Marraskuun aamu

Näkymä parvekkeelta torstaiaamuna. 

 Edellisen  postauksen hehkeä koivu on  menettänyt  hehkeytensä.   Mereltä  puskee  kolakka  tuuli  ja  räntälumi  lentää   vaakasuorassa  päin  naamaa,  näitä  merenranta-asumisen   talvisia riemuja,  joita ei asuntoilmoituksissa mainita. 

"Marraskuussa sielu käpertyy ihmisessä ja nukkuu talven painajaisunia nähden, sillä aikaa iloton ruumis tekee minkä voi lyhyitten harmaitten päivien aikaan. Mutta ajattele, että huhtikuun  alkupuolella joku löytä'' ensimmäisen  sinivuokon.Eikö se ole ihmeellistä?" kirjoitti Helvi Juvonen  Pikku Karhun talviunissa.  Talviunet  sisältyvät  Juvosen  Koottujen  teosten kokoelmaan Aukea ei koskaan  metsään ovi, joka  ilmestyi  tänä syksynä.     Runot ovat  minulle  tuttuja lukiovuosilta, jolloin rakastin  niitä ylitse muiden (so. Eeva-Liisa Mannerin ja Paavo Haavikon ).   Se rakkaus ole   kuihtunut vieläkään,    Juvosen  runot  ovat  harmaan marraskuun ilo.  Jos  suinkin ehdin, palaan   kokoelmaan   myöhemmin.

Runopahka

Helsingissä Paasikivenaukiolle Alkon eteen on lyhtypylvääseen ilmestynyt metallipahka. Se on Karo Kollwitzin runoveistos Textmachine. Kun painelee nystyröitä, veistoksesta alkaa kuulua runoa. Minä painoin numero vitosta, koska se on minun numeroni. Veistos alkoi lausua:

Olen tyttö, ihanaa

noussut maalle äskettäin

santaisin rautakaurapäin,

...

ilo pirskahtelee, pistelee

joka naarmussa:

voi ei, tämä on kyllä

liikaa, ihanaa!

Se oli Merja Virolaisen runoa. Kuuluvuus iltapäiväruuhkassa oli kyllä aika kehno. Kannattaa käydä kuuntelemassa runoja hiljaisempaan vuorokauden aikaan. Veistoksen valikoimasta löytyy Jim Avignonia & Jon Burgemania, Sanna Karlströmia, Saila Susiluotoa, Jacques Palmingeria, Joni Pyysaloa, Mikko Viljasta, Tom Comboa, Helena Sinervoa, Anu Rinkistä, Jyrki Kiiskistä, Anni Sumaria, Jouni Inkalaa, Antti Ritvasta, Riina Katajavuorta, Eino Santasta, Tiina Krohnia

Vanhoja valokuvia

Kolme isotätiäni Lapualta kävivät valokuvassa ennen kuin heistä tuli maahanmuuttajia. He muuttivat Amerikkaan "kultaa vuolemaan." He olivat immigrantteja, Suomessa heitä sanottiin siirtolaisiksi. Ensimmäisenä lähti Ida vuonna 1907, seuraavaksi Ester vuonna 1909. Kolmannen sisaren nimeä en muista, joten en tiedä milloin hän saapui Ellis Islandiin. Immigrantien tiedot löytyvät Ellis Islandin tietokannasta. Laivojen kapteenit pitivät matkustajalistoja, joihin oli merkitty kunkin matkustajan pituus, hiusten ja silmien väri, henkinen ja fyysinen terveydentila, oliko matkustajalla epämuodostumia tai muita erityismerkkejä, ja oliko hän anarkisti tai moniavioinen. Sisarukset eivät olleet naimisissa, tuskin olivat anarkistejakaan. He saivat maahanmuuttoluvan ja jäivät Amerikkaan. Idasta tuli miljanööriperheen taloudenhoitaja. Ester meni naimisiin ja sai kaksi tytärtä, joille hän antoi suomalaiskansalliset nimet: Kyllikki ja Annikki.

Sisarukset kuolivat nuorella iällä tuberkuloosiin. Idan tarinan olen kirjoittanut romaanissa Rakkaus, kestävä kiusaus.

