Lempipuu ja runoilija

Araucaria araucana

Tämä on minun lempipuuni Jardin des Plantesissa. Sillä on vanhat, viisaat silmät. Ihastuin ensinäkemältä sen silmiin ja "hiuksiin." Sen nimi on ranskaksi désespoir des singes (= apinoiden epätoivo), englanniksi Monkey Puzzle Tree ( = apinan pulmapuu), koska apinoiden on vaikeata hypellä sen oksilla. Se on Chilen kansallispuu ja voi elää 1200-vuotiaaksi. Varsinainen fossiilipuu, sillä se on ollut olemassa jo dinosaurusten aikana. Araukaria, huonekuusi, lienee sen kaukainen sukulainen, pikkuserkku tai pikkuserkun serkku.

Jacques Jouet lempipuunsa juurella. Puun nimi on metasequoia, suomeksi kiinanpunapuu, fossiili sekin. Lisää puita Picasa-albumissani Jardin des Plantes. Kävin siellä Jouetin kanssa viime sunnuntaina. Hänellä on projekti: hän kirjoittaa runon jokaisesta puutarhan puusta. Aikamoinen urakka, sillä puita on yli 3000. Teoksesta tulee laaja, ainakin kuusiosainen, arvelisin. En lainkaan epäile, etteikö projekti onnistuisi. Hän on tavattoman ahkera, kurinalainen ja innovatiivinen kirjailija, joka on julkaissut kahdeksankymmentäluvun alusta alkaen lähes 60 teosta: runoja, romaaneja, näytelmiä, esseitä. Hän kirjoittaa junassa, metrossa, kaikkialla. Viime kesänä hän kirjoitti romaania lavalla yleisön katsellessa hänen työskentelyään isolta valkokankaalta Villete -puiston kirjallisuusfestivaalissa, jonka oli järjestänyt Oulipo = ranskalainen kirjallisuusryhmä, jonka jäsenistä Suomessa tunnetaan parhaiten Italo Calvino, Georges Perec ja Raymond Queneau.

Tutustuin Jacques Jouetiin kesällä 2000, kun matkustimme kuusi viikkoa junalla pitkin ja poikin Eurooppaa 105 muun kirjailijan kanssa. Sillä matkalla tutustuin oulipolaiseen kirjoitusmetodiin, jota en sivumennen sanoen itse ole pystynyt noudattamaan. Hän kirjoitti joka päivä kaksi, kolme runoa sanoista joita hän keräsi matkatovereiltaan. "Kolme sanaa jotka ensimmäisenä tulevat mieleen," hän pyysi jokaiselta kumppaniltaan.

Vuonna 2002 P.O.L ( arvostettu pariisilaiskustantaja) julkaisi kokoelman Poèmes avec partenaires (Runoja kumppaneiden kanssa). P.O.L on toimittanut YouTubeen videoklipin, jossa hän lausuu runon kolmelta kumppaniltaan: Fatos Kongolilta, Kamiel Vanholelta ja minulta ( olen imarreltu kun olen päässyt niin hyvään seuraan)

Minun kolme sanaani ovat : "van Gogh", "varvas" ja "sieniä." Tällaiselta runo näyttää kirjoitettuna.

D'avoir peint les mangeurs de sieniä

un soir d'hallucinations, Van Gogh

se coupa au rasoir un varvas.

C'est là une autre vie de Van Gogh

que j'ai lue dans un plat de sieniä.

Pour le faire manger à Van Gogh

Gauguin mit dans l'huile le varvas

en l'entourant de quelques sieniä

psilocybine ou truffe, varvas

chauffant la perception de Van Gogh.

Quand la douleur parut au varvas

la gangrène y fixa ses sieniä

rendit bien moins mobile Van Gogh

qui, ne ramassant plus les sieniä

songe à trancher un autre varvas.

Runo on niin tiukkaan muotoon ja mittaan ( redonde ranskaksi) sidottu, että sitä on mahdotonta kääntää suomeksi minun rytmikorvattomuudellani, eikä siitä tolkkua tule huonolla ranskankielen taidollani mutta runon sisältö saattaisi olla tämä:

Kun Van Gogh oli maalannut sienien syöjät/ eräänä hallusinaatioiltana/ hän leikkasi partaveitsellä varpaansa/ Siitä alkoi Van Goghin toinen elämä minkä luin sienivadilta./

Gauguin teki ruokaa Van Goghille/ pani öljyyn varpaan/ sen höysteeksi joitakin sieniä/ philocybineja ja tryffeleitä,/ varvas kiihotti Van Goghin aistimia.

Tuska tuli varpaaseen/ kuolio istututti siihen sieniä/ teki van Goghista vähemmän liikkuvan/ eikä hän enää kerännyt sieniä/ ajatellut leikata toista varvasta.

Mia Toivio on suomentanut Jouetia paremmin kuin minä, hänen metrorunojaan Tuli&Savu- lehden numerossa 4/2005. Jouet kirjoittaa metrorunoja edelleen, mutta ei enää Pariisin metrossa vaan maailman metroissa. Hän ei ole vielä käynyt Helsingissä eikä muissakaan pohjoismaiden pääkaupungissa. Tänne pohjoiseen periferiaan häntä ei ole pyydetty esiintymään.

