Skype-ongelma

Siitä on jo yli kuukausi, kun asensin tietokoneeseen Skype-ohjelman. Kaikki sujui hyvin, soitin Luxemburgiin pojalle ja ystäville Suomeen. Ei ollut kuuluvuudessa mitään ongelmia. Sen jälkeen en käyttänyt Skypeä pariin viikkoon. Kun palasin langoille, ei puhumisesta tullut mitään. Linja pätki, ääni katosi ja palasi aaltomaisesti. Vastaanottaja kuuli ajoittain minun ääneni valtavan kauin, kohinan ja kolinan läpi ikään kuin olisin puhunut keskellä Mannerheimintietä. Minä kuulin vastaanottajan äänen ilman kohinoita ja kolinoita ja kaikua. En tiedä mitä Skypelle oli tapahtunut kahden viikon aikana. Ajattelin että mikrofoniin on tullut jokin vika, kun se on vanha, ja ostin Skype-puhelimen (Doro), joka on kuin riisuttu versio kännykästä. Ongelma ei poistunut. Soitin palveluntarjoajalle ja pyysin laventamaan kaistaa. Se toimii nyt 400 Mbps:n nopeudella, mutta ongelma ei ole poistunut. Kaikkein pahinta on minun ääneni kaikuminen vastaanottajan korvassa. Se tekee kommunikaation mahdottomaksi. Vika on luultavasti käyttöjärjestelmän ( XP) joissakin asetuksissa, mutta minä en osaa etsiä sitä sieltä, kun en tiedä mistä päin etsisin, ja mikä on se tiedosto jossa pitäisi muutoksia tehdä. XP on minulle vieläkin aika outo käyttöjärjestelmä, vaikka olen käyttänyt sitä kohta vuoden. Onko kellään ollut samanlaisia ongelmia Skypen kanssa? Jos on ollut, niin kertokaa minulle miten ne on ratkaistu.

PS. Olen päivittänyt oikean sivupalkin osoitteita, poistanut blogeja joissa ei ole näkynyt elonmerkkejä viime aikoina, lisännyt uusia sekä vaihtanut sellaisten blogien osoitteita, jotka ovat muuttaneet uuteen paikkaan. Päivittäminen on hidasta ja tarkkuutta vaativaa näpräilyä, siksi sitä ei viitsi usein tehdä vaan toivoo että kaikki pysyisivät entisissä osoitteissaan eivätkä ykskaks lopettaisi blogiaan mitään sanomatta.

Solidaarisuus hukassa

Kuva: Pasi Karjula: Paukapää

Kun UPM tervehdyttää ( = saneeraa) 3000 työntekijää laittamalla heidät kilometritehtaalle, niin ymmärtäjiä riittää. Syyllisiä löytyy niin Greenpeacesta kuin lakkolaisista ja ay-väen änkyröistä, mutta ei UPM:n johdosta, mikäli on uskomista niihin puheenvuoroihin, joita tänään on poimittu Hesarin Mielipiteisiin Yhteiskuntavastuu- verkkokeskustelusta. Taloussivuilta voi lukea, että irtisanomisuutinen nosti UPM:n arvoa miljardi euroa ja ”tervehdyttämisen” toteuttavan toimitusjohtajan optioiden arvo nousi 800 000 eurosta 1 100 000 euroon. Niin sitä pitää, pojat!

Tätä menoa Suomi on päivä päivältä terveempi maa. ” Paperi- ja metsäteollisuus antoi vuosisadan ajan suomalaisille työtä, vaurautta ja vahvan identiteetin. Suomi elää metsästä, paperi- ja metsäteollisuus elää mainosti 1980-luvulla. Tämä ei enää päde…”, kirjoittaa Hesarin talousosastolla Parnasson ex- päätoimittaja Juhana Rossi ja jatkaa: ” Jotta suomalaiset tuotteet pysyvät kilpailukykyisinä tuottavuuden pitää parantua.” Nykyisessä tilanteessa yhteiskuntavastuu ja solidaarisuus ovat vanhanaikaisia sanoja. Yhdentekevää mitä tapahtuu ihmisille, kunhan tuottavuus kasvaa. Ja marionetti ( sätkynukke) tanssii.

Indonesialainen UPM- marionetti

Lisää aiheesta:

Loistava puhallus- lauseita,

Euroopan reunalla

Pagistaan

Juontaja

PS. Kissat vauhdissa videolla : http://www.metacafe.com/watch/81866/funny_cats_2/

Metaforista kiinnostuneille: The Mind is a Metaphore

Teatterista, taiteesta, kirjallisuudesta, kulttuurista kiinnostuneille: Viides rooli, Satunnaista, sanailua,

Liikaa kirjoja?

Saara, kirjakauppias, kirjoittaa: ”Kirjoja tehdään ihan liikaa. Kirjailijoitakin on liikaa siihen nähden, jos kirjojen halutaan säilyttävän arvokkuutensa. Nyt ne ovat pelkkiä käyttötavaroita ja kirjailija käsityöläinen. Ei siinä mielestäni mitään vikaa ole, vaikka näin onkin, mutta mikäli kirjailijan ammatti aiotaan yrittää säilyttää, se sisällön sisällyksetön tuottaminen olisi syytä lopettaa. On ihan hemmetin oikein, ettei käsikirjoituksista pääse kustantamoissa läpi kuin promille. Vieläkin vähemmän saisi päästä. Lisäksi jo paikkansa lunastaneitten kirjailijoitten tulisi paneutua yhden kirjan tekemiseen kunnolla, eikä suoltaa markkinoille kirjaa joka vuosi.”

Ohje kirjailijalle 1

”Älä epäröi antaa kirjallesi sitä kymmentä tai kahtakymmentä vuotta, minkä se vaatii päästäkseen elolle, ja kirjoita se sitten, kun et enää pääse sitä karkuun” ( Sándor Márai: Mietteiden kirja, s. 87)

Kun tätä ohjetta noudattaa, niin syntyy vähemmän sisällyksettömiä kirjoja. Mutta mitenkäs kirjapainojen, kustantamoiden ja kirjakauppojen sitten käy, jos kirjailijat lakkaavat suoltamasta?

Ohje kirjailijalle 2

Älä käytä vääriä sanoja.

Via Leevi Lehto: "as such", "then", "or", "so", "now", "maybe", "a little", "indeed", "if", "yes". Be wary of using these words/expressions, if you don't want your book to be bashed in Helsingin Sanomat. Plus, especially if it's fiction, check all the facts carefully! (Cf. Pertti Lassila's rock-bottom review, HS Kulttuuri, March 5, 2006, of Sorayan Kiirastuli by Harry Forsblom (Artipictura 2005).) Luckily we can still say "no" - also to this kind of "criticism".

Pahus, ehdin heittää sen Hesarin roskikseen, enkä viitsi lähteä sitä kaivelemaan alakerran paperilaatikosta. Olisi pitänyt säilyttää se arvostelu kritiikin todellisena pohjanoteerauksena.

Enpä muista lukeneeni yhtä masentavaa kritiikkiä aikoihin.

Omituiset esineet

Meemi via Ikkunaiines

Vieressä balilainen puuveistos, joka karkottaa pahoja henkiä. Se roikkuu eteisen seinällä ja tuijottaa kohti ulko-ovea. Jos sieltä yrittää paha henki sisään, veistoksen mulkosilmät säikyttävät sen tiehensä. Jos mulkaisu ei auta, niin karkottaja puraisee demonia isoilla hampaillaan. Veistoksen värit ovat haalistuneet vuosien mittaan ja ennen niin muhkeat torahampaat ovat katkenneet kovissa kamppailuissa demonien kanssa, mutta etuhampaat ovat vielä hyvässä terässä. Sain veistoksen jäähyväislahjaksi Helsingin nuorisofestivaaleille osallistuneilta indonesialaisdelegaation balilaisjäseniltä. He olivat hinduja, heitä en saastuttanut sianlihalla ( kts. alempana oleva merkintä

Hätävarjelun liioittelua?