Isotätien valokuva tuli mieleeni kun luin Lewis Carrollin runon Hiawathan valokuvaus kokoelmasta Fantasmagoria ja muita runoja, suomentanut Ville-Juhani Sutinen ( Savukeidas, 2008. Entiseen aikaan valokuvaaminen oli juhlallinen tapahtuma. Hiawathalla on palisanterikamera.

"Hän asetti sen kolmijalalle,

kyyristyi tumman peitteen alle,

kurotti kättään hiljaisuudelle

ja sanoi :"Liikkumatta"jokaiselle.

Salaperäisyys tuntui kammottavalle."

Hiawatha kuvasi kuvernööriperheen jäsenet ensin erikseen. Jokainen kuva epäonnistui ja lopulta hän päätti tunkea koko perheen samaan kuvaan. Tulos oli hänen mielestään tyydyttävä:

"kuin onnen kantamoisena

sai viimein kuvan otettua,

jossa kaikki ilmeet taisivat onnistua:

kun kasvot muistuttivat toisiaan."

Mutta perheen mielestä kuva oli "kurjin otos jonka voi kuvitellakaan. Kaikki ilmeet niin kummallisia kertakaikkiaan - juroja, tympeitä, nokkavia kasvoja." Ja perhe haukkui valokuvaajan lyttyyn. Tuttu tilanne: valokuva on "epäonnistunut," kuvauksen kohde ei näe siinä sitä sisäistä kuvaa, joka hänellä on itsestään. Sama juttu, kun kuulee oman äänensä nauhalta. Ei se kuulostaa siltä ääneltä, joka kaikuu pääkopan sisällä.

Hiawatha kokosi valokuvaajan kamppeensa, "jätti seurueen riemukkaan" ja poistui paikalta kiireesti. Suosittelen Carrollin runoa kaikille valokuvauksen harrastajille. Samantien kannattaa lukea kaikki kokoelman runot. Ne ovat hauskoja eivätkä yhtään vaikeatajuisia.

Perssuomalaisten inhoamia maahanmuuttajia.

He ovat inkeriläiset isovanhempani. He tulivat Suomeen Venäjän vallankumouksen jälkeen eivätkä kauan viihtyneet tässä emotionaalisesti koleassa maassa, vaan palasivat takaisin Inkerinmaalle, josta heidät karkoitettiin Siperiaan pari kolme vuotta kuvan ottamisen jälkeen. Isoäitini näyttää suhtautuneen vakavasti kuvaamiseen, mutta isoisäni virnuilee viiksiensä takaa koko hommalle. Kylässä oli varmaankin käynyt kiertävä valokuvaaja, joka oli komentanut isovanhempani Koivumäen pihalle istumaan valokuvauksen ajaksi.

Juhannusyön uni

Juhannusruusunkujan ruusu

Nyt on se yö, jolloin tyttöjen piti entisaikaan tehdä taikoja naimaonnen takaamiseksi, muunmuassa kieriskellä alasti ruispellossa ja kerätä yhdeksää lajia kukkia tyynyn alle, jotta näkisivät tulevan aviomiehensä unessa. Se yö jolloin pää sekoaa rakkaudesta, Shakespeare kirjoitti siitä näytelmän Juhannusyön uni (A Midsummer Night's Dream).

Nuorempana jolloin naima-asiat täyttivät mieleni 90- prosenttisesti, minäkin keräsin kukkia tyynyn alle. Yhtenä juhannusyönä näin unta Tuomas Anhavasta. Hän ei ollut mielirunoilijani eikä romanttisten haaveideni kohde. Pidin joistakin hänen runoistaan, useimmista en. Unessa hän luki runokirjaansa jonka nimi oli Syvä joki. Sennimistä runokirja häneltä ei todellisuudessa ilmestynyt.

Juhannusyön unet eivät toteudu. En mennyt naimisiin Tuomas Anhavan kanssa. Sen sijaan arvostelin aika negatiivisesti Ylioppilaslehdessä hänen siihenastisten runojensa kokoelman

Runot 1951-1966. Jälkeenpäin kaduin negatiivisuuttani ja välttelin häntä kirjallisissa tilaisuuksissa. Seuraavasta runosta pidin , koskapa olen kirjoittanut sen viereen "HYVÄ."

Minä olen unteni tosi

uni jota te ette näe,

ja katkelmallinen.

Juhannusyön kukkia kadun varressa, jonka toisella puolella kohoavat EY:n tuomioistuimen kaksoistornit.

