieltä kuului vain ohutta sirinää. Sirinä ei lakannut, joten tein vikailmoituksen parin päivän kuluttua. Asentaja tuli käymään ja totesi yhdellä silmäyksellä , että näppäin on jumissa. Hän kehotti minua ostamaan uuden puhelimen. Lasku tuli perässä - 78,80 euroa parin minuutin käynnistä!
Ajattelin, että miksi pitäisin puhelinta, jonka kuukausimaksut vastikään kohosivat, varsinkaan kun en käytä sitä koskaan (paitsi kun kännykkä on hukassa). Siihen soittavat vain lehtien myyjät ja tietokoneongelmainen naapuri, joka ei ole periaatteellisista syistä hankinnut kännykkää.
Tänään kävin irtisanomassa lankapuhelimen, näytin henkilöllisyystodistusta ja allekirjoitin paperin. Niin päättyi lähes viisikymmentä vuotta kestänyt suhteeni Elisan ( o.s. HPY) kanssa. Kyllä niin pitkän suhteen päättyminen aina yhden blogikirjoituksen ansaitsee.
PS. Blogger yrittää imarrella, jotta rupeaisin käyttämään Adsensia. Tänään kun pitkästä aikaa avasin Bloggerin, esiin ponnahti ilmoitus: " Näyttää siltä että blogisi on suosittu." Höh. Enhän minä ole aikoihin mitään kirjoittanut blogiin, kun olen kirjoittanut muistelmiani. Ne ovat nyt siinä vaiheessa, että ensimmäisen osan viimeinen luku on kirjoittamatta. Olen alkanut korjata alkua ja suunnitella hakemistoa.
sunnuntaina, elokuuta 07, 2011
Elokuun värejä
Helenium, syyshohdekukka kukkii palstan reunalla. Ja satoa tulee: kurkkua, tomaattia, kesäkurpitsaa, perunaa, vadelmia, punaisia viinimarjoja. Palsta on rentouttava paikka, maailman huolet ja murheet kaikkoavat siellä. Tekee hyvää mennä sinne illalla, kun on koko päivän kykkinyt tietokoneen ääressä muistelmia kirjoittamassa. Ei ole ollut selkäkään kipeä niinä vuosina, joina olen palstaa pitänyt. Minun puutarhani ei ole kovin hyvin hoidettu, mutta vähäinenkin puutarhanhoito tekee minut onnelliseksi sen lisäksi, että se kohentaa kuntoa.
Taiteilijatalon villan naapuriin hiekkakentälle on ilmestynyt värikäs teltta. Kun palasin palstalta, sieltä kuului vihaista huutoa ( perkelettä ja vittua). Vuosaaren kesäteatteri esitti Hannu Salaman Juhannustansseja - ensi-ilta vähän myöhässä, kun on jo elokuu. Noin 50 vuotta sitten valtiovalta puuttui Salaman kirjan vihapuheeseen. Jumalaa ei saanut pilkata. Naurettavaahan sellainen kielto meistä kulttuuriradikaaleista ja -marxisteista oli.
Juhannustanssien esityspäivät löytyvät täältä.
Se mikä minua nykyisessä vihapuheessa huolestuttaa, on sen rasistisuus, etten sanoisi fasistisuus. Jumala kyllä kestää herjaukset, mutta entä ihmiset, maahanmuutajat? Heihin puretaan omaa pahaa oloa. Projisointia, näinhän se oli Saksassakin aikoinaan. Syylliset lamaan ja kurjuuteen löytyivät juutalaisista. Eräs saksalainen poliitikko, jonka nimeä en viitsi mainita, osasi käyttää kansalaisten pahaa oloa poliittisesti hyväkseen, mistä seurasi viime vuosisadalla Euroopan pahin katastrofi. Pitääkö historian aina toistaa itseään?
lauantaina, heinäkuuta 16, 2011
Nostalgiamatka Savonlinnaan
Linnanrakentajankatu Savonlinnan Kalkkuinniemellä. Punakattoinen talo oikealla oli "isoäidin talo," jonne äiti lähetti minut ja veljeni, kun halusi tehdä rauhassa töitään. Olen kuvannut sitä aikaa romaanissa Tytär.
Vieläkin käyn unissani Linnanrakentajankadulla, "isoäidin talossa" ja tuossa kuvan harmaaseinäisessä talossa, jota sanoin lapsena "Nousiaisen taloksi", koska siellä asui leikkitoverini Nousiaisen Lea. Nykyään siinä talossa on Hotelli Tavis. Taviksessa on taiteilijaresidenssiasunto "Hellahuone" syyskuusta toukokuuhun, vuokra 790€/kk. Esitteen mukaan se soveltuu kirjailijalle, tutkijalle, kääntäjälle ja muusikolle.
Jos vuokra ei olisi niin kallis hellahuoneesta, voisin vaikka mennäkin sinne muistelemaan lapsuuttani isoäidin luona Linnanrakentajankatu 7:ssä. Katsoisin ikkunasta kaihoten tien yli taloa, jonka alakerrassa asui kaupunginrakennusmestari = minun ukkini ja isoäitini Siviä, kotoisin Lapualta, siksipä hän ei oikein sopeutunut itäiseen Suomeen. Talon toisessa päädyssä asui kaupunginpuutarhuri vaimonsa kanssa. Molemmat olivat pieniä ja pyöreitä kuin puutarhatontut. Yläkerrassa asui kaupungininsinööri Vuorilehto. Hänellä oli iso poika, melkein aikuinen. En muista pojan nimeä, mutta muistan että hänellä oli golfhousut. Ne olivat muotia teini-ikäisillä pojilla ennen farkkujen tuloa 50-luvulla. Mahtoikohan siitä pojasta tulla aikuisena Nokian johtaja ja vuorineuvos?
