Kansainvälisenä kirjan ja ruusun päivänä

Mitähän tänään lukisi? tuumii Ninni ja pudottaa

hyllystä Jouni Tossavaisen Kuusikirjan.

Kuusikirja avautuu sivulta 118, jolla lukee näin:

Että on kevyt, levätä

aikansa tässä

puun juuressa.

Ei kaadu päälle maailman reunat,

ihmepuu kantaa selässään

meidän kattoa.

Että voimapuulla

on kevyt

hyvä varjo. Tappaa se

itäpuu

pahan auringon silmän.

PS. Allekirjoitin äsken Dalkey Archive Pressin kustannussopimuksen. Lähden nyt viemään sitä postiin. Toivottavasti postilennot USAan ovat jo käynnissä.

Lisäys myöhemmin

Kansainvälistä kirjallisuutta mm. näissä blogeissa:

Särön Maailmankirjat

Teemu Helteen Kroonikko

Mielikuva

Katutaidetta St. Martinin kanavan rannalta Pariisista. Klikkaa kuva isommaksi

Tämä oli minun mielikuvani ( my favorite picture) .

Suomalaisilta pääsee sammakkoja suusta, mutta pariisilaisilta lintuja.

Lisää Pariisin katutaidetta täällä.

Valokuvatorstain 164. haaste on kuva.

Hiirenkorvalla

Vadelma on hiirenkorvalla palstalla. Toivottavasti

ei tule pakkasöitä, ettei korvat paleltuisi. (Klikkaa kuva isommaksi)

Raparperin taimet mönkivät kuolleiden lehtien alta esiin.

Niiden hiirenkorvat näyttävät korvasieniltä muodoltaan.

Kuvat ovat eiliseltä päivältä, jolloin pyöräilin Stockan Hulluille päiville ostamaan halpaa polkupyörän jalkapumppua, mutta se oli loppuunmyyty. Turha reissu harmitti. Pyöräilin takasin palstan kautta. Siellä joka päivä jotain uutta ( kuin Hulluilla päivillä). Puutarhuri minussa iloitsee, kun taivaalta sataa tuhkaa, se on hyvää lannoitetta. Onneksi en ole matkalla mihinkään tällä hetkellä, vaan istun tiukasti työpöydän ääressä tekemässä kirjaa jonka pitäisi joskus valmistuakin. On muuten mahtavaa kun luonto näyttää voimansa ja pysäyttää lentoliikenteen.

Kuudes kuva

Kuvahaaste: Mikä on blogisi kuudes kuva? via Tuima.

Tämä se on, kirjastokissa nimeltään Loader Amsterdamin yleisestä kirjastosta. Kuva ilmestyi Sanaton -nimisen kirjoituksen yhteydessä syyskuussa 2005. Olin aloittanut Sanat-blogin edellisessä kuussa. Sitä ennen olin kirjoittanut nettiin lähes kolme vuotta Kirjailijan päiväkirjaa. Siihen aikaan minulla ei ollut digikameraa, niinpä ryöstäviljelin surutta netin kuvia tai skannasin omia kuviani. Löysin Loaderin kuvan Maailman kirjastokissojen kartalta, joka on edelleen blogini sivupalkin linkeissä. Nykyään minulla on ihan oma kirjastokissa nimeltään Ninni Sen on melkein samanvärinen kuin Loader. Nuoresta asti olen toivonut oranssia kissaa ja nyt sekin toive on toteutunut. Melkein kaikki nuoruuden toiveeni ovat toteutuneet, mutta ei se yksi joka jääköön minun salaisuudekseni.

Ninni järjestelee kirjahyllyäni. Se on juuri vetänyt

hyllystä alas Audenin ja Baudelairen runot.

Vajaa viisi vuotta sitten siteerasin Sanaton- kirjoituksessa Pier Paulo Pasolinin runoa Seksi, kurjuuden lohtu. Se runo tuli mieleeni, kun luin Houllebecqin romaania Oikeus nautintoon. Niistä päivin blogin luonne on hieman muuttunut - en enää kirjoita kovin pitkiä ja henkilökohtaisia juttuja blogiin, kuvia on enemmän ja ne ovat minun ottamiani. Runoja siteeraan edelleen ja kirjoitan kirjoista milloin ehdin.

Kevättä palstalla

Huhtikuu on kuukausista julmin, runoili T.S Eliot, mutta kun katsoo kasvien taimia ja kuuntelee lintujen laulua , niin kyllä se on kuukausista eroottisin.

Tulppaanin taimi on noussut maasta.

Otin tänään pyörän talviteloilta, pumppasin kumit täyteen ( kurja homma) ja pyöräilin katsomaan miltä palstalla näyttää. Yleisnäkymä oli ankeahko. Mutta viikon päästä siellä pääsee tekemään jo kevättöitä, luulisin. Ja sitten tämän blogin päivittäminen jää todennäköisesti vähemmälle.

Vaihtoehto - valinnan mahdollisuus

Kaksi naarasta, yksi koiras ( klikkaa isommaksi)

Kevättä rinnassa ja vaikea valinta: kumpi noista kahdesta?