Hyvää juhannusta kaikille lukijoille!

Viikon runo/essee

Christian Futscher. Runoista (essee) katkelma:

runoja täytyy lukea, jos runoja ei lue, ne pysyvät kirjan

sisällä ja itkevät yksinäisyyttään. jos niitä lukee, ne

pääsevät päähän, ja ne ovat päässä, ne nauravat.

ne ovat onnellisia, koska eivät tunne itseään enää

yksinäisiksi ja hylätyiksi.

Suomentanut Johanna Venho. Futscherin runon/ esseen Runoista voi lukea kokonaisuudessaan Kirjailija -lehdestä ( 2/09), jota saa hyvin varustetuista kirjakaupoista. Cristian Futscher ( s. 1960) on itävaltalainen kirjailija. Hän osallistuu Lahden kansainväliseen kirjailijakokoukseen Messilässä ja alustaa aiheesta Toisin sanoen. Käykää kuuntelemassa. Minä en Messilään pääse häntä kuuntelemaan, koska menen Luxemburgiin.

Uudessa Kirjailija-lehdessä Laura Honkasalo kirjoittaa Askartelun ilosta. Kirjoitus ilahdutti minua, sen kautta löytyi tie hänen blogiinsa A Pot of Rose Tea. Suosittelen.

Yksinäinen varis tutkii palstaani Puotilassa.

Jatulintarhan Jenni kertoo palstaviljelystä Oulun korkeudella blogissa Valvatintarha, jota en yrityksistä huolimatta ole saanut pyörimään sivupalkin blogrollissa.

Komisario Lewiskin harrasti hetken aikaa palstaviljelyä englantilaisessa rikossarjassa, vahinko että hän kyllästyi viljelyyn nopeasti. Minä kun ehdin jo ajatella, että nythän tämä sarja on muuttumassa mielenkiintoiseksi. Murhat eivät ole ollenkaan niin kiinnostavia kuin puutarhanhoito.

PS. Unohdin mainita eilisessä postauksessa, että Catherine Milletin Mustasukkaisuuden suomentaja on Pirjo Thorel ja kustantaja Siltala. Milletin kirjaa lukiessani aloin ymmärtää miksi ranskalaiset ovat niin ihastuneita Arto Paasilinnan kirjoihin, ne eivät ole tyylillisesti liian tiukkaan napitettuja eivätkä yhtä älyllisiä kuin ranskalainen proosa.

Toukokuu, ikuinen

Kävin Lahdessa eilen, siellä tarkeni. Oli kesä ja pääskyset kirskuivat ilmassa. Ei niitä ole täällä rannikolla vielä näkynyt eikä kuulunut. " Kesä tulee tänäkin vuonna," lupasi ilmoitus liikkeen ikkunassa Vesijärvenkadulla. Ehkä kesä tulee Hesaankin jonain päivänä ja tuo pääskyset mukanaan. Satakielet jo laulavat täyttä kurkkua Puotilan viljelypalstan reunalla. Mutta en minä ole niitä kameran silmään löytänyt, vaikka niiden ääni kuuluu aivan likeltä.

Toukokuu, ikuinen on Haavikon runokokoelman nimi. Näin Haavikosta unta muutama yö sitten. Tapasin hänet ruokatunnilla ja ilahduin että vihdoinkin tavataan. Lintsasin töistä Tilastokeskuksesta ja lähdin hänen kanssaan Munkkiniemeen. Näytin hänelle taloa Bio Ritan, (nykyisen Valintatalon) vieressä ja sanoin että siinä talossa hän asui aikoinaan , mutta hän ei muistanut asuneensa siinä talossa.

Sen verran todellisuuden juurta unessa oli, että lapsuudenkotini oli Munkiniemessä samalla kadulla kuin Bio Rita. Haavikko ja Marja-Liisa Vartio asuivat myös samalla kadulla, he kävivät meillä kylässä, mutta ei minua isäni ja äitini vieraat kiinnostaneet. Olin siinä iässä, jolloin kaikki aikuiset olivat tylsiä haudan partaalla hoippuvia muumioita, vaikka olisivat olleet vain kolmekymppisiä. Marja-Liisa Vartio oli Haavikkoa joitakin vuosia vanhempi ja kuoli vain 42-vuotiaana struumamyrkytykseen. Haavikko kirjoitti hänen kuoolemansa jälkeen runon:

Puut, kaikki heidän vihreytensä.

