Oikeus kuvaan

Valokuvanauha Helsingin Vuorikadulta Porthanian seinästä( klikkaa isommaksi). Otin kuvan lauantaina, kun kävin kaupungilla. En tiedä kuka on valokuvanauhan tekijä. Jos joku tietää, niin otan tiedon kiitollisena vastaan.

Tässä on yksityiskohta, jonka valokuvasin Vuorikadun valokuvanauhasta. Kenellä on tekijänoikeus tähän kuvaan? Minulla vai hänellä joka otti kuvan näistä työmiehistä? "Kuvaaajalla on oikeus valokuvaansa, mutta entä jos joku on ottanut kuvan taideteoksesta," kysyy Ripsa Kritiikin kuolema? - nimiessä blogikirjoituksessa ( kannattaa lukea).

Tämä on yksityiskohta julkisesta taideteoksesta, jonka tekijää en tiedä/muista. Julkinen taideteos seisoo Senaatintorilla ja sen nimi on Aleksanteri II:n patsas. Turistit kuvaavat patsasta innokkaasti. Heillä on oikeus valokuviinsa, samoin minulla. Ulkotiloissa saa ottaa taideteoksista kuvia, mutta sisätiloissa so. suomalaissa taidemuseoissa ei saa ottaa, toisin kuin monissa euroopplaisissa museoissa, joissa kuvaaminen on sallittu ilman salamaa ja jalustaa. Kukahan selittäisi minulle, miksei museoissa saa kuvata kotitarpeikseen ja panna kuvia blogiinsa. Tekijänoikeuskysymykset ovat niin monimutkaisia, että ne eivät minun ahtaaseen järkeeni mahdu.

PS. Olen kokeillut viikon verran sivupalkissa Bloggerin Blogiluetteloa ( = Blogrollia). En tiedä onko kukaan muu kuin Maalainen ja Ripsa huomanneet sitä, kommentteja ei muilta ole tullut. Se ei toimi Firefox 3- selaimessa kunnolla, Firefoxin aikaisemissa versioissa se toimii, samoin Microsoftin Internet Explorerissa. Safarista ja Operasta en tiedä, kun en ole niiden selaimien käyttäjä. Parnasso-blogin kanssa on ongelmia edelleen. Nyt näkyvät päivitykset, mutta kun sivun klikkaa auki, tulee ilmoitus:" 404 Not Found." Siitä huolimatta olen jättänyt Parnasso-blogin sivupalkkiin, koska siitä näkee milloin sitä on päivitetty, ja sitten voi mennä sivupalkin Kirjallista- linkkilistan kautta sinne. Kokeilu jatkuu.

Kaksi peltivasikkaa

Miina Äkkijyrkän peltivasikat vajan katolla

Valokuvatorstain tämän viikon aihe on 2 blogin kaksivuotisen taipaleen kunniaksi. Kuvasin Miinan peltivasikat viime toukokuussa. Tässä toukokuussa en ole ehtinyt käydä Uutelassa katsomassa vieläkö vasikat ovat katolla. On ollut viljelyshommia sekä sanan saralla että puutarhapalstalla. Ensi kesänä peltivasikoita eikä Miinan muitakaan eläimiä enää Uutelassa näe, mikä on suuri vahinko. Kaupunki on antanut Miinalle häädön - turhan takia minun mielestäni. Hän suivaantui viime kesänä koiranomistajiin, jotka kuljettivat lemmikkejään autolla hänen vuokratilansa lävitse koirapuistoon, ja pisti tielle esteet. Koiranomistajat puolestaan suivaantuivat häneen ja valittivat asiasta kaupungille. Joukosta löytyi ilmeisesti joku suurikenkäinen, joka lobbasi kaupungin päätöksentekijöitä, ja eikös vain Miinan tilanhoidosta alkanut löytyä kaikenlaista laiminlyöntiä, mikä oli sitten perusteena häätöön. Tämä on siis minun tulkintani asiasta. Muuten olen sitä mieltä, että kaupunki on hoitanut asian huonosti. Miksi se on perustanut koirapuiston paikkaan, jonne on ajettava karjatilan lävitse? Ja toisekseen Uutela on luonnontilainen ulkoilupuisto, miksi ihmisten pitää ajaa sinne autoilla ulkoiluttamaan koiria. Parkkeeraisivat autonsa sen ulkopuolelle ja kävelisivät, se olisi heille sekä koirille terveellisempää. Ja miksi koiranomistajien edut käyvät taiteilijan työn edelle? Vastatkoon ken pystyy.

Matkakuvia Virosta 1

Rein Tammik.Õhtu Puhajärvel 1980-81

Tämä maalaus on Jaan Manitskin taidekokoelmassa Viinistussa. Jaan Manitski teki rahaa Abban musiikilla Ruotsissa, palasi Viroon vuonna 1989, oli lyhyen aikaa Viron ulkoministeri, toimi sen jälkeen Viron yksityistamisviraston johtajana ja osti kalatehtaan Viinistusta. Kun kalasäilykkeiden vienti Venäjälle romahti vuonna 1998, hän lopetti kalatehtaan ja perusti sen tiloihin taidemuseon. Seuraava ironinen näkemys "Eurokansanäänestyksestä Eestissä" on myös Manitskin kokoelmasta:

Lembet Sarepuu. Euroreferendum Eestis, 2002

Kuvassa virolainen villimies - ja tietysti haikara. Eino Leinon -seuralaiset laskivat matkan aikana ahkerasti haikaroita, mutta en muista kuka voitti haikarakilpailun. Kuvasin haikarapariskunnan Alatskivissa

Viiu Härm on kirjoittanut haikararunon, jonka on suomentanut Leena Krohn.

haikarat kahden kesken kaislikossa näit
vieraaksi tanssillensa silti jäit
mistä ne lensivät vavahti vesi yhteen
ja siihen liittoon silminesi jäit

niin jälleen peilinä on veden povi
se ehyt on ei sinne muuta sovi
(Antologiasta Uusien sulkien kasvaminen)



Sediksen blogissa lisää matkasta.

