perjantaina, helmikuuta 17, 2006

Alamaissa

Olen ollut tiistaista asti alamaissa kissa Epun takia. Minun oli pakko luovuttaa se Hesyn kissataloon, jossa se viisi vuotta sitten syntyi. Epun kanssa meni hyvin syyskuusta helmikuun alkuun asti. Tuntui siltä, että se oli hyväksynyt minut uudeksi emännäkseen. Se tuli vatsani tai kylkeni päälle kehräämään ja nukkumaan, ja viihtyi tietokoneen vieressä, kun tein töitä, mutta sen jälkeen kun kissa Nooralle tapahtui onnettomuus, josta olen kertonut alempana, Epun käytös muuttui. Jos silitin Nooraa, otin sen syliini tai osoitin sille muulla tavoin huomiota, Eppu hyökkäsi raivona kaikki karvat pystyssä jalkaani kiinni. Ostin Feliwayta, kissan synteettistä naamaferomonia, ajattelin että se rauhoittaisi tilannetta, mutta tapahtui päinvastoin. Eppu rupesi hyökkäämään joka päivä kimppuuni tilanteissa, jotka eivät liittyneet millään tavoin Nooraan ja minä aloin pelätä sitä niin, että en pystynyt tekemään kotona yhtään mitään.

Epun kannalta kaikki alkoi mennä vikasuuntaan luultavasti siinä vaiheessa, kun poikani perheeseen syntyi vauva, eikä Eppu saanut osakseen sitä huomiota mihin se oli tottunut, sitä ei viety valjaissa ulos eikä se saanut nukkua samassa huoneessa vauvan ja vanhempien kanssa. Tilanne kärjistyi, kun vauva oppi kävelemään ja kiskomaan kissaa hännästä. Nyt saa riittää, Eppu kaiketi ajatteli ja kynsi vauvan naamaa. Ja sen jälkeen Eppu tuli minun luokseni asumaan. Mutta täälläkin se jäi kakkoseksi, koska täällä oli ennestään toinen kissa. Se ei tuntenut olevansa kotonaan, sen turvallisuus oli varmaankin pahasti järkkynyt. Se stressaantui ja muuttui väkivaltaiseksi kuin mustasukkainen mies. Ehkä mustasukkaisuus on ihmisille ja eläimille yhteinen perustunne (kaloista ja kastemadoista en tiedä), eikö se liity omistamiseen, vaan siihen miten turvalliseksi ihminen tai eläin tuntee itsensä toisen ihmisen tai eläimen seurassa. Jos on syntynyt kissojen orpokodissa ja elänyt siellä kolme ensimmäistä kuukauttaan, niin vaikeata sellaisen kissan kai on oppia luottamaan ihmiseen, ja kaikki muutokset sen elämässä ovat katastrofeja. Minua surettaa Epun kohtalo, mutta en sille mitään mahda. Toivon vain että saisi uuden kodin omakotitalosta, jossa se pääsisi vapaasti ulos ja jossa ei olisi muita kissoja eikä lapsia, mutta hiiriä siellä saisi olla paljon, koska se on hyvä hiirestäjä.

8 kommenttia:

ah kirjoitti...

Täällä olisi niitä hiiriä vaikka kuinka... mutta kun olen allerginen niin minun täytyy varmaan tyytyä muistelemaan niitä ihania kissoja joita meillä oli kotona silloin kun olin itse vain polvenkorkuinen. En muista paljoakaan, pehmoiset turkit vain enkä kynsiä ollenkaan.
Paijailen kyllä kissoja aivastelun uhalla kun käy kissakodeissa.

Linnunradan liftaaja kirjoitti...

Olipa erikoinen kissatarina/kohtalo. Enpa ole ennen kuullut vastaavaa. Toivon Epulle hyvaa uutta kotia. Sellaista, jonka kuvasit kirjoituksessasi.

Anita Konkka kirjoitti...

Kissatalon työntekijät sanoivat että voin tulla katsomaan Eppua taloon milloin haluan, mutta enhän minä voi sinne mennä, kun minua rupeaa itkettämään Epun kohtalo, kun se joutuu olemaan siellä häkissä. Lääkäri tutkii ensin, onko sillä joku sairaus, vaikkapa kasvain aivoissa, kun se käytös muuttui aggressiiviseksi. Jos sairautta ei löydy,se sijoitetaan uuteen kotiin, mikäli sellainen löytyy.

Wilhelmiina kirjoitti...

Voi kuinka surullista. Minusta tuntui aikoinaan kauhealta antaa oma Lassi-kissani pois, vaikka se muutti turvallisesti äitini luokse. Tunsin kuitenkin kovasti syyllisyyttä, vaikken voinut sitä mitenkään pitää. Onneksi tiedän, että siitä on äidilleni kovasti iloa ja he ovat molemmat hyvin tyytyväisiä toisiinsa.