Valokuvatorstain tämän viikon haaste on vaihtoehto.

Lapsuus neljässä sukupolvessa

Mustaa ja valkoista kuvablogin viimeinen haaste on lapsuus.

(Klikkaa kuva isommaksi)

Keräsin kollaasiin lapsia neljältä sukupolvelta. Ensimmäisessä kuvassa vasemmalla olen minä ja pikkuveljeni Heikki Munkkiniemessä ehkä vuonna 1946. Toisessa kuvassa ovat minun poikani Jarko ja Jyrki Espalla vuonna 1969. Kolmannessa kuvassa oikeassa ylänurkassa on äitini Anja pikkusiskonsa Kyllikin kanssa Lapualla vuonna 1922 ja viimeisessä kuvassa ( joka on ainoa minun ottamani ja värikuvasta mustavalkoiseksi muuttamani Picasassa) ovat lapsenlapset Simo, Jyry, Jeremi ja Alisa sekä koira Totti Vuosaaren taiteilijatalon pihalla vuonna 2007.

Soulia pääsiäisen lopuksi

Juho Viljanen ja pasuuna Kallion kirkossa.

Lopetin pääsiäisen käymällä Kallion kirkossa kuuntelmassa Halme Prospekt -yhtyeen konserttia Ylösnousemuksen ylistys - musiikkia pääsiäisen päättymisen hengessä. Musiikkina mm. Erik Satieta, Ornette Colemania, Hepa Halmea, Seppo Konttista. Ja Vanhan virsikirjan körttivirsi no. 277. Tunteeko kukaan lukijoista sen sanoja? Minä en tunne, siksi kysyn.

Halme prospekt -yhtye oikealta vasemmalle: Juho Viljanen,

Matti Riikonen, Alf Forsman, Hepa Halme ja Esa Onttonen

Vieraileva esiintyjä oli Seppo Kantonen uruissa, mutta häntä

saanut mahtumaan kuvaan. Yhtyeen musiikkia voi kuunnella

mm. täältä.

Sielu sai ruokaa kirkossa, sen jälkeen kaipasi ruumiskin ruokaa.

Fleminginkadulta löytyi ravintola Soul Kitchen ( Sielukeittiö).

Kotona nautin jälkiruokaa(kuvassa) ja luin

Erik Satien Muistinsa menettäneen muistelmia.

Satien muistelmat on minusta yksi parhampia lajissaan. Koska sitä löytyy vain hyvin varustetuista kirjastoista ( jos niistäkään), niin tässä pieni tyylinäyte häneltä:

"Melko lyhyen teini-ikäni jälkeen minusta tuli tavanomaisen mukiinmenevä nuorimies, ei sen enempää. Juuri tässä elämäni vaiheessa aloin ajatella ja kirjoittaa musiikkia. Aivan.

Harmillinen päähänpisto! Erittäin harmillinen päähänpisto!

Todellakin, sillä ennen pitkää aloin osoittaa ikävää, sopimatonta, ranskalaisuuden vastaista, luonnonvastaista jne. omaperäisyyttä (original).

Niinpä elämästäni tuli niin sietämätöntä, että päätin vetäytyä mailleni ja viettää päiväni norsunluutornissa tai jostain muusta metallista valmistetussa (métallique).

[...]

Ja kaikki minua kohdannut onnettomuus on Musiikin syytä. Siitä taiteesta on ollut minulle enemmän haittaa kuin hyötyä: se on saattanut minut riitoihin monen tärkeän, erittäin arvokkaan, vähintäänkin sivistyneen, täysin kunnollisen ihmisen kanssa.

Vaihdetaan aihetta. Palaan asiaan myöhemmin."

Hän ei palannut asiaan myöhemmin.

Satien muistelmat on suomentanut Silva Kauko ja kustantanut vuonna 1996 jack-in-the-box (=Otso Kantokorpi).

Pääsiäisyön kissa

Hauskaa Pääsiäistä. Joyeuses Pâques. Happy Easter

toivoo Ninni ( Klikkaa kuva isommaksi.)

Lue Kaktuskissan legenda Raapimapölkystä.

Minä luen pääsiäisyönä W.B. Yeatsin runoja. Näin hän kirjoittaa kissasta ja jäniksestä ( ei pääsiäispupusta):

Kirjava kissa ja kesy jänis

syövät ja nukkuvat

lieteni luona

ja minuun ne katsovat kumpikin

turvaa ja neuvoa saadakseen,

kuin minä katson Sallimukseen.

Hätkähdän unesta miettimään:

mitä, jospa ne unohdan

syöttää ja juottaa,

tai ovi jää auki,

jänis karkaa ja tavoittaa

siloäänisen torven ja koiran hampaan.

Minun taakkani tuntisi raskaaksi

mies kaikessa säännöllinenkin,

mitää muuta voin,

hajamielinen narri tämmöinen,

kuin rukoilla Luojalta voimaa

tämän suuren vastuuni kantamiseen?