Vieressä yksityiskohta Ville Rannan sarjakuvasta, joka aiheutti potkutKaltion päätoimittajalle Jussi Vilkunalle, koska hän ei suostunut vetämään sarjakuvaa pois Kaltion nettisivuilta. Se oli odotettava seuraus sen jälkeen kun ”suuri raha” puhui, eli Sampo-, Tapiola- ja Pohjola-yhtiöt ilmoittivat vetävänsä mainostuen lehdeltä. Raha ratkaisee, se siitä sananvapaudesta. Tekopyhyyden puolelle menee sitten se, että Oulun kaupunki peruutti Rannalta tilaamansa kuvituksen J.V. Snellman –kirjaan. Rannan sarjakuvan kokonaisuudessaan voi katsomassa täältä (kiitos linkistä Suomentajan huomioita).

Edit 6.3.06 Loppu hyvin, kaikki hyvin? Oululaiset tulivat järkiinsä - Ville Ranta saa tehdä kuvituksen J.W. Snellman-kirjaan,

Kun katsoin Rannan sarjakuvan, naamioitunut Muhammed-hahmo toi ikävästi mieleeni 1900-luvun alkupuolen pilakuvat linnunnokkaisista, parrakkaista juutalaisista. Kuvat demonisoivat juutalaisia, ja olivat yksi keino manipuloida yleistä mielipidettä - ja todennäköisesti paljon tehokkaampi keino kuin sanat. Kuvat vaikuttavat suoraan piilotajuntaan ja tunteisiin, toisin kuin sanat, koska piilotajunta ”ajattelee” ja tuntee kuvallisesti. Kuvanvapaus on paljon hankalampi ja riskialttiimpi juttu kuin sananvapaus.

Minun suhteeni islaminuskoon: Viisitoista vuotta sitten kävin ensimmäisen ja toistaiseksi viimeisen kerran moskeijassa. Se tapahtui Kazanissa. Pidin moskeijasta, koska se oli niin valoisa, seinät olivat valkoiset, niillä oli vihreitä ornamenttikuvioita ja lattialla oli pehmeitä persialaismattoja. Tunnelma oli kodikkaan rauhallinen. Pidin erityisen paljon siitä, että moskeijassa ei ollut kuvia. Kristillisissä kirjoissa minua oli lapsena järkyttäneet kuvat, ja varsinkin ristillä roikkuva Jeesuksen ruumis.

Vuonna 1962 olin islaminuskoisten indonesialaisten tulkkina Helsingin nuorisofestivaaleilla. Eräänä päivänä festivaalien loppupuolella päivällisellä tarjottiin lihamuhennosta. Indonesialaisten englantia taitava edusmies tuli kysymään mitä lihaa muhennoksessa on. Liha näytti aika vaalealta. Kun en paljon lihaa ollut syönyt enkä tuntenut eri lihalajeja ulkonäöltä, arvelin että se on vasikanlihaa. Mutta se olikin sianlihaa. Asia selvisi minulle, seuraavana päivänä kun erittäin synkän näköinen edusmies tuli kertomaan mitä lihaa olin syöttänyt heille. Pelästyin synkkää ilmettä, käsitin että olin saastuttanut heidät ja pakenin paikalta syyllisyydentuntoisena.

Nyt kun olen virkistänyt muistiani lukemalla Freudia iltaisin, ymmärrän, ettei tuo tapahtuma ollut viaton erehdys. Olin saanut hyvän kristillisen kasvatuksen isoäidiltäni, käynyt pyhäkoulun ja rippikoulun. Opetukset olivat ilmeisesti painuneet alitajuntaan, joka tunsi syvää ennakkoluuloa ”vääräuskoisia” kohtaan. En tiedä millaisin rituaalein indonesialaiset puhdistivat itsensä sianlihasta. Mutta tiedän, että monet heistä tapettiin 60-luvun puolivälissä Sukarnon kukistumisen jälkeen, koska he olivat kommunisteja.

Kiinnostuin islamilaisesta mystiikasta, suufilaisuudesta Omar Khaijamin, Hafizin ja Rumin runojen välityksellä. Suosikkini oli ja on edelleen Hafiz. Koska Muhammedin pilakuvat ovat nostaneet vihan vyöryn maailmalla, laitan tähän loppuun Rumin Toisen tarinan Abu Dzahlista ja Muhammadista kokoelmasta Ruokopillin tarinoita (suom. Jaakko Hämeen-Anttila).

Abu Dzahl näki Muhammadin ja lausui:
”Tuossapa ruma mies, joka on noussut Hashimin suvusta!”
Muhammad vastasi hänelle: ”Totta puhut,
vaikka hävyttömästi sanoitkin.”
Sitten Siddiq näki Muhammadin ja sanoi:
”Sinä kauneuden aurinko, et sinä ole idästä etkä lännestä;
loista edelleen kauniisti!”
Muhammad vastasi: Totta puhut, rakas ystävä,
joka olet vapautunut olemattomuuden maailmasta.”
Ihmiset kysyivät: ”Kuningas, sanoit molempien puhuvan totta.
Kuinka kaksi vastakohtaa voi olla yhtä aikaa totta?”
Hän vastasi: ”Minä olen hyvin kiilloitettu peili;
minusta niin turkkilaiset kuin intialaisetkin näkevät itsensä!”

Niinpä länsimaalaisten, niin tanskalaisten kuin suomalaistenkin olisi hyvä nähdä Muhammedin pilakuvissa omakuvansa.

Freud, sfinksi ja haaste

Alla olevassa kuvassa Oidipus ja Sfinksi, Freudin suosikkihahmot Kreikan mytologiasta. ”Freud tunsi olevansa kuin sfinksi, joka on hukkumassa lentohiekkaan, kunnes lopuksi enää vain hänen sieraimensa pistäisivät esiin paperikasoista,” sanoo elämänkerturi Peter Gay (suom. Mirja Rutanen).

Ostin kirja- alennusmyynnin vihoviimeisenä päivänä 40 %:n lisäalennuksella kaksi kirjaa, jotka eivät olleet menneet kaupaksi: Freudin Arkielämän psykopatologiaa ja Peter Gayn kirjoittaman lähes tuhatsivuisen Freudin elämänkerran. Aika vähän ehdin/ jaksan lukea nykyään, kun kirjan kirjoittaminen vie kaiken aikani ja energiani. Olen vasta aloittanut Freudin elämänkerran lukemisen, se kiinnostaa minua, mutta kestää varmaan kauan ennen kuin saan sen loppuun asti luetuksi. Unimaailmaani se on jo ehtinyt vaikuttaa elähdyttävästi.

Freud oli 1800-luvun lopun radikaali. Hän oli sitä mieltä, että ”terve seksuaalisuus edellyttää sukupuolitautien ehkäisyä ja itsetyydytyksen vaihtoehtona vapaata sukupuoliyhteyttä naimattomien nuorten miesten ja naisten kesken.” Siihen vapauteen päästiin 1960-luvulla, kun ehkäisypillerit tulivat käyttöön. Mutta tekikö vapaus nuorista miehistä ja naisista sen onnellisempia? Hysteeriset oireet kyllä katosivat ja neuroosit muuttivat muotoaan, vaan ei pedofiliaa. Se kukoistaa kuin Freudin aikoina, eikä sukupuolitautejakaan ole pystytty ehkäisemään, vaikka kondomit ovat parempia kuin Freudin eläessä.

Arkielämän psykopatologian ostin siksi että se oli kirja jonka luin lukioluokkalaisena, ja se muutti elämäni. Kts. Kemppinen joka haastoi lukijoita kertomaan elämää muuttaneista kirjoista. Kun luin Freudin kirjan, tajusin että viattomat virhetekoni ja unohtamiseni, eivät olleetkaan niin viattomia, vaan niillä oli salainen tarkoituksensa ja niitä järjesti – ei kohtalo eikä sattuma, vaan minun piilotajuntani. Se kirja todella muutti käsitystä itsestäni ja ihmisistä yleensäkin. Yhtä järisyttävä vaikutus oli ollut Dostojevskin Rikoksella ja rangaistuksella, joka vieroitti minut dekkareista ja muustakin viihteestä. En vieläkään lue sitä viihteenlajia. Mutta voin katsella telkkarista viihteellisiä dekkarisarjoja kun aivot ovat illalla väsyneet pitkän työpäivän jälkeen.

