Siirtolohkare

1.luukku

Kiviä Yrjönkadulla, Helsingissä. Tietääkö kukaan mistä ja miksi nämä kivet ovat kadulle ilmestyneet ja kuka on tekijä?

Kopsasin Surskopran blogista joulukalenterin luukku-idean. Saa nähdä ehdinkö avata blogiin joka päivä uuden luukun.

Kun näin nuo kivet Yrjönkadulla, mieleeni tuli Helvi Juvosen runo Siirtolohkare. Juvonen taitaa olla nykyään aika tuntematon runoilija. Hän oli yksi mielirunoilijoitani (niitä oli paljon), kun olin nuori. Hän syntyi marraskuun 5. päivä 1919 ja kuoli vain 39-vuotiaana munuaisten vajaatoimintaan vuonna 1959. Hänen kauttaan tutustuin Emily Dickinsonin runoihin, hän käänsi niitä suomeksi.

Minä siirtolohkare
emokalliosta lohjennut
jään kauas kantama
olen metsässä yksin,
olen outo.

En välitä, jos lapset leikkivät
ympärilläni,
en välitä, kun lumi
sataa selkääni. Mutta
älkää veistäkö minua
sillä seison karhun näköisenä ja mietin.
En ole kylmä. Minäkin olen lämmin,
kun aurinko paistaa.

Lasikatto

Tässä talossa lasikatto on korkealla, naisetkaan eivät aivan heti törmää siihen. Arvatkaa mikä rakennus Helsingin ydinkeskustassa? Vinkki: vallan palateissa liikutaan.

Lasilattioistakin on ollut naisille haittaa. Vanhan tarinan mukaan kuningas Salomonin palatsin lattiat olivat lasia. Kun Saban kuningatar tuli ensivisiitille Salomonin luo, hän luuli että lattialla on vettä ja nosti hameenhelmansa ettei se kastuisi. Helman alta paljastui kampurajalka. Se haittasi enemmän Saban kuningatarta kuin kuningas Salomonia, hän oli mies jota pikkuseikat eivät hetkauttaneet. Se lasista.

Valokuvatorstain 110. haaste on lasi.

Lumi-Totoro

Unettoman yöpostaus, ei asiaa eikä mielipiteitä, pelkkää hair cutia vain.

Kokeilin miten onnistuu kuvan lähettäminen Picasan kautta suoraan blogiin. Kuvassa on viimevuotinen lumiveistos taiteilijatalon pihalla. Tänä vuonna ei kukaan ole ehtinyt tekemään veistoksia pihalle. Lumikin näyttää sulavan hyvää vauhtia. Ehkä viikonlopulla pääsee taas pyöräilemään. Suksia ei ehkä kannata kaivaa kellarikomerosta esiin. Sinne muuten murtauduttiin jokin aika sitten. Mitähän rosvo luuli löytävänsä? Ei minulla ole siellä Arabian posliinia eikä elektroniikkaa, vanhoja tietokoneen romuja vain, olisi saanut viedä ne, niin olisin päässyt niistä eroon.

Taiteilijatalon lumiakka. Viime vuoden teoksia tämäkin.

.

Lumimyrsky Helsingissä

Näkymä parvekkeelta sunnuntai-iltapäivällä. Lunta pyryttää viistosti, merta ei näy, parvekkeen lasit rämisevät.

Olen tullut vanhaksi, kun Finlandia-ehdokkaat eivät kuohuta tunteitani eikä minulla ei ole mielipidettä päivän puheenaiheesta eli Finladia-raatien vääristä valinnoista. ( kts. HS-kulttuuri). Olen lukenut vain yhden ehdokkaan romaanin. Se on Sofi Oksasen Puhdistus, josta kirjoitin keväällä täällä. Luen nykyään mieluummin runoja, ne irrottavat omaa kielellistä ilmaisua. Menneillään on Jarkko Laineen Valitut runot, paksu sininen kirja, ja Allen Ginsbergin Huudon jälkeiset runot. Kirjan kirjoittaminen on siinä vaiheessa, että en pysty lukemaan proosaa. En ehdi blogiakaan päivittää kuin harvakseltaan, saati lukea Googlen syötteenlukijaa. Siellä on tällä hetkellä 535 syötettä odottamassa silmäilyä.

Helsingin joulugetto, so. Aleksin joulukatu avattiin tänään, mutta kuva ei ole sieltä vaan Oxford Streetilta, Lontoosta, tekijä on Banksy, lähde : this is London: the entertainment guide, tänään.

Pimeä aika

Minna Herrala. Selätän ikävät ajatukset( jotka pyrkivät pintaan). Akryyli 2008

Kuvasin Minna Herralan maalauksen Vaasan taidemuseossa, jossa avattiin viime viikolla seinäjokisten taiteilijoiden näyttely Vanhat pojat. Näyttelyn muista vanhoja poikia ovat Herralan lisäksi Heikki Mäki-Tuuri ja Seppo J. Tanninen, molemmat tuttuja taiteilijoita vuosien takaa.

Tänään on Itsemurhan tehneiden muistopäivä. Kun kävin Vaasassa, ajattelin Leif Färdingia, vaasalaista runoilijaa joka teki itsemurhan 25 vuotta sitten. Hän meni metsään jonain marraskuun pimeänä päivänä, söi unilääkkeitä ja sytytti kynttilän otsansa päälle ja nukkui pois, sanan mukaisesti. Hänen ruumiinsa löydettiin keväällä. Kaunis itsemurha. Hänen viimeisiä runojaan oli tämä:

Tahdon koivuun, tahdon kiveen,
tahdon sammaleen syleilyyn,
tahdon myyräksi maan multiin.
Tahdon muuttua ääniksi kaikkialla
ja lakata olemasta tämä kipu.

Runo sisältyy Färdingin postuumiin kokoelmaan Ihan kuin ihminen kuuntelisi, josta Antti Nylén sanoo Valittujen runojen jälkisanoissa, että se on "kirjallisuuden ihme [...] mielestäni ainutlaatuinen ja unohtumaton teos suomalaisessa runoudessa."