Kotimaista taidetta

Valokuvatorstain 87.aihe on kotimainen.

(klikkaa isommaksi)

Kotimainen mies, kuvattu Helsingissä 21.4.08

Mörkö

Valokuvatorstain 84.haaste.Tämän mörön näin viime syksynä Casino Luxembourgin seinällä ja kuvasin hänet salaa. Näyttelyn nimi oli Cappricci ( Possibilities of Other Worlds).

Mies jota arvostan

Tämä mies asetti taiteen rahan edelle kieltäytyi 25 miljoonasta dollarista eikä myynyt töitään New Yorkin Seagram Buildingin Four Seasons- ravintolalle, vaan lahjoitti ne Lontoon Tate Galleriaan Hänen nimensä on Mark Rothko. Hänen töitään ja ajatuksiaan esiteltiin jokin aika sitten Teema-kanavalla Taiteen voima- sarjassa. En arvannut tallentaa Rothko-jaksoa, mikä harmittaa jälkeenpäin. Onneksi on olemassa YouTube, joka paikkaa puutetta. Mark Rothko- jaksot voi käydä katsomassa täältä:
Mark Rothko (1/6)
Marko Rothko ( 2/6)
Mark Rothko (3/6)
Mark Rothko ( 4/6)
Mark Rothko ( 5/6)
Mark Rothko (6/6)

Rothko, abstraktiksi ekspressionistiksi määritelty, sanoi Taiteen voima -ohjelmassa että hän ei ole abstraktionisti, ei kiinnostunut värien ja muotojen suhteista, vaan ihmisen perustunteista: " I'm not an abstractionist... I'm not interested in relationships of color or forms... I'm interested only in expressing basic human emotions -- tragedy, ecstasy, doom and so on -- and the fact that lots of people break down and cry when confronted with my pictures shows I communicate those basic human emotions... The people who weep before my pictures are having the same religious experience I had when I painted them."

YouTube tekee oikeutta hänen ajatuksilleen, mutta ei maalauksilleen, niitä täytyy päästä katsomaan paikan päälle, Tate Galleryyn, Lontooseen. Alla yksi hänen töistään, jonka nappasin netistä. Maalauksen nimi on Rust and Blue. Se ei kuulu Taten Seagram - kokoelmaan. Rothkosta lisää täällä.


PS. Viides rooli kirjoittaa tänään väheksyvästä suhtautumisesta nykytaiteeseen. Kannattaa lukea. Kirjoituksessa viitataan Särölehden blogiin. Olen liittänyt sen oikean sivupalkin linkkilistaan, josta olen siivonnut - poistanut toimimattomia linkkejä ja leventänyt sivupalkkia niin että kirjallisuussitaatit näkyvät nyt kokonaan.

PS2. Miehestä, jota en arvosta, kirjoittavat sekä päivälehdet että Kemppinen. Se mies ei ole hyvää mainosta koti- ja isänmaapuolueelle.

Sensuuria vastaan

Kiasman edesta Mannerheimin patsaan juurella kokoonnutaan tiistaina 4.3. klo 12.30 suurmielenosoitukseen nettisensuuria vastaan. Mielenosoitus alkaa klo 13.00 eduskuntatalon edessä. Lisää tietoja sensuuri.infon sivustolta.

Uralin perhosen animaatiokuvia, jotka ovat järkyttäneet joiden ihmisten pyhää Mannerheim-kuvaa, voi käydä katsomassa täällä. Kannatta samalla lukea mitä Katarina Lillqvist ajattelee kohusta, jonka Uralin perhonen on herättänyt jo ennen ensiesitystään.

Taide -lehden blogissa ( via Blogifilosofiaa) keskustellaan Ulla Karttusen lapsipornokuvista. Sitaatti blogikirjoituksesta:

"Ainakin tutkintapyynnön tehnyt taiteilija oli shokissa vielä seuraavanakin päivänä. Avajaisissa yllättäen nähdyt kuvat järkyttivät niin paljon, että hän löysi itsensä harhailemasta Espalta viinilasi kädessä, eikä osannut tehdä muuta kuin soittaa poliisille. Kuvat olivat haavoittaneet myös häntä, näyttäneet maailman, jonka ei pitäisi olla olemassa."

Telkkari pihalle

Banksyn telkkari lentää pihalle. Katutaidetta Lontoosta.

Ei hätää, vaikka telkkari monelta pimeni, kun kaapelitalotkin siirtyivät viikonlopulla digiaikaan. Tietokoneeseen voi asentaa digikortin ja katsella telkkariohjelmia niin kuin ennenkin. Lisäksi mieliohjelmat voi tallentaa kovalevylle, ja kiinnostavia kuvia voi kaapata omiin kokoelmiinsa. Minä kaappasin Vincent van Goghin silmän ja suun Taiteen voima- ohjelmasta.

Matkalla

Tältä näytti Saksanmaa bussinikkunasta matkalla Luxemburgista Hahniin. Satoi jäätävää tihkua. Kuvassa on joko Mosel- tai Rein-joki, taustalla häämötti Taunus-vuoret, luultavasti. Tien vieressä vilahti ohi Hunsrück-grill. Ahaa, minulle välähti, Hunsrück ei olekaan mikään Kotiseutu -sarjan fiktiivinen paikka, vaan se on todella olemassa. Olen katsellut Kotiseutua satunnaisesti Teemalta syksyn aikana, mutta monta jaksoa on jäänyt väliin. Mieleen on jäänyt sarjasta vaaleatukkainen kaveri - olikohan hänen nimensä Gunnar - joka myi Berliinin muuria amerikkalaiselle elokuvayhtiölle ja rikastui sillä bisneksellä.