Haaste

127.0.0.1 eli matkatoverini Hannu Helin haastoi minut nimeämään kymmenen kiinnostavaa bloginimeä. Pakkohan siihen haasteeseen on vastata. En kylläkään jaksa perustella ,kun olen koko päivän ja illan kirjoittanut) miksi alla olevien blogien nimet ovat minusta kiinnostavia. Suurin osa niistä löytyy oikean palkin linkkilistalta, joka ei näy Microsoftin Explorer-selaimen käyttäjille - miksette muuten siirry jo Firefoxiin joka turvallisempi selain?

Taivasalla

Valkoinen piste, pilkku

Susi rajoilla

Pandora

Horisontissa majakoiden epileptinen välke

Lintukeisarin hovissa

Enimmäkseen nimetön

Kaikki on hetken tässä

BigSur ja Surreal

Kesken kaiken

Meillä kasvaa päässämme synteettistä kuitua

Muitakin kiinnostavia nimiä olisi, mutta en jaksa linkittää enempää. Haastan kaikki asiasta kiinnostuneet jatkamaan kiinnostavien/kauniiden/hyvien/ tai vaikkapa kamalien bloginimien linkittämistä.

PS. Alemmassa Hanhiparvi-postauksessa tuli mainittua oulipolaisen Anne Garrétan nimi väärinkirjoitettuna. Olen nyt lukenut hänen Sfinksinsä, se on kertomus rakkaudesta, suosittelen. Se ei ole rakkausviihdettä, sillä kun sen on lukenut, tekee mieli lukea se uudelleen. Viihteen ja taiteen ero siinä, että taide ei tyhjene yhdellä lukemisella/ katsomisella/ kuulemisella.

Hanhiparviromaani

Olen kaksi kuukautta kirjoittanut intensiivisesti hanhiparviromaania, mutta hanhet eivät marssi eteenpäin yhtä kurinalaisessa järjestyksessä kuin kuvan hanhet, jotka seuraavat opasta. Minun hanhistani aina joku karkaa omille teilleen ja minulla on täysi työ paimentaa se takaisin ruotuun. Puolet romaanista on vielä kirjoittamatta, mikä merkitsee että se ei ehdi syksyn kirjamarkkinoille. Tulkoon sitten keväällä.

Termi hanhiparviromaani on peräisin Jacques Jouetin esseestä Pakosta ja ilman ( suom. englanninkielestä Miia Toivio), joka on ilmestynyt uudessa Tuli & Savu lehdessä ( 4/2005) Jacques Jouet kirjoittaa: ”Kuka tahansa voi ajatuttaa edellään hanhiparven kaltaista ilmeisesti aitojen henkilöhahmojen epämääräistä joukkoa epävarman sivu- ja kappalemäärän aukean maaston yli.” Hän sanoo kirjoittaneensa kaksi hanhiparviromaania, mutta kolmannesta romaanista tulee oulipolainen, mikä tarkoittaa systeemi- (tai metodi) kirjoittamista, eli sitä että kirjoittaja luo jonkin pakollisen säännön, jota kirjoittamisessa on noudatettava. Oulipolaiset käyttävät säännöstä sanaa contrainte, pakote Miia Toivion suomennoksen mukaan. Esseen kirjoittamisen jälkeen (1998) Jouet on kirjoittanut ainakin neljä, ellei viisikin romaania. En ole lukenut niitä, joten en tiedä millaisia sääntöjä ( pakotteita) hän on käyttänyt niissä. Joka tapauksessa oulipolainen metodikirjoittaminen on tuottoisaa. Nostan hattua Tuli & Savu- lehdelle, joka esittelee metodin Suomessa minun tietääkseni ensimmäistä kertaa. Oulipolaisia kirjailijoita (Raymond Queneau, Georges Perec, Italo Calvino ja Anne Garretta) on kyllä käännetty suomeksi, mutta heidän kirjoittamismetodejaan ei ole esitelty.

Kuvassa Jacques Jouet lausuu ”junarunoja” Malagarissa, François Mauriacin talon pihalla. Tutustuin häneen kesällä 2000 kuusi viikkoa kestäneen Euroopan kiertueen aikana. Hän kirjoitti matkan aikana joka päivä kaksi, kolme runoa oulipolaisella metodilla: pyysi jokaiselta matkatoveriltaan kolme sanaa ja teki niistä tiukasti reronde- mittaan ja muotoon sidotun runon (viisitoista säettä, kolme säkeistöä). Alla näyte runosta, jonka kolme sanaa hän valitsi Hullun taivaassa – romaanistani. Runoa on mahdotonta suomentaa. ”Junarunot” ilmestyivät kokoelmassa Poèmes avec partenaires 2002 P.O.L èditeurin kustantamana.

D'avoir peint les mangeurs de sieniä

un soir d'hallucinations, Van Gogh

se coupa au rasoir un varvas.

C'est la une autre vie de Van Gogh

que j'ai lue dans un plat de sieniä.

Pour le faire manger à Van Gogh
Gauguin mit dans l'huile le varvas
en 1'entourant de quelques sieniä
psilocybine ou truffe, varvas
chaufifant la perception de Van Gogh.

Quand la douleur parut au varvas

la gangrène y fixa ses sieniä

rendit bien moins mobile Van Gogh

qui, ne ramassant plus les sieniä

songe à trancher un autre varvas.

Alamaissa

Olen ollut tiistaista asti alamaissa kissa Epun takia. Minun oli pakko luovuttaa se Hesyn kissataloon, jossa se viisi vuotta sitten syntyi. Epun kanssa meni hyvin syyskuusta helmikuun alkuun asti. Tuntui siltä, että se oli hyväksynyt minut uudeksi emännäkseen. Se tuli vatsani tai kylkeni päälle kehräämään ja nukkumaan, ja viihtyi tietokoneen vieressä, kun tein töitä, mutta sen jälkeen kun kissa Nooralle tapahtui onnettomuus, josta olen kertonut alempana, Epun käytös muuttui. Jos silitin Nooraa, otin sen syliini tai osoitin sille muulla tavoin huomiota, Eppu hyökkäsi raivona kaikki karvat pystyssä jalkaani kiinni. Ostin Feliwayta, kissan synteettistä naamaferomonia, ajattelin että se rauhoittaisi tilannetta, mutta tapahtui päinvastoin. Eppu rupesi hyökkäämään joka päivä kimppuuni tilanteissa, jotka eivät liittyneet millään tavoin Nooraan ja minä aloin pelätä sitä niin, että en pystynyt tekemään kotona yhtään mitään.

Epun kannalta kaikki alkoi mennä vikasuuntaan luultavasti siinä vaiheessa, kun poikani perheeseen syntyi vauva, eikä Eppu saanut osakseen sitä huomiota mihin se oli tottunut, sitä ei viety valjaissa ulos eikä se saanut nukkua samassa huoneessa vauvan ja vanhempien kanssa. Tilanne kärjistyi, kun vauva oppi kävelemään ja kiskomaan kissaa hännästä. Nyt saa riittää, Eppu kaiketi ajatteli ja kynsi vauvan naamaa. Ja sen jälkeen Eppu tuli minun luokseni asumaan. Mutta täälläkin se jäi kakkoseksi, koska täällä oli ennestään toinen kissa. Se ei tuntenut olevansa kotonaan, sen turvallisuus oli varmaankin pahasti järkkynyt. Se stressaantui ja muuttui väkivaltaiseksi kuin mustasukkainen mies. Ehkä mustasukkaisuus on ihmisille ja eläimille yhteinen perustunne (kaloista ja kastemadoista en tiedä), eikö se liity omistamiseen, vaan siihen miten turvalliseksi ihminen tai eläin tuntee itsensä toisen ihmisen tai eläimen seurassa. Jos on syntynyt kissojen orpokodissa ja elänyt siellä kolme ensimmäistä kuukauttaan, niin vaikeata sellaisen kissan kai on oppia luottamaan ihmiseen, ja kaikki muutokset sen elämässä ovat katastrofeja. Minua surettaa Epun kohtalo, mutta en sille mitään mahda. Toivon vain että saisi uuden kodin omakotitalosta, jossa se pääsisi vapaasti ulos ja jossa ei olisi muita kissoja eikä lapsia, mutta hiiriä siellä saisi olla paljon, koska se on hyvä hiirestäjä.