Ystävät kertovat Lefasta YLEn Elävän arkiston nauhalla. Tutustuin Lefaan Vanhalla, jossa nuoret kirjailijat ja taiteilijat tapasivat toisiaan 60- 70-lukujen vaihteessa. Hän oli buddhalainen taolainen, ainoa tuntemani ihminen, joka oli lukenut nuoruuteni mielifilosofin Emersonin esseet Hän opetti minulle jiniä ja jangia, selitti että jin oli väistyvä, märkä, pimeä, naisellinen voima. Eli kaikkea sellaista mitä en halunnut olla. Kun taas jang oli valoisa, kuiva ja etenevä maskuliininen voima. Eli kaikkea sitä mitä halusin olla, mutta en voinut tolla. Väittelin hänen kanssaan siitä sortaako taolaisuus naisia. Hänestä oli hauska väitellä kanssani. Olimme eri mieltä myös yhteiskunnasta. Hänelle yhteiskunta oli henkisyyden ilmentymä, minulle materiaaalisuuden ilmentymä. Hänen mukaansa yhteiskunnan tila vastasi ihmisten henkisen kehittyneisyyden tilaa. Henkisesti kehittyneitä ihmisiä on liian vähän, siksi sortoa, väkivaltaa ja sotaa on niin paljon. Hänen päämääränsä oli tulla valaistuneeksi. En tavannut häntä sen jälkeen muutti takaisin Vaasaan, joka on kova paikka runoilijalle, kuten eräs ystävä YLEn nauhalla sanoo.

Kuvasta Greta Garbo, joka esitti Anna Kareninaa, Leo Tolstoin romaanin pohjalta tehdyssä elokuvassa. Anna Karenina ajoi elämänsä umpikujaan suuren ja itsekkään rakkautensa takia ja heittäytyi junan alle, kun hänellä ei ollut muuta ratkaisua näköpiirissä. Romanttinen ratkaisu romaanissa, mutta todellisuudessa vähemmän romanttista veturinkuljettajille ja matkustajille, jotka odottavat junassa, että "henkilövahinko" korjataan pois raiteilta. Ei epätoivoinen ihminen ajattele veturinkuljettajan tunteita eikä matkustajia jotka myöhästyvät kuka mistäkin jatkoyhteydestä. Paluumatkan Vaasasta tulin junassa jolle sattui "henkilövahinko". Naapurimatkustaja totesi tyynesti, että taas joku joka päätti päättää päivänsä. Se oli kolmas viiden kuukaden aikana. Ne kaksi muuta kertaa sattuivat Helsingin metrojunassa kesällä. Tilastojen mukaan itsemurhat ovat Suomessa vähentyneet. Ehkä on vain huonoa onnea, että lyhyen ajan sisällä olen joutunut kolme kertaa itsemurhavälineeseen. Sitä ajattelee silloin vähemmän armeliaasti, että mikäli on pakko tappaa itsensä, niin eikö sitä voisi vähän ajatella veturinkuljettajia poistua kurjasta maailmasta jollakin muulla keinolla.

Graham Greenen muistelmista osui tänään silmään lause: "Itsemurha on epäonnistunut avunhuuto." Kun ei kuule avunhuutoa ajoissa, kantaa syyllisyttä pitkään. Ja vaikka kuulisi, ei ota sitä vakavasti tai pysty tekemään mitään.

Itsemurhatilastoja voi käydä lukemassa Kemppisen-blogista. Siellä on asiasta keskustelua ja linkkejä.

Tutkielma esineestä

1. Esine on aineellinen tosiolio.

2. Esine on toiminnan,ajattelun tai havainnon kohde, objekti

3. Esine on toimiva olio, subjekti

Valokuvatorstain 108. haaste on tutkielma esineestä ( kolmen kuvan sarja).

Esineen määritelmät ovat Nykysuomen sanakirjasta.

Kuvissa on Pasi Karjulan ja Marko Vuokolan teos Olo n:o 22 Hietalahden rannassa, Helsingissä.

Kissaviikko

Se oli palkollisten vapaaviikko pyhäinpäivän jälkeen, jolloin sai olla vapaa, olla ja elää miten lystää, tanssia ja pitää hauskaa.

Kirjailijoiden kissasuhteista voi lukea The Guardianin kirjablogista: Author's mews: writers and their cats.

Kuvassa Ripsan vaasalainen Lidia-kissa

Ripsa raportoi Vaasan Littfestista blogikirjoituksessa: Kissalla pyyhitään pöytää? Hän kysyy, "miksei riitä, että kirjailija kirjoittaa ja lukija lukee ja sillä siisti." Kirja on lukijan ja kirjailijan ensisijainen kohtauspaikka. Minulle ei ole selvinnyt, miksi lukijat haluavat kohdata kirjailijan myös livenä, kun useimmiten siitä kohtaamisesta tulee kovin pintapuolinen ja vaivaannuttava. Märta Tikkanen sanoi Littfestin paneelissa, että hänelle lukijakohtaamiset ovat olleet inspiroivia ja antaneet voimaa. Mutta minulle ainakin sopivat paremmin virtuaaliset kohtaamiset blogissa. Vasabladet kirjoittaa aiheesta otsikolla: Bloggande författare blir altt vanligare.

Ajat ovat muuttuneet, enää ei minulta kysellä päätä pyöritellen, miksi ihmeessä sinä bloggaat, eihän siitä makseta mitään, edes. Oletko narsisti, vai mikä? Olen joutunut moneen kertaan selittämään, että bloggaaminen on minusta kivaa, ihan yhtä kivaa kuin lapsena, jolloin toimitin Suvikunnan Sanomia. Se oli seinälehti johon tein itse kaikki jutut ja piirsin kuvat eikä ollut mitään deadlineä, julkaisin lehteä milloin minua huvitti. Suvikunta on sivumennen sanoen Werner Söderströmin kesäpaikka, jossa vietin pari varhaisnuoruuden kesää.

