sunnuntaina, tammikuuta 08, 2006

Kielihäiriö


Jaakko Hosia: Teoria ja käytäntö (yksityiskohta) 1993

”Sanat ovat olennainen osa ihminen elämää,” kirjoittaa Marja Asikainen ( Helsingin Sanomien Vieraskynä pääkirjoitussivulla 7.1.06, Kielellisten ongelmien merkitystä ei ymmärretä riittävästi ).

Asikainen on väitellyt tohtoriksi dysfasian diagnosoinnista. Olen kirjoittanut dysfasiasta ennenkin täällä ja Kirjailijan päiväkirjassa, koska olen itse kielihäiriöinen ( =dysfasikko). Dysfasia tarkoittaa puutteellista kielellistä toimintakykyä. Lapsella se ilmenee viivästyneenä puheena, aikuisella vaikeutena ymmärtää käsitteitä, nimikkeitä, uusia sanoja ja abstrakteja kokonaisuuksia. Hänellä voi olla vaikeuksia saada selvää kuullusta puheesta ja muistaa kuultua tai ymmärtää kuultujen sanojen merkityksiä.

Annika Idström kirjoittaa: ”Luulen että kirjoittaminen edellyttää jonkinlaista traumaa suhteessa kieleen. Trauma ei vain saa olla liian suuri, sillä silloin työ salpaantuu. Jotain tapahtui, kun olin pieni, en oppinut puhumaan [… ] Neljävuotiaana en ollut vielä oppinut puhumaan, äitini kertoi toimineensa minun tulkkinani.” ( Parnasso 2000/3: Kukaan ei tee omaa kuvaansa).

En tiedä kuinka monella kirjailijalla on ollut jonkinasteisia kielellisiä traumoja, tuskin siitä asiasta on tehty tutkimusta. Mutta uskoisin, että trauma herkistää kuuntelemaan kieltä ja miettimään sanojen merkityksiä. Trauma aiheuttaa kärsimyksiä, mutta ei seurausten tarvitse aina olla negatiivisia. Ihminen voi ylittää itsensä. Tunnetuin esimerkki: sorakielinen Demosthenes, josta tuli kuuluisin puhuja kautta aikojen.

Nyt seuraa itsepohdiskelun osio, jonka yli lukija voi hypätä.

Opin puhumaan vasta kolmivuotiaana ja lukemaan kahdeksanvuotiaana. Koulussa olin surkeintakin surkein oppilas ja jäin kaksi kertaa luokalle. Koulunkäynti oli tarpomista nöyryytyksestä toiseen, Minulla oli jonkinlainen sisäinen käsitys siitä, että en ole tyhmä, vaikka opettajat ja luokkatoverini pitivät minua sellaisena, en vain tiennyt eikä kukaan muukaan tiennyt mistä on kysymys. Ammatinvalinnanohjauksessa tehdyt testit vahvistivat käsitykseni, ja niin minä jatkoin lukioon enkä jäänyt enää luokalle, vaan selviydyin ylioppilaaksi laudatur-papereilla opettajien suureksi ällistykseksi, ja menin yliopistoon. Opinnot viivästyivät muista syistä (naimisiinmeno, lasten syntymä, esikoisromaanin kirjoittaminen, avioero, töihin meno jne.), mutta loppujen lopuksi valmistuin yliopistostakin. Mietin hetken jatkaisinko tutkijana, mutta päädyin kirjailijaksi. Jos suhteeni kieleen ei olisi ollut niin ongelmallinen lapsena ja nuorena, olisin kenties päätynyt johonkin muuhun ammattiin.

Takaisin Asikaisen kirjoitukseen (muistioksi itselleni ennen kuin Hesari katoaa, kun ei sen juttuihin voi linkittää. Ottaisivat esimerkkiä New York Timesista ja muista maailman valtalehdistä).

Asikainen listaa kielihäiriön negatiivisia seurauksia. Niitä ovat: ”Tarkan ilmaisemisen ja tarkan ymmärtämisen puutteellisuuden aiheuttamat ongelmat, vuorovaikutusongelmat, yksinäisyys, oppimisvaikeudet, käytöshäiriöt, mielenterveysongelmat, työttömyys ja syrjäytyminen.” Hänen mukaansa ne ovat ainakin osittain ehkäistävissä ennalta. ” Jo se voi joskus auttaa, että kielihäiriöinen itse tai hänen lähi-ihmisensä tietävät ja ymmärtävät miksi ongelmia on.”

