Kirjailijanhommasta

Kuvassa kissa Noora, joka valvoo minun kirjoitushommiani päivisin. Aloitan yhdeksältä, kun olen juonut teetä, syönyt paahtoleivän ja selannut päivän lehden lävitse. Lopetan viiden kuuden maissa, käyn kaupassa, teen ruokaa ja syön. Iltaisin istun nettikoneen ääreen ja Noora menee nukkumaan. Nettikone on sylimikro eikä se pääse tunkemaan itseään näppiksen ja näyttöpäätteen väliin. Viime viikolla kaikki illat kuluivat siihen, että opetin kirjailijanhommia verkkokurssilla. Alla erään opiskelijan muutamia kysymyksiä ja minun vastauksiani kirjailijanhommasta:

4. Jaksatko olla innostunut koko kirjoitusprojektin ajan?

En jaksa olla, on päiviä, viikkojakin jolloin homma jumittaa ja tunnen olevani täysin eksyksissä, eikä kirjoittaminen huvita ollenkaan. Silloin surffailen netissä ja kirjoitan blogia, tai muistiinpanoja. Jumittuminen on minulle sen merkki että jotain tekstissä on lähtenyt vikasuuntaan, mutta en tiedä mitä. Alitajunta työskentelee, mutta kestää aikansa ennen kuin keksin mikä on vialla ja osaan korjata tekstiä niin että se lähtee taas kulkemaan. Minulla ei ole mitään konstia eikä kikkaa millä nopeuttaa prosessia jumitusvaiheen yli.

5. Mikä on sopiva inspiraation ja perspiraation suhde?

Alkuidea inspiroi kirjoittamaan, sitten idea ikään kuin haparoituu ja katoaa. Alkaa perspiraation vaihe, joka on ankaraa ja väsyttävää työtä, Eteen nousee torjunnan ja vastustuksen muuri, johon yrittää hakata aukkoa, että pääsisi etenemään. . Mikään ei tunnu loksahtavan oikealle paikalleen. Sitä aloittaa uudestaan ja uudestaan käsikirjoituksen. Joskus aloituksiin voi mennä vuosi ellei parikin. Ja sitten jonain päivänä ankaran raadannan jälkeen aukko muuriin on tullut valmiiksi ( se on vankikarkurin hommaa, kun karkuri kaivaa käytävää päästäkseen pakoon vrt Alain Resnaisin elokuva Pelin henki). Sen jälkeen kirjoittaminen on todella kivaa, siitä nauttii enemmän kuin mistään muusta tässä elämässä, jopa enemmän kuin hyvästä rakastelusta. Ilman ankaraa alkuraadantaa se ei ehkä tuntuisi niin suurenmoiselta.

6. Mikä on antoisinta työssäsi?

Uudelleen kirjoittaminen, kaikki ne päivät jolloin työ luistaa ja syntyy uusia ideoita. Ne päivät tuntuvat kuin taivaan lahjoilta. Niiden päivien takia tätä työtä jaksaa tehdä.

7. Mikä on karmaisevinta? Pelottaako enemmän kirjoittaessa vai silloin kun antaa kässärin eteenpäin.

Kirjoittaessa ei pelota yhtään. Mutta kun antaa käsikirjoituksen luettavaksi alkaa pelottaa ja hävettää, että mitä tulikaan kirjoittaneeksi Sitä odottaa hermoheikkona ja pelokkaana mitä toimittaja sanoo käsikirjoituksesta. Vielä kauheampaa on odottaa kritiikkejä. Kirjan jälkeinen eromasennus pahenee niitä odottaessa, ja kun kritiikkejä alkaa tulla, niihin ylireagoi. Mieleen jäävät kaikki negatiiviset lauseet, ne säilyvät mielessä lopun ikää. Sitten seuraa jännitys siitä pääseekö kirja Finlandia/ Olvi/Runeberg-kisaan, ja kun se ei pääse masennus syvenee entisestään. Sitä alkaa inhota valintaraateja, itseään ja kirjaansa. Tätä vaihetta kestää puolesta vuodesta vuoteen, minkä jälkeen mielessä alkaa pyöriä seuraavan kirjan idea.

Siis: karmaisevinta on kaikki se mitä kirjalle ja itselle tapahtuu sen jälkeen, kun se on julkaistu. Niin kauan kuin kirjoittaa kirjaa, on turvassa.