Kirjailijan työmaat

"Kirjailija elää myös sitä totuutta muiden tavoin."

Sitaatti on dvd:ltä jota katselin moneen kertaan, kun kirjoitin tekstiä antologiaan jonka nimi on Kirjailijan työmaat. Se ilmestyy ensi syksynä Tammelta. Kuusitoista kirjailijaa kertoo antologiassa työstään. Aihetta on käsitellyt perinpohjaisesti Hannu Raittila kirjassaan Kirjailijaelämää, joka oli minusta viime syksyn riemastuttavampia kirjoja kaikessa raadollisuudessaan so.rehellisyydessään.

Kuvassa Bill Lee eli William Burroughsin alter ego kirjoittamassa Alastonta lounasta jättisyöpäläiseksi muuttuneella kirjoituskoneellaan. DavidCronenberg teki samannimisen elokuvan, joka on minun mielestäni yksi parhaista kirjallisuuselokuvista, jonka olen nähnyt. Se ei yritä elokuvallistaa Burrgouhsin romaania, mikä olisi mahdoton tehtävä, vaan se kertoo Alastoman lounaan syntyprosessista, aineistona Burroughsin kirjeenvaihto Allen Ginsbergin ja Jack Kerouacin kanssa. Molemmat esiintyvät elokuvan alkupuolella keskustelemassa kirjoittamisen ongelmista. Kirjallinen synergia toimi. Kirjeenvaihdon perusteella syntyi romaani. Kerouac matkusti Tunisiin ja auttoi Burroughsia kokoamaan Alastoman lounaan.

Kuvassa Martin eli Allen Ginsberg keskustelee Hankin eli Jack Kerouacin ja Billin eli William Burroughsin kanssa kirjoittamisesta.

Mikään kirja ei synny tyhjiössä. Kirjailijat vaikuttavat toisiinsa. Yksinäisinkin kirjailija löytää hengenheimolaisena, jos ei muuten niin kirjojen kautta. Samuli Paronen kertoo miten Peketi eli Samuel Beckett avasi hänet kirjoittamaan. Löysin hänen kirjeensä arkistoistani, kun etsin aineistoa Kirjailijan työmaat -antologiatekstiä varten. Laitan kirjeen kokonaisuudessaan tänne
jotta se ei hukkuisi paperikasoihini. Kirje on päivätty 35 vuotta sitten Riihimäellä 16.6. 72:

"Anita Konkka.Tulin oikein hyvilleni talvella kirjeestäsi. Ehkä Seilonen kehoitti, hyvin ystävällistä joka tapauksessa. Olen tässä vain pikimältään käymässä täällä ja lähden ihan kohta. Minun on pitänyt käydä Vuosaaressakin monta kertaa, saa nähdä ehtiikö tänä kesänä. Voi kuinka hyvin osaan kuvitella tuon mitä kirjoitat lapsuutesi kodista, silakoista ja arvatta­vasti oli pikku nälkäkin joskus. Vanhempasi hän eivät olleet tavanomaisia. Sosiaalisesti meidän lapsuus on ollut hyvin eri­laista , silti samanlaistakin vaikkei kait samoista syistä. Kirjoja kuitenkin oli minunkin kotonani. Isä oli kyläsuutari joka osteskeli rahoillaan kirjoja ja lainaili niitä seudun työtätekeville, teki kait vallankumousta sivuhomminaan. Kir­jat kuulema piti piiloittaa sitten kapinan aikana. Pitivät kovasti suurena rikoksena siiloin "semmoista valistustouhua, paljon pahempana kuin aseellista. Äitivainaa sitten morkkasi että kun kaikki rahansa hassasi kirjoihin ettei nyt ole mitään. Kun isä oli kuollut Tammisaaressa, piti kumminkin niitä kir­joja mitä oli jonkunmoisina pyhäinjäännöksinä joihin ei juuri saanut kajota kuin salaa. Minä opin kunnioittamaan kirjoja niin että vasta Peketi vapautti siitä kohmeesta kynänkin. Ei mulla mitään yhteyttä kait muuten ole kuin että ne teks­tit olivat hyvin vapauttavia. Ehkä jäi joku rytmi ja pari sanontaa esikoiseen mutta kirjathan ovat niin erilaiset kuin vain voikin olla. Siihen esikoiseen tuli hyvää, mutta sitten semmoista makeeta kans etten sitä enään semmoisena laskisi ulos. Kuolismaantie oli helppo kun se oli koettua sodan hatkavaihetta, siis ilman sankareita. Sinulla tuntuu olevan paljon semmoisia kokemuksia joista minulla ei ole käsitystä, herättää uteliaisuutta. Isäsi kään­nöksiä olen lukenu kait aika paljon, on maalla juurikin yksi pöydällä. Tuosta puhut aivan oikein suomalaisten kankeudesta. Tää on puu-ukkojen maa, ja miksei akkojenkin. Lie on niin saakeli tär­keitä, kuin hautajaisiin menossa aina, tai raita se on. Kuule, minun kirjeeni tässä on varmaan paljon sekavampi kuin sinun. Kai se pääasia on että ihmiset jotenkin tapaa. Toivottavasti ne joskus julkaisee sinulta sen toisen kirjan, ja varmaan sinulla jo onkin jotain. Tilanne on nykyisin aika hämärä sikäli että se kaupallistuu yhäkin vaan. Auto lähtee aivan kohta, joten kuulemiin. Parhaimmat terveiset. Samuli Paronen"

Samuli Paronen

En tavannut koskaan Samuli Parosta. Hän kirjoitti esikoisromaanistani arvostelun Parnassoon, ainoan arvostelunsa jonka hän teki elämänsä aikana. Minä kirjoitin hänen romaaneistaan gradun kaksikymmentä vuotta myöhemmin, kun hän oli jo kuollut.

Kirjailijan työstä netissä mm:
Antiaikalainen,
Kirjailijan häiriöklinikka
Jäniksenselkäläisen Kirjallisuuden seura
Blogisisko 3

Kolea ilonpilaaja

Michael Miller kirjoittaa TimeOutissa ( newyorkilaisten Minne mennä, mitä tehdä -lehdessä ) käännöskirjallisuuden julkaisemisesta artikkelissa Found in Translation.

Amerikassa käännösten osuus on 3 prosenttia kaikesta julkaistusta kirjallisuudesta. Suuret kustantajat ostavat suurten myyntimenestysten käännösoikeuksia. Siinä ei nyt ole mitään ihmeellistä, niinhän ne tekevät myös Euroopassa. Niin sanottujen laatukirjojen kustantaminen jää pienille epäkaupallisille kustantajille, joista Miller nostaa esiin Dalkey Archive Pressin ja Archipelagon.

Hän on lukenut yhden suomalaisen kirjan, eikä tainnut pitää lukemastaan, koska luonnehtii kirjaa sanoilla: niukka, kolea ilonpilaaja, ja toteaa että "perhaps the only reason to pick up Dalkey’s recent translation of Anita Konkka’s A Fool’s Paradise—a spare, chilly buzzkill—is that it may be the only book you’ll ever read by a Finnish author."