Asikainen antaa käytännön esimerkin: ”Kielihäiriöisten voi olla vaikea ymmärtää veroilmoituksen kysymyksiä, ohjeita tai tarkistamista edellyttäviä tietoja.” Pah, ja minä kun olen aina luullut, että kaikkien ihmisten on vaikea ymmärtää niitä ynnä muita viranomaisten ja lainsäätäjien laatimia tekstejä.

”Kielihäiriöisellä voi olla ongelmia aivan tavallisissakin arkisissa tilanteissa. Häiriö voi vaikuttaa siihen, kuinka rakentavasti osataan keskustella ristiriitatilanteissa vaikkapa puolison kanssa, kuinka hyvin osataan eritellä omia tunteita ja niiden syitä tai kuinka tarkasti muistetaan erilaisia tapahtumia ja yksityiskohtia. Kielihäiriöisyys saattaa myös vaikuttaa kasvattaa omaa uhmaikäistä tai murrosikäistä lasta johdonmukaisesti mutta lämpimästi.” (Tämäkin tuska vielä, että ei ole onnistunut kasvattamaan lapsiaan oikein!)

Asikaisen mukaan jokainen voi kuvitella millaiselta tuntuu olla kielihäiriöinen. Riittää kun matkustaa yksin maahan jonka kieltä ei osaa ja sairastuu siellä eikä osaa selittää lääkärille mikä vaivaa. Mutta ei minun mielestäni tarvitse matkustaa ulkomaille asti, riittää kun soittaa Helpdeskiin kun tietokone on mennyt jumiin. Oikeita sanoja ei löydy, eikä Helpdeskin kaveri ymmärrä kun ei osaa selittää miten tietokoneen vaiva ilmenee. ( Kts. It-alan tarinoita a la Helldesk, linkki alempana olevassa kirjoituksessa Tekniikkafobia ja loppuun palanut it-työläinen).

PS. Alla olevaan loppiaisteemaan liittyen rakkaudesta kirjoittaa Rauno Räsänen. Polyamoria – rakkauden avoimet ovet ja Ikkunaiines: Rakkaus on tila.

9 kommenttia:

Louhi kirjoitti...

Tärkeästä aiheesta kirjoitit. Varsinkin muistelukset omasta kielellisestä kehityksestä olivat kiinnostavia. On surullista, että kehityshäiriöstä kärsivä lapsi leimataan laiskaksi tai tyhmäksi. Kielellisten kehityshäiriöiden löytäminen voi olla vielä nykyäänkin vaikeaa, varsinkin, jos häiriö ei ole kovin laaja-alainen. Vielä vaikeampaa se on ollut ennen vanhaan.

Luin pintapuolisesti Asikaisen artikkelin ja tarkoitukseni on lukea se myöhemmin kunnolla, mutta ei kai haittaa, vaikka vastaan sinulle nyt.

Kiinnostava teoria, että kirjailijalla on jonkinlainen trauma kielen suhteen. Mieleeni tulee Arja Tiainen, jolla on vaikea lukihäiriö. Ehkä joku muu tietää muita.

Suomen kielessä on tosiaankin erikoisosaamista vaativia osa-alueita, joita ymmärtää lähinnä tämän alan asiantuntijat. Juuri viranomaiskieli (esimerkiksi veroilmoitukset) tai ammattikieli (esimerkiksi tietokoneisiin liittyvä termistö)tuottaa ymmärtämisvaikeuksia jopa koulutetuille ihmisille, joilta puuttuu kuitenkin tämän alan asiantuntemus.

En siis pitäisi näiden alueiden hallitsemattomuutta varsinaisesti kielellisenä häiriönä. Ei todellakaan voi vaatia, että kaikki suomea puhuvat ihmiset hallitsisivat kaikkien alojen jargonia.


--- pitänee tosiaankin lukea se artikkeli. :)

Rita Maestra kirjoitti...

Luin saman artikkelin ja epäilin että kirjoittaja listasi mukaan vaikeuksia joita ei ole - niin tai sitten minullakin on dysfasia.

Opetan kieliä hyvin monenlaisille ihmisille, heidän omista lähtökohdistaan. Vieraan kielen tunnilla mielestäni melkeinpä kuuluu asiaan että kaikilla on dyslexiaa ja dysfasiaa ja muita puutteita. Sen ei tarvitse oppimisen iloa haitata lainkaan. Ellei nyt joku ota sitä päämääräkseen.