Kuvassa on Vaasan Valkolinna, entinen suojeluskuntatalo, jossa Mannerheim kävi ennen sotaa. Sittemmin se toimi teurastomana. Se on suojeltu , johtuneeko Mannerhein vierailusta vai siitä että talon on suunnitellut Viljo Rewell. Näyttää olevan nykyään graffitistien suosiossa. Kuvasin sitä, kun en Littfestin tiiviin ohjelman ja sateisten päivien takia ehtinyt tutkia tarkemmin vaasalaisia graffiteja. Alla yksityiskohta Valkolinnan seinästä:

Littfestin aiheena oli kirjailijan ja median suhde, ja se sehän on aina ollut kovin kimurantti. Kukaan ei sentään nostanut esiin suhteen synkimpiä puolia ( esim. Hymy-lehti ja Timo K. Mukan kohtalo) tai kirjailijoita, joille negatiivinen arvostelu on ollut viimeinen pisara masennuksen maljassa. Hesarista puhuttiin paljon, sitä ei voi välttää silloin kun on puhe kirjallisuudesta ja mediasta. Hesarin kulttuuriosastohan kutistuu kuin pyy maailmanlopun edellä.

Suvi Ahola kertoi, että kirjallisuuskritiikille jää Hesarissa nykyään yhä vähemmän tilaa, kun sivuja supistetaan. Se merkitsee että yhä useampi kirja jää huomiota vaille. Surkea tilanne kirjailijalle, joka ei ole yleisön lemmikki jo ennestään. Ei tule nimeä, mainetta eikä apurahoja. Niille joilla on, annetaan, ja niiltä joilla ei ole, otetaan vähäkin pois. Vai miten evankeliumeissa sanottiin? Ei mikään ihme, että osattomiksi jääneet kirjailijat tuntevat kateutta, eivät solidaarisuutta kollegojaan kohtaan. Huomion palstamillimetrejä mittaillaan hammasta kiristellen. Niin on ollut aina, ja niin tulee olemaan vastakin. Vanhempieni avioliitto huojahti pahan kerran, kun saman päivän Uudessa Suomessa oli arvostelu äidin taidenäyttelystä ja isän romaanista. Äiti sai kulttuuriosaston etusivutilaa oikein kuvan kera, mutta isän romaanista Ratkaisun päivät oli tulitikkulaatikon kokoinen arvostelu kulttuurin takasivulla. No onneksi asia ( mutta ei avioliitto) korjaantui, kun romaanista tehtiin elokuva, jonka pääosissa olivat Suomen kansan lemmikit Tauno Palo ja Ansa Ikonen.

Kukas sen kissan hännän nostaa, ellei kissa itse, mutta kirjailija tarvitsee hännännostoon vähän mediankin apua, että lukeva yleisö huomaisi hänen kirjojensa olemassaolon. Sillä ei kukaan itselleen kirjoita. Marko Hautala kommentoi blogissaan kirjailijan ja median suhdetta. Hänen mukaansa huomion puute ei merkitse välttävää myyntiä, vaan hiljaisuutta, kaiutonta tilaa ja että sellainen voi aiheuttaa vääränlaista, häpeänkaltaista klaustrofobiaa.

.

Vaasaan

Vaasassa on alkanut Littfest , teemana Kirjailija ja media. Lähden sinne puhumaan lauantaina aiheesta: Katve vai valokeila? Ja sunnuntaina aiheesta Blogistanin vaikutukset. Toivottavasti yleisö ei näytä tällaiselta:

Vaasalainen graffiti löytyi Kromin sivustolta, joka on Suomen suurin ja paras graffitisivusto (omien sanojensa mukaan). Kromi taas löytyi Fifin sivustolta, joka on alkanut julkaista graffitikritiikkiä joka keskiviikko. Ensimmäinen kritiikki: Töhryraati arvostaa antityyliä.
Saa nähdä ehdinkö kuvaamaan vaasalaisia graffiteja, kun kirjallisuusfestarin ohjelma on niin tiivis.

Siitä on yli kymmenen vuotta kun viimeksi kävin Vaasassa. Kirjoitin siihen aikaan Vähäkyrössä romaania Rakkaus, kestävä kiusaus lapualaisista äidinpuolen juuristani. Lapualla kävin kerran, Vaasassa joka viikko, kun piti päästä asvaltille kävelemään, se tuntui kodikkaammalta kuin maakylän raitti. Nostalgisten muistojen ja bloggari Ripsan sekä hänen kissojensa takia lupauduin puhujaksi.

Lisää kirjallisuusfestarista Kirsi Pihan Lukupiirissä. Pitää vielä miettiä blogistanin vaikutuksia. Ei ole asiasta selkeätä kuvaa eikä mielipidettä. Ehkä se selkenee junamatkan aikana. Tai viimeistään paikan päällä.

Riistetyt

Päivän sitaatti:
"Meillä on ollut Turun messut ja Helsingin messut, ja kirjailijat ovat aivan väsyneitä. Nimittäin tässä on yksi asia: kustantajat eivät maksa kirjailijoille mitään siitä, että kirjailijat markkinoivat kirjaa." Sanoi Päivi Liedes, Suomen Kirjailijaliiton toiminnajohtaja. Lähde YLEn kulttuuriuutiset.


Kirjailijat tekevät markkinointityötä ruokapalkalla. Messujen lisäksi syksyisin on kustantajien markkinointikiertueet, joilla kirjailijoiden pitäisi osata kertoa kirjakauppiaille jotain uudesta kirjastaan. Siihen aikaan kun olin nuorempi, ujompi ja julkasin tiheämmin, pakenin syksyllä ulkomaille aloittamaan uutta kirjaa, ettei tarvitsisi osallistua markkinointiin.

