"Kuoltuani minä muutun historialliseksi henkilöksi ja minulle käy samalla tavalla kuin Lallille, Jaakko Ilkalle ja Huugo Karjalaiselle. Historiantutkijoille on sanottava että en ole anarkisti, terroristi, kätyri enkä liberaali. Jos noista pitäisi valita, olisin kätyri. " Sanoi Metsäroisto ( s. 72)
Minä sanoisin että hän, Kalevi siis, ei Metsäroisto, oli Suomen harvoja surrealistisia kirjailijoita. Hän aloitti surrealistin uransa 21-vuotiaana julkaisemalla omakustanteena kokoelman Proosarunoja, jonka takakannessa hän kirjoitti: "Alhaalta kohoaa myrskyn merkkejä: sokea näkee käsillään, uneksija päihtyy esineistä ja lokit purjehtivat laidan yli. Hetket kääntyvät akseleissaan vivuten esille kaikkea kummallista. Helsingissä 10.7.1959."
Hänestä tuli yhteiskunnallinen surrealisti 60-luvulla. Hänen "virallinen esikoisteoksensa" Tosiasioita minusta ilmestyi vuonna 1965. Hän oli nähnyt Olennon, josta hän kertoo mm. seuraavaa:
Se on sinun näköisesi. Sillä on harmaat aivot.
Se puhuu itsekseen ja hautoo päätään kylmässä vedessä.
Sillä on suunnitelma poliittisten puolueiden varalle:
1. Sosiaalidemokraatit käyvät sisällissodan.
2. Kokoomus nitistetään verotuksella.
3. Kansanpuolue putoaa ikkunasta.
4. Ruotsalaiset muuttavat kauhuissaan Ruotsiin.
5. Pientalonpojat nostetaan puuhun.
6. SKDL kielletään meluntorjunta-asetuksella.
7. Maalaisliitto pannaan maahan.
Tämän vuoden alussa hän otti yhteyttä Metsäroiston merkeissä, pyysi muistelemaan mitä puhuttiin Huutotöyryssä. Hän kertoi kirjoittavansa Nuoreen Voimaan juttua kirjoistaan. En tiedä saiko hän jutun valmiiksi ja jos sai, niin ilmestyikö se, kun minulle ei tule Nuorta Voimaa. Hänen viimeiseksi jäänyt teoksensa Metsäroisto ilmestyi vuonna 1986 ja sai valtion kirjallisuuspalkinnon. Ajatus metsäroiston omaelämäkerrasta syntyi kesällä 1985 Huutotöyryssä, "kun irrottelimme mielikuvitusta..." kuten kirjan omistuskirjoituksessa lukee. Puhuimme fiktiivisen omaelämäkerran kirjoittamisesta ja siitä se lähti liikkeelle. Ehdotin kirjalle nimeksi Metsäroistoa. Minusta oli hauskaa olla mukana sen kirjan syntyprosesissa. Kirjasta tuli hyvä ja minä olen ylpeä muusan osastani.
Kuva: Olli Lyytikäisen piirros Kalevista vuodelta 1969.
Lisäys myöhemmin. Muistelma Kalevista täällä: Vanhan vaiheilla.
7 kommenttia:
Kalevin poismeno herätti henkiin muistoja 60-luvun nuoruudesta.
Kalevi säilyi hyvänä kaverina, vaikka sen jälkeen kun muutin pois maasta, tapaamiset olivat enää satunnaisia. Mutta edelleen, kun tulin takaisin, osasimme jatkaa jostain jutusta, johon olimme päätyneet edellisellä kerralla.
Miten mielellään sitä eläisikin yhdessä juuri niiden ihmisten kanssa, joiden seurassa on aloittanut n.k. aikuisen elämänsä! Ne olivat niin merkittäviä vuosia. Mutta Kalevilta jäi sentään tuotanto, mikä on ehdottomasti omanlaatuisensa.
Kalevin tapasin muutaman kerran. Kuuluin Nuoreen Voimaan, ja hän oli kannustajani, palkitsikin Kirjeenkantajan kilpailussa.
Kiitos Kaleville Outilta
Kalevi! Roisto! Vilahdit metsän siimekseen vaikka meidän piti tavata pitkästä aikaa. Nyt et voi estää kun kerron, miten tapasimme ensimmäistä kertaa:
Vuonna -97 minua lähestyi Zetorin baaritiskillä aurinkolasipäinen mies. Hän sanoi: "sulla on kiva tyyli, saanko ottaa sinusta kuvia?" Sovimme päivän ja matkasimme Kalevin asunnolle Vuosaareen. Otin kasan vaatteita mukaan ja pukeuduin milloin miksikin hahmoksi; pitkään iltapukuun, mustasilmäpunkkariksi, itkeväksi naiseksi jolla oli valuvat kasvot. Kuvista tuli hauskoja.
Kalevi lahjoitti minulle kirjansa Metsäroisto, josta otin laittomia kopioita lahjoiksi ihmisille, sillä kirjaa ei enää saanut kaupoista. Luin kirjasta pätkän radiossa vuosia myöhemmin. Onneksi ehdin kertoa siitä Kaleville, joka ilahtui kovasti.
Kalevi, jos voisin, piirtäisin tähän kukan. Pusu poskellesi!
Piia
Ehkäpä Metsäroisto alias Kalevi lukee kuoltuaankin tätä blogia ja ilahtuu terveisistä ja pusuista poskelle.
Kun taas me näemme vainajiemme vilahtavan näkökentän laidalla. Ehkä. Vaaleanviileä käsi pusikosta.
Hemmetin hyvä kuva ja ajatus, kiitos.
Olen yksin, Lidia näyttää näkevän samoja näkökentän laitojen ihmisiä, mutta voi olla luottavainen, koska ketään todella pahaa siellä ei ole.
Ellei se ajattele että Allu-sairaskissa oli sellainen. Ei ehkä kumminkaan.
Ripsa, se kuva ja ajatus liittyy postaukseen Kesäkummitus, eikö niin?
Anita, joo, ja toiseen ajankohtaiseen asiaa, eli harmaakaihiini, joka tuottaa kaikenlaista omituista näkökenttään ihan omia aikojaan.
Mutta Kesäkummitus sikäli, että nyt on valoa, jossa valoilmiöitä kuten ojentuvia käsiä, voi tapahtua. Sääliksi käy päiväntasaajan kaihipotilaita.
Lähetä kommentti