Tämä oli ensimmäinen Kahdesta narrin laulusta, suomentanut Aale Tynni. Oi, että rakastan Yeatsia! Kun luin hänen runojan kauan sitten ensimmäisen kerran, ne olivat minulle ihme ja ilmestys. Niiden jälkeen luin hänen päiväkirjansa, elämänkertansa ja kaiken mahdollisen mitä hänestä käsiini sain, ostin jopa Golden Dawn -tarokkikorttipakan, jolloista hän käytti päivittäin.

Piinaviikko ja pääsiäisruno

Valokuvatorstain 161. haaste on kärsimys.

Aiheeseen liittyen Anna Ahmatovan runo Ristiinnaulitseminen sarjasta Rekviem.

Hetken valtavuutta ylistivät enkelit

ja koko taivaankansi suli tuleksi.

Isälle hän sanoi:"Miksi hylkäsit!"

ja Äidille:"Oi, älä murehdi..."

Magdaleena vääntelehti itkien,

rakkain Oppilaista katsoi turtana,

vaan sinne missä seisoi Äiti vaieten

ei kukaan uskaltanut edes vilkaista.

Runo on ilmestynyt suomeksi 1978 Neuvostolyriikkaa 3 -kokoelmassa. Suomentajaa ei erikseen mainita. Se saattaa olla Pentti Saaritsa.

(PS. Kuvan voi klikata isommaksi)

Aineellinen tosiolio

Nykysuomen sanakirjan mukaan esine on aineellinen tosiolio; johonkin määrätarkoitukseen käytetty valmiste, kalu, kapine, tavara, väline.

Suomen kielen perussanakirjan mukaan esine on määrätarkoitukseen käytettävä valmiste, tavara, väline: yl. aineellinen kappale.

Kuvassa olevaa esinettä voi käyttää määrätarkoitukseen.

Mustavalkohaaste tällä viikolla: esine.

Päivän harmi

Katutaidetta Taka-Töölössä ( 4.5.2009)

Jokin päivä sitten luin täältä digitaalisesta kynästä ja piirustusalustasta (Wacomin Bamboo) ja kiinnostuin asiasta.

Tänään kun oli muutakin asiaa keskustaan, päätin käydä katsomassa millainen vimpain se on. Lasipalatsin Apple-kaupassa sitä on myynnissä, mutta ei nähtävissä. Myyjä sanoi, että eivät pidä sitä esillä, kun se ei ole Applen tuote. Hän neuvoi menemään Stockmannin tietokoneosastolle. Siellä myyjä ( lienee harjoittelija) ei ollut ikinä kuullutkaan mistään Bamboosta.

Ajattelin että Tietoasemalla varmaan tietävät ja lähdin sinne, mutta Tietoasema oli kadonnut Kaivotalosta. Sieltä suuntasin Ruoholahden Verkkokauppaan, jossa Bamboota on myynnissä, mutta ei nähtävänä - koska kaikkea ei voi pitää esillä, selitti myyjä. Sen voi nähdä Pirkkalan ja Oulun myymälöissä. Sanoin, että en osta sikaa säkissä, varsinkaan kun sitä ei voi palauttaa, jos pakkaus on avattu. Myyjä neuvoi ostamaan nettikaupasta, sieltä ostetun tavaran voi palauttaa 10 päivän aikana, ellei tuote miellytä.

Kotona selasin Verkkokauppa. comin sivuja ja huomasin , että Bamboon 10 euroa kalliimpi versio olisi ollut nähtävissä Ruoholahden myymälässä. Tieto asiasta oli mustalla korostettuna huutomerkin kera. Hukkareissu harmitti. Olisi se myyjä voinut kertoa, että on heillä esillä yksi Bamboo, vaikka ei juuri se mitä minä kyselin. Ehkä myyjä ei tiennyt, kun sitä tavaraa on niin paljon ettei kaikki pysy päässä, vaikka pää on vielä nuori.

Tietokoneasioista vielä. Kemppinen kirjoittaa tänään Windows seiskasta ja vinkkaa sivustoon, josta saa hyödyllisiä vihjeitä seiskan käyttöön, mutta tapojensa mukaan Kemppinen ei linkitä. Se lienee hänelle periaatekysymys. Sivusto on www.maximumpc.com Sieltä löytyy mm. lista 32 ilmaisesta sovelluksesta, jotka kannattaa ladata sekä uuteen että vanhaan tietokoneeseen: The 32 Totally Essential ( and Free) Apps for Every New PC.

Palmusunnuntain virpojat

Kuvakollaasi virpojista ( klikkaa isommaksi) jotka kävivät ovella tänään. Eivätkä kaikki edes mahtuneet kollaasiiin. Tuoreeksi ja terveeksi olen virvottu vuodeksi eteenpäin, mikäli säilytän virvontavitsat.

On tuolla maapallo sininen

Yksityiskohta Nedko Solakovin installaatiosta The Truth

(The Earth is Plane. The World is Flat).

Installaatio on esillä Luxembourgin Modernin taiteen museon, Mudamin näyttelyssä Brave New World toukokuun 23. päivään asti.

