maanantaina, lokakuuta 06, 2008

Haavikko R.I.P


Puitten silhuetit joelta päin.
Kirjaimet, puita, joitten on syksy.
Lehdet käyvät pilkullisiksi. Rivit lyhenevät syksyä kohti.
Käsi piirtää pöytään tuhat turhaa kiemuraa.
Pullo juo joen. Maailma nähty. Jäähyväiset.
Surumieli on kirjoitusta, ei äänny sanottaessa,
eivät rivit, kirjaimet puut, varjot, yö joelta päin.

Runo on Paavo Haavikon kokoelmasta Lehdet lehtiä, joka ilmestyi vuonna 1958. Siitä on puoli vuosisataa - käsittämättömän pitkä aika! Minä olin teinityttö, kun luin tuon kokoelman ja rakastuin hänen runoihinsa. Aikaisemmat ihastukseni Eino Leino ja Uuno Kailas unohtuivat. Ehdotin suomenkielenopettajalle, että saisin pitää esitelmän modernista runoudesta. Hän suostui. Sitten soitin Haavikolle alakerran baarista (en uskaltanut soittaa kotoa ettei isä kuulisi) ja kysyin, mitä tarkoittaa runo "Se tahtoo saappaat" ( kts. Saappaat). Haavikko vastasi, että runo ei tarkoita, runo on. Puhelu jäi lyhyeksi, minua nolotti että kysyin niin tyhmän kysymyksen. Sen koommin en ole kysellyt runojen tarkoitusta enkä soitellut fanituspuheluita runoilijoille joita ihailen. En tavannut Haavikkoa koskaan "kasvoista kasvoihin," paitsi unissani. Hän asui lyhyen aikaa Marja-Liisa Vartion kanssa Munkkinimessä Solnantiellä, melkein naapurissa, ja kävi Marja-Liisan kanssa isäni luona kylässä, mutta sen sain tietää vasta aikuisena.

Kun luin tänään iltapäivällä tietokoneeni työpöydän sivupalkista, että Haavikko on kuollut, ensireaktioni oli: "Voi ei!" Juuri kun olin ajatellut Nobel-veikkauksia lukiessani, että nyt olisi Haavikon aika vihdoin ja viimein saada se palkinto. No, hän sai eilen Suomen Kirjailijaliiton tunnustuspalkinnon, mutta liian myöhään. Kohtalon ironiaa?

Hänen viimeisenä yönään tuuli ulvoi hormeissa ja taivutti puut luokeiksi. Hän kirjoitti toisessa kokoelmassaan Tuuliöinä vuonna 1953:

Kasvoin talossa, jonka ympärillä ruoho kulottui,
Tuuli, varjot kulkivat
ristikoissa,
ristikoita ristiin sivelsivät
sade, tuuli,
ei murmeleita eikä jäniksiä ristikoitten
tällä puolen, kasvoin talossa, ruoho kulottui,
ja sateet, sateitten mustat viitat,
murheisten neitojen itku,
kynttilänvalajat, (tuuli, varjot ristikoissa),
saapuivat. Ja lähtö eikä helppo lähtö:
kukapa toivoo syntyvänsä.

9 kommenttia:

KC kirjoitti...

"Ikuinen kauneus" on eräs Haavikon teoksista, jotka koukuttivat minut hänen runouteensa. Haavikko oli mestari.

Juhani Tikkanen kirjoitti...

Fiksusti tehty sivu Haavikosta, Anita! Jäin uteliaisuuttani kaipaamaan että miten sen esitelmäsi kanssa kävi, saitko sen minusta upean lauseen että runo on, eikä esitä, välitetyksi sen ajan kuulijoille, entäs opettajasi?

Oma runouden kirjoittamisopettajani, nimittäin V.A.K. - fani maisteri Kyllikki Hiisku Turusta ei erityisemmin perustanut näistä moderneista; modernithan alkoivat (Jollei Katri Valaako ja/tai Olavi Paavolaista lasketa, pitäisi toki laskea) tulla voimalla vasta Haavikon ja Anhavan aikaan.

Anhavasta Maisteri Hiisku loihe tuomitsemaan: "Anhava kirjoittaa huonoja runoja." Vuosi oli 1965 ja olin juuri kirjoittanut kustannussopimuksen esikoiskokoelmastani. Anhava oli sen kätilö Otavalta.

Mutta aiheeseen; Paavo ei enää kommentoi, eikä vastaa liian lyhyesti hyviin kysymiksiin. Eikä huonoihin. (Sinun kysymyksesi oli ihan fiksu; löitkös luurin kiinni ?-)

Terveisin t. Tikkis

SL kirjoitti...

Minäkin mietin tätä Nobel-asiaa ensimmäiseksi.

Anita Konkka kirjoitti...

Pitäisi kaivella vanhoja arkistoja, jos sieltä löytyisi sen esitelmän paperit, mutta olen melkoisen varma että en kertonut soittaneeni Haavikolle. Hänen vastauksensa mykisti minut, luultavasti hihitin hämmentyneenä enkä osannut kysyä mitään muuta, ei hänkään ollut kovin kommunikoiva. Kiitin ja lopetin puhelun.

Aurinkomorsian kirjoitti...

Jossain Haavikko harkitsi Nobelin ongelmaa. Siis kuinka saada asiasta nopeimmin tai edes varmasti tieto Vartiolle. Päättelu kulki, jotta ainoa mahdollisuus olisi mennä se itse viemään perille asti. Tän on sijoittuminen 90-luvun jälkipuolikkaalle.

sl kirjoitti...

Sanoikohan 2 vuoden päiväkirjassaan, että miten saa tiedon Vartiolle. Ainakin siinä ihmetteli, miten kertoa tyttären kuolemasta.

Anonyymi kirjoitti...

Mistä te löydätte noin hienoja Haavikon runoja, kun minä aina silloin tällöin yritän lukea niitä ja nukahdan aina parin sivun jälkeen? Sitten näin sitaateissa löytyy vaikka mitä upeaa. Ei auta kai muu kuin mennä tyhjentämään kirjasto ja yrittää taas. Kiitos.

Anita Konkka kirjoitti...

Anonyymille, aloita vaikka Haavikon itsensä kokoamasta kirjasta, jonka nimi on "Rakkaudesta ja kuolemasta" (julkaissut Arthouse, en muista minä vuonna). Se sisältää hänen tuotantonsa keskeiset teemat. Kirjastosta se varmasti löytyy. Vielä parempi jos löydät sen jostain antikvariaatista.

Hyvät runokirjat kannattaa ostaa omaan hyllyyn, että voi palata runoihin uudelleen. Romaaneista selviää tavallisesti yhdelllä luku kerralla, siksi niitä ei tarvitse ostaa, vaan ne voi lainata kirjastosta.

Anonyymi kirjoitti...

Se Haavikko taisi olla aika kaveri