Halusin ojentaa sinulle nurmikon,

kämmenellä,

koska oli kevät.

En ehtinyt.

( PS. Blogger ei suostu toteuttamaan runon grafiikka eli kolmannen ja neljännen rivin rivien sisäänvetoa.)

Töölölainen puu ja hänen vihreytensä

Matkalla Lahteen ja takaisin Hesaan katselin junan ikkunasta puita ja heidän vihreyttään. Vihreän sävyjä on satoja, ei mikään kamera pysty tallentamaan niitä, vain silmä näkee ja taidemaalari saattaa joskus onnistua luomaan ne sävyt paletillaan.

Toukokuun vihreys on niin kirkasta, että se käy silmiin, saa aikaan aivoissa sähköisen, ruumiissa hormonaalisen myrskyn ja aiheuttaa outoja unia. Nuorempana näin paljon hurjempia unia kuin tuo Haavikosta muutama yö sitten näkemäni uni. Kaikki laimenee, niin tunteet kuin unielämäkin iän myötä. Jotain iloa vanhenemisesta sentään on: toukokuu ei ole kuukaisista julmin eikä sen kirkkaus ei enää laukaise päätä halkaisevia migreenikohtauksia.

Japanilainen Yoshida Kenko kirjoittaa Joutilaan mietteissä (suom. Kai Nieminen)

toukokuusta seuraavasti: " On sanottu että ihminen on tunteellisimmillaan ja kaihoisimmillaan neljännessä kuussa Buddhan syntymäpäivän ja Kamo-juhlan tienoilla, kun raikkaat, vehreät nuoret lehdet peittävät puiden latvoja, ja niin se tottakin on."

Buddha syntyi 9.päivä toukokuuta, Kamo-juhlan päivää en tiedä enkä mitä sinä päivänä juhlitaan. Toivottavasti joku blogin lukijoista tietää ja kertoo minulle mikä on Kamo-juhla.

Kaikki ovat lähteneet

Autio talo Aurinkolahdessa

César Vallejo kirjoitti: " Talossa ei  asu enää ketään - sanot minulle - kaikki ovat lähteneet. Sali, makuuhuone ja sisäpiha ammottavat tyhjillään. Ketään ei ole jäljellä, sillä kaikki ovat lähteneet."

"Ja minä sanon sinulle: Kun joku lähtee joku jää. Piste jonka kautta joku ihminen on kulkenut ei enää ole yksin. Inhimmilliseltä kannalta yksin on ainoastaan paikka jonka kautta ainutkaan  ihminen ei ole kulkenut" (Inhimmillisiä runoja. Suom. Pentti Saaritsa)

César Vallejo jatkaa: " Todellisuudessa kaikki ovat lähteneet talosta, mutta totuus on että kaikki ovat jääneet. Eikä se mikä on  jäänyt ole heidän  muistonsa vaan he itse".

Vallejon  runo on yksi mielirunoistani.  Se  löytyy kokonaisuudessaan kokoelmasta  Kello  0.  Kun kävin  tänään kuvaamassa  autiotaloa, minusta tuntui   kuin joku  olisi katsonut minuaikkunasta, mutta ei siellä ollut kuin katosta  roikkuva lamppu.

Valokuvatorstain  129.  haaste on   autio  ( klikkaa kuvat isommiksi)

Pääsiäisrunon sijasta

Banksy  Pyhällä maalla.

Runoushyllystäni ei  löytynyt  pääsiäisrunoa. Sensijaan  löytyi  Jehuda Amihain (Yehuda Amichain)  runokokoelma  Jerusalem, jonka  on suomentanut  Teppo Heiskanen ja kustantanut Nihil  Interit ry vuonna 1999  (eläköön  pienkustantajat!).  Amihai oli  aito  Jerusalemin asukki   ja maassaan yhtä suosittu  runoilija  kuin Saarikoski Suomessa.  Hän kuoli vuonna 2000.

Amihain Jerusalem  on satama ikuisuuden rannikolla, Jumalan  Venetsia,  Sodoman sisarkaupunk ja , suostumaton Pompeiji.  Hänen  Jerusaleminsa  kivi on ainoa kivi joka tuntee kipua.  Hänen Jerusaleminsa ilma tihkuu rukouksia ja unelmia   ja aina välillä   se kokoontuu mielenosoitukseen kuin Baabelintorni. 