Earth Hour tänään kello 20.30-21.30. Jää telkkariuutiset katsomatta, mutta ei sillä niin väliä, Maan tunti on tärkeämpi. Tunnin ajan voi mietiskellä kynttilän valossa miten voi säästää energiaa ja hidastaa ilmastonmuutosta.

Muistot kaikuvat loputtomina...

Valokuvatorstain 160. haaste on Caj Westerbergin runo kokoelmasta

Uponnut Venetsia (Otava 1972)

muistot kaikuvat loputtomina kuin
vastakkaiset peilit
eikä niitten kautta voi astua kuin toisiin
itsensä kuviin,

ulkona taivaanrannan tähti, kumipallo, ja koira

Kirjallinen puutarha

Richardinkadun kirjastoon on pystytetty puutarha ( sponsorit Plantagen ja Teos), jossa kirjailijat viljelevät sanataidetta tällä viikolla. Kuvassa Karo Hämäläinen naputtelee tekstiä. Sitä mukaa kun tekstiä syntyy, yleisö voi lukea sitä isolta näyttöruudulta.

Kirjailijan tekstistä voi antaa palautetta joko kirjallisesti tai hänen kanssaan voi keskustellla kirjoitussession jälkeen henk.koht. klo 17-18. Tapahtuman muut kirjailijat ovat: Riikka Pulkkinen ( 23.3.) Jaana Kapari-Jatta (24.3.) Tom Erik Arnkil (25.3.) Harri Istvan Mäki ja Jukka Lemmetty (26.3.) Leena Parkkinen (27.3) Hannu Luntiala (28.3.)

Mitenkä mieleeni tuleekaan Franz Kafkan Nälkätaiteilija, joka istui häkissä harjoittamassa taidettaan! Viime kesänä Pariisissa järjestettiin kirjallisuustapahtuma Paris en toutes lettres. Oulipolainen kirjailija Jacques Jouet istui neljä päivää Place de Stalingradille pystytetyssä teltassa ja kirjoitti romaania Agathe de Paris, jonka syntyprosessia yleisö saattoi seurata teltan ulkopuolelta olevilta näyttöruuduilta. ( Kuvia tapahtumassa mm. täällä). Idea ei ole uusi. Georges Simenon kirjoitti uransa alkuaikoina romaania lasikopissa yleisön silmien edessä.

Silmät seuraavat sinua!

Richardinkadun kirjastossa muutakin kivaa kuin kirjoja ja kirjailijoita. Siellä kannattaa käydä katsomassa pientä näyttelyä kuvataiteilijoiden tekemistä kirjoista. Ihastuin Ismo Kajanderin teokseen Pyhä(taide)kirja. Valokuvasin sitä lasin lävitse monesta kulmasta ja tein kuvista ylläolevan kollaasin.

Linkkilisäys myöhemmin:

Helsinki tekee kirjaa -tapahtuman blogi

Puutarha

Puutarhan vartijat viime kesänä.

Puutarha tänään.

Teematiistain viikon aihe puutarha.

Nature morte

Still life, nature morte, asetelma Eduskuntatalon edessä.

Kuvattu viime viikolla. Lumikasat ja hieno lumilinnoitus

lienevät sulaneet viime päivien suojasäissä.

Valokuvatorstain 159. haaste: asetelma

Päivän kuvat - isoäitien puolesta

Espalla tänään iltapäivällä. Mielenosoitus karkotusuhan alaisten isoäitien puoelsta.

Xenofobiako on sanellut Korkeimman hallinto-oikeuden karkotuspäätöksen?

Papit ihmisoikeuksia puolustamassa? Ovatko he ainoita nykyään?

PS. Minun isoäitini karkotettiin Siperiaan, koska oli kulakin vaimo. Kulakki eli isänisäni vastusti kollektivisointia.

Yössä yksin

Korkeavuorenkatu, Helsinki

Elämä on matka

Talveen ja Yöhön

Etsimme tietä

Taivaaseen missä mikään ei loista.

Sveitsiläisten vartiosotilaiden laulu vuodelta 1793. Suom Jukka Mannerkorpi. Se on mielikirjani Louis-Fernindad Célinen romaanin Niin kauas kuin yötä riittää motto.

Mustaa ja valkoista -valokuvablogin viikon haaste on Yö.

Nuorten idoli

Siinä se on, jalustalla.

Kävin kaupungilla ja luin metrossa City-lehden artikkelia Nuoren Suomen arvot. Taloustutkimus oli tutkinut 15-34-vuotiaiden arvoja ja asenteita. Heidän sankarinsa on Mannerheim. Lapuan hengessä kasvanut lapualainen isoäitini olisi ilahtunut tuloksesta.

Minun varpaani ja samalla tunteet Mannerheimia kohtaan jäätyivät lapsena, kun piti seistä pakkasessa ja jonottaa Suurkirkkoon ( nyk. Tuomiokirkkoon) katsomaan arkkua, jossa ruumis makasi. En oikein ymmärtänyt asian historiallista merkitystä. Jonottaminen jäi mieleen, mutta ei arkku. Mannerheim ei ole edes unissa sankarini.