Olen ajanut Hunsrückin ohitse useita kertoja ja ajatellut että tämä niin saksalaista Heimatia (kotiseutua) kuin olla voi - kumpuilevia maisemia, vilajpeltoja, havumetsiä, vuoria, kyliä joiden keskellä on kirkko, jokilaaksoja, joiden rinteillä viinitarhoja, mutta näkyväksi Hunsrück tuli minulle vasta tällä matkalla. Nyt tekisi mieli katsoa Kotiseutu-sarja kokonaisuudessaan uudelleen.

Lentokoneessa Hahnista Tampereelle luin Alain de Bottonin kirjaa The Art of Travel, jonka olin ostanut Luxemburgista. Se on hyvää matkalukemista, pehmeäkantinen pokkari, ei paina paljon ja sitä on miellyttävä pidellä käsissä, engalnninkieli ei ole liian vaikeata ja raskassoutuista, eikä kirjaa tarvitse lukea järjestyksessä ensimmäisestä viimeiseen lukuun niin kuin romaania.

Valitsin luvun jossa de Botton kertoo Vincent van Goghin taide avasi silmät näkemään Provencen maiseman värit. Hän ( van Gogh) keskittyi siihen mikä Provencessa oli olennaista, ja mitä taiteilijat Provencessa eivät ennen häntä olleet nähneet eivätkä kuvanneet. Heidän tauluistaan puuttui olennainen. Van Goghia ei elinaikanaan arvostettu, koska hän näki ja kuvasi sellaista, mitä ei ollut tapana nähdä. Hän ei ollut oppinut näkemään tavanomaisesti, koska ei ollut käynyt taidekouluja. Van Gogh teki näkyviksi Arlesin tähtitaivaan, viljapellot, sypressit ja auringonkukat, kuten Whistler teki näkyväksi Lontoon sumun, jota ei ollut olemassa ennen häntä - sanoi Oscar Wilde.

De Botten määrittelee huonon taiteen sarjaksi huonoja valintoja. Todellisuus on niin runsasta, että on pakko valita, koska kaikkea ei kuvata. Sama koskee kirjallisuutta. Minun mielestäni huonot valinnat ovat sovinnaisia valintoja. Siksi viihteellinen taide on niin ikävystyttävää.

Joulushoppailua

Tämä on Banksyn graffititaidetta. Lisää Banksyn yhteiskuntakriittistä taidetta löytyy täältä.

Taidenäyttelyssä

Edit 14.9. Lisäys ja kommentti tämän blogimerkinnän lopussa.

Kävin katsomassa Karin Mamma Anderssonin näyttelyn, joka on lauantaina viimeistä päivää auki. Taidehallissa ei saa valokuvata, mutta otin salaa valokuvan yhdestä maalauksesta. Piti toimia nopeasti, ettei salivartija huomaisi, siksi kuvaan tuli vain osa maalausta, reunat ja yläosa puuttuvat.

Maalauksen nimi on Mutta millaista on elää hikisten mustien kynsien ikuisen lahjonnan ilmapiirissä.

Erään maiseman nimi on Muistikatkokset avautuvat aina etelästä . Rantamaisemassa toistuu sama hylätyn näköinen kivirakennus. Toisto on yksi Anderssonin tyylikeinoista. Ja erään toisen maalauksen nimi: Oi riemuiten suokaatte kätenne, niin onnenmaihin herttaisiin matkaamme. Myös seutuun sadun armaan kyllä saapunemme varmaan, kun me onnemme maihin näin matkaamme. Laakeassa maisemassa on hajanainen joukko selästä päin kuvattuja tummia ihmisiä menossa kohti horisonttia.

Mamma Andersson on kertova ( narratiivinen) ja figuratiivinen taiteilija. Videohaastattelussa hän sanoo, että haluaisi maalata kuin Kandinsky, mutta ei voi. Hän kertoo, että kun hän aloittaa maalauksen, mielessä ei ole koskaan juonta. Tarina kehittyy työn edetessä. Ne eivät ole tarinoita, joissa on alku ja loppu. Tuttua minullekin. Ei alkua, ei loppua, eikä juonta. Tarina kehittyy jos on kehittyäkseen. Usein se ei kehity ja teos jää kesken.

Anderssonilla on laaja kuvapankki, paljon valokuvia, kuvia toisten maalauksista. Hän katselee niitä aloittaessaan työn, joku työ antaa alkusysäyksen ja toimii ikään kuin rakennuksen perustana. Sille rakentuu oma teos.

Poimin muistivihkoon muutamia kohtia hänen videohaastattelustaan:

"Kun aloitan uutta työtä, voin yhtäkkiä ajatella, että se onkin aivan hirveä ja ryhdyn tekemään toista työtä, mutta hylkään sen ja palaan jatkamaan aikaisempaa työtä."

Toivottomia maalauksia on ja ne ovat todella onnettomia. Niitä on vaikea saada valmiiksi… Kaikkein vaarallisinta on se, että jää roikkumaan johonkin, jonka ajattelee tehneensä hyvin, eikä voi koskea siihen enää - jä kuitenkin päätyy lopputulokseen että siitä on päästävä eroon."