"Mutta joka rakastaa matkakirjojen tai rukouskirjojen

Jerusalemia

on kuin mies joka rakastelee

seksioppaan ohjeiden mukaan."

Jerusalem  on pääsiäisen tapahtumien pääpaikka. Juutalaiset  kokoontuvat juhlimaan   Egyptin  vankeudesta pääsemistään  ja kristityt  Jeesusta joka   kuolemalla kuoleman  voitti ja  päästi  synneistä   häneen uskovat ( korjatkaa jos olen väärässä).  Amihain   kokoelmassa ei ole  yhtään  varsinaista pääsiäisrunoa, mutta  sieltä löytyy runo  lammaseläimestä   eli oinaasta ( = kuohitusta pässistä), joka on pääsiäisen   uhrieläin.  Runon nimi on Kertomuksen todellinen sankari ja se on yksi minun  suosikeistani.

Kertomuksen todellinen sankari oli oinas,

joka ei tiennyt muiden solmimasta salaliitosta.

Oinas ikäänkuin tarjoutui kuolemaan Iisakin puolesta.

Haluan laulaa oinaasta muistolaulun,

sen kiharasta turkista ja inhimillisistä silmistä,

sarvista jotka olivat niin hiljaa sen elävässä päässä

ja joista tehtiin teurastuksen jälkeen torvet

soittamaan joukot taisteluun

tai kuuluttamaan todellista iloa.

Haluan muistaa loppukohtauksen

kuin kauniin valokuvan upeassa muotilehdessä:

ruskettunut, tyylikäs nuorukainen istuvassa puvussaan

vieressään enkeli pitkässä, sinisessä iltapuvussa,

kummallakin tyhjä katse,

katsovat  kahteen tyhjään kohtaan

ja heidän takanaan, kuin värikkäänä taustana, oinas

on takertunut pensaaseen ennen teurastustaan,

pensas viimeisenä ystävänään.

Enkeli lähti kotiin.

Iisak lähti kotiin.

Ja Aabraham ja Jumala olivat  lähteneet paljon aiemmin.

Mutta keromuksen todellinen sankari

on oinas.

Pääsiäisrunoja palmusunnuntaina

Palmusunnuntain  virpojia, pikkunoitia ja yksi velho. Kissa  on omasta takaa,  se ei tosin ole  musta ( klikkaa  kuva isommaksi).

Pääisisäisrunoja  on   viime päivinä   ahkerasti googlattu ja päädytty  tähän  blogiin.   Viime vuoden pääsiäisruno täällä  oli  Boris Pasternakin Piinaviikolla.    Se  kuuluu  Tohtori Zivagon runojen sarjaan, joka  löytyy Pasternakin romaanin   lopusta.  Sieltä  on  peräisin myös    palmusunnuntain runo Pahat päivät jonka on suomentanut Helvi  Juvonen:

Kun  oli aika lopuillansa,

hän saapui  Jerusalemiin.

Ja palmuja heilutti kansa

ja hoosiannaa laulettiin.

Uhkaavia olivat päivät.

Sai viha vallan  sydämiin.

Kulmat kyräten ryppyyn jäivät.

Ja oli tultu loppuun niin.

Lepäsi taivas pihamailla

lyijynraskaana painoltaan.

Ja papit todisteita vailla

punoivat kettuina juoniaan.

Kun hänet  käsiin roskaväen

temppeli luovutti vallastaan,

kansa kulkenut ylistäen 

häntä kirosi kiihkossaan.

.... 

Runo  jatkuu  vielä viisi säkeistöä, mutta en   kopioi niitä   tänne. Pasternakin aikalainen  Mihail  Bulgakov kirjoitti   piinaviikon  tapahtumista proosaa romaanissa  Saatana saapuu Moskovaan. Sitä voi lukea  pääsiäisen  aikaan. 

Etsin tänään  pääsisäisrunoja  kirjastostani, mutta vähän  niitä löytyi. T.S. Eliot kirjoitti kiirastorstain aatosta   ja    W.B. Yeats vuoden 1916 pääsiäisestä.  Se oli poliittinen runo. Mahtoikohan  Pentti Saarikoski kirjoittaa  jotain sen tapaista, että   on  se aika  vuodesta , jolloin  se yksi taas  kuolee ja ylösnousee?  