Kuvassa Millerin löytämiä käännöskirjoja. Ylärivissä kolmantena on Dalkeyn kustantama Dubravka Ugresicin kirja Thank You For Not Reading., josta lainaus: "In the global market we are all sellers, even when it does not seem that way. Everyone automatically holds out his business card, everyone strives to be heard even when he has nothing to say . . . The only acceptable aesthetic choice that remains for people of good taste is silence."

Dubravka Ugresic on tulossa kesällä Mukkulaan. Minä odotan sekä häntä että hänen romaaniaan Kiputilahallitus jokailmestyy tänä keväänä. suomeksi.

Loppiaisena kirjoista ja kirjailijoista *

Ensimmäinen näky jonka kohtasin kotiin palattuani: hirtetty joulupukki roikkui vastapäisen talon parvekkeen kaiteessa. Kuvasin näyn omalta parvekkeeltani. Jouduin zoomaan pukkia lähemmäksi, siksi kuvasta tuli rakeinen.
Luxemburgilaiset joulupukit ovat näköjään saapuneet Suomeen. Sattumaa tai ei?

Olen täydentänyt joulupukkikokoelmaani. Sitä voi käydä katsomassa diasarjana täällä.

Ostin luxemburgilaisesta kirjakaupasta matkalukemiseksi Paul Austerin The Red Notebookin ( Punainen muistikirja). Samasta kirjakaupasta olen ennenkin ostanut Austeria ja Atwoodia. Austerin muistikirja on kokoelma joka sisältää haastatteluja, esipuheita pohdiskelua kirjoittamisesta ja anekdootteja sattumista, joita on tapahtunut hänelle ja hänen tuttavilleen. Sekä pienet että suuret sattumat ovat hänen todellisuuttaan, ja hän kirjoittaa siitä todellisuudesta. Sattumat ovat "vainonneet" häntä siitä asti kun salama tappoi hänen toverinsa metsässä, kun he ryömivät yhdessä aidan alitse ukkosmyrskyä pakoon. Hän oli oli silloin kolme- neljätoistavuotias. Hän sanoo sen olleen ratkaiseva tapahtuma hänen elämässään.

Minua kiehtoo Austerin kirjoissa tapahtumien synkroniteetti ( sama juttu mikä kiehtoi minua Jungin teorioissa aikoinaan) ja sattumat jotka eivät ole päässä keksittyjä juonenkäänteitä, vaan ovat todella tapahtuneet. Austeria on arvosteltu siitä että hän kirjoittaa yhtä ja samaa kirjaa, eikä hän kiellä sitä. Hän sanoo että se kirja on kertomus hänen pakkomielteistään, saga asioista jotka vainoavat häntä. " Like it or not, all my books seem to revolve around the the same set of questions, the same human dilemmas. Writing is no longer an act of free will for me, it's a matter of survival." Kirjailija kirjoittaa koska hänen on pakko kirjoittaa pysyäkseen hengissä. Eikä kysymys ole rahasta tai maineesta, vaan paljon syvemmistä asioista. Jos hän ei kirjoita, hän tuntee olonsa hirveäksi. " It's not that writing brings ne a lot of pleasure - but not doing it is worse," kuten Auster sanoo.

Joululahjaksi saamani, pyytämäni ja ostamani kirjapino odottaa lukemista: Perecin Elämä käyttöohje, Proustin Pakenija ( Kadonutta aikaa etsimässä -sarjan 9. osa), Elizabeth Garretin runoja, Äiti Teklan Lasin hämäryys, Orhan Pamukin Istanbul ja Arto Virtasen Kirjailijan koti. En ottanut kirjoja mukaan Luxemburgiin, ne olisivat painaneet liikaa olisin joutunut maksamaan 8 euroa/ kilo jokaiselta lisäkilolta. (Punnitsin laukut henkilövaa'alla ennen lähtöä ja jouduin jättämään kirjat pois).

Kotiin palattuani aloitin Virtasen kirjasta, koska S.Liuhto kehui sitä blogissaan. En päässyt alkua pitemmälle, kun törmäsin sanoihin: " muuan nettipäiväkirjaa pitävä kirjailijatar." Se oli niin halventavasti sanottu kollegasta, että panin kirjan syrjään ja rupesin lukemaan Perecia. Ajattelin, että tuollaista asennetta naiskirjailijoita kohtaan löytyy enää vain
Venäjältä, mutta olin väärässä, sillä tämän päivän Hesarissa Sofi Oksanen kertoo, että "varsinkin katkeroituneet vanhemmat mieskirjailijat saattavat olla minua kohtaan aggressiivisia, kun naistenlehdet eivät ole heistä kiinnostuneita. Naiset osaavat peittää sen paremmin. Harvempi naiskirjailija tulee uhoamaan humalassa, onneksi." Oliskohan niin että naiskirjailijat eivät peitä, vaan ovat solidaarisempia toisilleen? Ja tietävät etteivät naistenlehtihaastattelut merkitse mitään myynnin tai arvostuksen kannalta, eikä niiden takia kannata kollegaa kadehtia.

*Entiseen aikaan loppiaisena lehdissä ilmestyi kirjakatsaus menneen vuoden kirjasatoon. Tästä ei nyt tullut sellaista, kun en ole ehtinyt lukea paljon mitääm.

Valituskuoro

Edit 1.12. klo 20 .30. Lisää löytöjä ja jupinaa Finlandia-raadista. Kts. alempaa.

Helsinki Complaints Choir

Valituskuoro oli esillä Kiasman Ars 06 -näyttelyssä. Kiitos Tuille linkistä.

Lisäys 1.12. Runeberg -ehdokkaat

Ehdolla on kaksi esikoisromaania: Riikka Pelon Taivaankantaja ja Sanna Ravin Ansari. Muut ehdokkaat ovat Eva-Stina Byggmästarin runokokoelma Älvdrottningen, Joel Haahtelan romaani Perhoskerääjä, Jari Järvelän romaani Kansallismaisema, Malin Kivelän romaani Du eller aldrig, Maritta Lintusen novellikokoelma Ovisilmä ja Johanna Venhon runoelma Yhtä juhlaa.

Lähde: http://www.hs.fi/kirjat/
Samasta lähteestä voi käydä lukemassa mitä Jari Tervo vastaa Percy Mashairelle, jonka juttuun viittasin marisevassa joukossa.

Runeberg-lista on kaunokirjallisesti mielenkiintoisempi kuin Finlandia- lista, kuten lähes aina.

Jupinaa Finlandia-raadista

Lisäys 1.12. ko 19.30 Kauppalehden kirjallinen bogi Sivulla
Chilla kommentoi eilen Tiina Lymin lausuntoa Sunnuntaisuomalaisessa , jota Jouni Tossavainen kommentoi Hesarissa. ( kts. edellistä merkintää). Chilla: "Moni kirjailija miettii nyt varmaan, että lukikohan se Lymi minun kirjaani ollenkaan. Miettiä voi sitäkin, että tuliko tämän vuotisesta Finlandiasta täysi farssi."

Chillan blogi löytyi Saaran blogin kommenttiosastosta.
Saaran bogista löytyi myös linkki Sunnuntaisuomalaiseen, jossa Tiina Lymi vastasi kysymykseen:

Montako ehdokaskirjaa luit?