Hotelli Taviksen pihalla on punainen varastorakennus, jossa äidilläni oli työhuone yhtenä kesänä. Äitini ensimmäinen opettaja oli Jali Ruokokoski, joka ihastui Savonlinnaan niin että aikoi ostaa sieltä talon. Savonlinnalaiset olivat kovasti mielissään siitä että saisivat kaupunkiin kuuluisuuden, mutta Ruokokoski ehti kuolla ennen talon ostoa. Hän rohkaisi ennen kuolemaansa äitiäni lähtemään Helsinkiin taidetta opiskelemaan. Äiti lähti 17-vuotiaana, "karkasi kotoa ja jätti koulun kesken", kuten isoäitini sanoi. Nykyään punaisessa varastorakennuksessa on taidegalleria Talli. Tänä kesänä siellä on unkarilaisen nuoren taiteen näyttely.
Äitini näkemys Olavinlinnasta. Öljyvärityö vuodelta 1951.
Kamerani ( Olympus Pen) näkemys Olavinlinnasta.
Galleria Tallin kesänäyttelyn maalaus, joka kiinnosti minua naisen selässä kasvavien kärpässienten takia. Tekijä: Gábor Szenteleki 2010.
Vieläkin käyn unissani Linnanrakentajankadulla, "isoäidin talossa" ja tuossa kuvan harmaaseinäisessä talossa, jota sanoin lapsena "Nousiaisen taloksi", koska siellä asui leikkitoverini Nousiaisen Lea. Nykyään siinä talossa on Hotelli Tavis. Taviksessa on taiteilijaresidenssiasunto "Hellahuone" syyskuusta toukokuuhun, vuokra 790€/kk. Esitteen mukaan se soveltuu kirjailijalle, tutkijalle, kääntäjälle ja muusikolle.
Jos vuokra ei olisi niin kallis hellahuoneesta, voisin vaikka mennäkin sinne muistelemaan lapsuuttani isoäidin luona Linnanrakentajankatu 7:ssä. Katsoisin ikkunasta kaihoten tien yli taloa, jonka alakerrassa asui kaupunginrakennusmestari = minun ukkini ja isoäitini Siviä, kotoisin Lapualta, siksipä hän ei oikein sopeutunut itäiseen Suomeen. Talon toisessa päädyssä asui kaupunginpuutarhuri vaimonsa kanssa. Molemmat olivat pieniä ja pyöreitä kuin puutarhatontut. Yläkerrassa asui kaupungininsinööri Vuorilehto. Hänellä oli iso poika, melkein aikuinen. En muista pojan nimeä, mutta muistan että hänellä oli golfhousut. Ne olivat muotia teini-ikäisillä pojilla ennen farkkujen tuloa 50-luvulla. Mahtoikohan siitä pojasta tulla aikuisena Nokian johtaja ja vuorineuvos?
Hotelli Taviksen pihalla on punainen varastorakennus, jossa äidilläni oli työhuone yhtenä kesänä. Äitini ensimmäinen opettaja oli Jali Ruokokoski, joka ihastui Savonlinnaan niin että aikoi ostaa sieltä talon. Savonlinnalaiset olivat kovasti mielissään siitä että saisivat kaupunkiin kuuluisuuden, mutta Ruokokoski ehti kuolla ennen talon ostoa. Hän rohkaisi ennen kuolemaansa äitiäni lähtemään Helsinkiin taidetta opiskelemaan. Äiti lähti 17-vuotiaana, "karkasi kotoa ja jätti koulun kesken", kuten isoäitini sanoi. Nykyään punaisessa varastorakennuksessa on taidegalleria Talli. Tänä kesänä siellä on unkarilaisen nuoren taiteen näyttely.
Äitini näkemys Olavinlinnasta. Öljyvärityö vuodelta 1951.
Kamerani ( Olympus Pen) näkemys Olavinlinnasta.
Galleria Tallin kesänäyttelyn maalaus, joka kiinnosti minua naisen selässä kasvavien kärpässienten takia. Tekijä: Gábor Szenteleki 2010.
maanantaina, heinäkuuta 11, 2011
Malva kukkii
Juorumäellä. Taustalla näkyy Vartiokylänlahti ja Rastilan kerrostaloja. Näyttää siltä että tänä iltana ei tarvitse lähteä kastelemaan palstaa. Sääkartta ennustaa sadetta. Muutama iso pisara jo tuli, kun kävin kaupassa.
Aivot ovat pehmenneet helteessä. Olen yrittänyt lukea Herta Müllerin Hengityskeinua, mutta en ole päässyt alkua pitemmälle. Kirja kertoo nuoren Oskar Pastiorin kokemuksista venäläisellä vankileirillä. Aihe kiinnostaa senkin takia, että tapasin Oskar Pastiorin kymmenen vuotta sitten Berliinissä. Hän kuuluu Oulipo-ryhmään ( siitä ei erota edes kuolema) ja esiintyi Oulipon matineassa Berliinin kirjailijatalolla. Sen jälkeen oli yhteinen illallinen. Otin kuvia, mutta en ehtinyt kehityttää niitä, kun matkustin Berliinistä Pietariin ja siellä kamera filmeineen varastetiin. Harmittaa vieläkin. Nyt ei minulla ole Pastiorin eikä muidenkaan oulipolaisten kuvia.
Hengityskeinu oli minulla pikalainana, se piti palauttaa tänään.