"Parasta kirjoittamisessa on yksinäisyys, jonka julkaiseminen tietysti aina osittain murtaa," on Leena Krohn sanonut haastattelussa, jonka hän antoi Antti Nylénille kymmenen vuotta sitten. Nylén kertoo Sammakon Sanomissa, että Krohnin lause jäi hänen mieleensä. Hän sanoo, että lauseen voi ilmaista näinkin:"Pahinta kirjoittamisessa on julkaiseminen." Olen täysin samaa mieltä.

PS. Kirjailijan mediaanitulo on 2000 euroa vuodessa.

PS 2. Kirjamessuaiheesta, näkökulma kirjailijan ja lukijan suhteesta Tommi Melenderin blogikirjoituksessa: Kirjailija hipelöi lukijoitaan.

Hurja joukko

Karkki vai kepponen, kysyi hurja joukko. Valitsin karkin, kun eivät suostuneet kertomaan mikä se kepponen olisi.

Tietokone fi kertoo hankalista halloween-vieraista. Niistä ei pääse eroon karkeilla. Käykääpä tutustumassa, että ette vahingossa avaa tietokoneenne ovea niille vieraille

Jotkut inhoavat netin kiertiksiä, meemejä ja kaiken maailman blogipalkintoja, mutta niiden kautta löytyy kaikenlaista kivaa. Ilman Arte y Pico- meemiä en olisi ikinä löytänyt Rasavillirusakon kuvia. Suosittelen kaikille lapsille ja lapsenmielisille, etenkin isoäideille ja mummuille, ja lainaan rusakon sivulta omin lupineni kuvan joka puhuttelee minua.

Kirjailija-rusakko

Rasavillirusakko löytyi Jimin poppoon kautta, joka pyörii tuolla sivupalkin Blogiluettelossa. Jimin poppoo on blogi kaikille kissan- ja koiranystäville. Jos tykkää kissanpennuista, niin nyt siellä on niitä on viisi, ja kohta niitä on lisää.

Tärkeä linkki tekijänoikeuskysymyksiin Kemppisellä: Taiteilijat kuin kuutamolla.

Valokuvien ystäville: English Russia ( löytyy Blogiluettelosta). Käykää katsomassa upeita näkyviä Kamchatkalta ja Moskovan katoilta.

Amerikkalaisessa Halloween-perinteessä pyhät ovat muuttuneet pahoiksi. Suomalainen telkkari kunnioittaa perinnettä esittämällä tänä iltana Manaajan Subilla ja Pahan vallassa Nelosella. Aion katsoa Manaajan. Hesarin kriitikolta se on saanut neljä tähteä. En kyllä perusta Hesarin tähtiin. Eilisiltana tuli neljän tähden leffa Escort- seuralainen, lattea juttu kirjailijasta, jonka käsikirjoituksen kustantaja hylkää, ja joka persaukisena ryhtyy tienamaan rahaa varakkaiden naisten sänkyseurana.

Hollywoodissa osataan tarinankerronta ja dialogi, mutta ei se riitä tekemään leffasta hyvää, jos kuvakerronnosta puuttu persoonallinen särmä ja näkemys. Ei tarina ole tärkeä, sama pätee romaaniiin. Ilman omaa kieltä ja persoonallista ( omakohtaista) näkemystä romaanista tulee samanlaista turinatavaraa, tarkoitan tusinatarinaa, kuin Hollywood-leffoista. Tarina-aiheesta enemmän, kts. Parnasso- blogin keskustelu Vetääkö hormi?

Taiteilijatalon halloween- tytöt

Viikon koirakuva

Borderterrieri Totti ihailee maisemaa. Koivessa on paise, siksi tötterö päässä.

Viikon koirakuvan haasteena on maisema.

Syksyn viime kukat ja viikon runo

PS ( Lisäys myöhemmin). Eilisessä The Independent -lehdessä oli lyhyt esittely Matti Yrjänä Joensuun romaanista Harjunpää ja pahan pappi. Jos kiinnostaa, niin sivupalkin Jaetuista otsikoista pääsee klikkaamalla lukemaan esittelyn.

Rohtoraunioyrtti kukki vielä perjantaina palstalla. En ole myrskyn jälkeen käynyt katsomassa. vieläkö se kukkii tänään.

Runonnälkä iski viime viikolla. Menin kirjastoon lainaamaan Allen Ginsbergin runoja. Ystävällinen kirjastohenki oli nostanut hyllylle seisomaan Hans Magnus Enzensbergerin Runoja 1950-2000 ( suom. Markku Into). Lainasin sen. Enzensbergerista oli puhetta Kemppisen-blogissa viikko sitten otsikolla Menneisyyden mies. Ei hän minun mielestäni mikään menneisyyden mies ole.

Olen lukenut viikonlopulla hitaasti nautiskellen hänen runojaan, kiitos suomentajalle. Runoja ei voi ahmia niin kuin romaaneja. Enzensbergerin kokoelma on niin hyvä, että haluan sen omaan hyllyyni. Ajattelin lähteä etsimään sitä Kirjamessujen antikvariaattiosastolta, mutta sää oli viheliäinen ( sadetta ja myrskyä), enkä viitsinyt lähteä. Äänestämässä sentään kävin, ja olen tyytyväinen kun Helsingistä tuli vihreämpi. Saa sitten nähdä mitä se merkitsee käytännössä.


Viikon runo on Enzensbergerin Sairauskassan päätös

Sieluseni, ilmaa keveämpi,
hautapaatta raskaampi -
sinun kanssasi ei voi oikein neuvotella,
epäpoliittinen kun olet
ja ailahtelet kuin säätiedotus!

Sinä haluat aina kasvonkohotuksia.
Kukaan ei ymmärrä sinua,
itsekeskeistä mimosaa,
et edes sinä itse.
Sinä sitten osaat masentua!

Mutta se vasta virhe olisi.

Minua viehttää erityisestisna "sieluseni." Se on niin venäläistä. Ja sopii tuon rohtauraunioyrtin seuraksi, jonka salakuljetin kauan sitten Moskovan kirjailijaliiton pihalta Helsinkiin kasvamaan.