Tuo osuus jonka yli kehoitit (vaatimattomasti?) hyppäämään oli minusta kaikkein kiinnostavin. Sekä opettajan näkökulmasta että siksi kun oli kiva oppia tuntemaan sinua paremmin.

minh kirjoitti...

Annika Idströmpä sanoi kiinnostavasti tuosta traumasta.
Minulla ei ole kielellisiä ongelmia(muuta kuin tietokonen kanssa. En osaa selittää edes miehelle, että mikä siinä on vikana, sanat jäävät sanomatta ja sitten tulee vain "se jumittaa. paska rakkine." jne), mutta muunlaisia kyllä. keskittymiseen liittyviä. Mutta niistä ei saa puhua, kun se on "sisäistä puhetta, jolla vakuttelemme itseämme, ettei tarvitsisi onnistua". Kieliongelmat ovat kyllä minusta ihan mielettömän kiehtovia.
Laps oppi puhumaan aika varhain, mutta puhe on aina ollut epäselvää. K- ja g-kirjaimet oppi lausumaan vajaat 6-vuotiaana puheterapiassa, kun olimme muuttamassa ulkomaille ja ajattelin, että kiirehditään nyt vähän, ettei tule lausumisen kanssa ongelmia. Minulta kysyttiin muutamia kertoja, onko lapsi kehitysvammainen, kun puhe on senverran epäselvää. Hän on kielellisesti lahjakas, monipuolisesti viljelee uusi juttuja ja oppii kieliä, mutta puhe on jollain lailla jumissa. Minähän en sitä tietenkään huomaa. Outoa. Mutta hyvä kirjoitus taas.
-minh-

J-J kirjoitti...

Noista suhtautumistavoista dysfasiaan tuli mieleen eräs hämäläinen mökkinaapuri, joka otti 4-vuotiaan poikansa puhumattomuuden vähän turhankin lungisti. "Kyllä se ´Mikko` alakaa puhua kun tulee asiaa...", isä tokaisi.

Anita Konkka kirjoitti...

Kiiots kommenteista.

Minusta hämäläinen mökinnaapuri suhtautui tervejärkisesti asiaan. Jokainen kehittyy omaan tahtiinsa, toiset ovat hitaampia kuin toiset, eikä sillä ole älykkyyden kanssa mitään tekemistä. Jos lasta rupeaa hoputtamaan, niin kehitys voi häiriintyä ja kieli mennä vielä pahemmin lukkoon. Minä rupesin puhumaan kun oli asiaa. Olen kertonut jossain kirjassani, että avasin suuni, kun isoäiti oli paistanut lettuja, osoitin isointa lenttukasaa ja sanoin selvällä suomenkielellä: " Tuo on minun kasa". Näin kertoi isoäitini.

Anita Konkka kirjoitti...

Tämä kielihäiriö-juttu oli liikaa kolmelle lukijalle, ne ottivat ja häipyivät tilaajien joukosta. Kaikkia ei voi miellyttää, ei varsinkaan silloin kun kirjoittaa itselleen tärkeästä asiasta.

Rauno Rasanen kirjoitti...

Tarkennus.
En sentään itse kirjoittanut mainitsemaasi artikkelia. Ainoastaan kopioin. Lähdeviite eli linkki löytyy heti jutun alusta.

Artikkelia kommentoi Pälli, ja sainkin häneltä hyvän virikkeen pitkähkön päreen kirjoittamiseen.

Anonyymi kirjoitti...

Kiitos tästä puheenvuorosta. Olen 10 vuotiaan ei-kielellisesti lahjakkaan pojan äiti joka kielellisen lahjattomuuden vuoksi on diagnosoitu dysfaatikoksi. Tulevaisuus on "asiantuntijoiden" kautta väritetty hyvin mustaksi-tämä blogi kirjoitus antoi toivoa.

Anita Konkka kirjoitti...

Voivoi noita asiantuntijoita! Onneksi niitä ei ollut minun lapsuudessani.
Kotona oli paljon kirjoja ja niitä luettiin ääneen meille lapsille, eikä ainoastaan lastenkirjoja, vaan sellaisia kin kielellisesti vaikeita kirjoja kuin Don Quijotea ja Seitsemää veljestä.