"Aloitin spraymaalinen käytön 10-15 vuotta sitten nähtyäni paineruiskumaalarien tilaustyönä maalaamia autoja. Ne ovat jännittäviä, ja aina kiehtoneet minua, joten ostin läjän autospraymaaleja. Tein aika kamalia juttuja ja vähän ajan kuluttua lopetin… Samalla kun perehdyin automaalaukseen, tein myös graffiteja ulos. Asuimme kaupunginosassa jossa oli paljon graffiteja, Ne voivat olla joskus uskomattoman kauniita, erityisesti kalliossa luonnon keskellä ja tunneleissa."

Tämä ei ole Anderssonin graffiti, vaan kalliomaalaus Vuosaaressa

"Maalauksessa keskeisintä on ilmaisu. Ei tarvitse olla realistinen. Mutta jos on liian yläilmoissa eikä yhtään kosketuspintaa todellisuuteen, lopputulos voi olla epäkiinnostava. Haluan kuvata maailmaa, jonka tunnistaa, mutta ei ole täysin todellinen. Vähän kuin unissa, joissa voi saavuttaa yhteyden mieleen ja alitajuntaan…."

"Maalaukset eivät ole mitään dokumenttivalokuvia tai totuuksia, vaan visuaalisia tiivistelmiä jostain. Se on jonkinlaista taikuutta: sivelen kankaalle tai levylle. Se sysää liikkeelle katsojan ajatukset ja omani. Se on tavallaan leikkiä."

Mamma Anderssonia olisi voinut kuunnella myös livenä, mutta en tiennyt, että hän oli tulossa Taidehalliin. Lähdin pois 10 minuuttia ennen hänen tuloaan, koska ihmisiä alkoi olla paikalla liikaa, ja minua ahdistaa väkijoukossa. En tykkää katsella maalauksia toisten ihmisten selkien takaa ja välistä. Haluan katsella niitä yksinäni. Louvren kaltaisissa suurissa maailmankuuluissa taidemuseoissa se ei ole ikinä mahdollista. Menin pieneen mukavaan nettikahvilaan, joka on Taidehallin kulmalla. Siellä on ilmainen WLAN, jolla voi päästä eduskunnan verkkoon jos tietää tunnuksen ja salasanan.

Kuvataitelijan näkemys Anderssonin taiteesta. Katso Solin ihmeellinen työhuone

Näyttelyn viimeinen päivä on lauantai 11.9. Vielä ehtii nähdä sen.

Kuvat lisätty myöhemmin. Ne voi klikata suuremmiksi.kuten aina.

Lisäys 14.9. Tilaisuudesta josta lähdin juuri ennen sen alkua, on selostus perjantain ( 14.9.) Hesarissa. Selostuksen mukaan keskustelua käytiin mm. "Anderssonin maalausten viittaussuhteista, symboleista jotka ovat lähtöisin vanhoista myyteistä ja lapsuuden kertomuksista. - Mitä tulevat taiteesi keskiaikaiset ainekset? Kaila[Jan, kuvataiteilija, keskustelun juontaja] viittaa Anderssonin suureen varhaismaalaukseen Mutta millaista on elää hikisten, mustien kynsien kanssa ikuisen lahjonnan ilmapiirissä (1998). 'En ole ajatellut keskiaikaa maalatessani. Mutta tuossa maalauksessa on aineksia Carl Fredrik Hillin ja Ernst Josephsonin teoksista. Ja niissä taas on varmasti referenssejä keskiaikaiseen kirkkotaiteeseen. Samahan näkyy myös Bergmanin elokuvissa. Luulen, että piittaamattomuus ajan asettamista rajotteista on tyypillistä ruotsalaiselle taiteelle', Andersson pohtii. Kailan mukana Suomessa on toisin. 'Täältä puuttuu mielikuvitus, on vain joko realistista tai abstraktia taidetta,' hän toteaa.

Minun kommenttini: Olen samaa mieltä kuin Kaila, sama pätee kirjallisuuteen. On vain realismia tai modernismia - kirjallisuuden valtavirrassa. Jos kirjoittaa/ajattelee toisin, joutuu kirjallisuuden marginaaliin.

Ympäristötaidetta

Herttoniemen Kivinokassa on ympäristötaiteen näyttely. Taideteokset ovat sulautuneet ympäristöön niin hyvin, että niitä ei näe, ellei ole tarkkaavainen. Toisella käynnillä huomasin yllä olevan ympäristöveistoksen, kaksi puuihmistä jotka näyttävät mieheltä ja naiselta ( klikkaa kuvat isommiksi.) Teos on Sami Sarasalon Uudestisyntymä. Se on myös tämänkesäisen näyttelyn nimi.

Yksi suosikeistani oli kuusikon keskeltä löytynyt sininen pallo joka oli täynnä kirjoitusta. Se on Tuija Lindforsin Käpyrauhasen kehtolaulu. Kuusikosta löytyi myös tämä olento:

Olento on tehty kuivuneista kuusenoksista ja teräslangasta Teoksen nimi on Unen silta, tekijä Jenni Tieaho. Minusta olento näytti hevoselta. Olisikohan ollut nightmare, suomeksi yötamma eli painajainen. Teoksen innoittajana on ollut Saima Harmajan runo Näkymätön kuutamo.


Toisen suosikkini oli Adolfo Siuranan Palata keinuen. Tuulinen päivä antoi vauhtia pienille mehiläisvahasta tehdyille hahmoille jotka keinuivat puiden välissä.