 

Mieli kuvittaa

"Mieli kuvittaa - mielen tekee mieli ottaa kokonainen kuva elämästä.
Mieli koittaa tallentaa viimeiseen asti,
mutta me olemme riisuneet muistomme välineen ympärille:
kuvalla lähtemisestämme
emme voi viestiä muuta kuin keveyden ääntä"
Juhani Ahvenjärvi: Kahvin hyvyydestä (SanaSato 1997, s. 44)

Valokuvatorstain 123. haaste on tuo  ylläoleva  Juhani  Ahvenjärven runo.  Kuvassa  saippuakuplia luxemburgilaisella kävelykadulla,  kevyttä  mutta äänetöntä.  ( klik kuva isommaksi).

Heikoilla jäillä

Ihmiset eivät ole lokkeja

eivätkä sorsia, mutta menevät heikoille jäille, varsinkin jos ovat koiraspuolisia ihmisiä.

Luin tänään ( ei kun eilen) metrossa Metroa-lehteä. Nimimerkki veronmaksaja kysyi , että minkä ihmeen takia verorahoja pitää käyttää siihen, että noukitaan heikoille jäille menneitä ylös. Veronmaksajan mielestä joutaisivat hukkua. Kovat ovat asenteet nykyään.

Ostin alennusmyynnistä ranskalaista runoutta, Rimbaudin Illuminaatioita ja Gyu Goffeten Luvassa elämä. Gofette kirjoittaa:

Niin ihminen on vain henkäys,
tomua kurkussa itku ja huuto
rakkauslaulunsa, lohduttomuutensa
himon hiekkaa, joka uppoaa: kuolla,

ei kuolla, mitäpä siitä loppujen lopuksi,
jos meri ei muuta ole kuin huokaus,
taivaan unessa se antautuu
ja katseemme horjuva purhe

romahtaa lihalliseen veneeseen
- oi hauras pursi sumussa, ei mastolyhtyä
vain pieni ääni, joka kieppuu
niskassa, toistellen

uupumatta, kuka sinä olet, kuka olet, kuka?

( suom. Pentti Holappa WSOY 2004)

Uuden vuoden runo ja I Ching

Graffiti vanhan talon ovessa, Luxemburg, Grund

Uuden vuoden runoa on etsitty täälä viime päivinä kiihtyvällä tahdilla. Suomen puolivirallinen uuden vuoden runo on Eino Leinon Hymni Apollolle, myös Aurinkolauluna tunnettu. Kun vuosi vaihtuu, siitä esitetään muutama säkeistö radiossa. Jos ei ehdi rakettien räjäyttelyltä kuuntelemaan radiota keskiyöllä, niin sitä voi kuunnella netistä Tuure Juntun lausumana .

Alla kolme säkeistöä Aurinkolaulusta. Säkeistöjä on kaiken kaikkiaan 33. Runon voi käydä lukemassa kokonaisuudessaan ( ja valita oman mielisäkeensä uuden vuoden runoksi) Teosofien sivustolta. Eino Leino, kuten moni muukin viime vuosisadan alun kulttuurihenkilö, oli teosofi.

Paha ei ole kenkään ihminen,
vaan toinen on heikompi toista.
On hyvää rinnassa jokaisen,
vaikk' aina ei esille loista.
Kas, hymy jo puoli on hyvettä
ja itkeä ei voi ilkeä:
miss' ihmiset tuntevat tuntehin,
liki liikkuvi Jumalakin.

Oi, antaos, Herra sa auringon,
mulle armosi kultaiset kielet,
niin soittaisin laulua sovinnon,
ett' yhtehen sais eri mielet.
Ei tuomita voi, ken ymmärtää.
Sävel selvittää, mikä salahan jää,
näin ihmiset toistansa lähemmän vie;
sen kautta vie Jumalan tie.

Oi, onnellinen, joka herättää
noin voimia hyviä voisi!
Oi, ihmiset, toistanne ymmärtäkää,
niin ette niin kovat oisi!
Miks emme me yhdessä käydä vois?
Jos murtuis yks, muut tukena ois.
Oi, ihmiset, toistanne suvaitkaa!
Niin suuri, suuri on maa.