Arte y pico -pokaali

Iines antoi Sanat-blogille kansainvälisen tunnustuspalkinnon. Bloginpitäjän ominaisuudessa kiitän ja otan vastaan pokaalin.

Palkinto on peräisin Uruguaysta, Arte y pico-blogista ja sen säännöt ovat seuraavat:

1) Valitse viisi blogia, joita arvostat luovuuden, kuvituksen, mielenkiintoisen sisällön ja/tai blogosfääriin tehdyn panostuksen johdosta millä tahansa maailman kielellä.
2) Jokainen annettu palkinto on henkilökohtainen ja sitä annettaessa mainitaan blogin kirjoittajan nimi sekä linkitetään palkittavaan blogiin.
3) Palkinnonsaaja panee palkinnon logon blogiinsa.
4) Logo tulisi linkittää alkuperäispalkinnon osoitteeseen.
5) Palkinnonsaaja julkaisee säännöt omassa blogissaan. Kansainvälisen, Uruguaysta alkunsa saaneen palkinnon alkuperäiset säännöt ovat tässä.

Tupakkaa ja punaviiniä kuluu, kun pohdin mitkä viisi blogia arvostamieni blogien laajasta joukosta saavat Arte y pico -pokaalin. Raavin päätäni, rullaan syötteenlukijassa olevia blogeja edestakaisin. Ohoh, onpa niitä kertynyt paljon - ja toinen toistaan parempia. En haluaisi tuottaa kenellekään pettymystä. Päätän rajoittua sellaisiin suomalaisiin blogeihin, joille en ole antanut aikaisemmin blogipalkintoja. Huhhuh, palkintoraatina oleminen on rankkaa. Tässähän menee koko lauantai-ilta. Pitäisiköhän nukkua yön yli? Ei, pakko on runnoa raadin päätös tänä iltana, huomenna on muita hommia. Mahdoton tehtävä. Telkkarissa alkaa dokumentti Hemingwaysta eli Hemarista. Menen katsomaan sitä.

Dokumentin jälkeen. Kun haastattelija kysyi, " Mikä on parasta koulutusta kirjailijalle, Heminway vastasi:"Onneton lapsuus."

Pitkän pähkäilyn jälkeen Arte y pico -pokaalin saavat:
Jouni Tossavainen: Kuva ja Sana
Maaria Pääjärvi: Se kaluaa samaa luutaa
Ani Tomu:Mehtäsielu
Maija Holma:Naulasaarella
Pekka Hannula: Luovuksissa

Bubbling under:

Kulttuurinavigaattori
Pahat kuvat valtaavat maailman

Raati joi liikaa punaviiniä eikä jaksa perustella päätöksiä, vaan siteeraa Arte y Pico-blogia:

What is the meaning of the expression Arte y Pico: And basically, ironically, it translates into a wonderful phrase in Mexico, “lo maximo.” LOL! It will never find its counterpart in English, but if it HAD to, it would be something like, Wow. The Best Art. Over the top.

Ohje pokaalin saajille: Kopioikaa ja tallentakaa pokaali työpöydälle tai johonkin kuvatiedostonnee ja siirtäkää se sieltä omana blogiinne.

Silta tulevaisuuteen

Lapsia Aurinkolahden uimarannalla kesällä 2008. He ovat silta tulevaisuuteen ja heidän siltansa tulevaisuuteen ovat tässä:

Vuosaaren sillat. Oikeanpuoleinen on metrosilta. Näiden siltojen ylitse ja alitse ajelen päivittäin. Tänään sillan alustaa koristi uusi graffiti:


Minun siltani tulevaisuuteen oli Munkkiniemen silta, mutta siitä sillasta minulla ei ole yhtään kuvaa.

Valokuvatorstain 107. haaste

Kansalaisten mansikkapaikka

Se löytyy Pikkuparlamentin edestä. Kuka tahansa voi käydä poimimassa sieltä ahomansikoita - ensi kesänä. Viime kesän sato taisi jäädä kehnoksi, kun oli niin sateista. Veistoksen nimi on Oma maa mansikka ja tekijä Jukka Lehtinen.

Vallan käytävä ja Matti Arantilan seinämaalaus, jota kansalaiset eivät pääse ihailemaan, ellei nimi ole kirjassa ja kutsu käynyt. Eduskunnassa on nykyään samanlaiset turvatarkastuslaitteet kuin lentoasemilla. Toista oli entiseen "hyvään" aikaan, jolloin voi kävellä ovesta sisään kuuntelemaan täysistuntoja ilman tarkastuksia. 16-vuotiaana kävin poikaystävän kanssa tammipakkasilla lämmittelemässä, kun ei ollut rahaa mennä kahvilaan ja varpaat olivat jäätyä. Hihiteltiin lehterillä kansanedustajien puheille. Niin minusta tuli anarkisti.

Päivän lause: Taisin liioitella, onneksi ( klikkaa isommaksi).

Ovatkohan kansanedustajat jo löytäneet seinämaalauksesta omat suosikkihahmonsa ja -lauseensa? Joku poliittinen toimittaja voisi tehdä pienen gallupin.

Päivän lauseet

Rakkaus on hullutusta!

Poimin lauseet tänään käytävästä, joka yhdistää Eduskuntalon ja Pikkuparlamentin. Käytävän seinässä 54 metriä pitkä maalaus Kulkijat, jonka tekijä on Markku Arantila. Kuinkahan moni kansanedustaja ehtii lukea lauseita, kun siirtyy rakennuksesta toiseen?

Hänelle en lainaa,
oli humalassa!
(klikkaa kuvat isommiksi)

Kriminaalia?

