keskiviikkona, marraskuuta 12, 2008

Kissaviikko

Se oli palkollisten vapaaviikko pyhäinpäivän jälkeen, jolloin sai olla vapaa, olla ja elää miten lystää, tanssia ja pitää hauskaa.

Kirjailijoiden kissasuhteista voi lukea The Guardianin kirjablogista: Author's mews: writers and their cats.

Kuvassa Ripsan vaasalainen Lidia-kissa

Ripsa raportoi Vaasan Littfestista blogikirjoituksessa: Kissalla pyyhitään pöytää? Hän kysyy, "miksei riitä, että kirjailija kirjoittaa ja lukija lukee ja sillä siisti." Kirja on lukijan ja kirjailijan ensisijainen kohtauspaikka. Minulle ei ole selvinnyt, miksi lukijat haluavat kohdata kirjailijan myös livenä, kun useimmiten siitä kohtaamisesta tulee kovin pintapuolinen ja vaivaannuttava. Märta Tikkanen sanoi Littfestin paneelissa, että hänelle lukijakohtaamiset ovat olleet inspiroivia ja antaneet voimaa. Mutta minulle ainakin sopivat paremmin virtuaaliset kohtaamiset blogissa. Vasabladet kirjoittaa aiheesta otsikolla: Bloggande författare blir altt vanligare.

Ajat ovat muuttuneet, enää ei minulta kysellä päätä pyöritellen, miksi ihmeessä sinä bloggaat, eihän siitä makseta mitään, edes. Oletko narsisti, vai mikä? Olen joutunut moneen kertaan selittämään, että bloggaaminen on minusta kivaa, ihan yhtä kivaa kuin lapsena, jolloin toimitin Suvikunnan Sanomia. Se oli seinälehti johon tein itse kaikki jutut ja piirsin kuvat eikä ollut mitään deadlineä, julkaisin lehteä milloin minua huvitti. Suvikunta on sivumennen sanoen Werner Söderströmin kesäpaikka, jossa vietin pari varhaisnuoruuden kesää.


Kuvassa on Vaasan Valkolinna, entinen suojeluskuntatalo, jossa Mannerheim kävi ennen sotaa. Sittemmin se toimi teurastomana. Se on suojeltu , johtuneeko Mannerhein vierailusta vai siitä että talon on suunnitellut Viljo Rewell. Näyttää olevan nykyään graffitistien suosiossa. Kuvasin sitä, kun en Littfestin tiiviin ohjelman ja sateisten päivien takia ehtinyt tutkia tarkemmin vaasalaisia graffiteja. Alla yksityiskohta Valkolinnan seinästä:

Littfestin aiheena oli kirjailijan ja median suhde, ja se sehän on aina ollut kovin kimurantti. Kukaan ei sentään nostanut esiin suhteen synkimpiä puolia ( esim. Hymy-lehti ja Timo K. Mukan kohtalo) tai kirjailijoita, joille negatiivinen arvostelu on ollut viimeinen pisara masennuksen maljassa. Hesarista puhuttiin paljon, sitä ei voi välttää silloin kun on puhe kirjallisuudesta ja mediasta. Hesarin kulttuuriosastohan kutistuu kuin pyy maailmanlopun edellä.

Suvi Ahola kertoi, että kirjallisuuskritiikille jää Hesarissa nykyään yhä vähemmän tilaa, kun sivuja supistetaan. Se merkitsee että yhä useampi kirja jää huomiota vaille. Surkea tilanne kirjailijalle, joka ei ole yleisön lemmikki jo ennestään. Ei tule nimeä, mainetta eikä apurahoja. Niille joilla on, annetaan, ja niiltä joilla ei ole, otetaan vähäkin pois. Vai miten evankeliumeissa sanottiin? Ei mikään ihme, että osattomiksi jääneet kirjailijat tuntevat kateutta, eivät solidaarisuutta kollegojaan kohtaan. Huomion palstamillimetrejä mittaillaan hammasta kiristellen. Niin on ollut aina, ja niin tulee olemaan vastakin. Vanhempieni avioliitto huojahti pahan kerran, kun saman päivän Uudessa Suomessa oli arvostelu äidin taidenäyttelystä ja isän romaanista. Äiti sai kulttuuriosaston etusivutilaa oikein kuvan kera, mutta isän romaanista Ratkaisun päivät oli tulitikkulaatikon kokoinen arvostelu kulttuurin takasivulla. No onneksi asia ( mutta ei avioliitto) korjaantui, kun romaanista tehtiin elokuva, jonka pääosissa olivat Suomen kansan lemmikit Tauno Palo ja Ansa Ikonen.

Kukas sen kissan hännän nostaa, ellei kissa itse, mutta kirjailija tarvitsee hännännostoon vähän mediankin apua, että lukeva yleisö huomaisi hänen kirjojensa olemassaolon. Sillä ei kukaan itselleen kirjoita. Marko Hautala kommentoi blogissaan kirjailijan ja median suhdetta. Hänen mukaansa huomion puute ei merkitse välttävää myyntiä, vaan hiljaisuutta, kaiutonta tilaa ja että sellainen voi aiheuttaa vääränlaista, häpeänkaltaista klaustrofobiaa.

.

2 kommenttia:

Ripsa kirjoitti...

Oli hyvä että puhuit Timo K. Mukasta. Hän oli vain 29-vuotias kuollessaan.

Olin hankkimassa leipää Hertson painossa kaksivuorotöissä oikolukemassa Lehtimiesten lehtiä. Meillä oli hyvä ja pätevä ammattiosasto, kuuluttiin kirjatyöntekijöiden liittoon.

Jouduin oikolukemaan sen Mukan kuolemaan todennäköisesti johtaneen jutun "Riiput jo ristillä, Mukka". Kiikutin jutun esimiehelle ja sanoin että tätä työtä en tee ja toivon että kukaan muukaan ei tee.

Esimies vei jutun päätään puistellen toimitukseen. Se tuli kuitenkin vaivihkaa takaisin jollekulle muulle.

Oli, meillä oli Vaasassa kotoisat kirjajuhlat, ja tuntui siltä että en yksinkertaisesti voi kertoa sitä juttua siinä ja silloin, ääneeni.

Me oikolukijat panimme menemään eteenpäin vaatimuksen saada likaisen työn lisää. Mutta lähdin ennen kuin minkäänvaltakunnan päätöstä tuli.

Sittemmin kai oikoluvusta on luovuttu ja suomea taidetaan pahoinpidellä entistä enemmän...

Media, joo. Ketä varten sekin juttu oli tehty? En ikinä tajunnut sitä.

Anitak kirjoitti...

Se oli kiinnostavaa historiaa, olketko ajatellut joskus kirjoittaa siitä omassa blogissasi. Minulle tuli Mukan tapaus mieleen vasta kun istuin tietokoneen ääreen kirjoittamaan blogimerkintää. Asiasta toiseen, sekin liittyy kyllä oikolukuun. Oletko nähnyt Tarkovskin Peilin ( ihana leffa), jossa äiti on oikolukija. keskellä yötä hän juoksee kirjapainoon tarkastamaan, ettei vain Stalinin nimeen tai johonkin vastaavaan jäänyt kirjoitusvirhettä, siitä olisi ollut pahat seuraukset, oikolukijaparka olisi joutunut Siperiaan, tai olisi tapahtunut vielä pahempaa.

Kustantamoiss oikoluvusta ei ole luovuttu ( aina on tällaisia lukihäiriöisiä kirjoittajia) kuten minä), en tiedä miten asia on hoidettu lehdissä.