Vuosaaren kirjaston aulasta bongasin kivan hellehatun. Se näyttää virkatulta, mutta se on tehty paperimassasta. Tekijä on Leenakaisu Hattunen. Hänellä on elokuun loppupuolelle näyttely aulassa. Minimalistisia töitä, eivät hyökkää seinältä katsojan silmille. Katsojan on mentävä liki ja pysähdyttävä.
Aivot ovat pehmenneet helteessä. Olen yrittänyt lukea Herta Müllerin Hengityskeinua, mutta en ole päässyt alkua pitemmälle. Kirja kertoo nuoren Oskar Pastiorin kokemuksista venäläisellä vankileirillä. Aihe kiinnostaa senkin takia, että tapasin Oskar Pastiorin kymmenen vuotta sitten Berliinissä. Hän kuuluu Oulipo-ryhmään ( siitä ei erota edes kuolema) ja esiintyi Oulipon matineassa Berliinin kirjailijatalolla. Sen jälkeen oli yhteinen illallinen. Otin kuvia, mutta en ehtinyt kehityttää niitä, kun matkustin Berliinistä Pietariin ja siellä kamera filmeineen varastetiin. Harmittaa vieläkin. Nyt ei minulla ole Pastiorin eikä muidenkaan oulipolaisten kuvia.
Hengityskeinu oli minulla pikalainana, se piti palauttaa tänään.
Vuosaaren kirjaston aulasta bongasin kivan hellehatun. Se näyttää virkatulta, mutta se on tehty paperimassasta. Tekijä on Leenakaisu Hattunen. Hänellä on elokuun loppupuolelle näyttely aulassa. Minimalistisia töitä, eivät hyökkää seinältä katsojan silmille. Katsojan on mentävä liki ja pysähdyttävä.
sunnuntaina, kesäkuuta 26, 2011
Juhannuskukat
Minun iässäni kukkia ei enää laiteta tyynyn alle juhannuksena, vaan maljakkoon. Nuorempana oli päinvastoin. Yhtenä juhannusyönä näin unta Tuomas Anhavasta, toisena Paavo Haavikosta. Niin kirjallinen oli alitajuntani jo nuorena. Ja kirjailija minusta sitten tuli, vaikka yritinkin taistella alitajuntaa vastaan ja elää porvarillisen elämän. Ei se onnistunut.
Helsinki ei ole juhannuksena yhtä kurja paikka kuin jouluna Silloin ei kulje metro, ei bussit, ei raitiovaunut eikä mikään ole auki paitsi Kämp ja Kynsilaukka. Juhannuksena Helsinki on viihtyisä, ei liikaa väkeä eikä autoja. Liikenne toimii, rannoilla on kokkoja, siirtolapuutarhoissa iltamia . Teinityttönä kävin Seurasaaressa kerran. En viihtynyt, mutta kyllä se voitti juhannustanssit maalla, "böndellä," kuten siihen aikaan sanottiin.
Yhden juhannuksen vietin Siperiassa, Jamalin niemimaalla, tundrakylässä jonka nimeä en muista. Siellä poltettiin kokkoa ja hyviteltiin luonnonhenkiä votkalla. Hyttysiä oli vallan hirveästi.
Toisen juhannuksen vietin Tataarinmaalla, senkään kylän nimeä en muista. Siellä tanssittiin paikallisia kansatansseja ja minä keräsin arolta hampunlehtiä. Yhden lehden prässäsin päiväkirjani väliin ja jouduin Helsingin tullissa tarkastukseen, kun koira haistoi käsilaukkuani. En joutunut salakuljetuksesta vankilaan, en saanut edes sakkoja. Olin kai niin viattoman näköinen.
Kolmannen juhannuksen vietin Kaliningradiin lähellä, Itämeren rannalla sijaitsevassa vanhassa kylpyläpaikassa. Siellä oli suuri kansanjuhla, tanssia, soittoa ja votkanjuontia. Nuoret miehet olivat pukeutuneet naisiksi ja pitivät keskenään hauskaa. Tulkki sanoi, että se on perinteellinen kansantapa heillä päin.
Nyt alkaa meno kohti pimeää. Miten ikävää!
Helsinki ei ole juhannuksena yhtä kurja paikka kuin jouluna Silloin ei kulje metro, ei bussit, ei raitiovaunut eikä mikään ole auki paitsi Kämp ja Kynsilaukka. Juhannuksena Helsinki on viihtyisä, ei liikaa väkeä eikä autoja. Liikenne toimii, rannoilla on kokkoja, siirtolapuutarhoissa iltamia . Teinityttönä kävin Seurasaaressa kerran. En viihtynyt, mutta kyllä se voitti juhannustanssit maalla, "böndellä," kuten siihen aikaan sanottiin.
Yhden juhannuksen vietin Siperiassa, Jamalin niemimaalla, tundrakylässä jonka nimeä en muista. Siellä poltettiin kokkoa ja hyviteltiin luonnonhenkiä votkalla. Hyttysiä oli vallan hirveästi.
Toisen juhannuksen vietin Tataarinmaalla, senkään kylän nimeä en muista. Siellä tanssittiin paikallisia kansatansseja ja minä keräsin arolta hampunlehtiä. Yhden lehden prässäsin päiväkirjani väliin ja jouduin Helsingin tullissa tarkastukseen, kun koira haistoi käsilaukkuani. En joutunut salakuljetuksesta vankilaan, en saanut edes sakkoja. Olin kai niin viattoman näköinen.