Graffiti Pispalassa

Minulla oli hyvä syy lähteä viikonlopulla Tampereelle kuvamaan graffitteja, koska siellä pidettiin tänä vuonna Kirjailijaliiton syyskokous. Kävin äännestämässä liiton puheenjohtajaksi Tuula-Liina Varista. Rohkea nainen kun uskalsi asettua ehdokkaaksi niin tuuliselle paikalle. Hän on ensimmäinen naispuolinen puheenjohtaja liiton 111-vuotisen historian aikana. Toivon että liiton seuraava syyskokous pidetään Joensuussa, jossa Tuula-Liina asuu, ja minä pääsen kuvamaan joensuulaisia graffiteja. Kokouksen jälkeen lähdin kollegan kanssa Pispalaan. Tiesin että sieltäpäin voisi löytyä graffiteja. Tihkusateisen kuvausretken tulokset löytyvät Picasan albumista Tampereen graffitit.

Tarra helsinkiläisessä rännissä

Helsingissä on kriminaalia tehdä graffitteja ja liimata tarroja ränneihin ja sähkökaappeihin. Se joka liimasi ylläolevan jäniksen Museokadun ränniin on siis rikollinen. Lue asiasta enemmän viimeisimmän Voima-lehden artikkelista Kymmenen harmaata vuotta.

Tunnustan, että minussa elää pieni anarkisti, koska minua kiinnostaa katutaide. Olen kuvannut helsinkiläisiä graffiteja , milloin niitä on tielleni sattunut ja kun kamera on sattunut olemaan mukana. Aika vikkelä pitää olla, sillä Puotilassa ja Vuosaaressa, missä liikun, graffitit katoavat alle aikayksikön. Kuvaamiani helsinkiläisiä graffiteja löytyy täältä ja tarroja sekä tageja täältä:

Lähettäjä Tagit ja tarrat

Vertailun vuoksi voi käydä katsomassa miten kauniita graffiteja maailmalla tehdään: 50 Beautiful Graffiti Artworks. Sille joka on seurannut blogiani pitempään, ei varmaankaan ole epäselvää että suosikkigraffitistini on Banksy.

Kaaria

Kuvakollaasi Särkänniemeltä

Martti Aiha: Kolmijalkainen

Kävin viikonlopulla Tampereella. Sara Hildenin museossa Särkänniemellä on Martti Aihan teosten näyttely. Kannattaa käydä sekä veistoten että miljöön takia. Sara Hildenin museo on sivistynyt museo verrattuna Helsingin museoihin. Siellä SAA valokuvata!

Valokuvatorstain tämän viikon haaste on kuva:

Cityhuuhkaja

Se istui kattopalkin päällä Helsingin keskustan Citykäytävässä tänään ja tarkkaili kaupunkilaisia iltapäiväruuhkan aikana (vaalea läikkä vihreän nuolen alapuolella, klikkaa kuva suuremmaksi) Se oli iso ja pöyheä kuin persialaiskissa. Kaksi varista räyhäsi sille, mutta se ei korvaansa lotkauttanut niille ja ne poistuivat paikalta turhautuneina. Olisikohan ollut maankuulu Bubi? Yritin ottaa siitä lähikuvan.

Surkea tulos. Pitäisi olla lintubongarin välineet, järjestelmäkamera vähintäänkin, mutta tuskin sitä viitsisi kantaa mukana, kun lähtee kaupungille metsästämään poltetun oranssin väristä käsilaukkua. Sitä ei löytynyt. Tai no, olisi löytynyt, mutta se maksoi yli 500 euroa, joten jäi ostamatta.

Jos huuhkajia olisi kaupungissa yhtä paljon kuin lokkeja tai puluja, kukaan ei pysähtyisi katsomana eikä kuvaamaan niitä. Cityhuuhkaja pysäytti vartijatkin. Ja kännykkäkamerat räksivät. Ehkä joku onnistui saamaan huuhkajasta parempia kuvia kuin minä. Onkohan kukaan muuten kuullut huuhkajan huhuilua keskustan öillisillä kaduilla? Miltähän se mahtaa kuulostaa. Kaikuu varmaankin mahtavasti kiviseiniltä?

Ja voittaja on...

J.M.G. Le Clézio ( foto: Jurek Holzer)

Kuva on kaapattu SvD:n nettisivulta, jossa oli viime helmikuussa haastattelu Le Clézio skriver for att stoppa döden. Suomalaiset Nobel-veikkaukset menevät aina pieleen, kun ei meillä seurata keistä ulkomaalaisista kirjailijoista Ruotsin lehdistö kirjoittaa. Hesarin lukijat äännestivät Philiph Rothia voittajaksi, minusta hän on yliarvostettu kirjailija. Hauska lukea, mutta eipä sitten paljon muuta.

Toivoin Amos Ozista tämänvuotistsa palkinnon voittajaa, hänestä olisi omasta takaa kuvakin, jonka otin viime vuonna Tammen tapaamisessa, eikä olisi tarvinnut pihistää kuvaa netistä. Olisin voinut kehua, että jo kolmas Nobel-palkittu, jolta olen tavannut henk.kohtaisesti ja saanut omistuskirjoituksen kirjaan. Ne kaksi muuta ovat Joseph Brodsky ja Mihail Sholohov. Viimemainittu kävi isäni kanssa ostamassa kirvestä Tampereelta.

Le Clézion novellokokoelma Kuume ( suom. Leila Adler, ilmestyi Otavan Moderneja kirjailijoita- sarjassa vuonna 1967) löytyi kirjahyllystäni, ei tarvinnut lähteä kirjastoon. Hän on suomenkävijä, hämärän muistikuvani mukaan hän olisi osallistunut Mukkulan kirjailijakokoukseen joskus 60-luvun puolessavälissä. Siihen aikaan ranskalaiset modernistit, joihin hän kuului, kiistelivät kovasti Mukkulassa venäläisten traditionalistien kanssa.