Kun tulin kaupungilta tein haun unitiedostoissani ja löysin vain unen yhden unen Mannerheimista ( ja satakunta unta joiden tapahtumapaikkana oli Mannerheimintie). Seitsemänkymmentäluvun puolivälissä marssin Mannerheimin kanssa partiolaisten Yrjönpäiväparaatissa. Jalkojani väsytti eikä ollut muutenkaan mukavaa. Etsin unelle selitystä Jungin kirjasta Ihminen ja hänen symbolinsa. Jungin mukaan unet ovat kompensaatiota: "mies joka seurustelee unessa Napoleonin kanssa, potee alemmuuskompleksia." Arvelin että sama pätee myös minuun, vaikka en olekaan mies eikä Mannerheim ole Napoleon.

Naisten on muuten paljon helpompi päästä inhokiksi kuin idoliksi. Miesten sankarilistan kärjessä oli viisi miestä ja heidän inhokkilistansa kärjessä neljä naista ( kaksi poliitikkoa ja kaksi poliitikkojen elämää vaikeuttanutta naista) Naisten sankarilistan kärjessä oli yksi nainen ( Tove Jansson) ja neljä miestä joista kukaan ei ollut Mannerheim ( hyvä naiset!) ja heidän inhokkilistansa kärjessä kaksi naista ja kolme miestä. Vähän ihmetyttää, miksi miesten inhokit ovat naisia.

Tutkimukseen osallistuneille annettiin 52 nimen lista, josta he saivat valita idolinsa ja inhokkinsa. Tulokset olisivat kenties olleet toisenlaiset, jos he olisivat saaneet valita vapaasti. Katso tutkimuksen tulokset täältä.

Päivän sitaatit - eläinten kohtelusta

Miina Äkkijyrkän hevoset. Näitäkään ei ensi kesänä nähdä Uutelassa.

"Siinä erehdyksessä, ettei teoillamme eläimiä kohtaan ole siveellistä merkitystä, eli yleisen siveysopin tapaan puhuen, että eläimiä kohtaan ei ole mitään velvollisuuksia - siinä erehdyksessä ilmenee hirveää raakuutta ja sivistymättömyyttä."

Sanoi Arthur Schopenhauer ja siteerasi Leo Tolstoi kirjasessa Joka päiväksi. Kirjanen ilmestyi suomeksi 1917, esipuheen kirjoitti Arvid Järnefelt, Tolstoin suomalainen oppilapsi, kenties hän myös suomensi sen, suomentajaa kun ei erikseen mainita. Uus-uskonnollinen Kustannusliike OY painoi sen Hyvinkäällä.

Löysin Tolstoin kirjasen hyllystäni, kun etsin Baudelairen Pariisin ikävää, jota ei löytynyt. Aina jotain löytyy, kun etsii vaikka ei välttämättä juuri sitä mitä on hakemassa. En tiedä miten kirjanen on joutunut hyllyyni. Kukaan ei ole lukenut sitä ennen minua , sillä sen sivut olivat aukileikkaamattomat. Paperi oli niin haurasta, että pelkäsin sen murenevan käsiini.

Kirjasen alaotsikko on: " Elämän oppi eri maiden ja aikain kirjailijoilta lainattujen ajatusten mukaan. Esittänyt Leo Tolstoi." Hän on kerännyt kirjaseen sekä omia että muiden ajatuksia. Yllä siteerattu Schopenhauerin ajatus on tammikuun kolmannelta päivältä. Tolstoin oma ajatus samalta päivältä:

"Sääntö, ettei pidä tehdä toiselle, mitä ei haluaisi tehtävän itselleen, ei koske ainoastaan ihmisiä, vaan myös kaikkia eläimiä."

Kirjanen sisältää vain tammi- ja helmikuun. Kun tein haun kirjan nimellä katsoakseni löytyykö muita kuukausia, sain suureksi hämmästykseni ensimmäiseksi tulokseksi tämän: "Haulla Joka päiväksi Tolstoi tähdellä merkitys tulokset. Sanat. akonkka.blogspot.com" Outoa, en tietääkseni ole aikaisemmin kirjoittanut riviäkään Tolstoin kirjasesta. Vasta eilisiltana leikkaisin ensimmäiset sivut auki ja aloin lukea sitä. Jos minulla olisi taipumusta vainoharhaisuuteen, epäilisin että Google on ryhtynyt lukemaan ajatuksiani ja aikeitani.

Tuli ja elämä

Elämää Pariisin siltojen alla helmikuisena aamuna

kolme viikkoa sitten.

Kaksi kärpästä yhdellä iskulla:

Valokuvatorstain 158. haaste on Tuli;

Teematiistain 6.haaste on Elämä.

Soputelttoja joissa Pariisin kodittomat asuvat.