Kolmannen juhannuksen vietin Kaliningradiin lähellä, Itämeren rannalla sijaitsevassa vanhassa kylpyläpaikassa. Siellä oli suuri kansanjuhla, tanssia, soittoa ja votkanjuontia. Nuoret miehet olivat pukeutuneet naisiksi ja pitivät keskenään hauskaa. Tulkki sanoi, että se on perinteellinen kansantapa heillä päin.
Nyt alkaa meno kohti pimeää. Miten ikävää!
keskiviikkona, kesäkuuta 22, 2011
Suuri hauki ja kuuluisuus
Kuvassa 17-kiloisen hauen leukaluut.
Isäni kertoo kirjassa Elämän antimet: Kirjeitä Koskenpesästä, miten vaikeata on kirjailijana tulla tunnetuksi. Kun hän osti Koskenpesän Kuhmoisista Lummene-järven rannalta, hän kuvitteli turhamaisuuksissaan, että hänen nimensä olisi paikkakunnalla tunnettu, olihan hän julkaissut muutamia romaaneja ja näytelmiä, osallistunut politiikkaan, kirjoitellut runsaasti lehtiin, häntä oli haukuttu usein pakinoissa ja toisinaan yleisönosastoissakin. Mutta varsin pian hän sai todeta, että hänen nimensä oli kaikille aivan upiouto, kuten hän sanoo ja jatkaa:
"Mutta kaksi vuotta sitten [= vuonna 1949 , minun lisäykseni] keväällä tapahtui äkillinen ja jyrkkä muutos: silloin minusta tuli yhdellä iskulla koko pitäjän kuuluisuus. Sain silloin vanhalla ruostuneella katiskalla, jota olin rautalangalla paikkaillut, yli seitsemäntoista kiloa painavan hauen, tästä omasta rannastani."
Ranta josta hauki nousi. Se oli uinut pienen haukinaaraan perässä katiskaan kutuaikana. Kohtalokas oli sen hauen "rakkaus."
Isäni lahjoitti hauen naapurin isännälle, joka kirjoitti siitä punnistustodistuksen toisen isännän kanssa, ja lähti sitten esitelmämatkalle. Kun hän parin viikon kuluttua palasi Koskenpesään, niin jo linja-autossa hän kuuli puhuttavan itsestään. Hän jatkaa: "ja kun kesäkuun puolivälissä menin Lummeneen toiseen päähän, jonne oli matkaa kolmetoista kilometriä [...] ja jossa en ollut koskaan aikaisemmin käynyt, niin pikkupojatkin maantiellä kuiskailivat selkäni takana: Tuossa on nyt se herra, joka sai sen suuren hauen. Niinpä olenkin ruvennut harkitsemaan, olisikohan minun lähdettävä Jäämerelle onkimaan valaskala tullakseni oikein maailmankuuluksi."
Niinpä niin, kirjailijan ikiaikainen salainen haave - tulla kuuluisaksi elinaikanaan! Mutta harvalta se onnistuu, ehkä onneksi. Henkisesti turvallisinta on tulla kuuluisaksi vasta kuolemansa jälkeen.
Koskenpesän savusauna lämpiää.
Koskenpesä on saanut nimensä siitä, että se sijaitsee Lummene-järven läntisessä päässä, josta Porraskoski saa alkunsa. Lummene on vesijakojärvi, joka laskee länteen ja itään. Ja Koskenpesä minun lapsuuteni kesämaa, sielunmaisema ja paikka johon palaan yhä uudelleen, unissani. Viime viikonlopulla kävin siellä myös todellisuudessa. Viime käynnistä oli kulunut kymmenen vuotta. Palattuani sieltä, otin kirjahyllystä Elämän antimet ja rupesin lukemaan. Kirja huvitti minua nyt. Mutta kun olin nuori nainen, se raivostutti, koska isäni näkemykset naisista olivat niin vanhanaikaisen patriarkaalisia. Hän oli aikansa lapsi, syntynyt viime vuosisadan alussa Pietarin liepeillä. Siellä miessukupuoli oli ylivertainen.
Isäni kertoo kirjassa Elämän antimet: Kirjeitä Koskenpesästä, miten vaikeata on kirjailijana tulla tunnetuksi. Kun hän osti Koskenpesän Kuhmoisista Lummene-järven rannalta, hän kuvitteli turhamaisuuksissaan, että hänen nimensä olisi paikkakunnalla tunnettu, olihan hän julkaissut muutamia romaaneja ja näytelmiä, osallistunut politiikkaan, kirjoitellut runsaasti lehtiin, häntä oli haukuttu usein pakinoissa ja toisinaan yleisönosastoissakin. Mutta varsin pian hän sai todeta, että hänen nimensä oli kaikille aivan upiouto, kuten hän sanoo ja jatkaa:
"Mutta kaksi vuotta sitten [= vuonna 1949 , minun lisäykseni] keväällä tapahtui äkillinen ja jyrkkä muutos: silloin minusta tuli yhdellä iskulla koko pitäjän kuuluisuus. Sain silloin vanhalla ruostuneella katiskalla, jota olin rautalangalla paikkaillut, yli seitsemäntoista kiloa painavan hauen, tästä omasta rannastani."
Ranta josta hauki nousi. Se oli uinut pienen haukinaaraan perässä katiskaan kutuaikana. Kohtalokas oli sen hauen "rakkaus."
Isäni lahjoitti hauen naapurin isännälle, joka kirjoitti siitä punnistustodistuksen toisen isännän kanssa, ja lähti sitten esitelmämatkalle. Kun hän parin viikon kuluttua palasi Koskenpesään, niin jo linja-autossa hän kuuli puhuttavan itsestään. Hän jatkaa: "ja kun kesäkuun puolivälissä menin Lummeneen toiseen päähän, jonne oli matkaa kolmetoista kilometriä [...] ja jossa en ollut koskaan aikaisemmin käynyt, niin pikkupojatkin maantiellä kuiskailivat selkäni takana: Tuossa on nyt se herra, joka sai sen suuren hauen. Niinpä olenkin ruvennut harkitsemaan, olisikohan minun lähdettävä Jäämerelle onkimaan valaskala tullakseni oikein maailmankuuluksi."