Toivottavasti Eppu tuosta rauhoittuu ja saa oikein ihanan kodin, vaikkapa maatalosta, jossa on paljon metsästettäviä hiiriä ja turvallisen tuntuinen ympäristö, jossa ei ole sille kilpailijoita vaan se saa olla "kuningas omalla maallaan".

Uskon, että jos se saa mukavan kodin, sen turvallisuudentunne vähitellen palaa ja se voi viettää elämänsä tyytyväisenä.

Meillekin tuli aikoinaan kissojen katastrofiyhdistykseltä vauhko ja säikky, vihainen nuori kissa, ja lopulta siitä tuli tyytyväinen vanha herra, joka oli hyvin rakastava ja leppoisa. Se eli hyvän, ja pitkän, elämän.

Toivoa siis on, vaikka ymmärränkin että se ei varmaankaan tässä tilanteessa juuri lohduta. Myötätuntoisia ajatuksia lähetän kuitenkin täältäkin suunnalta. :)

Anita Konkka kirjoitti...

Wilhelmiina, siitä että vauhko ja vihainen kissa sai hyvän kodin, oli niin paljon lohtua että menin tänään katsomaan Eppua kissataloon, pitelin sylissä, rapsutin kaulaa ja juttelin sille. Juttelin myös eläintenhoitajan kanssa, joka sanoi että se on fiksu ja kiltti kissa, ja he yrittivät löytää sille sellaisen kodin jossa se saa olla ainoana kissana.

Wilhelmiina kirjoitti...

On tosi hienoa, että sanoistani oli apua. Olen iloinen että kävit katsomassa sitä. :)

Ukko, alunperin nimeltään Miska, oli tosiaan ensimmäinen meidän kissamme kuin olin veljeni kanssa lapsi, ja se rakasti perhettämme syvästi ja omistautuneesti. Sen huomasi siitä, että vanhana sillä oli tapana tulla viereen istumaan ja tuijottaa meitä rakastavasti.

Ehkä vauhkot ja pelokkaat kissat tarvitsevatkin kokonaisen lapsiperheen rakastamaan sitä. Laiminlyödyille pitää tuhlata rakkautta kokonaisen pienen kylän verran, koska ne eivät ole sitä pentuna saaneet tarpeeksi.

Kyllä Epulle varmasti vielä hyvin käy.

minh kirjoitti...

Voi miten surullista! Uskon kuitenkin, että Eppu pääsee vielä rakastavaan ja hiiririkkaaseen kotiin ykköskissaksi. Hyvä, että se tutkitaan. Minun ja kämppäkaverini yhteinen Teemu-kissa alkoi aikoinaan saamaan hirveitä raivokohtauksia, kun kämppäkaverini oli raskaana. Jos hän itki, kissa hyökkäsi kaulaa kohti. Ensimmäisen lapsen kanssa Teemulla meni hyvin, mutta toisen lapsen odotusaika oli kauheaa. Teemu muuttui pelokkaaksi ja aggressiiviseksi, se oli iso kissa, joka ei päästänyt irti, kun kerran tarrasi jalkaan tai käteen kiinni. Ihmettelin kerran, kun sen pupillit olivat koko ajan valtavat ja se hätkähteli kaikkia ääniä ja hiipi karvat pystyssä valmiina hyökkäämään. Sen jälkeen Teemu vietiin lopetettavaksi. Se tutkittiin ja siltä löytyi massiivinen aivokasvain joka oli sen lähes täysin sokeuttanut, mutta kämppikseni sanoi, että kyllä se raskausaika vaikutti kissaan ihan selvästi.

meidän laku on sopeutunut uskomattoman hienosti ja on kovin hellyydenkipeä, kun ei ole koskaan ollut sylissä eikä saanut huomiota ihmisiltä. Se on leppoisa ja fiksu äijä, joka tykkää olla kyljessä kiinni aina samalla paikalla sohvalla ja joka kaikkoaa liiasta huomionosoituksesta.

No, halusin vaan tulla kertomaan, että tämmöisiä kissakohtaloita on muitakin ja teit varmaan oikean ratkaisun Epun ja muidenkin kannalta.
-minh-

Anita Konkka kirjoitti...

Hei Minh, kiva kun käväisit kertomassa Teemusta. Ongelmakissojen kohtalot kiinnostavat nykyään. Epulla ei ole aivokasvainta, sen ongelma on kauhea mustasukkaisuus. Se on mukava ja älykäs kissa, mutts se haluaa olla herra talossa. Kissatalossa vietetty lapsuus ei ehkä sosiaalistanut sitä tarpeeksi.