- En laskenut, mutta en lukenut kaikkia liki kahtasataa. Jos raadin kaksi muuta jäsentä sanoivat "nou", niin se riitti syyksi jättää kirja lukematta.

Sumen kustannusyhdistys/Kirjasäätiö valitsee Finlandia-raadin jäsenet. Valintaperusteet ovat hämärän peitossa. Miksi raadissa pitää olla ns. julkkiksia? Kuten näyttelijöitä, joilla ei ole aikaa lukea muuta kuin sitä mikä liittyy heidän rooleihinsa. Minun vastaukseni: Koska kirjallisuuden Finlandiakisa on läpeensä kaupallinen. Kaunokirjallisuuden kanssa sillä ei ole mitään tekemistä.

PS. Lisäsin oikean sivupalkin linkkilistalle Juha Seppälän, Kulttuurikapakan Chillan ja pari muuta blogia.. Muutama kirosana tuli päästettyä, niin vaivalloista linkkien lisääminen Bloggeriin on. Ymmärrän hyvin niitä jotka eivät tee linkkilistoja. Ja ne jotka tekevät saisivat vastavuoroisuuden nimissä ottaa huomioon minun linkitykseni.

Unen paikka - ja mielipide

Viime yönä näin unta Koskenpesästä ,mutta en muista mitä siellä tapahtui. Palaan sinne usein unissani. Se oli ja on vanha torppa, jossa vietin lapsuuden kesät. Isä osti Koskenpesän Kunniamme päivät – nimisen kirjan toimituspalkkiolla. Sitä jaettiin Suomen valtion kustannuksella sodassa olleille miehille Se sijaitsee Lummene-järven länsipäässä, josta Porraskoski saa alkunsa. Lummene on vesijakojärvi, se laskee sekä itään että länteen. Kuvassa on Koskenpesän sata vuotta vanha savusauna ennen kuin se paloi. Lapsena makasin kuvan sillalla katselemassa jokiliikennettä, kalaparvia ja rapuja jotka ryömivät kivenkoloista esiin tuntosarviaan heilutellen. Joenpohjassa oli näkinkenkiä joita avasin siinä toivossa, että löytäisin helmen. Kun helmeä ei löytynyt, laitoin näkinkenkien sisään hiekanmurusia. Kuvan otti Trond Hedström, ja se koristi Raf. Haarlan kirjelehtiöiden kantta 60-luvulla.

Mielipide: köyhät kirjailijat

Minulla ei nyt tähän hätään satu olemaan hyvin muotoiltua ( kukahan muuten on keksinyt mielipide- sanan?) asiasta joka koskettaa läheisesti minuakin, siksi lainaan mielipidettä joka on yhtä vanha kuin Koskenpesän savusauna.

”Kannattapa kadehtia Suomalaisenkin kirjailijan tuloja! Niin suuret ne ovat, ettei niistä elä, ellei muuta leipäammattia ole. Minusta päinvastoin Suom. kirjailijan elämä on yhtä raskas ja kova kuin työmiehen, joka kylmään korpeen viljelyksen laittaa. Molemmat saavat vehkaleipää syödä otsansa hiessä ja vasta tulevat sukupolvet saavat heidän työnsä perustukselle suuremmalla siunauksella kylvön laittaa ja runsaampia hedelmiä niittää […]” kirjoitti Minna Canth vuonna 1887.

Ei mitään uutta auringon alla. Hannu Raittila vertasi Kirjailijaelämää - kirjassaan kirjailijoita laivan konehuoneen kuumuudessa, sääkannen tuiskuissa ja polttoainekellareiden hiilijengissä raatavaan proletariaattiin. Kukaan täyspäinen ei rupea kirjailijaksi, jos haluaa elää ja elättää lapsensa säädyllisesti työnsä tuloilla. Lisää mielipiteitä Loistavassa puhalluksessa: Vapaa kirjailija 1 (lukekaa myös kommentit) ja Vapaa kirjailija 2.

Neuvoja romaanin kirjoittajalle: How not to write a novel: A step by step guide to failure

Neuvot ovat The Guardianin kirjablogista, joka löytyy myös oikean sivupalkin linkkilistasta.

PS. Raapimapölkyssä ( kts. linkkilistan kissalistaa) on kivaa tarinaa siitä miksi tabbykuvioisen kissan otsassa on M-merkki. Seuraavasta selityksestä pidän erityisen paljon: ” Kerrotaan, että profeetta Muhammedilla oli kissa nimeltä Muezza, johon hän oli hyvin mieltynyt. Profeetta jopa leikkasi hihansa irti mieluummin, kuin häiritsi sen päällä nukkuvan kissan unta. Kerran Muezza sitten pelasti Muhammedin tappamalla myrkyllisen käärmeen, joka yritti luikerrella profeetan kaavun hihaan. Muhammed oli tästä niin kiitollinen, että painoi kissan otsalle M-kirjaimen oman nimensä muistoksi ja silitti kissan selkää niin, että siihen ilmestyivät tummat tabbykuviot. Kirjain muistuttaa siten ihmisiä Muhammedin kissalle antamasta siunauksesta.”

Muitakin selityksiä löytyy Raapimapölkystä.

Kirjallista - linkkejä

Kuva kotiviidakostani. Kaktus rupesi kukkimaan viime viikolla Se ei ole kukkinut neljään vuoteen eli koko sinä aikana jonka olen asunut Taiteilijatalossa. Niin kurjaa sillä on ollut. Kukinta antaa toivoa minulle.

Kirjallisuudenystävien iloksi Hesari on avannut maksuttoman kirjallisuuskritiikkien arkiston osoitteessa http://www.hs.fi/kirjat/ Hyvää palvelua. Nyt ei tarvitse enää leikata lehdestä tärkeinä pitämiään arvosteluja. Leikkeitä on hankala säilyttää ja ne hukkuvat. Kävin katsomassa onko siellä jo Perecin Elämä käyttöohjeesta arvostelua. Ei ollut. Sen sijaan luin mitä sanottiin Elämän opetuslapsista. Arvostelija oli sekoittanut päähenkilön (Harri Salmisen) ja tekijän ( Hannu Salaman) toisiinsa. Hannusta on tullut jutussa Harri. Hauskaa, kun arkistossa säilyvät arvostelijoiden lipsahdukset. Vai piruuttaanko arvostelija sekoitti nimet, varsinkin kun kirjailija Hannu Hesarin haastattelussa väitti ettei Harri ole hänen alter egonsa. Myös haastattelu löytyy hs.kirjat –arkistosta.

Otin kuvan Dostojevskin kuvasta Helsingin pääkirjaston auditoriossa. Dostojevski oli yksi niistä venäläisistä klassikoista, jotka kustansivat minun koulunkäyntini, ehtolaiskurssini, luokkaretkeni, leffalippuni jne. Kun 16-vuotiaana luin hänen romaaninsa Rikos ja rangaistus, lakkasin lukemasta dekkareita ja muuta viihdettä ja päätin ruveta kirjailijaksi.

Mitä kirjailijat sanoivat Dostojevskista pääkirjaston paneelissa viime viikolla? Klikkaa : Kaksi murhaa porraskäytävässä. Löytyy myös sivupalkin Radiosoittimesta. Paneeliin osallistui Christer Kihlman, Annika Idström , Torsti Lehtinen ja Jukka Mallinen puheenjohdattelijana.