Which Art Movement Are You?

You're Symbolism!

In late 1800's the world of art was filled with
art movements which all seemed to promote
some external cause. A group of poets,
writers, and artist got fed up with this
exploitation of art, and founded a new art
movement, symbolism, whose primary cause was
to create art just for the sake of creating
art. In visual arts, symbolists were quite
flexible when it came to the technique -
their styles varied from traditional to
impressionist and expressionist - but the
contents of mystical their works of art were
always, needless to say, suymbolic. What they
painted didn't always directly correspond to
what they were actually portraying; a young
boy getting out of bed in the morning may
have portrayed coming in age, a skeleton
represented death, and an angel stood for
innosence, for instance. The right
interpretation was usually left to the
viewer. The atmosphere in symbolist works of
art was often spooky, mystical, dreamy, andsensual.

Famous symbolists: Gustave Moreau, Hugo Simberg

Picture: The Wounded Angel by Hugo Simberg -
Simberg's paintings usually contained
well-known mythical characters (such as the
crouchy skeleton-shaped Death, and the poor
little Devil) combined with a surprisinly
normal country surroundings. One of his
trademarks had portraying traditionally scare
things, like death, as pleasant, melancholic
characters who didn't seem theatening at all.

The Wounded Angel (or "- -", as
Simberg called it himself) is a very clear
example of symbolic art - metaphorically, the
idea of two young boyrs carrying a wounded
angel can be interpreted in many ways (such
as the loss of innosence or the end of childhood, for instance),
but whatever the case is, the angel in the picture is more
than just an angel.

Which Art Movement Are You? (pictures)
brought to you by Quizilla

via Hillitty kukko

Meemejä

Linnunradan liftaaja haastoi minut joku päivä sitten kertomaan mitä minulla on tällä hetkellä päälläni. Kun olen koko päivän kirjoittanut, en jaksa kuvailla sanoin vaatetustani. Kertokoon kuva. Tukka on kampaamatta, vasemman käden ranteessa side kissan kanssa käydyn yhteenoton vuoksi. Kuva näyttää olevan aika epäselvä, otin sen digikameran itselaukaisijalla. Täytyy sittenkin vähän selittää: päällä on nilkkoihin ulottuva hame, angoravillainen neulepusero, sen alla vaalea poolopaita.

Haastan meemiin Plimsollin merkin, jonka puutarha- ynnä muita merkintöjä luin ilokseni vanhasta Parnassosta ( 2/2003 joka on muutenkin hyvä numero), ja Käymälän joka liittyy samaan yhteyteen. Käymälästä on peräisin seuraava Nelikko –meemi:

1. neljä työpaikkaa, jotka minulla on ollut elämäni aikana:

Hesperian mielisairaala, Tilastokirjasto, Metsäkirjasto, Rakennusinsinöörien liitto, ja kymmenen muuta.

2. neljä elokuvaa, jotka voin katsoa uudestaan ja uudestaan ja uudestaan:

Pelin henki, Sen täytyi tapahtua, Tie, Jules ja Jim

3. neljä paikkaa, joissa olen asunut:

Munkkiniemi, Kalkkuinniemi, Marina di Ravenna, San Carlos

4. neljä tv-ohjelmaa, joista pidän:

Idiootti, Kino Klassikko, Mestarin siveltimestä, Avara luonto, Sopranos

5. neljä paikkaa, jossa olen käynyt lomalla:

Ateena, Lontoo, Pariisi, Moskova

6. neljä suosikkiruokaani:

ei ole suosikkeja, inhokkeja on, mutta niitä ei tässä meemissä kysytä.

7. neljä saittia, joilla käyn päivittäin:

The Literary saloon, La république des livres, Parnasso.fi, Google

8. neljä paikkaa, joissa olisin mieluummin nyt:

Pariisissa, Barcelonassa, Triestessä, Prahassa

9. neljä blogia, joita mainostan:

mahdotonta mainostaa VAIN neljää, siis en mainosta yhtään.

Päivän mietelause:

Ei savua ilman syöpää ( sanoi Georges Perec ja kuoli keuhkosyöpään) Mietelauseen lähde: Oulipo Compendium, 1998

Tassuongelmat jatkuvat

Nyt on minun vasen tassuni kipeä. Pitää opetella soittamaan, ei kun syömään ja kirjoittamaan oikealla tassulla. Hankala homma. Vasen käsi on paketissa. Se joutui hyökkäyksen kohteeksi tänä aamuna. Kaikki alkoi siitä, että Noora-kissa mitoitti väärin hypyn ruokapöydälle, tarttui kynsillä pöytäliinan reunaan ja veti pöytäliinan ja kaiken mitä sen päällä oli, kolinalla ja ryminällä alas Minä ryntäsin katsomaan mitä tapahtui. Eppu, nuori uljas kolli, käsitti että hyökkään Nooran kimppuun. Ritarillisena miesolentona se syöksyi puolustamaan Nooraa ja tarrasi sääreeni kiinni. Yritin tarttua sen niskasta kiinni, mutta kuin ehdin, se iski kyntensä ja hampaansa minun ranteeseeni. Terveyskeskusreissuhan siitä tuli. Näytti sen verran pahalta, että pääsin heti toimenpidehuoneeseen ja vasemman ranteen haavat tikattiin. Sain antibioottikuurin ja neuvon, että jos tulee kuumetta, niin täytyy lähteä Malmin sairaalaan päivystykseen. Kuumetta on nyt 38, 2, mutta minä en lähde Malmille yön selkään, pimeyteen ja pakkaseen. Sinne on varmaankin kokoontuneet perjantai-iltana kaikki Itä-Helsingin tappeluissa ja perheriidoissa kolhiintuneet ihmiset.

Esimakua erilaisten ihmisryhmien kärjistyneestä tilanteesta sain aamulla Vuosaaren terveyskeskuksen hississä, jossa oli pari maahanmuuttajaa, kärttyinen vanha muori rollaattorin kanssa ja nuori hermoromahduksen partaalla oleva äiti, jolla oli rattaissa kaksi alle kolmivuotiasta. Hississä ehdittiin käydä tiukkaa sananvaihtoa, ennen kuin se oli kolmannessa kerroksessa. Siellä seisoskeli vartioliikkeen mies, varmaakin mies paikallaan, kun kerran jo hississä tunteet kävivät kuumina. Olin väärässä kerroksessa, Aurinkolahden hyväosaisten vastaanotto oli viidennessä kerroksessa. Siellä ei ollut vartijaa.

Uudesta Parnassosta ja Hesarin kritiikeistä

No niin, nousevasta kuumeesta huolimatta, minä käperryn tänne keskiluokkaiseen lintukotooni enkä lähde kohtaamaan karua todellisuutta Malmille. Luen sängyssä uutta Parnassoa, joka on niin kevyt (ei sisällöllisesti), että jaksan pidellä sitä vasemmalla kädelläni. Siellä Harri Haanpää antaa nuuskaa keskiluokkaisille kirjailijoille edesmenneen Arto Salmisen suulla. Hesarin nuiva suhtautuminen Salmiseen nousee kirjoituksessa esiin. Siitä teemasta ja kritiikistä yleensä on jatkoa Parnasso- blogin kommenteissa. Jarmo Papinniemeä harmittaa, että Irma Stenbäck on lukenut hänen pääkirjoituksensa totaalisesti väärin. Stenbäck kirjoitti: Miksi ihmeessä kotimaisille kirjailijoille Hesarin kritiikki on elämän ja kuoleman kysymys? "Sehän on vain yhden ihmisen mielipide", vastaa päätoimittaja Jarmo Papinniemi pääkirjoituksessaan. Miksi ihmeessä kotimaisille kirjailijoille Hesarin kritiikki on elämän ja kuoleman kysymys? "Sehän on vain yhden ihmisen mielipide", vastaa päätoimittaja Jarmo Papinniemi pääkirjoituksessaan. Minäkin hieraisin silmiäni, ajattelin että minulta on jäänyt jotain huomaamatta. Luin pääkirjoituksen uudelleen enkä löytänyt sieltä Stenbäckin ajatusta. se oli hänen oma tulkintansa kirjoituksesta.