I Chingiä ( kiinalaista oraakkelikirjaa) voi myös konsultoida uuden vuoden yönä. Sen vastaukset ovat usein kuin runoa. Jos osaa englantia, niin netistä löytyy useita I Ching-sivustoja, esimerkiksi: I Ching online. Kun siltä kysyy, se vastaa. Kysyin äsken kokeilumielessä: What will be? ja se vastasi :

Beneath the Soil, the Seedling pushes upward toward the light:
To preserve his integrity, the Superior Person contents himself with small gains that eventually lead to great accomplishment.

Supreme Success.
Have no doubts.
Seek guidance from someone you respect.
A constant move toward greater clarity will bring reward.

( Heksagrammi 46)

Vastauksen aloalaidassa on linkki, josta voi klikata Richard Wilhelmin I Chingiin, siihen I Ching-laitokseen, joka maailmalla parhaiten tunnetaan. Sitä ei ole vieläkään saatu suomenkielelle, tietääkseni. Jos jolla kulla on parempaa tietoa asiasta, niin kertokoon sen minulle.

"Sininen enkeli tanssii" Hamilius-aukiolla Luxemburgissa. ( En tiedä teoksen nimeä enkä tekijää)

Laillinen järjestys on joskus epäinhimillinen

Sotalasten muistomerkki Tampereella ( 23. luukku)
Pienoisveistos jonka tekijää en tiedä, on rautatieaseman ulkoseinällä. Se osui sattumalta silmääni eilen kun odotin Pirkkalan lentokentälle vievää bussia.

Jotka jakavat muistonsa

jäävät yksin heti kun tulkee hiljaisuus.

Heitä hipaiseva ruoho puhkeaa heidän uskollisuudestaan.

Mitä sanoitkaan? Puhuit niin kaukaisesta rakkaudesta

että se yhtyi lapsuuteesi.

Niin monenmoista harhautusta muistissa!

René Char. Laillinen järjestys on joskus epäinhimillinen. Suom. Jussi Kylätasku. Ranskankielisen runouden antologiassa Sanat että tietäisimme. Toimittanut Mirja Bolgár (WSOY 1975) Tämä Charin runo on minun lempirunoni, on ollut jo vuosia.

22. joulukuuta

Helsinki, Espa joulukuussa 2008 ( 22. luukku)

kelasin ympäri
stadia
tähyilin jotain ystävää
tai ihmistä
josta vois erota

ei yksikään

saanut mua kiinni

Martin Enckell. 22. joulukuuta. Suom. Merja-Riitta Stenroos. Löytyi antologiasta Talvi on hiljaisuutta ja vastarintaa. ( WSOY 1986). Valinnut ja toimittanut Merja-Riitta Stenroos.

PS. Lähden tänään Luxemburgiin joulua viettämään. Saa nähdä miten joulukalenterin parin viimeisen luukun avaaminen blogissa onnistuu sieltä päin.

Tonttu

Nähty  Kampissa viime viikolla ( 21.luukku)

Tontut ovat  kaikonneet kaupungista.

Yhden minä sentään tiedän:

se seisoi tänäkin aamuna oven takana

ja sanoi että on nälkä.

Minä keksin sille leipää ja juustoa.

Se on ollut monessa mukana,

kertoi vaimolle kerran kaiken elämästään.

Se on tämän kaupungin haltija,

harmaa parta ja tontun silmät

eikä sitä ihmiset yleensä näekään,

luulevat enintään poisheitetyksi rosasäkiksi.

Minä olen  sen nähnyt joka puolella  tätä kaupunkia

milloin se istuu Kaivopuistossa

milloin Kolera-altaan reunalla

Hietaniemessä, Meilahdessa:

mistä vain mukavan  paikan löytää.

Tontun jalat ovat  jo vanhat

ei se jaksa paljon kävellä.

Sitten kun tästä kaupungista viimeinen tonttu on poissa,

ei tätä kukaan suojele:

pahan  haltijat saavat vallan.

Nyt jo niitä näkee, kuka nähdä osaa,

päivä päivältä enemmän.