Rykelmä

Viime vuonna Aurinkolahdella.

Valokuvatorstain 156. haaste: rykelmä.

PS. Mikä on valokuva? Mikä on todellisuus? pohtii David Pogue The New York Timesissa, Photoshop and Photography: When Is It Real?

Katutaidetta

Katutaidetta St. Martinin kanavan varrelta.

Lisää kuvia löytyy Picasa-albumistani Pariisin katutaidetta. Kansio ei sisällä graffiteja.

Pidän enemmän katutaiteesta kuin museotaiteesta. Sitä löytyy yllätävistä paikoista, sitä saa kuvata eikä sillä rahasteta. Museoihin joutuu jonottamaan, ainakin Pariisissa, liput ovat kalliita ja saleissa tungeksii ihmisiä niin paljon, ettei taideteoksiin pysty syventymään, aina joku tuuppii ja tunkee väliin.

Kävin Rodin-museossa katsomassa Matissen maalauksia ja veistoksia ja ahdistuin väenpaljoudesta. Matissen töitä ei saanut kuvata. Siirryin puiston puolelle ja kuvasin Rodinin Ajattelijan.

Kannibaalikreivin muistomerkki

Kreivi Ugolinon muistomerkki Rodin-museon puistossa.

Rodinia innoitti Danten Divina Commedia. Hänen kerrotataan kantaneen aina mukanaan tuota teosta. Kreivi Ugolino kertoo Dantelle Helvetin 33. laulussa synkän tarinansa - miten hän joutui pienten poikiensa kanssa vankilaan, miten pojat kuolivat toinen toisensa jälkeen nälkään ja miten hänestä tuli kannibaali:

"Sokeeena hoipuin yli kuollehien;

kaks päivää heidän nimiänsä huusin,

niin nälkä teki, mit' ei voinut tuska."

( suom. Eino Leino)

Teematiistain 4. aihe: Muistomerkki.

PS. Bloggerin päivitetty tekstieditori ei ole toiminut tänään, se lataa lataamistaan sivua eikä saa aikaan valmista. Blogger Helpin keskustelupalstalla joku tiesi miten ongelman voi kiertää: Vaihda editori vanhaksi editoriksi. Sen voi tehdä Asetusten lopussa.

Näkymä ikkunasta(ni)

Näkymä  tänään  kodin ikkunasta  Helsingissä.

Näkymä eilen  hotellin ikkunasta Pariisissa.

 Täällä sataa lunta, Pariisissa  kukkivat krookukset ja kevätesikot.  Lisää kuvia  Valon  kaupungista myöhemmin, kunhan ehdin  järjestää  kuvat ja ajatukset.

Mustaa  ja valkoista 12.  teema  on  Näkymä ikkunastani.

Everyday(s)

Katunäkymä  Luxemburgista. (Klikkaa kuva isommaksi) 

 Joka  päivä kävelen  Totti-koiran kanssa kuvan  kulmakuppilan ohitse. Sen nimi on Oceáno. Meteli kuppilassa on kova  jo  aamupäivästä, tunnelma kuin entisajan merimieskapakoissa, Nykyään eivät   merimiehet ehdi istua kapakoissa eikä heillä ole heilaa joka satamassa.   Océanon ikkunassa mainostetaan, että tarjolla on portugalilaisia erikoisuuksia. En ole uskaltautunut sisään   katsomaan mitä ne mahtavat olla. 

Casino Luxemburgissa on  Everyday(s)  -niminen näyttely.

Kuvassa    espanjalaisen Eulàlia Valldoseran näkemys  arkipäivästä.  Miehet istuvat  kapakassa juomassa punaviiniä ja naiset   tyontelevät vauvanvaunuja. Installaation nimi on monitulkintainen El Periodo ( The  Period).

Japanilaisen Takahiro Iwasakin näkemys arkipäivästä. Epämääräisiä vaate- ja  pyyhekasoja lojuu lattioilla.

Yksityiskohta  Iwasakin teoksesta Black  Socks.

Lunta Luxemburgissa

Lunta satoi Luxemburgissa  kolme päivää.

 Kuva viime sunnuntailta keskustan kävelykadulta.

Totti-koira tykkäsi  syödä lunta.

PS.   Eilen  satoi  vettä  lumen sijasta. Enpä joutunut lunta luomaan.  Kolmena aamuna olen tehnyt lapiohommia.  Tänään  katosivat viimeisetkin  lumenriekaleet  auringonpaisteessa ja  plus  yhdeksän asteen lämmössä. Linnuilla oli kevättä rinnassa, punarinta tapaili ääntä ja yksinäinen  mustarastas   luritteli kaihoisasti  takapihalla  illansuussa.

Valokuvatorstain 155. haaste: LUMI        

Street View

  Tämä  ei ole  Google Mapsin  kuva.