Mikäli muistan oikein, olen Kirjailijan päiväkirjassa takavuosina jauhanut monta kertaa mikä merkitys Hesarin kritiikeillä on kirjailijan uralle . Jos kirjan arvostelu tyrkätään jonnekin nurkkaan yhdelle palstalle, tai jätetään kokonaan arvostelematta, niin ei kirjaa ole olemassa. Hesarin kritiikki on todella elämän ja kuoleman kysymys kirjalle. Kirjailijalle se on toimeentulokysymys. Apurahalautakunnat noteeraavat Hesarin kritiikit ja sen miten ne on kulttuurisivuille asemoitu. Minulla on kokemusta siitä asiasta. Hullun taivaassa oli ensimmäinen kirjani, jonka Hesari noteerasi kolmella, ellei peräti neljällä palstalla. Sen jälkeen tuli kolmivuotinen apuraha. Mustasta passista oli puolen sivun mittainen sivun mittainen arvostelu graafikon piirtämän karrikatyyrin kera. Sen jälkeen tuli viisivuotinen apuraha, ja minä saatoin huokaista helpotuksesta, kun ei tarvinnut enää juosta tuli hännän alla rahan perässä.

Toinenkin merkkipäivä

Tänään on kulunut kolme vuotta siitä kun muutin Taiteilijataloon. Kuvassa on lumilampaita parvekkeen lasilla. Olen sopeutunut nykyiseen asuinpaikkaani enkä kaipaa enää Munkkivuoreen, jossa asuin 35 vuotta. Harvoin käyn siellä nykyään edes unissani. Se ensimmäinen merkkipäivä tänään on Kirjailijan päiväkirjan nelivuotis-syntymäpäivä. Päivän kunniaksi kirjoitin pitkästä aikaa sinne merkinnän, joka on päiväkirjan luonteeseen sopivaa kirjailijan valitusta siitä, että kirjan markkinoinnin varhennettu aikataulu ei sovi yhteen kirjan syntymisen aikataulun kanssa. Minkä sille mahtaa, että nykyään kaikki tapahtuu markkinoinnin ehdoilla, mikäli haluaa kirjansa syysmarkkinoille, siihen hullunmyllyyn mukaan. Alan kallistua sille kannalle, että kevät on parempi julkaisuajankohta sekä kirjan että kirjailijan kannalta. Mutta sitä ennen ehtii kurki kuolla suolla nälkään. Vai miten se vanha sanonta mahtoikaan kuulua?

PS. Jos se kiinnostaa, mitä maailmalla ( = Euroopassa ja Amerikassa) tapahtuu kirjallisuudessa niin kannattaa pistäytyä veppilokissa, jonka nimi on Literary Saloon. Siellä on ollut tammikuussa juttu (11 JanuaryJ Finland conquering the literary world ? Se löytyi juttuarkistosta. Hyvin toimitettu kirjallisuussivusto, suosittelen.

Kipeä tassu

Nettikoneeni touchpad ( kosketushiiri) meni rikki. Kone on lähdössä huoltoon, joka kestää viidestä päivästä viikkoon riippuen siitä kuinka nopeasti saavat varaosan hankittua. Se merkitsee noin viikon taukoa. En pääse lukemaan edes sähköposteja, ellen mene kirjastoon. Ei hassumpaa, tulee tehtyä kirjoitustöitä enemmän, kun netissä roikkuminen jää vähemmälle.

Omituista

Toista viikkoa sitten Minh ja Kirsti haastoivat minut kertomaan viisi omituista tapaani.

1. Omituista, että en ole keksinyt yhtään omituista tapaa. Ehkä minulta puuttuu mielikuvitusta.
2. Minusta on ihan normaalia, että vasenkätisenä en osaa käyttää saksia ja puren sen vuoksi sormien kynnet lyhyiksi. Varpaiden kynnet on helpompi leikata saksilla, siksi en pure niitä.
3. En osaa puhua puhelimessa enkä soita ystävilleni, ellei ole asiaa, ja harvoin (noin kerran vuodessa) on tähdellistä asiaa. Sekin on ihan normaalia, koska isäni opetti kun olin lapsi, että puhelin ei ole lörpöttelyä, vaan asiallisten asioiden toimittamista varten.
4. Itken vain unissani. Niissä itken paljon ja usein. Kuka sanoikaan että kyynelet unissa, ovat vilpittömimmät kyynelet? Se ei ollut Freud.
5. Käyn suihkussa kerran viikossa, ja silloinkin vain saunan yhteydessä. Inhoan suihkua. Mutta ei siinäkään mitään omituista ole. Koko elämäni aina siihen asti kun muutin taiteilijataloon, olen käynyt kylvyssä ja nauttinut kun olen saanut lojua kylpyammeessa lukemassa kirjaa. Suihkussa ei voi lukea.

Haasteeseen kuuluu, että lähetän sen eteenpäin viidelle ihmiselle. Todennäköisesti kaikki ovat jo vastanneet, mutta lähetän sen kaikille niille, jotka eivät ole vielä saaneet haastetta. joiden blogi on oikeassa sivupalkissa ( ei näy Microsoft-Explorerin käyttäjille, elleivät vieritä blogia loppuun asti).

Kirjailijanhommasta

Kuvassa kissa Noora, joka valvoo minun kirjoitushommiani päivisin. Aloitan yhdeksältä, kun olen juonut teetä, syönyt paahtoleivän ja selannut päivän lehden lävitse. Lopetan viiden kuuden maissa, käyn kaupassa, teen ruokaa ja syön. Iltaisin istun nettikoneen ääreen ja Noora menee nukkumaan. Nettikone on sylimikro eikä se pääse tunkemaan itseään näppiksen ja näyttöpäätteen väliin. Viime viikolla kaikki illat kuluivat siihen, että opetin kirjailijanhommia verkkokurssilla. Alla erään opiskelijan muutamia kysymyksiä ja minun vastauksiani kirjailijanhommasta:

4. Jaksatko olla innostunut koko kirjoitusprojektin ajan?

En jaksa olla, on päiviä, viikkojakin jolloin homma jumittaa ja tunnen olevani täysin eksyksissä, eikä kirjoittaminen huvita ollenkaan. Silloin surffailen netissä ja kirjoitan blogia, tai muistiinpanoja. Jumittuminen on minulle sen merkki että jotain tekstissä on lähtenyt vikasuuntaan, mutta en tiedä mitä. Alitajunta työskentelee, mutta kestää aikansa ennen kuin keksin mikä on vialla ja osaan korjata tekstiä niin että se lähtee taas kulkemaan. Minulla ei ole mitään konstia eikä kikkaa millä nopeuttaa prosessia jumitusvaiheen yli.

5. Mikä on sopiva inspiraation ja perspiraation suhde?

Alkuidea inspiroi kirjoittamaan, sitten idea ikään kuin haparoituu ja katoaa. Alkaa perspiraation vaihe, joka on ankaraa ja väsyttävää työtä, Eteen nousee torjunnan ja vastustuksen muuri, johon yrittää hakata aukkoa, että pääsisi etenemään. . Mikään ei tunnu loksahtavan oikealle paikalleen. Sitä aloittaa uudestaan ja uudestaan käsikirjoituksen. Joskus aloituksiin voi mennä vuosi ellei parikin. Ja sitten jonain päivänä ankaran raadannan jälkeen aukko muuriin on tullut valmiiksi ( se on vankikarkurin hommaa, kun karkuri kaivaa käytävää päästäkseen pakoon vrt Alain Resnaisin elokuva Pelin henki). Sen jälkeen kirjoittaminen on todella kivaa, siitä nauttii enemmän kuin mistään muusta tässä elämässä, jopa enemmän kuin hyvästä rakastelusta. Ilman ankaraa alkuraadantaa se ei ehkä tuntuisi niin suurenmoiselta.

6. Mikä on antoisinta työssäsi?

Uudelleen kirjoittaminen, kaikki ne päivät jolloin työ luistaa ja syntyy uusia ideoita. Ne päivät tuntuvat kuin taivaan lahjoilta. Niiden päivien takia tätä työtä jaksaa tehdä.