Ympäristötaidenäyttelyistä lisää täällä. Sivustolta pitäisi löytyä linkki teosten sijaintipaikkoihin, niin ettei tarvitse eksyä ryteikköihin ja poluille jotka eivät johda mihinkään, kuten minä eksyin. Tosin en saanut linkkiä auki, mutta se ei luultavasti ole sivuston vika.
Kivinokassa on kivoja pikkumökkejä, jotka ovat katoavaa työväenkulttuuria. Tanssilavaa ei enää ole, mutta se on saanut muistomerkin - ison kiven jonka kyljessä on metallilaatta. Laatassa lukee, että tällä paikalla oli tanssilava, jolla perustettiin Dallape-orkesteri.

Lisää patsaita

Kun eilen pyöräilin Herttoniemen lävitse, näin että enkeli (eli Samontrahken Niken kopio, kuten Yrttimaan tarhuri huomauttaa edellisen postauksen kommenteissa ) on vapautunut kettingeistä ja lentänyt johonkin pihaan tai puutarhaan. Liikkeen sisäänkäyntiä vartioivat leijonat ovat vielä jäljellä.

Leijonalla on salaviisas ilme. (Klikkaa kuvat isommiksi). Tämänkin kopion alkuperä on luultavasti Kreikassa.

Tämän lempeän leijonan tapasin museon sisäänkäyntiä vartioimassa Rhodoksella, jonka kirjailija- ja kääntäjäkeskuksessa vietin kuusi viikkoa yhtenä talvena. Museon sisällä oli lasikaapissa viehko nainen, jonka kuvasin edestä ja takaa.


Ehkä lasikaapin nainen on
nymfi Echo ( Kaiku), joka rakastui Narkissokseen, mutta ei saanut tunteelleen vastakaikua, koska Narkissos ei pystynyt rakastamaan ketään muuta kuin itseään.










Tuima on päivittänyt patsaslistan. Käykää katsomassa millaisia patsaita muut bloggaajat ovat tavanneet.

Mietelause jostain blogista: "Linkittäminen on altruismia." Minun linkkilistani oikeassa sivupalkissa on retuperällä. Mitä pitempi lista, sitä enemmän työtä teettää sen ajan tasalla pitäminen. Sen päivittäminen on seuraavan sadepäivän urakka.

Patsaita

Tuima haastoi kesäkuun alussa katselemaan, kuvaamaan ja julkaisemaan blogissa suosikkipatsaiden kuvia.
Tämä Niilo Hyttisen ehdotus ratsastajapatsaaksi saattaa olla patsassuosikkini ( klikkaa kuva isommaksi) - mutta kesä on vasta puolivälissä, eikä sitä voi tietää millaisia patsaita/veistoksia sitä vielä kohtaa kesämatkoillaan.

Hyttisen patsaan tapasin viime viikolla Espoon Emmassa, jossa kävin Alisan ( 12 v.) kanssa katsomassa Tapièsin näyttelyä. Samalla tuli katsottua Saastamoisen säätiön taidekokoelma, johon Hyttisen "ehdotus" kuuluu. Kokoelma antoi hyvän läpileikkauksen siitä mitä Suomen taiteessa on tapahtunut viime vuosisadan alusta alkaen. Vuosisadan alkupuoli : tummaa ja raskasta öljymaalausta ( kuin Sibeliuksen sinfoniat joista en pidä, kuten en Gallen-Kallelan maalauksista enkä koko Suomen taiteen "kultakaudesta"). Vuosisadan puolivälin jälkeen 60-luvulla tapahtuu kummia, värit kirkastuvat ja taiteilijoiden mielikuvitus vapautuu. Esittävä taide kuolee, esinetaide syntyy. Taide muuttuu mielenkiintoiseksi , minun mielestäni. Koskahan suomalainen proosa vapautuu esittävyydestä ja muuttuu mielenkiintoiseksi?

Tämän päättömän ja kädettömän enkelipatsaan tapasin Herttoniemen teollisuusalueella, kun pyöräilin yhtenä päivänä Marimekon tehdasmyymälään. Tämä enkeli oli sidottu kettingillä
maljakkopylvääseen, muuten se olisi varmaankin lentänyt tiehensä. Enkelin likaisella hameenhelmalla oli juomatölkki ( klikkaa kuva isommaksi). Enkelin kurja jama puhutteli minua.

Mitä tein eilen

Kokeilu Live Writerillä jatkuu.

Eilen kävin hammaslääkärissä ja torilla ostamassa yrttien taimia. Tulehdus hampaanjuuressa jatkuu, mutta särkyä ei ole. Kumma juttu, hampaassa ei ollut reikää, mutta silti juuri tulehtui. Ei hammaslääkärikään osannut selittää sitä.

Metrossa luin Books from Finlandista ( 2/2007) mitä Leena Krohn, Jukka Kemppinen ja Lola Rogers kirjoittavat bloggaamisesta ( Public or Private? Lehteä saa hyvinvarustetuista kirjakaupoista). Krohnin kirjoituksen Writing, not talking motto on Wittengensteinia mukaillen: "What you don't want to talk about, you have to write about - and blogs are here to stay." Hän siteeraa Tommipommin kuolemattomia sanoja: "On kätevää, kun ei tarvitse enää tavatessa jutella ajatuksistaan. Ne on parempi ilmaista kirjoittamalla. Puhuminen on tyhmää ja rumaa."

Kemppinen pohtii kirjoituksessa Fleeting moments bloggaajan dilemmaa: valistaa vai viihdyttää. Hänen mielestään blogit edustavat modernia journalismia. "[Blogin] kirjoittaja uskoo että hän vähän tai jopa paljon fiksumpi kuin muut..." Ehkä Kemppinen ironisoi itseään ( tai sitten hän on tosissaan). Hän väittää että J.V. Snellman oli ensimmäinen bloggaaja Suomessa. Aika väljästi tulkittua bloggaamista, minä sanoisin. Samalla perusteella voisi väittää, että apostoli Paavali oli ensimmäinen bloggaaja länsimaisessa kulttuurissa.