Otin kuvan ihan itse eilen kun olin  matkalla asemalta toiselle ( Gare du Nordilta  Gare de l'Estille).    Edellisenä päivänä kävelin saman matkan virtuaalisesti Google  Mapsia pitkin.  Virtuaalikävelystä oli hyötyä, en  eksynyt enkä  kääntynyt väärään suuntaan väärissä kadunkulmissa, kun   katunäkymät olivat tuttuja.  Suosittelen  Googlen   katunäkymäkarttaa ennen matkalle lähtöä. Ohjeet   sen käyttöön  saa täältä.  Kunpa Google kuvaisi myös Gare du Nordin  sisänäkymät, jotta sieltä  selviäisi eksymättä ulos.  Siellä  muuten haisi aidosti ihmisen kuselta.   

Tyylikkäitä  pariisilaisia.

  

 Karvahattu päässä  viiden asteen pakkasessa. Niin pienessä pakkasessa suomalainen ei laita edes pipoa päähän. En ehtinyt  käydä  kulmakuppilassa,  kun piti  ehtiä junasta toiseen.   Kuppilan nimi Au train de vie voisi olla  suomeksi Elämän junassa. Hyvä nimi muistelmiksi, jos  pitää  junamatkailusta.  Varaan  nimen  muistelmieni  kakkososalle, kunhan saan  ensin ykkösosan valmiiksi.

Gare de l'Estin  katolla istui  sotaisa   nainen Verdunin taistelun muistoksi.  Sisäpuolellakin näytti    sotaiselta,   sotilaita partioi   asemahallissa   rynnäkkökiväärien ( tai konepistoolien) kanssa  ja  poliiseja oli paikalla iso  joukko.   En tiedä  mitä  siellä oli  tapahtunut tai mitä  odotettiin tapahtuvaksi.    Ihmiset eivät olleet moksiskaan,  odottelivat vain  tyynesti junia.  En uskaltanut  kuvata asemiehiä enkä  poliiseja,  etten  joutuisi niiden kanssa selkkauksiin.   

    

Matkavalmisteluja

Valokuvatorstain 153. haaste: Kerro tarina, valokuvin.

 Surinaa, hurinaa, mielihyväkehräystä. 

Hei, mun pallo on tuolla!

Se pitää   saada  mukaan.

Pettymys ja tyrmistys! Käsketään  kassista pois. Eikö  mua  huolitakaan matkalle ?

Katso  Kissin hepuli.  Kiitos  Jimin poppoolle jonka kautta linkki löytyi.

Kim Ki-duk ja varastettu kuva

 Kim Ki-dukin elokuvasta Bad Guy ( suomeksi Parittaja).

Kuva on kaapattu  Les Belles lectrices -blogista.  Opiskelijatyttö varastaa kirjakaupassa   sivun   kirjasta joka käsittelee  Egon Schielen  taidetta. 

Varastettu kuva  saattaisi olla tämä tai sitten jokin muu,

 jossa on mies ja nainen yhteenkietoutuneina.

 Harmittaa että en nauhoittanut elokuvaa. Schielen kuva vilahti niin nopesti silmieni ohi, että  en  ehtinyt  nähdä sitä   kunnolla. Egon Schiele (1890-1918) oli itävaltalainen  ekspressionisti,  eli  Wienissä Freudin aikaan, istui  vankilassa  viisi kuukautta siveettömien  maalaustensa   takia   ja kuoli vain 28-vuotiaana  espanjantautiin. 

Kim Ki-duk   oli itseoppinut  maalari ennen kuin  hänestä tuli itseoppinut  elokuvaohjaaja.  Hän maalasi  Montpellierin  rannoilla Ranskassa ja  esitteli  töitään kaduilla. Hänellä  oli  katunäyttely myös  Münchenissä, jossa hän tutustui  Egon Schielen töihin.  Hän   kertoo valinneensa Schielen  töitä elokuvaan  Bad Guy siksi että  ensisilmäyksellä  ne näyttävät  vulgaareilta ja  säädyttömiltä, mutta kun niitä  katsoo lähemmin, ne ovat    rehellisiä  kuvia  halun valtaan joutuneista ihmisistä. 

 Elokuvassa Bad  Guy  parittaja   joutuu   äkillisen halun  valtaan, kun  hän näkee   opiskelijatytön   puiston penkillä istumassa.  Hän   suutelee tyttöä  suulle ja   tyttö sylkee  häntä kasvoille.    Parittaja kostaa tytölle   tekemällä hänestä  petoksen avulla prostituoidun    kurjaan laitakaupungin bordelliinsa.  Tyttö istuu  valkoisessa mekossa kuin enkeli odottamassa  asiakkaita.    Parittaja katselee häntä  ja  hänen asiakkaitaan  peililasin takaa ja rakastuu häneen.  Parittaja   on väkivaltainen  ja   mykkä mies, ei pysty puhumaan, ehkä siksi että  hänen  äänijäteensä on katkaistu -  kaulassa on pitkä  viiltohaavan arpi. 

 Bad Guy on   rankkaa katsottavaa,   paikoitellen minun oli pakko sulkea  silmät, kun en  pystynyt katsomaan   väkivaltaisia kohtauksia.  Kaiken  sen väkivallan  jälkeen  Carola  Häggvistin laulama hengellinen laulu Blott en dag elokuvan  lopussa  on kaunis  katarsis( = puhdistuminen), se todella tehoaa.