7. Mikä on karmaisevinta? Pelottaako enemmän kirjoittaessa vai silloin kun antaa kässärin eteenpäin.

Kirjoittaessa ei pelota yhtään. Mutta kun antaa käsikirjoituksen luettavaksi alkaa pelottaa ja hävettää, että mitä tulikaan kirjoittaneeksi Sitä odottaa hermoheikkona ja pelokkaana mitä toimittaja sanoo käsikirjoituksesta. Vielä kauheampaa on odottaa kritiikkejä. Kirjan jälkeinen eromasennus pahenee niitä odottaessa, ja kun kritiikkejä alkaa tulla, niihin ylireagoi. Mieleen jäävät kaikki negatiiviset lauseet, ne säilyvät mielessä lopun ikää. Sitten seuraa jännitys siitä pääseekö kirja Finlandia/ Olvi/Runeberg-kisaan, ja kun se ei pääse masennus syvenee entisestään. Sitä alkaa inhota valintaraateja, itseään ja kirjaansa. Tätä vaihetta kestää puolesta vuodesta vuoteen, minkä jälkeen mielessä alkaa pyöriä seuraavan kirjan idea.

Siis: karmaisevinta on kaikki se mitä kirjalle ja itselle tapahtuu sen jälkeen, kun se on julkaistu. Niin kauan kuin kirjoittaa kirjaa, on turvassa.

Tärkeintä on nimi

Joan Miro: The Bill 1925

Allaoleva Deustche Wellen taideohjelmasta poimittu sitaatti löytyi Dekadenssiblogista:

"Taidetta on nykyään todella vaikeaa arvottaa sen laadun perusteella. Tärkein tekijä on taiteilijan nimi. Arvotuksen tekee pieni sisäpiiri, joilta taiteilija saa tavallaan hyväksyntäleiman (seal of approval), vähän niin kuin uudet autot." ( vapaa käännös blogin kirjoittajan)

Suomeen mahtuu vain yksi sisäpiiri kutakin taiteenlajia kohden. Sana kulkee nopeasti. Eikä aina tarvita edes sanaa. Olankohautus riittää. Kasvojen ilme, suupielten nyrpistys, nenän tuhahdus, kulmakarvojen kohotus kertovat mielipiteen. Sisäpiiri tuntee koodit. Jos pääsee vaikutusvaltaisen sisäpiiriläisen suosioon, ovet avautuvat. Tällaista se on ollut aina. Saksassa on ehkä vähän enemmän liikkumatilaa, sinne voi mahtua kaksi tai jopa kolme sisäpiiriä, kun siellä ihmisiä on enemmän.

PS: Dekadenssiblogissa voi käydä vilkaisemassa Sauli Niinistön oppikoulutodistusta vuodelta 1967. Ilahduttavaa, kun koulussa huonosti menestyneet, pärjäävät maailmassa, vaikka en Niinistön kannattaja presidentinvaaleissa olekaan.

Ei hemmetti

Vanhalta viedään viimeinenkin nautinto. Sosiaali- ja terveysministeriö haluaa rajoittaa asuntojen parvekkeilla tupakointia ja sen aiheuttamia savuhaittoja. Suunnitteilla laki tupakoinnin kieltämisestä lailla, mutta ei vielä. Ministeriön terveydensuojeluyksikön johtaja Risto Aurola sanoo, että taloyhtiöillä on mahdollisuus kieltää parveketupakointi. Ei tule menemään lävitse ainakaan täällä Taiteilijatalossa. Mihinkä nykyinen terveysterrorismi johtaa? Suomalaiset ovat aina vihanneet naapureitaan, nyt ollaan saamassa hyvä laillinen syy naapurivihalle.

Se oli mielipide, nyt seuraa meemi (via Loistava puhallus)

Mitä tahdot maalliselle tomumajallesi tehtävän, kun aika sinusta jättää ja heität keyboardin nurkkaan?

Poltettakoon.

Mihin haluat, että sinut haudataan / sirotellaan? Miksi?

Mihin nyt ihmisen tuhkaa saa sirotella. Hietaniemen hautausmaalla on muistaakseni sellainen paikka johon saa sirottaa tuhkaa. Miksikö? Jotainhan tuhkalle pitää tehdä.

Missä tahdot muistotilaisuuden pidettävän?

Siinä vaiheessa ihan sama missä se pidetään, kun ei voi itse osallistua tilaisuuteen.
kunhan ovat hauskat hautajaiset, joissa syödään hyvää ruokaa, juodaan paljon hyvää viiniä,
muistellaan hilpeitä, nauretaan ja itketään, John Coltranea olisi mukava kuulla omissa
hautajaisissaan., jos sielulla nimittäin olisi korvat. Pitää ruveta säästämään, että saisi hauskat
hautajaiset.

Mikä teksti hautakiveesi tulee?

Ei hautakiveä tarvita, kun tuhka sirotellaan maahan muiden tuhkien joukkoon.

Kun ei ole omaa hautapaikkaa, lasten ja lastenlasten ei tarvitse potea huonoa omaatuntoa kun eivät käy haudalla viemässä kukkia ja kynttilöitä.

Lopuksi: Mietelmä Häijyjen ajatusten sanakirjasta ( toim. Jarkko Laine):

Kuolleillakin on ominaisuuksia, mutta mielipiteet tästä päivästä eivät kuulu niihin. Samuli

Paronen

PS. Hurmaavan itsemurhan kirjoittaja kertoo miksi kannattaa elää: ” Niin naurettavalta kuin se ehkä kuulostaakin, yksi isoimmista esteistä itsemurhalle on se, etten halua tuottaa surua ja pettymystä kissalleni.” Minusta se ei ole ollenkaan naurettavaa. Se on hyvä syy. Toivon että kirjoittajan kissa elää kaksikymmentävuotiaaksi.

Valokuva: Varga Laszlo: Pipe smoking woman 1969

Arkkityypeistä unientulkintaan

Ensin testi Mikä kirjallinen arkkityyppi olet? (via Hillitty kukko ja marginaali).

Hestia: Mystikko ja petturi. Olet mystikko. Olet lujatahtoinen, rauhallinen, optimistinen ja kiistattoman kiltti. Aistit vahvasti toisten tunteet ja omat tunteesi ovat voimakkaat. Mystikot ovat useimmiten piinattuja sieluja – he ovat taitavia piilottamaan tunteensa. Ne eivät näy, mikä ei merkitse etteikö niitä olisi. Mystikot ovat yksineläjiä ja heitä pidetään yhteiskuntaan sopeutumattomina. Mystikot ovat, nimestä huolimatta, usein epäluuloisia uskonnon suhteen. Sinun pitäisi oppia tuntemaan joku ”Messias-tyyppi”, sellainen voisi herättää sinun emotionaaliset ja henkiset kykysi täyteen kukoistukseen.

Mystikon pimeä puoli ( =varjo) on Petturi. Petturi peittää häiriintyneen mielensä ulkoisesti aurinkoisella naamiolla. Petturi on herttainen vanha nainen joka hymyilee koko pitkän päivän, mutta myrkyttää miehensä aterian illalla. Moderni Hestia-tyyppi on Frendien Phoebe Buffay joka on ystävällinen, mutta lujatahtoinen ja suorasukainen. (Käännös minun).

Myönnän, että kuvaus sopii minuun, mutta miestä en ole vielä myrkyttänyt, paitsi sanoilla.

Kreikan jumalattarista lisää täältä ja jumalista täältä. Risto Niemi-Pynttäri on kirjoittanut kiinnostavan artikkelin Dionysos-jumalasta n& n – lehdessä (3/94).

Mitä arkkityypit ovat?