Itsekehu-osasto

International Bestsellers - amerikkalaisten kirjastonhoitajien lista. En tiedä millä perusteella he valitsevat nimet listalle. A Fool’s Paradise on Amazonin Ranking- listan mukaan sijalla 803 717. Se ei ole bestseller.

PS. Aamulla

Mikään ei ole turhempaa ajankäyttöä kuin blogikirjoittaminen, totesin yöllä, kun ylläoleva merkintä kuvineen häipyi bittiavaruuteen. Bloggerissa oli katkos – Internal Sever Error! Opetus: älä ikinä kirjoita mitään suoraan Blogger-alustalle. Onneksi olin kirjoittanut jutun alun Wordiin. Lukijalle onneksi juttu lyheni puolella.

Päivän sitaatti:

”Kirjamessut ovat syvä loukkaus kirjaa ja sen lukijaa kohtaan. Kirja ei kaipaa mitään Superbowlin kaltaista tapahtumaa seurakseen. Lukeminen on hiljaisuutta. Se on lukijan yksinäistä keskustelua kirjailijan kanssa. Se ei ole mikään joukkuepeli, joka kaipaisi isokannuisia superbabyja heiluttamaan huiskaansa hissimusiikin tahdissa.” Lassi Kämäri. Lue lisää Loistavasta puhalluksesta

Kuinka monta kirjaa olet lukenut?

Kansainvälisessä blogimaailmassa kiertää kysely (meemi) : Kuinka monta kirjaa olet lukenut listalta 1001 Books You Must Read Before You Die. Lista on pompannut lyhyessä ajassa Technoratin suositumpien toiselle sijalle ohi Laguna Beachin, Edelmanin, Lostin ja Youtuben. Ilahduttavaa, että bloggareista löytyy niin paljon kirjallisuudesta kiinnostuneita. Bongasin kiertiksen BookBlogista.

Olen lukenut listan kirjoista 298 (osan niistä siksi että luin yliopistossa Englannin ja Ranskan kirjallisuutta) Lukematta on 702 kirjaa. On hyvä syy elää. Don Quijote on yksi keskenjääneistä kirjoista. Olin noin 8-9 –vuotias kun isä pani minut lukemaan sitä ääneen. Änkkäsin ja tankkasin outoja sanoja, eikä lukemisesta tullut mitään. Siitä lukukokemuksesta jäi vastenmielisyys Don Quijotea kohtaan. Toinen keskenjäänyt on Herman Hessen Lasihelmipeli. Yritin lukea sitä viimeksi kymmenen vuotta sitten, kun osallistuin netissä lasihelmipeliin. Kesken jäi myös Cunninghamin Tunnit, joka esitettiin eilisiltana telkkarissa. Samoin Tsypkinin Kesä Baden Badenissa. Sekä Virginia Woolf että Dostojevski ovat merkinnet minulle kirjailijoina paljon, mutta en osaa pitää heidän elämänsä ja kirjojensa pohjalta tehdyistä romaaneista. Kesken jäi myös Coetzeen Dostojevski-kirja Pietarin mestari, niin paljon kuin Coetzeen kirjoista pidänkin. Melkein kaikki hänen kirjansa ovat listalla, joka on painottunut anglosaksiseen kirjallisuuteen. Elizabeth Bowenilta, samoin Margaret Atwoodilta on monta kirjaa. En ole lukenut kummankaan romaaneja. Pitänee paikata sekin aukko kirjasivistyksessä.

Mitä listalta puuttuu? Tshehov, ennen kaikkea. Kun kerran Gogolin Nenä on, niin miksei jokin Tshehovin suurista novelleista, tai pienoisromaani Nainen rannalta. Isaak Babel puuttuu, Jospeh Brodsky puuttuu, hän kirjoitti hienoa proosaa, mm. Veden peilin. Venäläiset klassikot ovat hyvin edustettuina, mutta nykykirjailijoista vain Viktor Pelevin on päässyt mukaan. Naiskirjailijoista kaipaan listalle Colettea ja Carson McCullersia, Ingeborg Bachmannia ja Katherine Anne Porteria. Simone de Beauvoir puuttuu myös, vaikken häntä kaipaakaan. Samoin Nathalie Sarraute. Hän oli ranskalaisen uuden aallon kirjailijoita. Uudesta aallosta on kelpuutettu vain Robbe-Grillet, ei edes nobelisti Claude Simonia. Muistaako kukaan enää hänen Flanderin tietään? Monella kirjalla suomeksi käännetty nobelisti Isaac Bashevis Singer puuttuu myös. Ja missä on Sandemose? Entä japanilaiset Tanizaki, Kawabata ja Osamu Dazai? Näiden rinnalla Geishan tarina on turha kirja. Mikään lista ei voi olla täydellinen.

Luku-urakka - 1001 kirjaa

Netistä löytyi lista 1001 kirjasta jotka täytyy lukea ennen kuolemaa – 1001 Books You Must Read Before You Die. Lista ei ole aivan tuore, koska pikasilmäyksellä en löytänyt sieltä Ohran Pamukia, tämänvuotisen kirjallisuuden Nobelin saajaa. Listalla ei ole runoutta, ei esseitä eikä aforismeja. Yksi suomalainen löytyi: Tove Janssonin Kesäkirja. Kirjat ovat aika-, eivät arvojärjestyksessä. 1001.s kirja on Aisopoksen faabeleita. Poimin listalta kaksi kirjaa, jotka haluaisin lukea heti: Peter Handken Afternoon of a Writer ja Siri Hustvedin What I Loved

Maailmankirjallisuutta Hyvinkäällä

Hyvinkää ei ole mikään turha paikka. Helen Schjerfbeck eli siellä vuosia ja Anna Ahmatova kävi kääntymässä. Ahmatova vietti kaksi viikkoa vuonna 1914 Hyvinkään keuhkotautiparantolassa ja kirjoitti siellä alla olevan runon, jonka on suomentanut Marja-Leena Mikkola, ja säveltänyt Kaj Chydenius. Sävellyksen maailmanensiesitys oli toissapäivänä parantolan edustalla Ahmatovan syntymäpäivän kunniaksi.. Vanhan ajanlaskun mukaan hän syntyi 11.6. Sitten tuli vallankumous ja uusi ajanlasku, ja hänen syntymäpäivänsä siirtyi kaksitoista päivää myöhemmäksi eli kesäkuun 23:teen päivään.

Vieressä Nathan Altmanin maalama muotokuva Ahmatovasta vuonna 1914

Joka ilta saan häneltä kirjeen
kuin nuori morsian,
vastauksen kirjoitan
kun yö on langennut.

”Olen valkean kuoleman vieraana täällä
missä tie johtaa pimeään.
Älä kalleimpani tee koskaan pahaa
maan päällä yhdellekään.”

Suuri kirkas tähti seisoo
kahden puun rungon välissä.
Tyynesti se lupaa minulle,
että uneni käyvät toteen.