Kim Ki-dukin musiikkivalinta   juontaa  juurensa  hänen  entisestä elämästään. Hänestä  piti tulla   kristitty saarnaaja   sen jälkeen  kun hän erosi   armeijasta  viisi vuotta kestäneen palveluksen jälkeen ( hän oli laivaston leivissä),   ja ennen kuin hänen lähti Euroopaan  elättämään itseään taiteen tekemisellä.

 Hän kertoo  elämästään ja elokuvistaan   Volker  Hummelin  haastattelussa.   Kun  Hummell kysyy  miksi  hänen elokuviensa miehet  ovat puhumattomia ja väkivaltaisia,  hän sanoo: The reason that in my movies there are people who do not talk is because something deeply wounded them. They had their trust in other human beings destroyed because of promises that were not kept.  Kannattaa lukea  haastattelu kokonaisuudessaan, koska se antaa taustaa hänen elokuviensa väkivallalle.

Teemalta  tulee maanantaina ( 8.2)  Kim Ki-dukin  Rannikkovartija  ja  viikon kuluttua  maanantaina (15.2.) Samaria.   Elokuvien naiskohtalot tuovat mieleen Lars  von  Trierin  elokuvan Breaking  the Waves.  Kun  sen on kerran nähnyt sitä ei voi unohtaa, vaikka ei  pitäisikään siitä.   Ehkä he  ovat sukulaissieluja.    He eivät tee  seksistä ja  väkivallasta  viihdettä.  Ja kumpikin mystifioi naista,  Kim Ki-dukin  mukaan nainen on korkeammalla tasolla oleva olento kuin mies.  En  ole ihan samaa mieltä.

Kurvit ja mutkat

Muusan kosketus  on niin painava, että Aleksis-parka 

on mennyt monelle mutkalle.

Mustavalkomaanantain viikon aihe: Kurvit / mutkat.

Pipo päässä

Päivän kuva  1. Helsingin rautatieaseman valonkantajilla on  vihreä  pipo  päässä,  viisasta  näillä  pakkasilla. En  ole  aikaisemmin huomannut   pipoja.  Ovatkohan   ne   niillä päässä kesälläkin?  Klikkaa  kuva isommaksi, niin näet  paremmin  pipot  sekä  vakavat  viranhaltijan ilmeet.

Päivän kuva 2. Rautatieaseman  kupeessa on pyöräparkki. Näillä pyörillä ei ole vähään aikaan  ajettu. 

Linkkejä: Kuuntele ja katsele.  Jacques Brel laulaa lumesta jota sataa Liègessä ja hänen unissaan.  Il niege sur Liège.

Lisää lumilauluja  löytyy  Tuumailua-blogista. 

Neljäs

Luxemburgin  modernin taiteen  museo MUDAM  jouluna 2006. 

Maalaus  seinällä  Michel Majeruksen akryyli, ehkä.

 Etualalla lapsenlapset: Alisa, Jyry ja Jeremi.

Arle  haastoi minut  minut  valitsemaan  neljännen kuvan neljännestä valokuvakansiosta.  Valitsin kuvan  Kodak- kuvien kansioista. Kodak oli ensimmäinen  digikamerani.

Haasteen ohjeet:

1. Avaa neljäs kansio jossa säilytät valokuviasi

2. Valitse neljäs kuva kansiostasi ja julkaise se blogissasi.
3. Selitä kuva.
4. Haasta neljä bloggaajaa tekemään sama.

Vaikeinta  haasteessa on neljäs  kohta -  sekä  linkittäminen että   valinta.  Poimin   syötteenlukijastani  seuraavat  neljä  blogia jotka  haastan  meemiin mukaan.

Cameo

Camera Femina

A.Kuvatus

The 52 Photograhps

Parasta elämässä

   Mustavalkomaanantain tämän viikon aihe: Parasta elämässä. 

Parasta elämässä on:  kesä,  laiskottelu ja hyvä kirja, mutta kirjaa  valitettavasti  ei  tässä  kuvassa näy.   Laiskottelu  on hyödyllistä opiskelijoille ja miksei muillekin. Se  vahvistaa muistijälkiä. Lue  lisää täältä. 

Tammikuun sää

Lunta, pakkasta, vaihtelevaa pilvisyyttä. 
Kuvassa Kyösti Kallion patsas ja  Musiikkitalon rakennustyömaa.
 Valokuvamaanantain viikon aiheena: Sää.

PS. Myöhemmin. On niin kylmä, että metallisankaisia  silmälaseja ei voi pitää  päässä ulkona.  Kylmyys hohkaa sangoista  silmäkulmiin ja  ohimoille.  Viiden minuutin  ulkonaolon jälkeen  otsaa alkaa viiltää. Lasit on  pakko ottaa pois päästä.   

Kulttuuriuutisia

 Helsingin    kulttuuriteko 2009: Suvilahden  graffitiaita.

 Kulttuuriteko-palkinnon myönsi  Helsinkin  kulttuuri- ja kirjastolautakunta helsinkiläisten  lähettämien  ehdotusten pohjalta.  Asiasta lisää täällä. Kävin  viime kesänä  Alisan ( 14 v.) kanssa katsomassa ja kuvaamassa  aitaa.   Kuvat  löytyvät täältä.  Olen aika paljon lyönyt  rumpua  graffitien  puolesta tässä  blogissa. Kaikki alkoi  Banksysta,  johon  törmäsin sattumalta, kun   flaneerasin  netissä  päämäärättä. 