Niinpä niin, kirjailijan ikiaikainen salainen haave - tulla kuuluisaksi elinaikanaan! Mutta harvalta se onnistuu, ehkä onneksi. Henkisesti turvallisinta on tulla kuuluisaksi vasta kuolemansa jälkeen.
Koskenpesän savusauna lämpiää.
Koskenpesä on saanut nimensä siitä, että se sijaitsee Lummene-järven läntisessä päässä, josta Porraskoski saa alkunsa. Lummene on vesijakojärvi, joka laskee länteen ja itään. Ja Koskenpesä minun lapsuuteni kesämaa, sielunmaisema ja paikka johon palaan yhä uudelleen, unissani. Viime viikonlopulla kävin siellä myös todellisuudessa. Viime käynnistä oli kulunut kymmenen vuotta. Palattuani sieltä, otin kirjahyllystä Elämän antimet ja rupesin lukemaan. Kirja huvitti minua nyt. Mutta kun olin nuori nainen, se raivostutti, koska isäni näkemykset naisista olivat niin vanhanaikaisen patriarkaalisia. Hän oli aikansa lapsi, syntynyt viime vuosisadan alussa Pietarin liepeillä. Siellä miessukupuoli oli ylivertainen.
torstaina, kesäkuuta 16, 2011
maanantaina, kesäkuuta 13, 2011
Rohtoraunioyrtti
Rohtoraunioyrtti palasi takaisin.
Viime vuoden keväällä kerroin täällä, että palstani reunalta oli varastettu rohtoraunioyrtti. Jäljellä oli vain iso kuoppa. Salakuljetin yrtin juuritaimen Moskovan kirjailijaliiton pihalta Suomeen kaksikymmentä vuotta sitten. Yrtin menetys suretti. Sillä oli monta ihailijaa, jotka pysähtyivät kysymään mikä se on, kun eivät ole nähneet sellaista kasvia ennen. Kenties joku ihailija kävi kääntämässä sen maasta yön pimeydessä. Tänä keväänä tyhjään kuopaan ilmestyi rivi rohtoraunioyrtin taimia. Nyt ne kukoistavat, kukkivat ja varmaankin iloitsevat sateesta helteisten päivien jälkeen.
"Ja se minkä menetimme, tuli takaisin.
Sitä mukaa kuin alistuimme menettämään, se tuli takaisin,"
kirjoitti Rabbe Enckell runossa Välisanat, pitkospuut ( suom. Tuomas Anhava). Samassa runossa hän kirjoitti puutarhurin keväästä:
Niin vaivihkaa tulee kevät vastaan:
kaikissa maustepenkeissä ovat jo piilossa
siemenet - maustepenkeissä,
jotka ovat puutarhurin sydäntä kaikkein lähinnä.
Siemenpalot
kahisivat pussissa
odotuksen jännitystä - ja nyt ne ovat päätyneet
mullan pehmeään poimuun, hyvään talteen.
Viime vuoden keväällä kerroin täällä, että palstani reunalta oli varastettu rohtoraunioyrtti. Jäljellä oli vain iso kuoppa. Salakuljetin yrtin juuritaimen Moskovan kirjailijaliiton pihalta Suomeen kaksikymmentä vuotta sitten. Yrtin menetys suretti. Sillä oli monta ihailijaa, jotka pysähtyivät kysymään mikä se on, kun eivät ole nähneet sellaista kasvia ennen. Kenties joku ihailija kävi kääntämässä sen maasta yön pimeydessä. Tänä keväänä tyhjään kuopaan ilmestyi rivi rohtoraunioyrtin taimia. Nyt ne kukoistavat, kukkivat ja varmaankin iloitsevat sateesta helteisten päivien jälkeen.
"Ja se minkä menetimme, tuli takaisin.
Sitä mukaa kuin alistuimme menettämään, se tuli takaisin,"
kirjoitti Rabbe Enckell runossa Välisanat, pitkospuut ( suom. Tuomas Anhava). Samassa runossa hän kirjoitti puutarhurin keväästä:
Niin vaivihkaa tulee kevät vastaan:
kaikissa maustepenkeissä ovat jo piilossa
siemenet - maustepenkeissä,
jotka ovat puutarhurin sydäntä kaikkein lähinnä.
Siemenpalot
kahisivat pussissa
odotuksen jännitystä - ja nyt ne ovat päätyneet
mullan pehmeään poimuun, hyvään talteen.
perjantaina, kesäkuuta 10, 2011
lauantaina, kesäkuuta 04, 2011
Kalevi Seilonen R.I.P.
17.10.1937 - 30.5.2011
"Kuoltuani minä muutun historialliseksi henkilöksi ja minulle käy samalla tavalla kuin Lallille, Jaakko Ilkalle ja Huugo Karjalaiselle. Historiantutkijoille on sanottava että en ole anarkisti, terroristi, kätyri enkä liberaali. Jos noista pitäisi valita, olisin kätyri. " Sanoi Metsäroisto ( s. 72)
Minä sanoisin että hän, Kalevi siis, ei Metsäroisto, oli Suomen harvoja surrealistisia kirjailijoita. Hän aloitti surrealistin uransa 21-vuotiaana julkaisemalla omakustanteena kokoelman Proosarunoja, jonka takakannessa hän kirjoitti: "Alhaalta kohoaa myrskyn merkkejä: sokea näkee käsillään, uneksija päihtyy esineistä ja lokit purjehtivat laidan yli. Hetket kääntyvät akseleissaan vivuten esille kaikkea kummallista. Helsingissä 10.7.1959."