Parantolan ympärillä kasvoi mäntyjä. Katselin niiden runkoja ja mietin mahtoivatko olla samoja puita joiden, joiden välistä Ahmatova oli katsellut tähteä ja ajatellut runoilija Nikolai Nedebrovoa, jolta sai joka ilta kirjeen. Tilanne oli ristiriitainen, kun mustasukkainen Nikolai Gumlijov, myöskin runoilija, ja Ahmatovan aviomies ryntäsi Pietarista Hyvinkäälle ottamaan selvää, että mitä vaimolla on siellä menneillään.

Anna Ahmatova on 1900-luvun suuria maailmanluokan lyyrikoita, mutta venäläiset eivät osaa antaa hänelle vieläkään arvoa - hänhän oli vain nainen! Huomasin sen kuusi vuotta sitten, kun osallistuin opastetulle kaupunkikierrokselle, joka oli räätälöity kansainvälistä kirjailijaporukkaa varten. Nuori miespuolinen opas, joka puhui erinomaista englantia ja näytti intellektuellilta, esitteli taloja, joissa olivat asuneet Puškin, Gogol, Dostojesvki, Belyi, Jesenin, Blok ja keitä kaikkia heitä olikaan. Bussi ylitti Fotankan, ja ohitti talon jossa Ahmatova oli asunut. Opas pysyi vaiti. Kysyin häneltä, että kummalla rannalla Fotankaa se Anna Ahmatovan kotimuseo nyt onkaan (tiesin kyllä missä se oli, kun olin käynyt siellä). Opas sanoi: ”Suokaa minulle anteeksi, mutta en ole kiinnostunut runoudesta.” Jos olisin ilkeämpi ihminen, olisin kysynyt että eivätkö Puškin, Blok ja Jesenin sitten ole runoilijoita, mutta tyydyin vain sanomaan, että en anna sitä teille ikinä anteeksi. En unohda sitä opasta koskaan.

PS. Kaksi uutta runoilijan blogia Markus Jääskeläisen Markus Australiassa ja Karri Kokon konerunojen blogi Toisin sanoen.

Ahmatova-laatta Hyvinkään parantolan seinässä

Tältä se näyttää

Edit: Korjattu kirjoitusvirheitä ja lisätty oikeaan sivupalkkiin Radiosoitin, josta voi kuunnella kirjallisia ohjelmia mm. Nadjan huoneessa vieraillutta Kaarina Valoaaltoa, Nooakan parkin kapteenia/kapteenskaa. ( Vieritä nuolia oikealle ja alas)

Postin kuriiri herätti minut aamulla ja toi paketin, joka sisälsi kymmenen kirjaa.. Hieman synkän näköinen kansi (sateenkaaren värejä ei näy alkuperäisessä kuvassa). Näyttää siltä kuin nainen olisi astumassa ulos vankilasta. Sisältö ei ole yhtä synkkä. Takakannessa lukee:

A remarkable creation of a ”woman living on the edge,” A Fool’s Paradise is a powerful, disturbing novel in the great tradition of Jean Rhys and Violette Leduc.”

Kirjan ensimmäisessä amerikkalaisessa arvioinnissa naisen sanotaan olevan peräisin kuin Jim Jarmuschin elokuvasta ( kts. alempaa, Viimeisimmät uutiset).

En odota suurta myyntimenetystä enkä elokuva-optiota Amerikasta.

Kirja ilmestyi sarjassa Coleman Dowell Finnish Literature Series, jossa on aikaisemmin ilmestynyt Rosa Liksomin Dark Paradise. Pieni merkityksetön (?) yhteensattuma, että kummankin kirjan nimessä esiintyy sana ”paratiisi.” Ei kaksi ilman kolmatta, saa nähdä millainen ’paratiisi’ ilmestyy sarjan kolmantena kirjana.

Työpäivä meni sekaisin kun en ehtinyt ennen kuriirin tuloa ja sängystä nousemista hahmotella mielessä sitä jaksoa, mikä oli tänään tarkoitus kirjoittaa. Siksi istun nyt nettikoneen ääressä ja bloggaan epätavalliseen aikaan. Eilen istuin Espan penkillä ennen Eino Leino seuran kokousta ja kokeilin miten langaton verkko toimii siellä. Hyvin se toimi.

PS. Joku hullu meni polttamaan Porvoon tuomiokirkon. Olisikohan ollut huomionkipeä saatananpalvoja. Julkisuudessa on näytetty liikaa pirun sormimerkkiä viime päivinä ja herätelty tasapainottomien ihmisten sisäisiä piruja. Jotkut eivät osaa erottaa tarua ja totta toisistaan.

Pitkänperjantain metabloggausta

Pääsiäinen ei aiheuta minussa sosiaalisia paineita kuten joulu, joka on juhlista pahin. En kylläkään välitä tipuista, munista enkä lampaasta, mutta mämmi on hyvää. Ei minulla ole muita pääsiäisrituaaleja kuin Matteus- passio. Ennen kävin joka kiirastorstai Johanneksen kirkossa kuuntelemassa , mutta vanhemmiten olen tullut laiskaksi kuuntelen sitä radiosta, ja eilen ensi kertaa katselin televisiosta. Se oli jaettu kahteen osaan kuten minisarjat. Ensimmäinen osa päättyi jännittävästi Jeesuksen pidätykseen. Toinen osa tuli tänään, laulajat ja kirkkokin olivat eri kuin eilisiltana, mutta ei se haitannut. Matteus- passio on suuri kertomus, vaikka tiedän sen juonen käänteet tarkalleen, niin aina se liikuttaa minua yhtä paljon, ja se johtuu Bachin musiikista.

Eilisiltana radion ja telkkarin Matteus- passion välissä ehdin käydä tutkimassa Kirjailijan häiriöklinikan suosittelemaa
Diogenes-blogia - S.Liuhdon avoin valehdeltu elämä. Se oli riemastuttava uusi tuttavuus. Huumorintajuni on ehkä hieman omituinen, koska olen erityisen ihastunut S. Liuhdon tutkimussuunnitelmaan suomalaisesta mieskirjailijasta: Kun yritin tutkintoa. Tutkimussuunnitelma osoittaa syvää perehtyneisyyttä suomalaiseen kirjallisuuteen ja erityisesti mieskirjallisuuteen. Alla muutama ote 47 -kohtaisesta tutkimussuunnitelmasta. Viereisessä kuvassa on totoluukulla Charles Bukowski, joka on S. Liuhdon vertauskohde, kts. kohta 42 ja 42.b.

7. Suomalainen mieskirjailija on Väinämöinen.
Hän pukeutuu patalakkiin ja ryijyyn, kasvattaa itselleen parran. Hän on vanhus 25-vuotiaana. Aikuiseksi hän ei uskalla kasvaa. Hänellä on oikeuksia, ei koskaan velvollisuuksia, ei, vaikka suomalaisella mieskirjailijalla olisi puku päällä. Väinämöinen on shamaani.

8. Suomalainen mieskirjailija ei voi elää ilman naista.
Hemingway riutui kuusi viikkoa Havannassa ilman naista. Suomalaiselle mieskirjailijalle se olisi liikaa. Hän ei voi olla päivää ilman charlotta-lönnqvistiään.

11. Naiset kirjoittavat heistä myöhemmin sen teoksen, jota he itse eivät viitsineet tai pystyneet tekemään.
Teos on suomalaisen mieskirjailijan omaelämäkerta, kirjoittanut Tuulaliina Meriluoto-Berner, os. Onerva.