Rogersin kirjoitus My little blog on sympaattinen omakohtaisuudessaan. Hänen "pienessä" blogissaan on hienoja kuvia. Niitä kannattaa käydä katsomassa.

Illalla kävin erittäin epävirallisissa näyttelyn avajaisissa Vuotalossa. Performanssiryhmä A&A ( =Aliens Anonymous) esitti Morse Baletin kommunikaatiobotin avulla "visuaalisia ja auraattisia kiihokkeita, syitä ja seurauksia matkoista maailmassamme [...] Liikkuvan kuvan muodossa A&A on myös dokumentoinut Vuosaaren psykomaantiedettä..." ( sitaatti lehdistötiedotteesta). Kuvia näyttelystä ja botista voi käydä katsomassa A&A:n blogista.

Kommunikaatibotin on kehittänyt naapurini Gun Holmström. Hän pitää kuvablogia The Gunsi Vog Blog, johon kannattaa myös tutustua. Otin kuvia näyttelyn avajaisista, mutta niitä ei voi lähettää blogiin Live Writerin kautta. Toinen Live Writerin huono puoli on se, että siinä ei ole oikolukuohjelmaa. Lukihäiriöisenä teen paljon kirjoitusvirheitä enkä huomaa niitä ilman punaisia alleviivauksia.

Gun Holmström: Kommunikaatiobotti ( Kuva lisätty myöhemmin)

PS. Lähetin Symanteciin tukipyynnön maanantaina. Vastausta ei ole tullut vieläkään, vaikka on jo torstai. Taidan siirtyä ilmaistarjontaan nyt kun ZoneAlarmista on tullut Vista-yhteensopiva päivitys. Ilmaisohjelmien hyvä puoli on se, että ne voi aina ladata netistä uudelleen, jos ohjelmat kaatuvat tai tietokoneessa tapahtuu jotain muuta häikkää. Täytyy käydä tutkimassa onko Avastistakin tullut Vista-yhteensopiva päivitys. Sen jälkeen jätän hyvästit maksullisille palveluille. Pieni ongelma ilmeni: En tiedä miten pääsisin eroon Nortonin roippeista. Sitä ei voi poistaa koneelta, koska jotain osaa ei löydy.

Joku on tullut tänään Sanoihin seuraavanalaisella googlehaulla: " Toimiiko vanha tulostin Vistassa?" Kysyjä tuskin tulee toista kertaa, mutta vastaan silti: Toimii jos käy lataamassa netistä Vista-yhteensopivat ajurit. Minä tein sen kummallekin tulostimelleni, ja ne toimivat.

PS 2. Live Writeriin tuli ongelma, se ei lähettänyt tätä kirjoitusta Bloggeriin, vaan kaatui. Onneksi olin tallentanut edellä kirjoittamani tekstin, muuten se oli kadonnut taivaan tuuliin (olisikohan ollut suurikin vahinko?) Johtopäätös: Live Writeriin ei kannata luottaa. Kannattaa pikemminkin kirjoittaa suoraan Bloggeriin, koska se tallentaa automaattisesti kirjoitettavaa tekstiä, ja lisäksi siinä on suomenkielinen oikolukuohjelma.

Tapahtui Aurinkolahdessa

Kuvareportaasi Aurinkolahdesta.

Istuin eilen ( sunnuntaina)parvekkeella lukemassa Hannu Helinin uutta runokirjaa Godbuy, kun Aurinkolahden torilla alkoi tapahtua. Piti lähteä katsomaan mitä on tekeillä.

(Klikkaa kuvat isommiksi)

Taiteilijatalon kulmalla seisoi kaksi paloautoa ja kaksi ambulanssia. Ihmiset istuivat terassilla juomassa olutta niin kuin mitään ei tapahtuisi. Pelastuslaitoksen autot ajoivat laiturille:


Pelastussukeltaja laskeutui Aurinkolahteen:
Palokunnan nosturiauto valmistautui pelastusoperaatioon:

Aurinkolahdesta nostettiin sammakkomies:

Se olikin vain pelastusharjoitus.

Palasin takaisin parvekkeelle lukemaan Godbuyta, jota voi lukea monella tapaa, katso Juhani Tikkanen- Hyvä kauppa.

Ote Hannu Helinin runosta:

jos lumikki ottaisi aurinkoa
ja palaisi tulisiko
siitä tuhkimo
biitsillä matojen muona
jossakin joku menee kiikkuun
ja joku toinen pamauttaa seinälle pollockit
siinä teille estetiikka
ja kauneus kauneus
on katsojan

Se voisi olla mielipide Mukkulan kirjailijakokouksessa, jonka teemana on on tänä vuonna Kauneus ja kauheus. Kun luin runoa, Aurinkolahden biitsillä ihmiset grillasivat itseään madoille.

Kauneus ja kauheus ovat katsojan ( silmässä). Kulttuurinavigaattori näkee tàpiesmaista kauneutta siellä missä kaupungin stop töhryille -virkamiehet näkevät pelkkää kauheutta.

Patsaat

Patsaat herättävät tunteita. Vapunaattona joku oli sitonut sinivalkoisen puseron patsasmiehen kaulaan. Se oli sitä aikaa jolloin Tallinnassa ja Moskovassa tunteet kuohuivat Pronssisoturin takia. Kuvan patsas on Helsingin Itäkeskuksessa, Ystävyyden puistossa. Tekijä on Veikko Neuvonen. Se on Kansojen ystävyyden monumentti, yksi Helsingin monista poliittisista patsaista, joka ei mahtunut sunnuntaina Helsingin Sanomissa ilmestyneeseen poliittisten patsaiden karttaan. Se paljastettiin vuonna 1983 Suomen ja Neuvostoliiton välisen Ystävyys- Yhteistyö ja Avunanto ( YYA)- sopimuksen vuosijuhlan kunniaksi. Helsinki lahjoitti patsaan toisinnon Moskovalle, mutta en tiedä missä se siellä sijaitsee. Moskova antoi vastalahjaksi Hakaniemen Maailman rauha-patsaan. Yleisradion nykyisen johtajan Mikael Jungnerin "nuoruudensyntejä" oli se tervaaminen ja höyhenillä peittäminen. Sedis-blogissa asiasta enemmän.