Naistenpäiväruno

Naistenpäivä oli ja meni. Täältä etsittiin sinä päivänä moneen kertaan runoa naiselle. Minulla oli muuta tekemistä, en ehtinyt päivittää blogia. Seuraavaa naistenpäivää varten laitan tänne runon, joka saattaisi kelvata jollekin naiselle. Se on Shakespearea, hänen 18. sonettinsa kokoelmasta Nautintojen ajan aarre, suomentanut ja selityksin varustanut Kirsti Simonsuuri.

Kesäpäivään vertaisinko sinua?

Olet suloisempi, tyynempi;

tuulenpuuskat ravistavat nuput toukokuun

ja kesän laina kestää liian lyhyeen.

Joskus taivaan silmä loistaa tulessa

ja kultaotsa peittyy usein pilveen,

ja kauneuttaan kaunis joskus kadottaa,

sattuman ja luonnonkierron riistossa.

Vaan ikikesäsi ei kuihdu koskan,

ei kadota kauneuttaan, sinulle kuuluvaa,

ei kuolema voi kerskua että käyt sen varjossa

kun ikuisissa säkeissä liityt aikaan.

Niin kauan kuin on henki taikka silmät nähdä,

niin kauan tämä elää, elämäsi lähde.

Yksinäisyyden runot

Kuva Anne Hännisen Surusidonnan takakannesta.

Kannen tekijä: Kirsi Kujansuu.

Jos voisin ostaa vain yhden runokirjan tänä vuonna, niin luultavasti se olisi Hännisen Surusidonta. Se ilmestyi viime syksynä, mutta jäi vähälle huomiolle, ehkä siksi että se poikkeaa nykyrunouden valtavirrasta. Se on puhdasta keskeislyriikkaa, vanhanaikaista voisi joku sanoa. Vanhanaikaista sieluani virkistää lukea vaihteeksi runouden suuria teemoja; runoja surusta, menetyksestä, kuolemasta, yksinäisyydestä, vuodenajoista. Ne asiat pysyvät, vaikka maailma muuttuu.

Tunnen yksinäisyyden olomuodot, kasvot.

Ja runous, silkan yksinäisyyden ruumiillistuma

- kaiken kanssa yhtä -

on pienin niistä.

Pinnalla kelluvat naamioiden kuvat,

pohja on yhteinen ja syvä, mutta

jakamaton.

Yksinäisyyttä ei voi jakaa. Sukulaissielut ovat poissa, eri ajoissa, heitä runon minä ei tavannut koskaan. Joku oli, joku jonka kanssa hän katsoi samaa merta, mutta jonka mieli oli eri merissä. Hän valokuvaa kuuta ja tähtiä itseään varten, hetkiä talteen, katselee tarkkaan, ajattelee: Kuka katsoisi minut, tallentaisi, pysäyttäisi kuolemisen?/ Merkityksellisesti, kokonaan nähdyksi tehden!

Hännisen runojen tunnelmassa on kaunista melankoliaa, kansanlaulujen lohduttavaa surua, mutta runokuvat ovat kansanlaulujen kuvia värikkäämpiä ja rehevämpiä, kuin olisivat kotoisin eteläisemmistä puutarhoista. Vahinko että ihmiset eivät lue runoja enemmän. Runot ovat sielun ruokaa. Ilman ruokaa sielu kuihtuu ja kieli kutistuu rationaaliseksi - sanomalehtikieleksi, joka rapisee kuivuuttaan. Ja sitten käy niin ettei ihminen enää muunlaista kieltä ymmärräkään, vaan torjuu sen liian vaikeana, liian erilaisena.

Löytöeläinpäivä

Tänään maaliskuun 6. päivänä vietetään löytöeläinpäivää. Kuvan löytöeläin löytyi tukkikasasta kesällä ja sai kodin luotani. Se otti keväällä vanhuuteen kuolleen Noora-kissan paikan minun supervisorinani (= valvojana). Kun istun tietokoneen ääressä, se makaa näyttöruudun ja näppiksen välissä. Aika tylsää hommaa sen mielestä. Sitä alkaa väsyttää, se haukottelee ja sitten se nukahtaa. Mutta kun käynnistän tulostimen, se valpastuu ja ja siirtyy korvat suippoina valvomaan tulostinta.

Etsijän romaani

Kaksi katoamispistettä Joel Haahtelan Katoamispisteen kannessa.

Kannen tekijä: Raimo Poutanen.

Kuvasin Haahtelan kirjan kannen tahallani vaaka-asennossa, koska katoamispisteet auttoivat minua hahmottamaan kirjan fiktiona (= taiteena). Katomaispisteiden taustalla häämättövät Raija Siekkisen kasvot häiritsivät ensimmäistä lukukertaani. Rupesin lukemaan kirjaa sillä odotuksella, että se kertoo siitä Raijasta jonka tunsin kerran. Olin tyypillinen väärinlukija. Lisäksi lukukokemusta samensi huono omatunto: olin luvannut Haahtelalle, että kopioin Raijan kirjeet ja annan kopiot hänelle, mutta en pystynyt luopumaan kirjeistä edes kopioina, niin tärkeitä ne olivat minulle erään elämänvaiheeni todistuskappaleina.

