Kuva Anne Hännisen Surusidonnan takakannesta.
Kannen tekijä: Kirsi Kujansuu.
Jos voisin ostaa vain yhden runokirjan tänä vuonna, niin luultavasti se olisi Hännisen Surusidonta. Se ilmestyi viime syksynä, mutta jäi vähälle huomiolle, ehkä siksi että se poikkeaa nykyrunouden valtavirrasta. Se on puhdasta keskeislyriikkaa, vanhanaikaista voisi joku sanoa. Vanhanaikaista sieluani virkistää lukea vaihteeksi runouden suuria teemoja; runoja surusta, menetyksestä, kuolemasta, yksinäisyydestä, vuodenajoista. Ne asiat pysyvät, vaikka maailma muuttuu.
Tunnen yksinäisyyden olomuodot, kasvot.
Ja runous, silkan yksinäisyyden ruumiillistuma
- kaiken kanssa yhtä -
on pienin niistä.
Pinnalla kelluvat naamioiden kuvat,
pohja on yhteinen ja syvä, mutta
jakamaton.
Yksinäisyyttä ei voi jakaa. Sukulaissielut ovat poissa, eri ajoissa, heitä runon minä ei tavannut koskaan. Joku oli, joku jonka kanssa hän katsoi samaa merta, mutta jonka mieli oli eri merissä. Hän valokuvaa kuuta ja tähtiä itseään varten, hetkiä talteen, katselee tarkkaan, ajattelee: Kuka katsoisi minut, tallentaisi, pysäyttäisi kuolemisen?/ Merkityksellisesti, kokonaan nähdyksi tehden!
Hännisen runojen tunnelmassa on kaunista melankoliaa, kansanlaulujen lohduttavaa surua, mutta runokuvat ovat kansanlaulujen kuvia värikkäämpiä ja rehevämpiä, kuin olisivat kotoisin eteläisemmistä puutarhoista. Vahinko että ihmiset eivät lue runoja enemmän. Runot ovat sielun ruokaa. Ilman ruokaa sielu kuihtuu ja kieli kutistuu rationaaliseksi - sanomalehtikieleksi, joka rapisee kuivuuttaan. Ja sitten käy niin ettei ihminen enää muunlaista kieltä ymmärräkään, vaan torjuu sen liian vaikeana, liian erilaisena.
12 kommenttia:
"ilmestyi viime syksynä, mutta jäi vähälle huomiolle"
ömm, mikähän runokirja ei jäänyt ;)
Kiitos hyvästä kirjavinkistä. Ihan totta mitä sanot sielusta ja kielestä. Tuntuu että siinäkin tapahtuu koko ajan enemmän ja enemmän polarisoitumista - vain pieni vähemmistö ymmärtää ja on kiinnostunut runon kielestä? Tai kielestä ylipäätään ja kirjallisuudesta.
Jäädä vähälle huomiolle: se on runouden ja runoilijan osa. Jos julkisuuteen isoaa, sinne pääsee paljon heppoisemmin eväin.
Minäkin selailin kirjakaupassa tuota kiinnostuneena.
On mielenkiintoinen aihe toi runouden valtavirta; hirveän vaikea enää määrittää sellaista valtavirtaa kun tuntuu, että jokaiselle on jotakin, ja erilaisuutta löytyy.
Muistin heti lukeneeni Hännisen runoja pari vuotta sitten. Kiinnostavaa että sanot hänen kirjoittavan vanhanaikaisesti! Ajattelin nimittäin silloin runoja lukiessani hänen muistuttavan jollakin tavoin Saima Harmajaa
En tarkoittanut että Hänninen kirjoittaa vanhanaikaisesti, vaan että keskeislyriikkaa PIDETÄÄN vanhanaikaisena.
Minä muistan erityisesti keskustelut yliopistolta siinä 1960-luvun puolivälissä, jolloin joka toinen ihminen tuomitsi modernistisen runouden (siis lähinnä sodanjälkeisen) juuri keskuslyriikan vuoksi.
Että kesKEISlyriikka (hassua että nimitys on muuttunut) ei ota huomioon ihmistä sosiaalisena oliona. Luulen että modernismin torjunta silloisten 20-vuotiaiden keskuudessa johtui estetiikan yleisestä käännöksestä, Koskenniemikin oli kuollut.
Kukaan ei tainnut silloin tietää ja käskeä, runous oli aika vapaata. Kyllä keskuslyriikalla on aina ollut sijansa suomalaisessa runoudessa.
Anne Hänninen ON mainitsemisen arvoinen suomalainen runoilija, ja jäänyt vähälle huomiolle.
Tuo mitä sanoit kielen kuihtumisesta, pitää paikkansa- Olen tehnyt sen verran nopeasykkeistä toimitustyötä, että olen kokenut sen kieltätappavan merkityksen. Olen ollut myös toimitsijana, jossa joutuu paljon puhumaan ja sekin tappaa kieltä, vaikkei luulisi. Olen usein todennut, toimitsija on sellainen, jonka suu käy, vaikka ajatus katoaa. Paskapuhe vähillä nyanseilla ja kalpealla sanastolla saattaa jäädä päälle.
Kirjastossa käydessäni poimin uutuushyllystä useimmiten runokirjoja. Ne ovat kevyitä kantaa, ja mukavia lukea. Joskus ihastun tyyliin, ja lainaan samalta tekijältä hänen myös hänen aikaisempia runokirjojaan.
Tällä hetkellä nautin Ilpo Tiihosen Jumalan sumu(a). Palaan aina joihinkin runoihin siinä. Ne ovat hauskoja (ja hyviä).
Esim. runo 'Ruhtinatar' viehätti. Se alkaa:
"Niin kulki suurenmoinen synkkyytesi
yli posliinilautastemme pastoraalimaiseman..."
Mutta varsinaisesti se, mikä piti sanomani on, että olet uusinut blogisi ulkonäköä, entinen oli runsas ja hyvä, tämä uusi ilahduttavan upea väreiltään ja selkeydeltään. Ja ihmettelen miten hienoja kuvia!
Mitä merkitsee "keskeislyriikka"...
harhaanjohtava ilmaisu. Oliko sitä Tao Te Ching,ym. filosofinen ja metafyysinen teksti, jotka tavoittelevat suuria ajattomia ja ikuisia kysymyksiä? Mielestäni Hänninen kallistuu enemmän em. suuntiin.
Minä käsitän keskeislyriikan niin, että maailma kirjoitetaan, nähdään, koetaan runon minän kautta. Keskeinen ei tarkoita omaa napaa. Henkiläkohtaisuus koskettaa. Hännisen runoissa on henkisyyden ulottuvuus, mikä tekee hänen lyriikastaan avaraa.
Lähetä kommentti