Minun poliittinen mielipatsaani on Anita Garibaldin ratsastajapatsas Rooman Gianicolo-kukkulalla. Hän oli vapaustaistelija, alunperin brasilialainen maahanmuuttaja avioliiton kautta. Hän taitaa olla ainoa nainen maailmassa, jonka muistoa on kunnioitettu ratsastajapatsaalla.


PS. Venäjästä kiinnostuneille Minun Venäjäni- blogi.

Uuden vuoden runo

Koska uuden vuoden aattona on tullut Googlen kautta tänne ennästysmäärä hakuja määrityksellä: " uuden vuoden runo," etsin runoa kaipaaville satunnaismenenetelmällä jonkin runon. Menetelmä on sellainen että tökkään etusormen runokirjan väliin. Tavallisesti olen käyttänyt uuden vuoden yönä kirjaa Tuhat laulujen vuotta, mutta sitä ei ole täällä.

Uuden vuoden runo tänä vuonna on Tuomas Anhavan tanka-runojen kokoelmasta Kuuntelen, vieras:

Tiedän varmasti
todellisuuden epä-
todelliseksi -
Miten siis millään voisin
myöntää unet uniksi?

Uuden vuoden runoja:  Ennusrunot ja -unet

Uuden vuoden runo ja  I Ching

Uusi aamu, uusi vuosi ja vuosikymmen

(Klikkaa kuvat isommiksi)

Kuvassa on Alzette- joki joka virtaa Luxemburgin lävitse. Veteen heijastuu punainen silta joka yhdistää uuden ja vanhan Luxemburgin. Sillan alta alkaa kaikkein vanhin Luxemburg joka on yksi maailman kulttuuriperintöalueista. Kun kävelin sillan alitse ensimmäinen näkymä kulttuuriperintöalueesta oli tämä:

Punaista siltaa pitkin pääsee uuteen Luxemburgiin, Kirchbergiin joka on uuden uljaan Euroopan ydintä. Sinne nousee lasitalo toisensa jälkeen. Sinne todennäköisesti) muuttaa Elcoteqin pääkonttori vuoden kuluttua, ja kuinka moni muu Elcoteqin jälkeen? Sillä raha menee rahan luokse, aina. Se näkyy kaupungin nostokurkien määrästä. Luxemburg on Euroopan kasvukeskus. Yhtä paljon nostokurkia en ole nähnyt muualla kuin Berliinissä seitsemän vuotta sitten. Uuden Luxemburgin lasiseinistä heijastuvat Euroopan unionin liput:

Vuosi vaihtui Suomessa juuri, täällä se vaihtuu tunnin kuluttua. Silloin Luxemburgista tulee vuoden 2007 kulttuuripääkaupunki.

Kävin katsomassa katsomassa modernia taidetta Kirchbergin uudessa taidemuseossa MUDAMissa, ettei Luxemburgissa oleskeluni jäisi pelkästään lyhtytolppien, roskiksien ja hirtettyjen joulupukkien katseluksi. Museossa oli Luxemburgissa syntyneen Michel Majeruksen retospektiivisen näyttelyn. Hän syntyi 1967 ja kuoli vain 35-vuotiaana lento-onnettomuudessa. Kuvasin joitakin hänen töitään, kun kuvaaminen museossa ei näyttänyt olevan kiellettyä. Hänen taiteensa juuret näyttävän olevan pop taiteessa, sarjakuvissa ja katutaiteessa. Alla kolme näytettä hänen töistään.

Michel Majerus- seinä Mudamissa

Tämän työn nimeä en tiedä. Täytyy imennä uudelleen MUDAMiin.

splash bombs 3, 2002 ( joka oli Majeruksen kuolin vuosi)

Nyt Luxemburgissa vaihtuu vuosi. Sataa lotisee, lämpöasteita on kymmenen. Kävin Totti-koiran kanssa iltakävelyllä. Katselin valaistua ravintolan ikkunaa. Ravintola oli täynnä vuoden vaihdetta juhlivia ihmisiä. Tuli mieleen Hemingwayn novelli Olikohan sen nimi Koira sateessa. Varmaankin se oli Kissa sateessa, koska Hemingway oli suuri kissojen ystävä. Ulkona paukkuu, ujeltaa ja rätisee kuin sota olisi syttynyt. Savu haisee ja raha räiskyy ilmaan, mutta sitähän tässä kaupungissa on. Koira ei ole moksiskaan paukuttelusta.

Uuden vuoden ajatuksiakin on etsitty Googlella täältä tänään, ei kun eilen, joten otan kirjahyllystä satunnaismentelmällä kirjan. Se on Kahlil Gibranin Idän ja lännen profeetta , jonka olen joskus kauan sitten antanut pojalleni. Tökkään etusormen sivujen väliin. Ja saan uuden vuoden ajatuksen sivulta 95 kohdasta jossa kolmas sammakko sanoo: " Joki ei liiku sen paremmin kuin tukkikaan. Liikkuminen johtuu meidän ajatuksistamme. Sillä ilman ajattelua ei mikään liiku." Kuinkas sattuikaan, että sormi löysi ajatuksen.