 Helsingin  vandaaliteko 2010.  Miina Äkkijyrkän häätö Skatan   tilalta. 

 Häätö  tapahtuu huomenna, kun  kaupungin  ulosottoviraston  porukka tulee   häätämään  Miinan.   Talo  tyhjennetään,   tavarat kannetaan pihalle ja ovet lukitaan.   Miinan lehmistä osa  on joutunut  teuraaksi, osa  löytänyt   uuden   paikan, mutta  Miina ei  tiedä  minne  mennä  peltilehmineen  ja tavaroineen.  Hän on kauhuissaan. Niin olen minäkin. 

Miinan kissa.  Se taitaa joutua  mierontielle.

  Ei ole kivaa  hytistä pihalla  pakkasessa ja lumessa.

Haaskio

Graffiti Pispalassa.

"Me sanomme yhden sanan ja tuhoamme yhden ihmisen, mutta sillä hetkellä kun tuhoava sana lausutaan, tuo meidän tuhoamamme ei ole selvillä tästä kuolettavasta tosiasiasta, ajattelin. Tuollaisella kuolettavalla sanalla, kuolettavalla käsitteellä kuolettavasti haavoitettu ihminen ei vielä aavista sen kuolettavaa vaikutusta, " pohtii   kertoja  Thomas Bernhardin romaanissa Haaskio (  suom. Tarja Roinila 2009). 

Kertoja on palaamassa itsemurhan tehneen  ystävänsä Wertheimerin hautajaisista ja hänen  ajatuksensa  kiertävät    syitä    mitkä    saivat   Werthaimerin  hirttäytymään  sisarensa talon edessä  olevaan puuhun.   Sisar  jota  Wetheimer tyrannisoi  vuosikausia, on  kertojan mielestä   vähiten  syypää itsemurhaan.  

 Kertojan  mieleen  palaa yhä  uudestaan   sana  Haaskio, tuhoava sana jonka Glenn  Gould    sanoi  28 vuotta sitten   Wetheimerille, kun  kolmikko  opiskelI  Vladimir Horowitzin  kurssilla Salzburgissa.   Wertheimer halusi pianovirtuoosiksi, mutta lakkasi  soittamasta, kun ei  voinut  sietää Glenn Gouldin  paremmuutta.  Glenn Gould  näki  yhdellä silmäyksellä, että Wertheimer oli    umpikujaihminen ja "hoksasi sanoa häntä Haaskioksi,"  kuten  kertoja toteaa.  Hän itse  hoksasi sanoa Wertheimeria vasta vuosien yhdessäolon jälkeen Umpikujaihmiseksi. " Ihminen joutuu yhä uudelleen tekemisiin tuollaisten haaskioiden ja umpikujaihmisten kanssa, sanoin itselleni harppoessani vastatuuleen.  Vain  suurella työllä ja vaivalla voi onnistua pelastautumana haaskioiden ja umpikujaihmisten kynsistä, sillä nämä [...]  tekevät kaikkensa tyrannisoidakseen ympäridstöään ja tukahduttaakseen kanssaihmiset, sanoin itselleni."

Olen  lukenut  Haaskiota kaksi  kuukautta.  Nyt on pakko  palauttaa se kirjastoon, joku on  tilannut sen ja   kirjasakkoni kohoaa päivä päivältä.  Haaskio  on kirja jota ei  ahmaista parissa kolmessa yössä.  Se  ei ole ajanvietettä, siksi sen lukeminen  vaatii aikaa. Tarja Roinila siteeraa jälkipuheessaan dramaturgi Juha-Pekka Hotista: Taide ei voi olla ajanvietettä [...] Taide on  määritelmänsä mukaan jonkin ( teoksen tai teon) kokemista. Kokeminen edellyttää kestoa, siis aikaa. Ajanvieteen käsitteeseen puolestaan kuuluu, että aikaa yritetään viettää; aikaa yritetään olla kokematta..."

Haaskiosta  enemmän  täällä  ja  täällä.

Median keskustelupalstoja ja blogeja  puhuttaa  tällä hetkellä  tunnetun  suomalaisen umpikujaihmisen itsemurha.   Erään näkökulman  asiaan   antaa   Finnsanity  blog.

Kaikki kissat ovat harmaita pimeässä

 Mustavalkomaanantain  kuudentena aiheena  on  tällä viikolla vapaavalintainen  valokuva, joka on työstetty värikuvasta.  Alkuperäinen   kuva   pitää liittää mukaan  vertailun vuoksi.

Ninni mielipaikallaan keittiön pöydällä, jossa se tarkkailee minua, kun teen  ruokaa ja syön. Kuva on otettu   huonoissa  valaistusolosuhteissa, siksi siinä on paljon kohinaa.

Ninni on oppinut  kaupunkilaiskissan tavoille, se ei enää  tiskaa astioita eikä  syö leipää  ja  perunoita. Se  on ruvennut valikoivaksi.  Jos  se ei tykkää kissanruuasta, jota tarjoan sille  (esim.   Gourmetin Goldin   riistaa ja ja maksaa béchamel-kastikkeessa),  se  kaapii  halveksivasti  lattiaa ruokakupin  ympäriltä ja  paastoaa mieluummin kuin syö ällöttävän hajuista ja makuista   muka gourmet- ruokaa.