19. Suomalainen mieskirjailija on ironian mestari, muttei itseironian.
Hän tulee naiseltaan ja työkavereiltaan kysymään, että eikö hän teekin hyvin työtään. Viita (,Tikkanen).

20b. Suomalainen mieskirjailija on addikti.
Hän jää koukkuun mihin vain. Millainen on tällainen ihminen?

23. Olivatko Aleksis Kivi ja Charlotta Lönnqvist "sillai"?
Tämä on suomalaisten kirjallisuudentutkijoitten suurin kysymys.

42b. Suomen Henry Chinaski ja maailman Harri Salminen.

Luettuani tutkimussuunnitelman lävitse, toivon hartaasti että S. Liuhto jatkaisi tutkimusta. Minussa heräsi epäilys: S.Liuhto on nainen! Olisikohan epäilyksen herättänyt Kohta 19. Lukekaa itse ja päätelkää! Tutkimussuunnitelma on pitkä ja perusteellinen, mutta herkullinen. Liitän Diogenes-blogin oikean sivupalkin linkkilistaan kirjallisiin blogeihin heti kun jaksan ruveta näpräämään listan kanssa. Sinne on tulossa muitakin muutoksia, muun muassa Kops ja Rita Maestra poistuvat, koska he ovat yhtyneet Rita Mentoriksi. Uusia tuttavuuksia, jotka olen löytänyt kävijälaskurini kautta ovat: Satunnaista sanailua ja Maailman kuvia, jota kirjoittaa Vivikka Richt, freelance-toimittaja Amsterdamista, ja Minun sanani, jonka kirjoittaja esittää mietteitä ja kysymyksiä. Ajankohtainen kysymys: Minkä takia Jeesus naulattiin ristiin? ( Katso: Pelkkää spekulaatiota).

Oletko runoilija?

Runous-lehden testi vuodelta 1984.

( Kannen kuva: Modiglianin piirros Blaise Cendrarsista 1917)

Vastaa vilpittömästi seuraaviin kysymyksiin ja laske yhteen näin saamasi pisteet. Huom. Kustakin kysymyksestä saat valita vain yhden vastausehdon; esim. 2) = 2 pistettä.

1. Ekakerta polkupyörän satulassa päättyi 1) kaatumiseen niittyleinikkikedolle 2) pää edellä navetan seinään 3) ei ole päättynyt.

2. Myöhemmin on todettu jo äidinmaitosi sisältäneen 1) Rioja Tintoa 2) kamferttitippoja 3) suksivoidetta.

3. Koulussa loit aineesi yleensä aiheesta 1) Isän kanssa kalassa 2) Tämä ihmisen maailma 3) Kosmos –etäällä ja yksin.

4. Teini-ikäisenä näit unia1) piispa Simojoesta 2) Sophia Lorenista 3) Kalevi Seilosesta. (Bloginpitäjän huom. 1970- ja 80 –luvuilla syntyneet voivat korvata nimet oman aikakautensa 1) vanhoillisella auktoriteetilla 2) filmitähdellä 3) runoilijalla).

5. Kun muut lähtivät pilkille, sinä 1) pakenit ullakolle kirjoittamaan runoja 2) proosaa 3) lähdit mukaan.

6. Ensimmäinen ”aloitteesi” oli 1)Miten olis? 2) Tähkäpäiden päällä täysikuu…3) Joko tapahtuu todella!

7. Tunnet olevasi 1) orpo 2) ruma 3) yksinäinen.

8. Sairastat 1)rintatautia eli tuperkelia 2)pahaa, toistuvaa krampsua 3) kaikkeuden pyöryttävää huimausta.

9. Mitä seuraavista on liikaa 1) kynä 2) kumi 3) muste 4) pullo.

10. Olet henkilökohtaisesti nähnyt 1) muuttolinnun 2) pirun 3) P .Haavikon.

11. Olet jo lukenut 1) runokirjan 2) kaksi runokirjaa 3) et vielä yhtään, mutta aiot joskus lukea, mitä muut kirjoittavat.

Tulokset:

11-15 pistettä. Olet väärinymmärrettylahjakkuus, herkkä mutta taiteellinen poikkeusyksilö elämän kuohuvassa koskessa. Suuntaa kiinnostuksesi tunnustusproosaan, ja muista että ahkeruus kovankin onnen voittaa.

16-28 pistettä. Sinussa on syvää negatiivista ulottuvuutta, ja mikäli olet jo useamman kokoelman julkaissut, toisetkin tietävät sen. Miten on itsetunnon laita, häh? Vanhoissa vara parempi. Vältä loppusointuja, siirry kohotahtiin ja kohti metaforistista olennaisuutta.

29-31pistettä. Nyt katso ympärillesi, ja ymmärrät, mitä näet. Emme sano enempää.

Näitä Runous-lehden valittuja paloja tulee ilmestymään blogissa aina silloin kun minulle ei ole mitään jutun aihetta, mutta on pakko kirjoittaa jotain, koska blogi päivittyy, aina kun kommenttiosastoon tulee uusia mielipiteitä. On tylsä nähdä aina sama juttu alussa kun klikkaa blogin auki, varsinkin jos ei välitä lukea kommentteja. Runous-lehden valittujen palojen jälkeen siirryn Parnasson valittuihin paloihin 60- ja 70-luvulta, mikäli tilanne jatkuu ennallaan.

PS. Käykää vilkaisemassa Naulasaarella (jyväskyläläisen valokuvaaja Maija Holman blogissa) miten tohtori Źivago neuvoo bloggaajia. Liitän oikeaan sivupalkkiin lisää blogeja, muun muassa M. Soikkelin, kirjallisuuskriitikon, Mitä lehtori tekee -blogin, joka oli aikaisemmin blogrollissani, mutta putosi pois suursiivouksessa. Tämä tiedoksi Leevi Lehdolle joka huomautti tänään asiasta blogissaan. ( Huom. Linkkilista ei näy MSIE-selaimen käyttäjille, ellei vieritä sivua alas.)

Black, but comely

Harvoin, liian harvoin nykyään jokin kirja on niin vaikuttava, että se koskettaa tunteita ja alitajuntaa ja antaa virikkeen unelle. Viime yönä luin loppuun Eira Stenbergin äsken ilmestyneen romaanin Oven takana. Kiehtova kirja, sen afrikkalaiset mysteerit, muodonmuutokset ja enneunet puhuttelivat alitajuntaani, vaikka en ole koskaan käynyt Afrikassa. Mustan miehen lumo säteili uneen,

sai minut tulemaan ulos kellarista ja täyttämään vanhan Polin juhlasalin seinät isokokoisilla öljymaalauksilla, joiden värit vaihtelivat syvän tummanruskeista vaaleanruskeisiin ja muodot olivat kubistisia (unen viittaus Picasson ensimmäiseen kubistiseen teokseen Avignonin naiset, joka oli saanut virikkeensä afrikkalaisesta taiteesta). Eurooppa on näivettynyt henkisesti, mutta Afrikassa henget vielä elävät. Yksi kirjan kertojista on afrikkalainen henki, kaksi kertojaa on ärsyttävän eurooppalaisia rationalisteja, neuroottisia ja syyllisyydentuntoisia, etten sanoisi niuhottajia, jotka pelkäävät kaikkea mitä ei voi järjellä selittää. Kirjan keskushenkilö oli Synnöve, valokuvaaja, joka kokee mustan miehen lumon – kauneuden, joka saa hänet pois tolaltaan. Rationaalinen ystävätär selittää sen johtuvan Stendahl- syndroomasta, ”jossa ihminen saa jonkinlaisen hermoromahduksen liiallisen kauneuden kokemuksesta. Stendahl on jossain yhteydessä kertonut, että kun hän näki Firenzessä renessanssiajan taidetta, hän oli pyörtyä ja mennä sekaisin, niin suuren vaikutuksen nuo taiteteokset tekivät häneen.