Jos tinasta ei tullut selkoa, niin uuden vuoden ennustuksia voi käydä lukemassa täältä. (Linkki löytyi Kynä kädessä - blogista). Vesimiehille on näköjään luvassa luulotauteja. Hyvä kun ei sen pahempaa.

Hyvää uutta vuotta kaikille.

Käsi, tassut ja raajat

Anja Konkka. Tyttö ja kissa ,1957

Valokuvatorstain viikon haaste on kädet, tassut ja raajat. Kuva on detalji äitini maalauksesta. Käsi on minun, tassut ja raajat ovat kissan, jonka nimi oli Poika. Eräs ystäväni löysi Pojan halkokellarista ja toi sen minulle. Se oli niin pieni, että se mahtui kämmenelleni. Syötin sitä nuken tuttipullolla. Siitä kasvoi komea kolli, jolla oli mahtava ääni.

Viimeisimmät uutiset

Sillä aikaa kun nettikoneeni kävi huollossa, ( emolevy vaihdettiin) minä kävin Ars 06 – Toden tuntu näyttelyssä ja tapoin rakkaitani. Kill your darlings – ohje jokaiselle kirjoittajalle. Kurja hommahan se on, mutta pakko tehdä, muuten sen tekee kustannustoimittaja.

Kuvassa on Maaria Wirkkalan ihmeellinen kivi Ars-näyttelystä. Se oli voittanut painovoiman, se leijui ilmassa. Pakko sitä oli koskettaa silläkin uhalla, että hälytin alkaa ulista. Se oli oikea kivi, ihme, eikä hälytin parahtanut. Wirkkalan installaatio Vakain aikein ( Solitude in Stability) oli näyttelyn vaikuttavin taideteos: mustaseinäinen huone, jossa kivi leijui ja lehtimetallilla kullattu lattia huojui. Vaikuttava myös fyysisesti, sillä taideteoksen sisällä käynti, aiheutti noin kymmenen minuuttia kestävän huojuvan olon. Samanlainen olo tulee kun istuu junassa kymmenen tuntia Berliinistä Malborkiin. Wirkkalan kivestä –vaikkei se ollutkaan punainen - tuli mieleeni Helvi Juvosen runon säe:

Borneossa, Borneossa,
sademetsän sydämessä,
paikassansa kätketyssä,
oksan alla, juuren alla
onnellista unta nukkuu
kivi punainen.

Juvosella on muitakin kivirunoja. Hän oli minulle tärkeä runoilija nuorena, suotta unohdettu nykyään. Minä olen kivien keräilijä. Kivissä on jotain inspiroivaa. Kunhan ehdin, kuvaan kiviäni ja laitan niiden kuvia tänne. Mutta se voi kestää, kun minulla on nykyään niin paljon hommia viljelypalstan ja rakkaiden tappamisen kanssa. Viisasten kivestä kirjoittaa gnohti seauton. Käykää lukemassa.

Hullun taivaassa on juuri ilmestynyt Jenkeissä, mutta en ole vielä saanut tekijänkappaleita, ensimmäinen arvostelukin on ilmestynyt täällä, mutta kun ei sitä pääse lukemaan, ellei ole lehden tilaaja, niin laitan arvostelun tänne. Itse en osaa nähdä yhteyttä Jim Jarmuschiin, mutta positiivisen arvostelun ilahduttamana avasin valkoviinipullon ja skoolasin kirjalle, joka on kuin aikuiseksi kasvanut lapsi joka on lähtenyt maailmalle omin jaloin.

A Fool's Paradise

ANITA KONKKA, TRANS. FROM THE FINNISH BY A.D. HAUN AND OWEN

WITESMAN. Dalkey Archive, $12.95 paper (133p) ISBN 1-56478-422-3

The querulous, nameless, love-weary narrator of Konkka's 1988 novel might

have emerged from a Jim Jarmusch film: in her late 30s, recently unemployed,

her engagement broken, off and in love with an unavailable man, the narrator

is a cerebral, dreamy observer of the flotsam of life as she sits at the

base other favorite pine tree writ-ing in a blue notebook. She imagines the

lives of people she sees, diligently records her dreams and childhood

memories that intrude in the narrative like non sequiturs, and dabbles in

astrology, which underscores that "everything has some diabolical purpose."

When her lover, Alexander, goes back to his wife, Vera, a Russian woman who

reminds the narrator of capricious characters in Dostoyevski, the narrator

grows obsessively jealous, invents an elaborate scenario between husband and

wife, and, confronting her status as a casroff, muses darkly about the

inequitable relations between men and women. This is Konkka's first work to

be translated into English. As rendered here, her prose is wonderfully

cadenced and vivid; it establishes her nameless character as a memorable

figure‹not quite a cynic and not completely a sensualist, and none the wiser

through experience. (July 25)

Julkaistu Suosikissa vuonna 2004

Kuuluin niihin onnettomiin sieluihin, jotka eivät  katsoneet 

 Euroviisuja ja Lordin  voittoa, vaan  Teema-kanavan  

 Joycen  Odysseus-romaanin  filmatisointia ja nukahdin

  sen jälkeen. Tämän päivän Vuosaari-lehdessä  lukee että:

 ” Euroviisuvoitto Vuosaareen Mr. Lordille.”

  Kari Haakanan  blogista löytyi linkin kautta

 kuva  Lordista ilman naamiota. Katselin kuvaa 

 tarkkaan, että tunnistaisin hänet, jos sattuisi 

tulemaan  kadulla vastaan tai  jonottaisi

 S-Marketin, K-kaupan  tai Alkon jonossa

 samaan aikaan  kuin minä