Toinen lukukerta onnistui paremmin, kun vapauduin lukemaan Katoamispistettä fiktiona, en faktiona. Se

on romaani surusta, menetyksestä, yksinäisyydestä, etsimisestä. "Keskenjäänyt kirja on kuin keskenjäänyt suru," pohtii kertoja joka on lakannut kirjoittamasta, hän etsii itseään, ehkä, entistä kirjoittajaminäänsä joka on hukassa. Hän ei ole kirjoittanut sen jälkeen kun vaimo jätti hänet. "

Ajattelin että kai minäkin olin yrittänyt toipua menetyksestä, kirjoittaa itseni pois, vaikka kävikin päinvastoin, olin vain eksynyt pahemmin ja kun lopulta havahduin, kaikki oli korjaamatonta, Lotta muualla jo." Itsestään ihminen kirjoittaa, itsestään näkee unia, esiintyy eri henkilöhamoissa joita ei aina itsekään tunnista.

Kertojaminä tapaa kadulla sattumalta pariisilaisnaisen nimeltä Magda, joka etsii Paul Rouxia, kadonnutta ex-miestään Helsingistä. Magdan olemuksessa on minun mielestäni jotain samaa kuin Raijassa, ehkä sama tapa kävellä: "vähän arvaamaton, horjuva, niin kuin hän olisi joka askelleella joutunut päättämään uudestaan matkansa suunnasta." Madga johdattaa kertojan jäljittämään sekä Paul Rouxia että Raijaa, jonka Häiriö maisemassa -romaanin ranskankielisen käännöksen Magda on löytänyt miehensä asunnosta ja ottanut mukaansa matkalukemiseksi.

Magda katoaa ja kertoja jatkaa Paul Rouxin etsimistä. Johtolankoja on vähän: nizzalaisen hotelli Negrescon tulitikkuaski, Yves Navarren romaani, paperilappu, johon oli kirjoitettu puhelinnumero ja osoite Mariankatu 24 B 18. Minulle, lukijalle, osoite on tuttu, mutta ei kertojalle, hänelle selviää vasta myöhemmin että Raija Siekkinen on asunut elämänsä loppupuolella siinä osoitteessa Kotkassa. Hän matkustaa Kotkaan, käy katsomassa paikkoja joissa Raija on elänyt, tapaa Raijan ystävän, jolta kysyy onko nimi Paul Roux tuttu. Ystävä ei muista nimeä, mutta hän hänen mieleensä muistuu että Raija kertoi viettäneensä elämänsä kauneimman ja kummallisimman jouluaaton Nizassa, hotelli Negrescossa. Kertoja varmistuu, että Raija ja Paul Roux ovat tunteneet toisensa. Tässä vaiheessa aloin epäillä , kun luin kirjaa ensimmäistä kertaa , että kyseessä onkin fiktio. En voinut millään uskoa, että Paul Roux kantaisi mukanaan tikkuaskia jonka on ostanut yli kymmenen vuotta sitten hotelli Negrescosta.

Kertoja uppoutuu yhä syvemmälle tarinaan. Hän on näkevinään Magdan kotkaisella kadulla ja on varma että Paul Roux on kirjoittautunut kaksi viikkoa aikaisemmin kotkalaiseen hotelliin Yves Navarren nimellä ja käynyt Raijan saarimökissä vain päivää ennen häntä, siitä on merkkinä tuhkakupissa puoliksi poltettu Camel, kengänjäljet pölyisellä lattialla, pöydällä rypistetty paperi johon oli kirjoitettu "30 octobre." Hän lähtee Pariisiin tapaamaan Magdaa ja he matkustavat yhdessä Nizzaan. Junassa hän katselee nukkuavaa Magdaa ja ajattelee Raijaa: " Hitaasti kaikki alkoi hahmottua mielessäni. Oli lapsi, tyhjä huone, rakkaudeton tila. Oli puhumattomuus, vuodet, talo. Oli jotain mitä hän luuli pääsevänsä karkuun, mutta se vain odotti, liikkumatta, lähellä, kunnes hän oli yksin; eikä mikään suojaisi häntä enää, ei mies, ei talo, ei saari. Näin naisen joka käveli lumisen pihan poikki, tuhon joka kiihtyi, jäljet johtivat portaita aidan viereen. Hän pilkkoi puut, sytytti tulet, teki kaiken niin kuin piti, ja silti oli jotain mikä ei mennyt pois, suru surun sisällä, nyt kaksinveroinen."

Kirjailijan työ, miksei myös psykiatrin työ ( joka on Katoamispisteen kertojan toinen ammatti), on vihjeiden jäljittämistä, palojen kokoamista. Millainen kuva paloista muodostuu? Kuka

ja millainen ihminen Raija Siekkinen oli?