Hänestä tuli yhteiskunnallinen surrealisti 60-luvulla. Hänen "virallinen esikoisteoksensa" Tosiasioita minusta ilmestyi vuonna 1965. Hän oli nähnyt Olennon, josta hän kertoo mm. seuraavaa:
Se on sinun näköisesi. Sillä on harmaat aivot.
Se puhuu itsekseen ja hautoo päätään kylmässä vedessä.
Sillä on suunnitelma poliittisten puolueiden varalle:
1. Sosiaalidemokraatit käyvät sisällissodan.
2. Kokoomus nitistetään verotuksella.
3. Kansanpuolue putoaa ikkunasta.
4. Ruotsalaiset muuttavat kauhuissaan Ruotsiin.
5. Pientalonpojat nostetaan puuhun.
6. SKDL kielletään meluntorjunta-asetuksella.
7. Maalaisliitto pannaan maahan.
Tämän vuoden alussa hän otti yhteyttä Metsäroiston merkeissä, pyysi muistelemaan mitä puhuttiin Huutotöyryssä. Hän kertoi kirjoittavansa Nuoreen Voimaan juttua kirjoistaan. En tiedä saiko hän jutun valmiiksi ja jos sai, niin ilmestyikö se, kun minulle ei tule Nuorta Voimaa. Hänen viimeiseksi jäänyt teoksensa Metsäroisto ilmestyi vuonna 1986 ja sai valtion kirjallisuuspalkinnon. Ajatus metsäroiston omaelämäkerrasta syntyi kesällä 1985 Huutotöyryssä, "kun irrottelimme mielikuvitusta..." kuten kirjan omistuskirjoituksessa lukee. Puhuimme fiktiivisen omaelämäkerran kirjoittamisesta ja siitä se lähti liikkeelle. Ehdotin kirjalle nimeksi Metsäroistoa. Minusta oli hauskaa olla mukana sen kirjan syntyprosesissa. Kirjasta tuli hyvä ja minä olen ylpeä muusan osastani.
Kuva: Olli Lyytikäisen piirros Kalevista vuodelta 1969.
Lisäys myöhemmin. Muistelma Kalevista täällä: Vanhan vaiheilla.
"Kuoltuani minä muutun historialliseksi henkilöksi ja minulle käy samalla tavalla kuin Lallille, Jaakko Ilkalle ja Huugo Karjalaiselle. Historiantutkijoille on sanottava että en ole anarkisti, terroristi, kätyri enkä liberaali. Jos noista pitäisi valita, olisin kätyri. " Sanoi Metsäroisto ( s. 72)
Minä sanoisin että hän, Kalevi siis, ei Metsäroisto, oli Suomen harvoja surrealistisia kirjailijoita. Hän aloitti surrealistin uransa 21-vuotiaana julkaisemalla omakustanteena kokoelman Proosarunoja, jonka takakannessa hän kirjoitti: "Alhaalta kohoaa myrskyn merkkejä: sokea näkee käsillään, uneksija päihtyy esineistä ja lokit purjehtivat laidan yli. Hetket kääntyvät akseleissaan vivuten esille kaikkea kummallista. Helsingissä 10.7.1959."
Hänestä tuli yhteiskunnallinen surrealisti 60-luvulla. Hänen "virallinen esikoisteoksensa" Tosiasioita minusta ilmestyi vuonna 1965. Hän oli nähnyt Olennon, josta hän kertoo mm. seuraavaa:
Se on sinun näköisesi. Sillä on harmaat aivot.
Se puhuu itsekseen ja hautoo päätään kylmässä vedessä.
Sillä on suunnitelma poliittisten puolueiden varalle:
1. Sosiaalidemokraatit käyvät sisällissodan.
2. Kokoomus nitistetään verotuksella.
3. Kansanpuolue putoaa ikkunasta.
4. Ruotsalaiset muuttavat kauhuissaan Ruotsiin.
5. Pientalonpojat nostetaan puuhun.
6. SKDL kielletään meluntorjunta-asetuksella.
7. Maalaisliitto pannaan maahan.
Tämän vuoden alussa hän otti yhteyttä Metsäroiston merkeissä, pyysi muistelemaan mitä puhuttiin Huutotöyryssä. Hän kertoi kirjoittavansa Nuoreen Voimaan juttua kirjoistaan. En tiedä saiko hän jutun valmiiksi ja jos sai, niin ilmestyikö se, kun minulle ei tule Nuorta Voimaa. Hänen viimeiseksi jäänyt teoksensa Metsäroisto ilmestyi vuonna 1986 ja sai valtion kirjallisuuspalkinnon. Ajatus metsäroiston omaelämäkerrasta syntyi kesällä 1985 Huutotöyryssä, "kun irrottelimme mielikuvitusta..." kuten kirjan omistuskirjoituksessa lukee. Puhuimme fiktiivisen omaelämäkerran kirjoittamisesta ja siitä se lähti liikkeelle. Ehdotin kirjalle nimeksi Metsäroistoa. Minusta oli hauskaa olla mukana sen kirjan syntyprosesissa. Kirjasta tuli hyvä ja minä olen ylpeä muusan osastani.
Kuva: Olli Lyytikäisen piirros Kalevista vuodelta 1969.