Jätepaperikellarin ajattelija

Banksyn katutaidetta.

Harvoin  enää  tässä  iässä rakastun   romaanin  henkilöön, mutta  nyt kävi niin, kun  luin  Bohumil Hrabalin   pienen kirjan ( 114 s.)    Liian meluisa  yksinäisyys ( suom. Eero Balk 2008). 

Rakastuin  Haňt'aan, joka  on  työskennellyt  jätepaperiasemalla 35 vuotta.  Hän  paalaa  kirjoja ja paperia hydraulisella  puristimella.  Jokaisen   paperipaalun sydämeen  hän  laskee  jonkin  maailman kirjallisuuden merkkiteoksen "kuin pappi laskisi uhrin alttarille" ja  koristelee  sitten paalujen  kyljet   taideteosten paperijäljennöksillä, Gaugeinilla, van Gogheilla  ynnä muilla taiteilijoilla, joita  painolaitokset  asemalle  kuskaavat. Haňt'a haaveilee, että  sitten kun hän  viiden vuoden kuluttua pääsee eläkkeelle, hän ostaa jäteaseman  hydraulisen puristimen omakseen ja  jatkaa paalaamista  enonsa pihamaalla, eikä  hänen   tarvitse enää koskaan  luopua   jätepaperipaaluista, taideteoksistaan. 

Haňt'a lukee  töissä ja kotona puristimesta  pelastamiaan  kirjoja,    filosofiaa, klassikoita, ja nykykirjallisuuden  merkkiteoksia.   Hän lukee, jotta saa tietoa omasta itsestään, jotain mitä  ei vielä tiedä.  "Minut  on sivistetty vastentahtoani, enkä oikeastaan tiedä mikä ajatukset ovat minun ja mitkä olen lukenut," hän toteaa. Hän sanoo  eläneensä ja kokeneensa Sisyfos-kompeleksia   joka päivä  kolmekymmentäviisi vuotta sellaisena kuin herra Sartre on  sen hänelle  niin kauniisti kirjoittanut ja vielä paremmin  herra Camus.  Häntä liikuttaaa Immanuel   Kantin lause: Kaksi asiaa täyttää mieleni aina uudella ja kasvavalla ihailulla...tähtitaivas ylläni ja moraalilaki sisimmässäni.   Se lause liikutti muuten minuakin nuorena kun vielä  urheasti yritin lukea ja ymmärtää Kantia. 

Eräänä  yönä  Haňt'a   paalaa  paperia    ja  juo olutta,  lukee  Kantin Taivaan teoriaa, 'ottaa sen jokaisen lauseen suuhunsa ja imeskelee kuin yskänpalstillia',   kiipeää   välillä  valokuiluun katselemaaan  tähtitaivasta yllään ja  palaa viskelemään altaaseen jätepaperia ja sen mukana  hiiriperheitä, jotka elävät syömällä  Goethen ja Schillerin marokiinikansiin sidottuja sanoja.  Hän joutuu ihmetyksen valtaan, kun  ajattelee että  hänellä on riittänyt  rohkeutta olla menettämättä järkeään kaikesta mitä oli tuossa liian meluisssa yksinäisyydessään nähnyt  ruumiillaan ja sielullaan nahoissaan kokenut ja kärsinyt. Viimeisen  paalin sydämeen hän sijoittaa Taivaan teorian ja  istuu  portaille lepäämään.  Silloin hiiri    syöksyy   puremaan hänen  kengänpohjaansa.  Se tekee monta  hyökkäystä, kunnes väsyy  ja  jää nurkkaan katsomaan Haňt'aa  silmiin:" ja minä aloin vapista, näin, että noissa hiirensilmissä oli tuolla hetkellä jotain enemmän kuin tähtitaivas ylläni, enemmän kuin moraalilaki sisimmässäni. Salamaniskuna minulle ilmestyi Arthur Schopenhauer, joka ilmoitti että kaikkein korkein laki on rakkaus ja rakkaus on myötätuntoa..."  

Haňt'assa on  jotain  Bohumi Hrabalista niin kuin lapsessa on aina jotain isästään:  nenä, suu tai korvat.  Hrabal  itse työskenteli   paparinkeräyksessä ennen kuin  ryhtyi ammattikirjailijaksi   kypässsä viidenkymmenen vuoden iässä. Hänellä oli tapana  luoda  paaluista ympäristötaideteoksia.  Hän  kertoo ajastaan paparinkeräysasemalla: "Niinä neljänä vuona, jotka olin siellä töissä, tuhosin varmasti  enemmän kuin puolitoista tonnia Goethea. Mutta jotta  absurdius olisi täydellinen, sinne  ajattiin myöhemmin kaksi tonnia Stalinin  kirjoituksia."