Kun tämän vuosituhannen alussa muutin Vuosaaren taiteilijataloon, myin muuttokuormaa keventääkseni paljon proosakirjoja antikvariaatteihin, mutta Le Clézion novellikokoelman säilytin, sen verran merkittävänä kirjailijana pidin häntä. Hän kirjoitti 24-vuotiaana novellikokoelmansa esipuheessa, että hänestä elämä on kovin väsyttävää ja mieluummin hän olisi ollut syntymättä, ja että hän ei erityisemmin usko suuriin tunteisiin. " Sitä vastoin näen armeijan hyönteisä ja muurahaisia nakertamassa joka taholla. Joskus nuo pienet mustat nuolet liittyvät yhteen ja ihmisjärjen tasapaino horjahtaa. Syntyy kaaos, ja vain parin minuutin tai parin tunnin kuluttua voi tapahtua mitä tahansa. Kuume, tuska, väsymys, uni ovat yhtä parantumattomia intohimoja kuin rakkaus, kidutus, viha tai kuolema. Toisinaan aistihavaintojen tulva yllättää ajatuksen ja se vajoaa jonkinlaiseen aineelliseen hurmioon. Totuus häikäisee enemmän kuin kaarilamppu." Hän luonnehti novellikokoelmansa yhdeksää tarinaa pieniksi hulluudenpuuskiksi, jotka perustuivat arkielämässä koettuihin yksinkertaisiin elämyksiin. Miksi runoilla tai sepittää kertoumuksia? hän kysyi ja vastasi: "Ainoa mikä säilyy on kirjoitus, kirjoitus joka sanoillaan hapuilee eteenpäin, etsii ja kuvaa tunnontarkasti ja syvään kaivautuen, kirjoitus joka takertuu todellisuuteen ja hahmottaa sitä arkailematta."

Lisää Le Cléziosta: Words without Borders: from Etoile errante ( proosakatkelma englanniksi)
The Guardian Book blogs: Will Le Clézio cut America down to size?
The Literary Salon: And the Nobel Prize in Literature goes on...
Sitaatteja Le Clézion kirjojen arvosteluista

Haavikko R.I.P

Puitten silhuetit joelta päin.
Kirjaimet, puita, joitten on syksy.
Lehdet käyvät pilkullisiksi. Rivit lyhenevät syksyä kohti.
Käsi piirtää pöytään tuhat turhaa kiemuraa.
Pullo juo joen. Maailma nähty. Jäähyväiset.
Surumieli on kirjoitusta, ei äänny sanottaessa,
eivät rivit, kirjaimet puut, varjot, yö joelta päin.

Runo on Paavo Haavikon kokoelmasta Lehdet lehtiä, joka ilmestyi vuonna 1958. Siitä on puoli vuosisataa - käsittämättömän pitkä aika! Minä olin teinityttö, kun luin tuon kokoelman ja rakastuin hänen runoihinsa. Aikaisemmat ihastukseni Eino Leino ja Uuno Kailas unohtuivat. Ehdotin suomenkielenopettajalle, että saisin pitää esitelmän modernista runoudesta. Hän suostui. Sitten soitin Haavikolle alakerran baarista (en uskaltanut soittaa kotoa ettei isä kuulisi) ja kysyin, mitä tarkoittaa runo "Se tahtoo saappaat" ( kts. Saappaat). Haavikko vastasi, että runo ei tarkoita, runo on. Puhelu jäi lyhyeksi, minua nolotti että kysyin niin tyhmän kysymyksen. Sen koommin en ole kysellyt runojen tarkoitusta enkä soitellut fanituspuheluita runoilijoille joita ihailen. En tavannut Haavikkoa koskaan "kasvoista kasvoihin," paitsi unissani. Hän asui lyhyen aikaa Marja-Liisa Vartion kanssa Munkkinimessä Solnantiellä, melkein naapurissa, ja kävi Marja-Liisan kanssa isäni luona kylässä, mutta sen sain tietää vasta aikuisena.

Kun luin tänään iltapäivällä tietokoneeni työpöydän sivupalkista, että Haavikko on kuollut, ensireaktioni oli: "Voi ei!" Juuri kun olin ajatellut Nobel-veikkauksia lukiessani, että nyt olisi Haavikon aika vihdoin ja viimein saada se palkinto. No, hän sai eilen Suomen Kirjailijaliiton tunnustuspalkinnon, mutta liian myöhään. Kohtalon ironiaa?

Hänen viimeisenä yönään tuuli ulvoi hormeissa ja taivutti puut luokeiksi. Hän kirjoitti toisessa kokoelmassaan Tuuliöinä vuonna 1953:

Kasvoin talossa, jonka ympärillä ruoho kulottui,
Tuuli, varjot kulkivat
ristikoissa,
ristikoita ristiin sivelsivät
sade, tuuli,
ei murmeleita eikä jäniksiä ristikoitten
tällä puolen, kasvoin talossa, ruoho kulottui,
ja sateet, sateitten mustat viitat,
murheisten neitojen itku,
kynttilänvalajat, (tuuli, varjot ristikoissa),
saapuivat. Ja lähtö eikä helppo lähtö:
kukapa toivoo syntyvänsä.

Kiltit

Kiltit kuvaa kiltinnäköistä Kuvataideakatemian Galleria Fafan ikkunassa Lönnrotinkadulla (klikkaa kuva isommaksi niin näet kiltit paremmin)


Kiltti linnunpelätin Uutelasta lähettää terveisiä ranskalaiselle virkasisarelleen. Katso HPY:Hymy suussa

Valokuvatorstain 104 aihe: kiltti

Kotiseuturetki 2

Syksyä Munkkiniemessä

Kuva on Kadetintieltä, jossa asuin elämäni ensimmäiset kuukaudet. Kuvassa on Eliel Saarisen suunnittelema Munkkiniemen pensionaatti, myöhemmin rakennuksessa toimi kadettikoulu ja sen jälkeen Ilmavoimien esikunta. Nykyään siellä toimii valtion koulutuskeskus.