Lisäys myöhemmin. Muistelma Kalevista täällä: Vanhan vaiheilla.
torstaina, kesäkuuta 02, 2011
Jo joutui armas aika - siilillekin
Puutarhakutsujen kuokkavieras nautiskelee pöydän antimista. Siikaa on sillä suussa.
Ja kauniisti koristi kukkanen puutarhakutsuja tänään Tapanilassa.
Valokuvatorstain 210. aihe on Suvivirsi.
Ja kauniisti koristi kukkanen puutarhakutsuja tänään Tapanilassa.
Valokuvatorstain 210. aihe on Suvivirsi.
lauantaina, toukokuuta 28, 2011
Villa Furumo palaa
Kun pyöräilin puolen päivän jälkeen kirjastoon, savusukeltajat olivat menossa taloon. Pihan reunalla kyyhötti huopiin kääriytyneinä muutama nuori Villa Furumon kommuunin asukas. Kun palasin kirjastosta, muuan paloa katsellut mies kertoi, että talosta on löydetty kuollut mies eikä vielä tiedetä onko kuolleita enemmän.
Kuvasin Villa Furumoa pari vuotta sitten ja kirjoitin siitä tähän blogiin otsikolla Kaikki ovat lähteneet. Silloin talo oli autio. Se oli harvoja Vuosaaren jäljelle jääneitä vanhoja puuhuviloita, rakennettu vuonna 1905 ja kuulunut Donnerin suvulle. Kun kävin kuvaamassa huvilaa pari vuotta sitten, ajattelin että surullista kun vanhojen huviloiden annetaan rapistua. Vielä surullisempaa että niiden annetaan palaa.
Lisäys illalla. Villa Furumo ei pala enää.
Päivällä palomestari sanoi, että annetaan talon palaa loppuun asti. Illalla palo oli loppunut ja seinät pystyssä. Jälkisammutusporukka oli paikalla ja talon katolta kuului moottorisahan pärinä. Mahtaako omistajalla olla enää motiivia entisöidä huvilaa ja riittävätkö vakuutusrahat? Toivottavasti talon nuoret asukkaat saavat kriisiapua. Heille on rankka kokemus menettää asuintoveri ja koti.
Ikävien tapahtumien viikko Aurinkolahdessa. Minut yritettiin ryöstää tiistai-iltana kotitalon rapussa. Teinikäinen tavallisen näköinen suomalaispoika kampitti minut maahan hissin edessä ja vaati: "Laukku tänne!" Sanoin, että enkä anna. Poika sanoi: "Mä potkasen." Sanoin: Älä viitsi potkaista." Se oli ratkaiseva hetki. Poika epäröi sekunnin murto-osan ja potkaisi, mutta ei ei niin lujaa, että taju olisi lentänyt kankaalle. Rupesin kirkumaan täydellä volyymilla. Poika säikähti ääntä ja pötki pakoon. Jos kimppuun olisi hyökännyt kaksi tai kolme, en olisi selvinnyt tilanteesta säikähdyksellä ja kuhmulla päässä, vaan olisin menettänyt laukkuni.
torstaina, toukokuuta 19, 2011
Aurinko laski
Valokuvatorstain 208. aihe on sitaatti Merja Otavan kirjasta Priska. Pitkähkö sitaatti alkaa lauseella: Aurinko laski. Ja päättyy lauseeseen: Laaja hiekkaranta oli hiljainen. Kuvan hiekkaranta ei tosin ole kovin laaja.
maanantaina, toukokuuta 16, 2011
Kansanvaellus
Urheiluhullu kansa vaeltaa Espalla Leijonien voitonjuhlaan. Minä kuljin vastavirtaan ja ajattelin että olispa väki joskus yhtä innoissaan kirjallisuudesta ja taiteesta kuin lätkästä. Mutta kun ei. Synnynnäinen snobi, kulttuurikodin kasvatti, minkäs minä sille mahdan. Syntymistään aikaan ja paikkaan ei voi valita, kai.
sunnuntaina, toukokuuta 08, 2011
Minun äitini
Anja Konkka. Taiteilija ja hänen kissansa (pienoisfresko)
Äiti ja minä.
Muistan kun nämä kuvat otettiin. Olin kolmetoistavuotias. Eeva-lehden tomittaja ja valokuvaaja tulivat meille kotiin. Minut patistettiin lastenhuoneeseen kirjoittamaan juttua äidistäni. Yritin karata ystäväni Kaarinan kanssa ulos, mutta äiti "lassosi äänenvoimalla" minut takaisin kirjoitustöihin, kuten kuvatekstissä luki. Jutusta tuli tällainen:
Minun äitini
Minulla ei ole mitään sitä vastaan että äiti on taiteilija. Pikemminkin päinvastoin. Siitäkin huolimatta että hän on hiukan omituinen niin kuin taiteilijat yleensä. Tämän syksyn hän on käyttänyt freskojen laittamiseen (tai miksi sitä nyt sanotaan).Ruoankin laitto on jäänyt heikolle tolalle. Mutta viis pikkuseikoista. Niin äitikin aina sanoo, kun kysymme onko ruoka jo valmista. Silloin kun sää ei ole otollinen maalaamiselle, koettaa äiti kasvattaa meitä kolmea villiä lasta Hän selittää tarmokkaasti, miten tärkeätä on käsien pesu ennen ruokaan kajoamista. Välillä hän tuskailee meidän ilmeistä oppimattomuuttamme. Mutta mehän olemme unohtaneet autuaallisesti kaikki hyvät neuvot ja opastukset hänen istuessaan huoneessaan maalaamassa. Ja äitikin unohtaa silloin kaikki muut asiat. Eräs äitini sivuharrastus on kissat. Nämä kissat esimerkiksi halveksivat suuresti taiteilijan työtä. Mistä lie johtunee mokoma halveksunta. Taiteilijat eivät voi olla tavallisia ihmisiä juuri siitä syystä, että he ovat taiteilijoita. Niin äitikin aina sanoo.