Kai Nieminen.  Se vähä minkä taivasta näkee. Runot 1969-1989 (Tammi 1990)

Lähiössäkin voi asua

Vuosaaren keskusta joulukuussa 2008,
taustalla Suomen korkein asuinrakennus

Ihan turhaa halveerata lähiöitä:
Minä pidän tästä, ei, tarvitsen.
Putket, ammeen, hissit, äänet seinien takana,
lapsen itkun, aikuisten riidat
hanuria, pianoa, nuorten stereot.
Elämä on ääntä, hälyä, yllätystä.
Kun se on ohi, se on ohi, elämä.

Kirjoitti Arja Tiainen 1981 kokoelmassa Isolde, pakolainen.

PS 1. Vuosaaren taiteilijatalossa ei kuulu ääniä seinien takaa, ei lapsen itkua, ei koiran haukuntaa, ei aikuisten riitoja, ei pianoakaan sen jälkeen kun runoilija Pellinen muutti pois. Kaipaan pianon ääntä.

PS2. Hikoilin tietokonehikeä illalla. Piti vääntää rauta auki ja katsoa mikä on vikana, kun yhteys näyttöpäätteen ja keskuskyksikön väliltä on poikki. Vika löytyi raudasta, yhteys oli katkennut, kun olin joulusiivouksessa siirtänyt keskusyksikköä vähän liian rajusti. Korjasin vian, tuli samalla puhallettua pölyt pois koneesta, ja sitten pääsin lähettämään joulukalenterin 20. luukun. Hilkulla oli. Kone herjasi että vakava virhe on tapahtunut. Täytyy ruveta tutkimaan mitä tiedostoja olen menettänyt siivousintoni takia. Siivoaminen on vaarallista. Välttäkää sitä!

Joulupukki trapetsilla

Helsinki, Mannerheimintie, joulukuu 2008

Sarjasta Äkkiä loikkasin korkealle

Nuoruusvuosinani tapasin pitää hauskaa,
etsin aina paikat joissa meno oli villiä,
halusin pukeutua hanhenpoikasen sulista tehtyyn viittaan,
ratsastin valkoturpaisella raudikolla.
Aamulla kuljin Hsin-fengin torin kautta,
illan tullen juovuin He-yangin kukkia ihailessani.
Kun kysyttiin tiedänkö minne palaan yöksi,
osoitin hymyillen sormellani Mo-ch'oun ilotaloa.

Ryokan. Suuri hupsu. Suom. Kai Nieminen ( Basam Books 2000)

Senjasen nostalgiat

Helsinki, Aurinkolahti joulukuussa ( 15. luukku)

Olisipa merimies tai pianisti
tai kapakanpitäjä Bordeauxissa
Tai olisipa 8 vuotias
ja museossa isoisän kanssa

Tai olisipa joku eläin
esimerkiksi majava
Rakentaisi tulvaisen padon
ja läiskyttäisi häntää

Tai olisipa sivuolento
ikivanhassa myytissä
Vilahtaisi selityksettä
taka-alalla kerran pari

Tai olisipa virrenpätkä

Juhani Peltonen.Senjasen nostalgiat. Uuden runon kauneimmat 2. Toim. Hannu Mäkelä ja Veikko Polameri ( Otava 1971)

Minulla on ollut unelmani

Helsinki, Lapinlahden puistikko. Ihminen nousee roskalaatikosta. Arvo Kustaa Parkkilan näköispatsas. Tekijä Oskar Mikans.

William Carlos Williams. Torstai

Minulla on ollut unelmani, kuten muillakin,
eikä siitä tullut mitään, joten
pidän nyt jalat huolettomasti
maassa kuin kasvit
ja katson taivaalle.
Tunnen vaatteet ympärilläni,
ruumiini painon kengissäni,
hattuni reunuksen, ilman joka kulkee nenästä
sisään ja ulos - ja päätän etten uneksi enää.

Kokoelmasta Kevät ja kaikki, suomentanut Markus Jääskeläinen ( Nihil Interit 1999)

Lokin lento

10. luukku:  Helsinki,  Vuosaari kesällä 2008

Mirkka Rekola. Laulu

Unohda aalto. Ei se enää tule.

Ei mikään ollut vettä raskaampaa.

Unohda kaikki, tämä silmänlume

ja tämä leikki, joka uuvuttaa.

Näe etäälle ja elä lokin lento,

sen levollinen kaari maisemaan

ja sitten laulu, hiljainen ja hento,

ja pieni laine kuulumaisillaan.

Runot 1954-1978 ( WSOY 1979)