Minä olin tietysti ammattikateudesta vihreä, kun Stenberg vaihtoi niin taitavasti näkökulmaa henkilöstä ja antaa hengen puhua. Unen lopussa menin hänen kanssaan syömään ja se on aina hyvä merkki, että syön jonkun kanssa, samoin kuin se että unissa on maalauksia. Sielu kaipaa ja tarvitsee ravintoa, ja mistä muusta se sitä saa kuin hyvästä taiteesta ja kirjallisuudesta.

En tiedä kenen tekemä on yllä oleva veistos. Etsin kuvakokoelmastani mustan miehen kuvaa, mutta en löytänyt. ”Black, but comely” tuli mieleeni kun luin Stenbergin kirjaa. Se on Laulujen laulun englanninkielisestä käännöksestä. Suomenkielisessä Korkeassa Veisussa sanotaan: ”Minä olen musta, mutta ihana.”

PS 1. Olen lisännyt kaksi uutta blogia oikean sivupalkin linkkilistaan, ei näy Ms- Explorerin käyttäjille, joita näyttää olevan valtaosa. Huomasin sen vasta eilen, kun kävin katsomassa miltä Sanat-blogi näyttää Microsoftin -selaimella. En käytä sitä selainta koskaan, siksi että se vetää ns. vakoilu- ja häirikköohjelmia puoleensa, enkä kehota ketään muutakaan käyttämään. Firefox ja Opera ovat parempia selaimia. Linkkalista löytyi, kun vieritin blogin loppuun, siellä se oli – väärässä paikassa. Ne kaksi uutta ovat Jatulintarha ja Filosofin Yöelämää.

PS.2 Hesarilla näyttää olevan jo kahdeksan blogia. Ne ovat Blogilistan tilaajaamääristä päätellen suosittua luettavaa, lukijoita kiinnostavat toimittajat ihmisinä eivätkä vain ”objektiivisen” tiedon suodattajina. Hesarin kirjallisuustoimittajat eivät ole vielä ole leikkiin ryhtyneett, odotan kiihkeästi heidän blogiaan, ja toivon että siellä syntyy yhtä vilkasta kirjallisuuskeskustelua kuin Le Monden kirjallisuusblogissa. Minusta tämä Parnasson päätoimittajan Jarmo Papinniemen blogin pitämisen periaate on hyvä: Toinen tarkoitus on lisätä lehdenteon prosessin läpinäkyvyyttä, kertoa minkälaisia pulmia täällä toimituksessa ratkotaan ja minkälaisin perustein ratkaisuja tehdään.

PS.3 Tästä postauksesta näyttää tulevan pitkä kuin nälkävuosi. Kävin äsken Blogilistan infossa katsomassa omia tietojani ja huomasin uutuuden. Infotiedoissa ilmoitetaan nyt myös viikoittainen kävijämäärä. Se on 76! Mutta eihän se pidä alkuunkaan paikkaansa. Pelkästään päivässä käy yli sata vierailijaa. Sitemeterin kävijälaskurin mukaan tällä viikolla vierailijoita on ollut 731, vaikkei viikko ole vielä lopussa.

Suomalaisen sielun kuva?

Joukko miehiä ahdistaa seipäin, miekoin ja kirvein punatukkaista naishirviötä. Mistä on kysymys? Taistelevatko he irti kauhean äidin vallasta. Väinämöinen näyttää kyllä aika vanhalta, hänen olisi pitänyt irrottautua äidistä aika päiviä sitten. Louhi, kuvan nainen, tarjosi hänelle kumppanuutta, saunotti, syötti, juotti ja pyysi häntä jäämään Pohjolaan, mutta tarjous ei hänelle kelvannut. Hän kaipasi kotiin. Vastaavassa tilanteessa kreikkalaisen mytologian sankari Odysseus meni Kirken, noitanaisen sänkyyn, ja viihtyi siellä niin hyvin, että ei poistunut Kirken saarelta vuoteen( Saarikosken Homeros- käännöksen mukaan). Todennäköisesti hän viipyi siellä pitempään, koska Kirke synnytti hänelle kolme poikaa. Odysseukseen verrattuna Väinämöinen ei ole eroottinen mies, eivätkä sitä ole muutkaan Kalevalan miehet, ei edes Lemminkäinen, suomalainen Don Juan, joka ei pysty kiintymään yhteenkään naiseen, äidissään kun on kiinni.

Tuo Akseli Gallén –Kallelan kuva tuli mieleeni, kun luin eilen Lentävästä juustosta kirjoituksen Nörtit vastaan kärsivä mies, jossa kirjoittaja vertaa amerikkalaista ja suomalaista mieskirjallisuutta. Hän kirjoittaa: ”En tiedä mitään niin ilotonta ja masentavaa aihetta meikäläisessä kirjallisuudessa kuin rakkauskokemukset. Sitä voi kukin kontrastoida mielessään siihen tietoon ja voimakkaisiin positiivisiin kokemuksiin, jotka evoluutio on ohjelmoinut aivoihimme suvunjatkamista edistämään. Jos se on kaikkein kurjinta, voi hyvin päätellä, että jokin on iskenyt näppinsä pariutumiskäyttäytymiseen ja että jokin vetää utiliteettia roppakaupalla välistä kun käyttäjä näkyy saavan siitä vain rippuset jos mitään.”

Olen samaa mieltä kirjoittajan kanssa. Ainia poikkeus mieskirjallissuudessa taitaa olla Esko Raennon romaani Rakkaus. Muuta ei tule mieleeni tällä hetkellä. Suomessa on epämiehekästä kirjoittaa eroottisesta rakkaudesta positiivisena kokemuksena, kuten Raento kirjoitti. Hänen kirjansa oli niin epäsuomalainen, ettei se koskettanut kollektiivista tajuntaa, eikä kirjasta tullut menekkiteosta.

Vaikeata tuo pariutumiskäyttäminen oli jo Kalevalassa, sehän on täynnä miesten myttyyn menneitä kosiohankkeita, ainoa joka onnistuu saamaan naisen rakkauden on insinöörismies Ilmarinen, mutta sitten hän menettää naisensa ikävällä tavalla. Kalevalan miehet ovat arkkityyppejä, ne heijastavat suomalaista miessielua , amerikkalaisuus on vain vaahtoa pinnalla. Suomalaisen kirjallisuuden kolme peruspilaria: Kalevala, Seitsemän veljestä ja Tuntematon sotilas ( hyviä kirkoja kaikki) ovat miesyhteisöllisyyden kuvauksia, ja heijastavat suomalaisen kulttuurin syvärakenteista, jotka muuttuvat hyvin hitaasti. Raskas huokaus. Miksi pitikin syntyä suomalaiseksi naiseksi? Ja ruveta kaiken kurjuuden lisäksi suomalaiseksi naiskirjailijaksi!.