Äiti ja minä.
Muistan kun nämä kuvat otettiin. Olin kolmetoistavuotias. Eeva-lehden tomittaja ja valokuvaaja tulivat meille kotiin. Minut patistettiin lastenhuoneeseen kirjoittamaan juttua äidistäni. Yritin karata ystäväni Kaarinan kanssa ulos, mutta äiti "lassosi äänenvoimalla" minut takaisin kirjoitustöihin, kuten kuvatekstissä luki. Jutusta tuli tällainen:
Minun äitini
Minulla ei ole mitään sitä vastaan että äiti on taiteilija. Pikemminkin päinvastoin. Siitäkin huolimatta että hän on hiukan omituinen niin kuin taiteilijat yleensä. Tämän syksyn hän on käyttänyt freskojen laittamiseen (tai miksi sitä nyt sanotaan).Ruoankin laitto on jäänyt heikolle tolalle. Mutta viis pikkuseikoista. Niin äitikin aina sanoo, kun kysymme onko ruoka jo valmista. Silloin kun sää ei ole otollinen maalaamiselle, koettaa äiti kasvattaa meitä kolmea villiä lasta Hän selittää tarmokkaasti, miten tärkeätä on käsien pesu ennen ruokaan kajoamista. Välillä hän tuskailee meidän ilmeistä oppimattomuuttamme. Mutta mehän olemme unohtaneet autuaallisesti kaikki hyvät neuvot ja opastukset hänen istuessaan huoneessaan maalaamassa. Ja äitikin unohtaa silloin kaikki muut asiat. Eräs äitini sivuharrastus on kissat. Nämä kissat esimerkiksi halveksivat suuresti taiteilijan työtä. Mistä lie johtunee mokoma halveksunta. Taiteilijat eivät voi olla tavallisia ihmisiä juuri siitä syystä, että he ovat taiteilijoita. Niin äitikin aina sanoo.
Se oli ensimmäinen aikuisten lehdessä julkaistu juttuni. Sitä ennen olin julkaissut Lasten maailmassa sadun nimimerkillä Nuhanenä ja päätoimittanut Suvikunnan Sanomat -nimistä seinälehteä. Kun kukaan muu ei kirjoittanut siihen, kirjoitin itse kaikki uutiset ja artikkelit.
perjantaina, toukokuuta 06, 2011
Eilen tässä
Entisen kotikatuni Lönnrotinkadun kulma. Kaarina Kaikkosen pyykit liehuvat tuulessa.
Valokuvatorstain 206. aihe: tässä.
Valokuvatorstain 206. aihe: tässä.
keskiviikkona, toukokuuta 04, 2011
R.I.P
Unelma Konkka 21.8.1921 - 4.5.2011
Oletko nähnyt pimeänä yönä
valkoisen kukan hitaasti aukeavan
sydämesi salaperäisessä pyhäkössä?
Sen ihmeen näkee vain kerran.
Unelman runo kokoelmasta Heijastuksia ( Petroskoi 1999)
Unelma oli minun tätini, folkloristi ja runoilija. Hän syntyi Toksovassa, Konkkalan kylässä Inkerinmaalla ja kuoli Lappeenrannassa. Hänen itkuvirsiä käsitellyt väitöskirjansa Ikuinen ikävä on suomennettu. Hän julkaisi runoja kirjailijanimellä Katri Korvela.
Pertti Virtarannan kirjassa Karjalaisia kulttuurikuvia on lisää Unelmasta ja hänen elämänvaiheistaan.
Lisäys 5.5. Inkeri-sivustolla on lyhyt elämäkerta. Tiedot eivät ole tarkkoja, syntymäpäivä on väärin ja väitöskirjan aiheena oli itkuvirret, eivät karjalaiset pilasadut. Hän tutki kyllä niitäkin. Tässä linkki sivustolle.
Lisäys 5.5. Inkeri-sivustolla on lyhyt elämäkerta. Tiedot eivät ole tarkkoja, syntymäpäivä on väärin ja väitöskirjan aiheena oli itkuvirret, eivät karjalaiset pilasadut. Hän tutki kyllä niitäkin. Tässä linkki sivustolle.
sunnuntaina, toukokuuta 01, 2011
torstaina, huhtikuuta 28, 2011
Tunnustan väriä
Ydinvoimaa vastaan.
Valokuvatorstain 205. aihe on värit.
Lisää värejä Kolmen sepän aukiolla vappuaattona kaksi vuotta sitten.
sunnuntaina, huhtikuuta 24, 2011
Kevät ja kaikki
"On kevät. Se tarkoittaa, että lähestymme ALKUA," kirjoitti William Carlos Williams kokoelmassa Kevät ja kaikki ( suom. Markus Jääskeläinen).
Raparperin alut ehtivät ensimmäisinä maan pintaan palstalla, niin joka kevät.
maanantaina, huhtikuuta 18, 2011
Piinaviikolla
Vaalien jälkeen: Miten tässä näin pääsi käymään?
(Kuva sarjakuvanäyttelystä Taiteilijaelämää Vuotalossa viime lokakuussa)
(Kuva sarjakuvanäyttelystä Taiteilijaelämää Vuotalossa viime lokakuussa)
sunnuntaina, huhtikuuta 17, 2011
Päivän kuva: Virpojat
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)