Eliel Saarisen " linnaa" vastapäätä urheilukentän toisella laidalla on entinen palokunnantalo, nykyään se on nuorisotalo. Sen alakerrassa toimii demostudio, jossa HIM, Don Huonot, Zen Cafe, Von Hertzen Brtohers, Egotrippi, Children of Bodom ja The 69 Eyes tekivät ensimmäisiä äänityksiä. (kts. Hesarin uutinen Munkkiniemen kuuluisa demostudio uhattuna).

Ensimmäinen Muncca-päivä pidettiin 1950-luvun loppupuolella. Olin innokas osallistuja, koska päivän teemana oli nuorisotalon saaminen Munkkiniemeen. Kesti yli 30 vuotta ennenkuin se saatiin vuonna 1990. Minä olin silloin auttamattomasti yli-ikäinen. Nyt nuorisotalon toiminta aiotaan lopettaa.

Palokunnan talon naapurissa viistosti Eliel Saarisen rakennusta vastapäätä oli Alvar Aallon kotitalo, nykyään museo, jonka pihalla kasvoi paratiisiomenapuu. Sen hedelmät viettelivät minut lapsena varkauteen. En ole sen koommin maistanut niin kitkerää hedelmää. ( Klikkaa kuvat isommiksi)
Munkkiniemen puistotien ja Solnantien kulmatalo, jonka viidennessä kerroksessa asuin lapsena ja nuorena, 4-vuotiaasta 21-vuotiaaksi. Alakerrassa on ravintola Solna, jonka perusti aikoinaan Erkko Kivikoski. Hänen perheensä asui kuudennessa kerroksessa meidän yläpuolellamme. Teinipoikana hän alkoi harrastaa jazzia ja osti trumpetin. Isäni joka kamppaili alakerrassa kirjailijan ongelmien parissa, ei voinut sietää hänen trumpetinsoittoaan, ryntäsi kerran yläkertaan kirves kädessä. Hän uhkasi, että jos se torven töräyttely ei lopu, hän tekee tällä kirveellä torvesta tuusannuuskaa. Siihen loppui Erkon soittaminen, hänestä ei tullut jazzmuusikkoa, vaan elokuvajohjaaja ja ravintoloitsija.

Lopuksi kuva nykymunkkalaisten nuorten luovuudesta:

Graffiti Munkkiniemen rannassa

PS. Arkkitehtuurista kiinnostuneille blogi elseplace jonka viimeisin postaus The Museum of Innocense, A Love Story by Orhan Pamuk saattaa kiinnostaa myös kirjallisuuden ystäviä.

Kovettuma sydämessä (Viikon runo)

Photo Art by Marmi Michejda, Warsaw

Kuva on Instaplanetin sivulta, joka on omistettu runoilija Paul Celanille. Sivulla on videoklippi, jolta voi kuunnella saksaksi Paul Celanin tunnetuimman runon Todesfuge ( Kuolemanfuuga). Klipissä on mukana muuan kiinnostava kuva, jossa lukee selvällä suomenkielellä: "Siirtoleiri. Pääsy leirille ja seurustelu aidan läpi ampumisen uhalla kielletty."

Paul Celan (s. 1920) oli juutalainen, jonka vanhemmat tapettiin keskitysleirissä, hän itse selvisi hengissä holokaustista 19 kuukauden pakkotyön jälkeen. Keskitysleirin väkivalta jätti jälkensä hänen elämäänsä ja runouteensa. Hän yritti tappaa vaimonsa ja tappoi lopulta itsensä hukuttautumalla Seine-jokeen vuonna 1970.

Tämän synkän viikon runoksi olen valinnut Celanin runon Lumivuode kokoelmasta Niin kuin kivelle puhutaan ( Tammen ja Nuoren Voiman liiton yhteissarja 1993, suomentajaa ei ole ilmoitettu).

Silmiä, maailmalle sokeita, kuolinrotkossa: Minä tulen,
kovettuma sydämessä.
Minä tulen.

Jyrkänteen kuupeili. Alaspäin.
(Hengityksen tahrimaa valoa.Paikoitellen verta.
Pilveentyviä sieluja, vielpä kerran hahmonkaltaisia.
Kymmenen sormen varjo -yhteen puristettu.)

Silmiä maailmalle sokeita,
silmiä kuolinrotkossa,
silmiä silmiä:

Lumivuode meidän kummankin alla, lumivuode.
Kristallia kristallin perään,
ajansyvää ristikoitua, me putoamme,
putoamme ja pysähdymme ja putoamme.

Ja putoamme:
olimme. Olemme.
Olemme lihaa yön kanssa.
Käytävissä, käytävissä.

Mikä on se maailma , jossa on kovetettava sydämensä että pärjäisi? Piikkilankoja ja kaasukammioita ei enää ole, mutta nöyryyttäminen jatkuu. Finnsanity blogin pitäjä kertoo miten julmaa voi kasvavien poikien maailma olla ( sivupalkin Jaetuissa otsikoissa linkki juttuun Kauhajoen suru ja ahdistus). Henkinen väkivalta siittää vihaa. Nuoret imevät itseensä yhteiskunnan asenneilmapiirin ja heijastavat sen ulospäin. Onko sitten ihme, että joku kiusattu, nöyryytetty ja yhteisen pahan saastuttama päättää aseen käteen saatuaan näyttää kaikille kuka hän on?

Virolainen ohjaaja Ilmar Raag sanoi Ylen haastattelussa tänään : "Muistan vahvasti kuinka halusin kostaa jouduttuani joskus kouluväkivallan uhriksi. Enemmän muistan kuitenkin niitä hetkiä, kun todistin vierestä kiusaamista enkä tehnyt mitään estääkseni sen. Olen myöhemmin hävennyt sitä. Ne ihmiset, jotka todistavat kiusaamista tai väkivaltaa eivätkä tee mitään, ovat osasyyllisiä koko murhenäytelmään." Lue ja kuuntele Raagin haastattelu täältä.

"Kerran, kuolemalla oli kova menekki,
piilouduit minuun," kirjoitti Paul Celan.

Lööpeistä päätellen kuolemalla on taas kova menekki.