Haňt'an haave  että hän pääsisi  eläkepäiville   puristimensa kanssa,  ei toteudu.    Uusi aika koittaa ja jäteasemalle tulee  uudet  työntekijät, kaksi  sosialistisen työn prikaatin jäsentä sinissä haalareissaan, oransseissa  hanskoissaan ja  amerikkalasimallisissa lippalakeissaan.   Haňt'a syrjäytetään.   Viimeisenä   työnään  hän asettuu jätepaperialtaaseen Novaliksen kirja käsissään, painaa vihreätä nappia ja  puristimen seinämä alkaa  painaa hänen jalkojaan  leukaa  kohti.

 Kirjan loppu  jää avoimmeksi.   Ilmestyykö kellariin viime  hetkellä kaksi mustalaisnaista, joilla on  ollut tapana  käydä siellä, vai ovatko  mustalaisnaiset Haňt'an  harhanäky?   Loppu on yhtä arvoituksellinen kuin  Hrabalin  kuolema.  Valitsiko  Hrabal itse kuolemansa vai putosiko hän vahingossa prahalaisen sairaalan ikkunasta kyyhkysiä ruokkiessaan?

Linkki:

Itsemurhan sanakirja

Näkymä ikkunasta

Meriusvaa  ja pakkasta

Kun  seitsemän vuotta sitten muutin    Vuosaaren taiteilijataloon, oli yhtä kylmä talvi kuin nyt. Kohtalonköynnös ja    kiinanruusu  kuolivat  muuttokuormassa pakkaseen,  matka oli niin  pitkä:  kaupungin toiselta laidalta toiselle.  Kesti  kaksi vuotta ennen kuin sopeuduin uuteen   ympäristöön,  posliinikukka  ei ole  sopeutunut vieläkään, koska  ei ole  kukkinut täällä kertaakaan, ja  lehtikaktuskin on kukkinut vain kerran.  

Pakkanen on meren rannalla  kylmempää kuin sisämaassa, vaikka asteita on saman verran.  Eilisiltana elohopeapylväs  lyheni lyhenemistään ja   katosi  lopulta näkymättömiin.  Mittarini   näyttää  pakkasasteita vain  miinus 20:een asti.  Se on  suunniteltu   lämpimämpää ilmastoa varten,  sillä  sen lämpöasteet ulottuvat  50:een asti. Ei paljon tee mieli lähteä ulos, vaikka  aurinko paistaa.  Katselen  mieluummin 24 h Berlin  -dokumenttia. 

Linkkejä:

Kirjailijoiden kaksoiseläimiä  ( enimmäkseen koiria, joukossa yksi  kissa ja  yksi ai-ai) 

Shakespearen hauska talviruno:  Lumessa  linnut kykkivät ja rohtuu Maijan  nenänpää  via

Risto Niemi-Pynttärin blogi

Joulupukin hirttäjäiset loppiaisena

 Ei lapsille eikä heikkohermoisille. Ninni näyttää miten joulupukki hirtetään: Ensin heitetään köysi kaulan ympäri ja  sidotaan  tukeva solmu. Sitten  nykäistään köydestä. Lopuksi  tarkastetaan kuoliko se varmasti.  Kun se on  kuollut, se pakataan joulukoristelaatikkoon ja viedään kellariin.

Hyvä kun   päästiin  eroon siitä  ukkelista.     Kun   se tuli  jouluaattona taloon, kaikki karvani nousivat pystyyn, Ninni kertoo. Vihasin sitä ensisilmäyksestä alkaen  Sen tuulipuku kahisi ja se   haisi  omituiselta, oli  kuulemma  Luxemburgista kotoisin. Se  röyhkimys istui   sohvalle, jossa  minulla  on tapana  ottaa päivänokoset. Ilmaisin  syvän  vastalauseeni  kusaisemalla sen päälle.  Vasta  sitten minun ihmiseni ymmärsi, että  reviiriäni on loukattu, ja paiskasi ukkelin parvekkeelle.  Jouluvalmisteluista kyllä tykkäsin,  rapisevista papereista, joulukuusen palloista ja koristenauhoista sekä siitä että sai syödä   piparkakku- ja torttutaikinaa.  Sanon vielä sen, että  uuden vuoden aatto  oli  kauhea kokemus. Meinasin  saada hermoromahduksen, kun joka puolella  paukkui.  Minä olen  maalta kotoisin enkä ole tottunut sellaiseen menoon.

Fasaani on iso lintu

Fasaanikukko Puotilan palstalla 

 Luin viime  yönä loppuun  Herta Müllerin  romaanin Fasaani  on  iso lintu (suom. Raija Jänicke). Se on  tiivis pieni kirja, luvut ja  lauseet ovat   lyhyitä:   kolme, neljä  sanaa, ei  sivulauseita,  ei pitkää (pitkästyttävää) kuvailua, vaan   tarkkasilmäistä    havannointia  kuin lapsella, joka näkee ja   toteaa, mutta ei selittele.   Lukijalle  jää lauseiden   ja lukujen väliin tilaa   elää    Ceauşescun ajan pienen  kylän arkea.  