”Arkkityypit ovat ihmiselle ominainen, lähes vaistonomainen tapa jäsentää tunteita ja elämyksiä ja antaa niille näkyvät ja koettavat muodot. Alkuperäiskansat puhuvat samassa yhteydessä jumalista tai hengistä. Myös kreikkalaiset jumalat voidaan ymmärtää juuri ihmisen tunnetilojen kahtenatoista tärkeimpänä ilmenemismuotona. Saduissa ja tarinoissa nämä samat toimijat ja sankarit ottavat inhimillisempiä muotoja. Unessa ne samat arkkityyppiset toimijat saavat näkijän oman henkilögallerian hahmot. Unen henkilöt ovat arkkityyppien, tunnetilojen näyttelijöitä.” ( Aimo Moilanen, Tietoa unista ja niiden tulkinnasta)

Aimo Moilanen ylläpitää unientulkinta-sivustoa ja keskustelufoorumia unista ja niiden tulkinnasta. Tämä tiedoksi kaikille niille, jotka googlaavat tänne hakusanalla unet. Täältä ei löydy unien tulkintaa eikä paljon uniakaan nykyään. Niihin ei nyt liikene aikaa, kun pitää saada kirjaa kasaan.

Kuin kolme marjaa

Minä, Tarzan ja Sylvia Plath. Kuvakolmikko on tulos MyHeritagen kasvonvertailutestistä (via Minh ja Mediaopettaja). Olen kuvassa kolmikymppinen esikoiskirjailija.

Johnny Weismüller (keskimmäinen kuva) esitti elokuvissa Tarzania, mutta en ole koskaan ihaillut häntä sen enempää kuin Tarzaniakaan. Minun idolini oli Sylvia Plath kuvan ottamisen aikoihin ja vielä monta vuotta sen jälkeen. Olen kertonut Shakespearen sisarpuolet – antologiassa ( toim. Sara Heinämaa ja Päivi Tapola 1993), miten voimakkaasti Plathin runo Daddy (Isä) vaikutti minuun.

Ihminen muuttuu iän mukana. Kaksikymppisena olin Dalai Laman, nelikymppisenä prinssi Charlesin, viisikymppisenä Stanislav Lemin ( paras tulos eli 71 %:n vastaavuus,) ja nyt Johnny Deppin näköinen kuvassa, jonka otin itsestäni digikameralla. Testi vertaa testaajan kasvokuvaa 2400 kuuluisuuden kasvoihin. Joukosta ei löytynyt yhtään kissannäköistä naamaa, kun kokeilin testiä Nooran naamakuvalla. Sitten kokeilin isäni kuvaa ja tuloksena oli että hän muistuttaa Sandra Bullockia, amerikkalaista elokuvanäyttelijätärtä, joka näyttää aika seksikkäältä, kun taas äitini muistuttaa Primo Leviä, italialaista kirjailijaa. Sukupuolella ei testin mukaan näytä olevan merkitystä kasvonpiirteisiin.

Testin vertailumateriaali on liian pieni ja tulokset erittäin epäluotettavia. Jos kuvan resoluutio on matala, verrokkeja ei löydy, Resoluutioasteesta riippuen samasta kuvasta voi tulla täysin erilaiset tulokset. Jos omistaa skannerin ja tarpeeksi tarkkoja kasvokuvia, yhden illan voi huvitella testaamalla omia ja sukulaisten kuvia. MyHeritagen sivusto on niin uusi, että siellä ei ole mahdollisuutta verrata sukunsa kuvia

Kielihäiriö

Jaakko Hosia: Teoria ja käytäntö (yksityiskohta) 1993

”Sanat ovat olennainen osa ihminen elämää,” kirjoittaa Marja Asikainen ( Helsingin Sanomien Vieraskynä pääkirjoitussivulla 7.1.06, Kielellisten ongelmien merkitystä ei ymmärretä riittävästi ).

Asikainen on väitellyt tohtoriksi dysfasian diagnosoinnista. Olen kirjoittanut dysfasiasta ennenkin täällä ja Kirjailijan päiväkirjassa, koska olen itse kielihäiriöinen ( =dysfasikko). Dysfasia tarkoittaa puutteellista kielellistä toimintakykyä. Lapsella se ilmenee viivästyneenä puheena, aikuisella vaikeutena ymmärtää käsitteitä, nimikkeitä, uusia sanoja ja abstrakteja kokonaisuuksia. Hänellä voi olla vaikeuksia saada selvää kuullusta puheesta ja muistaa kuultua tai ymmärtää kuultujen sanojen merkityksiä.

Annika Idström kirjoittaa: ”Luulen että kirjoittaminen edellyttää jonkinlaista traumaa suhteessa kieleen. Trauma ei vain saa olla liian suuri, sillä silloin työ salpaantuu. Jotain tapahtui, kun olin pieni, en oppinut puhumaan [… ] Neljävuotiaana en ollut vielä oppinut puhumaan, äitini kertoi toimineensa minun tulkkinani.” ( Parnasso 2000/3: Kukaan ei tee omaa kuvaansa).

En tiedä kuinka monella kirjailijalla on ollut jonkinasteisia kielellisiä traumoja, tuskin siitä asiasta on tehty tutkimusta. Mutta uskoisin, että trauma herkistää kuuntelemaan kieltä ja miettimään sanojen merkityksiä. Trauma aiheuttaa kärsimyksiä, mutta ei seurausten tarvitse aina olla negatiivisia. Ihminen voi ylittää itsensä. Tunnetuin esimerkki: sorakielinen Demosthenes, josta tuli kuuluisin puhuja kautta aikojen.

Nyt seuraa itsepohdiskelun osio, jonka yli lukija voi hypätä.

Opin puhumaan vasta kolmivuotiaana ja lukemaan kahdeksanvuotiaana. Koulussa olin surkeintakin surkein oppilas ja jäin kaksi kertaa luokalle. Koulunkäynti oli tarpomista nöyryytyksestä toiseen, Minulla oli jonkinlainen sisäinen käsitys siitä, että en ole tyhmä, vaikka opettajat ja luokkatoverini pitivät minua sellaisena, en vain tiennyt eikä kukaan muukaan tiennyt mistä on kysymys. Ammatinvalinnanohjauksessa tehdyt testit vahvistivat käsitykseni, ja niin minä jatkoin lukioon enkä jäänyt enää luokalle, vaan selviydyin ylioppilaaksi laudatur-papereilla opettajien suureksi ällistykseksi, ja menin yliopistoon. Opinnot viivästyivät muista syistä (naimisiinmeno, lasten syntymä, esikoisromaanin kirjoittaminen, avioero, töihin meno jne.), mutta loppujen lopuksi valmistuin yliopistostakin. Mietin hetken jatkaisinko tutkijana, mutta päädyin kirjailijaksi. Jos suhteeni kieleen ei olisi ollut niin ongelmallinen lapsena ja nuorena, olisin kenties päätynyt johonkin muuhun ammattiin.

Takaisin Asikaisen kirjoitukseen (muistioksi itselleni ennen kuin Hesari katoaa, kun ei sen juttuihin voi linkittää. Ottaisivat esimerkkiä New York Timesista ja muista maailman valtalehdistä).

Asikainen listaa kielihäiriön negatiivisia seurauksia. Niitä ovat: ”Tarkan ilmaisemisen ja tarkan ymmärtämisen puutteellisuuden aiheuttamat ongelmat, vuorovaikutusongelmat, yksinäisyys, oppimisvaikeudet, käytöshäiriöt, mielenterveysongelmat, työttömyys ja syrjäytyminen.” Hänen mukaansa ne ovat ainakin osittain ehkäistävissä ennalta. ” Jo se voi joskus auttaa, että kielihäiriöinen itse tai hänen lähi-ihmisensä tietävät ja ymmärtävät miksi ongelmia on.”

Asikainen antaa käytännön esimerkin: ”Kielihäiriöisten voi olla vaikea ymmärtää veroilmoituksen kysymyksiä, ohjeita tai tarkistamista edellyttäviä tietoja.” Pah, ja minä kun olen aina luullut, että kaikkien ihmisten on vaikea ymmärtää niitä ynnä muita viranomaisten ja lainsäätäjien laatimia tekstejä.