Kirjoittavassa ihmisessä on monia särmiä, sukulaiset näkevät hänet eri tavalla kuin ystävät, ja jokainen ystävä näkee hänet itsensä kautta. Kuvat muuntuvat kertojan mukaan, ne ovat vain heijastuksia hänestä, usein yhtä vääristyneitä kuin unen kuvat. Kirjailija on tosi vain sanoissaan, sitä todempi mitä parempi kirjailija, mutta sanojen takana seisova/istuva/makaava lihallinen olento on väistämätön pettymys, vain ihminen kaikkine puutteineen. Olikohan se Thomas Mann vai Leo Tolstoi, joka sanoi, että kirjailija panee kirjoihinsa parhaat puolet itsestään ja perheen ynnä muiden lähimmäisten osaksi jää hänen huonoimmat puolensa.

Vanha kananmuna

Valokuvatorstain 157. haaste on haisuli.

Päivän kuvat - arjen esineet

Lasipalatsin näyttelytilassa on Rozalia Janovicin pergamenttiveistoksia kodin esineistä. Kun lapset ovat pieniä, syöttötuoli on keskeinen arjen esine. Naistaiteilija kuvaa sitä mikä on lähellä hänen elämäänsä. Entisaikaan naistaitelijoiden näkemyksille maailmasta ei kovin paljon arvoa annettu. Onneksi ajat ja asenteet muutuvat pikkuhiljaa.

Pergamenttipölyimuri.

Rosalie Janovic sanoo näyttely esitteessä: " Työskentelyssäni tutkin suomalaisen pergamentin ilmaisullisia mahdollisuuksia. Ikivanhaan pergamenttiin kirjoitettiin muinoin pyhiä kirjoituksia. Tietääkseni olen ainoa taiteilija joka työstää tätä materiaalia kolmiulotteisesti".

Arjen esineitä Lasipalatsin näyttelytilan ikkunassa. Viimeinen näyttelypäivä on 7.3.2010.

Lasipalatsilta kävelin Maximiin katsomaan Precious-elokuvan ennakkoesitystä. Elokuvalle on annettu 6 Oscar-ehdokkuutta. Ensi sunnuntainayönä ( Suomen aikaa) ratkeaa saako se yhtään Oscaria. Elokuva-aulassa jaettiin nenäliinapaketteja. Minua ei itkettänyt yhtään. Elokuva oli minun makuuni liian amerikkalainen, täynnä positiivista elämänuskoa, taattua hollywood-kamaa, hyvin tehty, hyvin näytelty, siinä kaikkea oli sopivissa annoksissa - huumoria ja kurjuutta, etten sanoisi sosiaalipornoa, mutta siittä puuttui ohjaajan persoonallinen ote - se mikä tekee elokuvista kiinnostavia.

Elokuva kertoo ruman, ylilihavan, luku- ja kirjoitustaidottoman, Harlemin slummissa elävän 16-vuotiaan tytön tarinan. Isä oli käyttänyt tyttöä kolmevuotiaasta asti seksuaalisesti hyväkseen ja äiti oli väkivaltainen psykopaatti. Tyttö synnyttää isälleen kaksi lasta - ja kas kummaa pystyy selviytymään kaikesta kurjuudesta omilleen inhimmillisen ja kannustavan opettajan avulla. Todellisuudessa näin harvoin käy, mutta Hollywood-elokuvissa kaikki on mahdollista. Sitä ei kerrota miten 16-vuotias yksinhuoltaja selviytyy kahden lapsensa kanssa, joista toisella on downin syndrooma. Ei saduissakaan koskaan kerrota mitä tapahtuu kun prinssi ja prinsessa saavat toisensa vaikeuksien jälkeen. Amerikkalaiset ovat isoja lapsia, he tarvitsevat elokuvien onnellisia loppuja unohtaakseen ikävän arjen. Precious- elokuvan hyvä puoli on se, ettei Precious ole kaunis, laiha ja hyvätapainen tyttö eikä elokuva päätyy siihen, että hän rupeaa laihduttamaan itseään mannekiinimittoihin. Se vielä puuttuisi!

Precious vastasyntyneen vauvansa kanssa etsimässä turvapaikkaa lumisateessa jouluaattona, kun äitihirviö on saanut raivokohtauksen.

Suomalaisen kulttuurin portaalihahmo

Vaka vanha Väinämöinen Vanhan ylioppilastalon portaalissa.

Pään päällä istuu kyyhkyseksi itsensä loihtinut Louhi.

Tänään on kulunut 175. vuotta Kalevalan ilmestymisestä. Sen kunniaksi Väinämöisen viimeiset sanat:

Vaan kuitenki, kaikitenkin,

Laun hiihin laulajoille,

Laun hiihin, latvan taitoin,

Oksat karsin, tien osoitin;

Siitäpä nyt tie menevi,

Ura uusi urkenevi

Laajemmille laulajoille,

Runsahammille runoille

Nuorisossa nousevassa,

Kansassa kasuavassa.

PS. Linkki joka ei liity Kalevalaan. Lisäsin sen tuonne sivupalkin Jaettuihin otsikoihin. Jaan Kaplinski kirjoittaa blogissaan suomeksi virolaisen näkemyksen Sofi Oksasen Puhdistuksesta.