 Suurin osa kylän saksalaisista on  lähtenyt.  Mylläri   Windischin perhe odottaa muuttolupaa Saksaan,  mutta sitä ei vain kuulu, vaikka hän kantaa jauhosäkkejä  kylän  miliisille.  "Windisch tuntee kauhun painavan  takintaskussa kuin kivi." Windischin vaimo on  ollut  viisi vuotta   Siperiassa   työleirillä ja   selvinnyt  ankarista oloista "huoraamalla," kuten Windish sanoo. Hän keskustelee yövartijan kanssa naisista:  Luoja tietää, sanoo Windisch, " mitä varten  ne ovat olemassa, ne naiset." Yövartija  kohauttaa hartioitaan:"Eivät meitä varten", hän sanoo. "Eivät minua varten, eivät sinua. En minä tiedä ketä varten." Yövartija silittää koiraansa. "Ja tyttäret", sanoo Windisch, "luoja paratkoon, niistäkin tulee naisia."

Ajan oloon Windischille kyllä selviää  ketä ja mitä varten naiset ovat.  Hänellä on  tytär Amalie, lastentarhanopettaja joka  opettaa  univormuihin puetuille lapsille, että toveri Nicolae Ceauşescu on kaikkien lasten isä ja toveri Elena  Ceauşescu kaikkien lasten äiti.  Perhe  pääsee muuttamaan, kun Amelie käy hakemassa syntymätodistukset  papin sängyn kautta ja  passit miliisin  sängyn kautta.   Kaikki kylässä tietävät  että näin  pitää menetellä, jos  perheessä nuori tytär tai  kaunis   vaimo, muuten  Saksaan   ei pääse  lähtemään.  Tällaisia asioita  Müller ei  olisi saanut kertoa  entisestä kotimaastaan.  Siksi   romanialaiset ovat sitä mieltä että   nobelpalkinto meni  väärälle henkilölle. 

PS. Teemalta tulee perjantaisin  ja sunnuntaisin kolmiosainen  dokumenttisarja, jossa kerrotaan millaista oli  elää DDR:ssa, Tsekkoslovaikassa ja  Romaniassa ennen  Berliinin muurin kaatumista.  Lisätietoja: Kommunismin kadonnut maailma.   Mutta   vielä tarkemman kuvan siitä maailmasta saa lukemalla Herta Müllerin romaaneja.   Kolme on  suomennettu ja lisää on kuuelma tulossa.   Nyt  minun  pitää lähteä kirjastoon  palauttamaan  viikon pikalaina, että muutkin saavat Mülleriä luettavakseen. 

  

  

Uusi aamu, uusi vuosi ja vuosikymmen

Aallonmurtaja  Aurinkolahdella  uuden vuoden päivänä

 Pitkästä aikaa aamu, jolloin  heräsin  hyvin nukkuneena,  pirteänä ja terveenä.  Uusi vuosi ja vuosikymmen  on alkanut  hyvissä merkeissä.   I Ching     ennusti että  lohikäärmeeni herää tänä vuonna.  Sitä olenkin odottanut  vuosikausia. 

Hexagram One/Line Two

The dragon climbs to the surface.

Seek advice from an authority you respect.

Liitetty asiakirjasta <http://www.ichingonline.net/main.html> 

Lohikäärme  oli luovuuden,   onnen ja yltäkylläisyyden symboli   vanhassa Kiinassa. 

Uuden vuoden runo on tänä  vuonna  kirjasta Kuuna päivänä: runoutta Englannista, Skotlannista ja Irlannista.    Tökkäsin sormeni sivulle 137,  jolla  sattui olemaan Carol Ann Duffyn runo Lähemmäs ( Close, suom. Tero Valkonen).  Kuuna päivänä -antologia esittelee hänet  brittiläisen  nykyrunouden kuningattareksi, rakkauden ja väkivallan kuvaajaksi. 

 Ensimmäinen säkeistö   Carol Ann Duffyn runosta Close Tero Valkosen tulkitsemana:

Lukitse ovi. Yömme pimeällä matkalla

kaksi lapsuutta seisoo makuuhuoneen nurkassa

ja katsoo kuinka me revimme toisemme

nähdäksemme sisimpään. Kuulen tarinan,

kadonneella murteella kerrotun. Tunnen sanat.

 Sokea sormieni  tökkäsi  runoon, joka sopii minulle, niin usein palaan  unissani  lapsuuden  makuuhuoneen nurkkaan katselemaan ja  kuuntelemaan  kuinka vanhempani repivät toisiaan.  Mutta    viime yön pimeällä matkallani  seikkailin  maassa joka  muistutti  Italiaa,  tiibettiläismunkit  ajoivat takaa pientä poikaa ja nuorta tyttöä.  Tapahtui kaikenlaista   jännittävää, mutta enpä  rupea  sitä tässä selostamaan.  

 Yleistulkinta  unien takaa-ajolle:  Asia  jonka   kiellät tai jonka olet laiminlyönyt, ajaa  sinua  takaa unissa.  Minä olen  laiminlyönnyt  henkisyyden.  Alitajunta  neuvoo  kiinnittämään siihen puoleen huomiota.  Teosofisen perinteen mukaan kaikki unet joulun ja loppiaisen välillä ovat  merkittäviä, koska taivas  laskeutuu silloin lähelle ihmistä.  En ole varma, pitäisikö  uskoa  vai ei. 


Aiheesta lisää:  Ennusrunot ja -unet
Uuden vuoden runo ja I Ching

Onnekasta uutta vuotta ja hyviä unia  kaikille lukijoille!