”Kielihäiriöisellä voi olla ongelmia aivan tavallisissakin arkisissa tilanteissa. Häiriö voi vaikuttaa siihen, kuinka rakentavasti osataan keskustella ristiriitatilanteissa vaikkapa puolison kanssa, kuinka hyvin osataan eritellä omia tunteita ja niiden syitä tai kuinka tarkasti muistetaan erilaisia tapahtumia ja yksityiskohtia. Kielihäiriöisyys saattaa myös vaikuttaa kasvattaa omaa uhmaikäistä tai murrosikäistä lasta johdonmukaisesti mutta lämpimästi.” (Tämäkin tuska vielä, että ei ole onnistunut kasvattamaan lapsiaan oikein!)

Asikaisen mukaan jokainen voi kuvitella millaiselta tuntuu olla kielihäiriöinen. Riittää kun matkustaa yksin maahan jonka kieltä ei osaa ja sairastuu siellä eikä osaa selittää lääkärille mikä vaivaa. Mutta ei minun mielestäni tarvitse matkustaa ulkomaille asti, riittää kun soittaa Helpdeskiin kun tietokone on mennyt jumiin. Oikeita sanoja ei löydy, eikä Helpdeskin kaveri ymmärrä kun ei osaa selittää miten tietokoneen vaiva ilmenee. ( Kts. It-alan tarinoita a la Helldesk, linkki alempana olevassa kirjoituksessa Tekniikkafobia ja loppuun palanut it-työläinen).

PS. Alla olevaan loppiaisteemaan liittyen rakkaudesta kirjoittaa Rauno Räsänen. Polyamoria – rakkauden avoimet ovet ja Ikkunaiines: Rakkaus on tila.

Loppiaisaattona

Shakespeare kirjoitti näytelmän Loppiaisaatto, jota en ole nähnyt enkä lukenut. Näin näytelmää esitellään täällä:

” Loppiaisaatto on komedia rakastumisesta ja sen mukanaan tuomista ongelmista. Shakespeare vertaa näytelmässä rakkauden voimaa valtamerten voimaan, jonka kohdatessaan ihminen on myyty mies ja käypä hinta laskee. Rakkauden luonne on ihmeellinen. Se yllättää oikuillaan meistä jokaisen. Se kaikkein ihmeellisin ihme on.”

"Naiset näyttävät ruusun kaltaisilta; se aamulla on kaunis, kuolee kun on ilta." Shakespeare kehottaa Loppiaisaatossa miestä valitsemaan itselleen puolisoksi itseään nuoremman naisen, jotta miehen mielenkiinto tätä kohtaan kestäisi. Hän toteaa miehen mielen olevan aina häilyvämpi, heikompi ja kevytmielisempi kuin naisen.”

Minun ongelmani loppiaisaattona ei ole rakkaus, vaan permalinkit, joita yritän istuttaa blogiin. Päätä kiristää, tajunta kutistuu, kun koodaus ei ota onnistuakseen. Alan ymmärtää miksi it-työläiset ovat hermoromahduksen partaalla ja Helpdeskin kavereilta palaa päreet, kun niille soittelevat minunkaltaiseni mammat, joiden tulostin on tukossa, kun paperia syöttävän telan ympäri on kiertynyt tukku kissankarvoja.

Ylistys koiralle ja kirjalle

Kuvan Lumessa makaava koira ( Liegender Hund im Schnee) maalasi Franz Marc vuosina 1910/11. Hänellä on paljon hienoja eläinmaalauksia. Ettei kukaan luulisi, että sorsin koiria, kun täällä on ollut niin paljon kissan kuvia, niin alla on vaihteeksi ylitys koiralle:

”Syksy venyttää koiran haukun pitkulaiseksi, se lähtee koiran edestä ilmaputkeen. Kesäilmassa haukahdus sen sijaan pysyy kasassa, korkeintaan hajoaa tuleen naapurikoiran kyytihaukuksi. Käpälissä polkuanturoiden pehmeät tertut, menon merkkeinä,.leimasimina juoksun jolkotuksen. Koira ei enää säntää tielle autojen perään, että se nyt istuu siinä kuin tie olisi vesihauta tai joki ellei peräti meri. Kuinka paljon tyhmyyksiä, hiuskarvan varassa olevia tienylityksiä sen pentuelämän ja nykyhetken väliin mahtuukaan, nyt sen viisaus yksien ja samojen nahkojen välissä, kuononpäästä nokan asentoon, näkee että siinäpä istuu koira hännällään, viisauden valtaistuimella.”

Kirjoitti Kaarina Valoaalto. Kirjan nimi on Nooakan Parkki. Olen kirjoittanut kirjasta alempana Se oli minun yksityisellä Finlandia-listallani, vaikken ollut vielä silloin lukenut sitä, mutta olin kuullut luettavan otteita siitä. Nyt sain sen lainaksi ystävältä. Olen lukenut melkein loppuun asti ja lähes jokaisella sivulla kokenut hykerryttäviä ilon ja oivalluksen hetkiä, nauttinut sen kielestä ja huumorista sekä tarkasta eläinten, luonnon ja arkisten asioiden havainnosta. Vuoden 2005 paras kirja tähän asti lukemistani, ehdottomasti. Harvojen herkkua. Ei sovi niille, jotka kaipaavat toimintaa, jännitystä, romantiikkaa tai yhteiskunnallista sanomaa (kyllä siellä sitäkin on mutta salaviisaasti sanottuna). Sopii kanojen, kukkojen, koirien, vuohien ja maalaiselämän ja luonnon ystäville. Ihmettelen miksi kaikki palkintoraadit ovat kirjan sivuuttaneet, ja miksei siitä ole näkynyt lehdissä monipalstaisia arvosteluja kuvan kera (korjatkaa jos olen erehtynyt, minulle tulee vain Hesari). Mahtaako syy olla siinä, että sitä ei voi sijoittaa mihinkään tavanomaiseen kirjallisuuden kategoriaan (romaanit, runot, novellit, esseet), mikä hämmentää arvon palkintoraatilaisia. Kumma, että ammattilukijoilta on jäänyt huomaamatta kultajyvä.

PS. Parnasso-blogissa taitetaan peistä kritiikistä, mm. siitä saako kulttuuritoimittajaa käyttää sanaa ”hyvä” blogissaan, kun kirjoittaa Lappeenrannan laulukilpailusta. Seppo Heikinheimon haamukin on manattu esiin, ja siinä sivussa saavat anonyymit kirjoittajat huutia. Minulla ei ole henkilökohtaisesti mitään anonyymeja vastaan. Heillä on syynsä pysyä nimettöminä. Joskus ne ovat ihan viattomia syitä.

Väärä kissa ja toiveblogeja

Päätin työpäivän ja lähdin kauppaan. Tällaiselta näytti:

Kuvan yläreunassa nostokurjen jouluvalot. Alapuolella rakennus, josta tulee Suomen korkein tornitalo. Kun tulin kaupasta, Taiteilijatalon nurkalla oli mustavalkoinen kissa, joka näytti Epulta. Ajattelin,että pahus soikoon taasko Eppu on karannut. Otin kissan syliini, tuntui kevyemmältä ja pehmeämmältä kuin Eppu, eikä pannut hanttiin. Kannoin sen kotiin. Eppu olikin kotona. Meinasi syntyä paha kärhämä. Äkkiä väärä kissa syliin ja takaisin pihalle. Se säntäsi pimeyteen. Alla oikea Eppu poistumassa tietokoneelta työpäivän päätteeksi.

Ikkunaiineksen blogista bongasin meemin: Kenen blogia haluaisit lukea? Iines haluaisi lukea naiskirjailijoiden blogeja. Minä haluaisin lukea Itäkeskuksen poliisin, karaoke-baarin tarjoilijan ja Valintalon kassan ( vaihtoehtoisesti S-marketin tai K-marketin kassan) ja Akateemisen kirjakaupan myyjän blogeja. Taksikuskien blogeja jo luenkin suurella mielenkiinnolla.

Tökkää sormesi kirjan väliin ja löydä uuden vuoden runo –meemiä on jatkanut Hotanen. Hän tökkäsi sormensa Maailman runosydämeen ja löysi William Carlos Williamsin runon Täystuho ( suom. Markus Jääskeläinen, minun matkatoverini).

PS. Uusi blogi oikealla olevaan sivupalkkiin ( ei näy Microsoftin selaimen käyttäjille): Pauliina Haasjoen, turkulaisen runoilijan blogi Olo ja muoto.