Jottei mieliala painuisi liian alas, niin tässä iSuomalainen sielun kuva sellaisena kuin sen Leevi Lehdon kehittelemä Googlen runogeneraattori esittää:

Minihame ja laajakulma - suomalaisen
muotivalokuvan teemoja ... ovat valmistaneet
ohjelman Puiden kansaa, joka kertoo metsästä suomalaisen
sielun majana. ...
-
kysymyksiin sekä annetaan laaja-alainen kuva
kirjailijan elämästä ja työstä.
Rakasta, kärsi ja unhoita - Toivo Kärki suomalaisen
sielun soittajana ...
-
-
olivat kuitenkin vain kalpea kuva
niiden karmeuksien koko kirjosta ... Tämä on
suomalainen periaate, suomalaisen
sielun. perivoima. ...

Olavi Virta voidaan lukea suomalaisen
kulttuurin hienoimpiin nimiin ja joukkoon,
Estrellita, Poika varjoiselta kujalta jne. ovat suomalaisen
sielun ...

Voisi kuvitella, että
suomalaisen sielun
suhdetta suohon määrittää ennen muuta kalevalainen suon ...
-
Virhe on suomalaisen
henkisyyden, suomalaisen
sielun, herkkyyden, alas- ja
keskitysleireilleajo ... Nyt hän vasta huomasi, että kuun kuva
on tullut järveen. ...

Lyhensin Google-runoa lopusta. Kokeilin myös millainen sielun kuvasta tulee kupletin muodossa. Kupletista tuli niin monisäkeistöinen, että laitan tähän näytteeksi vain pari säkeistöä, jotka miellyttivät minua erityisesti.

Mikä on kirjailija
viraston kehukaappiin nähtäväksi.

metritavaraa (Saksassa markka per
vaikeus. sivu 9. 14.00-14.50. Oliver

PS. Jos on tylsä päivä, eikä huvita tehdä töitä, leikkikää runogeneraattorilla. Se on hauska peli.

Kirjailijan päivä

Kari Klemelä kirjoitti kääntäjän epätavallisesta päivästä, mistä sain inspiraation kirjoittaa millainen oli kirjailijan päivä tänään lauantaina.

Heräsin puoli kymmeneltä, tavallista myöhemmin, koska valvoin pikkutunneille ja katsoin E. L. Doctorowin romaaniin perustuneen elokuvan Ragtime, eivätkä kissat herättäneet minua aamulla. Doctorowin kirjan olen lukenut kauan sitten, mutta en muista siitä mitään. Elokuva oli aika hyvä analyysi siitä millaista tuhoa tavallisten amerikkalaisten kateus, ennakkoluuloisuus, rajoittuneisuus ja sivistymättömyys saa aikaan. Suomalaiset tavikset eivät poikkea heistä. Tavismaisuus on yleismaailmallinen ilmiö ja aiheuttaa paljon pahaa. Jottei kukaan lukija ottaisi tästä itseensä, ilmoitan että tavikset eivät lue, eivät varsinkaan verkkolokeja, saati että he kirjoittaisivat niitä. Elokuvan jälkeen luin vielä muutaman sivun Paul Austerin kirjaa Yksinäisyyden äärellä.

Kuten joka aamu , kirjoitin muistiin, mitä tapahtui yön aikana. Kävin yöllä Petroskoissa esittelemässä suomenopettajan isoäidilleni. Molemmat ovat kuolleet - isoäiti on haudattu Petroskoihin, suomenopettajan hautapaikkaa en tiedä. Uni sai luultavasti virikkeensä Paul Austerista, joka pohti kirjassaan isänsä kuolemaa ja sitä miten kuolleet jatkavat elämäänsä elävien muistoissa.

Kymmeneltä kun olin syönyt jukurtin leivänpalan kanssa ja selannut aamun lehden lävitse, aloitin työt, kirjoitin kaksi tuntia, sain noin puoli liuskaa valmista tekstiä. Avasin toisen tietokoneen, laitoin kahvinkeittimen päälle ja luin sähköpostit. Join kahvia luin päivittyneet suosikkiblogit. Yhden aikaan palasin työkoneen ääreen ja kirjoitin kappaleen. Sitten muistin että olen kirjoittanut tästä asiasta aikaisemminkin, se saattaisi olla käyttökelpoista tekstiä. Naputtelin hakusanan Copernic-hakurobottiin, osumia tuli 508. Naputtelin toisen hakusanan, joka oli vähän tarkempi, osumia 108 joita rupesin käymään lävitse. Kaksi tuntia kului, löysin kaikkea muuta, paitsi en sitä tekstinpätkää mitä etsin. Löysin mm.Merete Mazzarellan sanoja lukemisesta ja kirjoittamisesta, jotka laitan Kirjailijan päiväkirjan puolelle, kunhan ehdin.

Nykyään yksi kolmasosa päivästä kuluu siihen, että etsin aikaisemmin kirjoitettua lukuisista varastotiedostoista. Työmetodini muistuttaa palapelin kokoamista. Kirjoitan paloja, joista rupean rakentamaan kokonaisuutta. Kirja on aluksi sirpaleina eri tiedostoissa, jotka on kirjoitettu eri aikoina. Kun olen saanut palapelin koottua, kirjoitan kirjan uudelleen alusta loppuun. Se on paras työvaihe, silloin alkaa tuntua siltä että kirja kirjoittaa itse itsensä ja aikaisemmat hankalat työvaiheet unohtuvat joskus niin täydellisesti että sanoo kirjoittaneensa kirjan kolmessa kuukaudessa ja jopa uskoo omiin sanoihinsa.

Neljältä lopetin etsimisen ja jatkoin tunnin kerran kirjoittamista. Sain aikaan yhden kappaleen, johon en ole tyytyväinen. Viideltä pyöräilin Itäkeskukseen ruokaostoksille ja sieltä Puotilan palstalle hakemaan persiljaa ja palsternakkaa. Kiskoin kesäkurpitsan varret maasta ja käänsin maata. Puoli seitsemältä palasin kotiin, annoin kissoille ruokaa ja söin itse kesäkurpitsapaistosta riisin kera ja join lasin punaviiniä. Aterian jälkeen rupesin kirjoittamaan mitä tein tänään. Nyt kello on viisitoista vailla yhdeksän. Viidentoista minuutin kuluttua alkaa Taviani veljesten elokuva Tähtikirkas yö, jonka olen nähnyt ennenkin. Muistini mukaan se on niin hyvä elokuva, että haluan nähdä sen uudelleen.

Omistusoikeus sanoihin???

Olen tekijä, mutta en ole päässyt perille oikeuksistani. Suuri tekijänoikeuskeskustelu näyttää keskittyvän kuluttajien ja mediateollisuuden väliseen eturistiriitaan. Kirjailijat eivät ole julkiseen keskusteluun Anu Kaipaista lukuun ottamatta, joka peräsi oikeuttaan Nuoruustango-nimeen (kts. .keskustelua alempana: Nimenantamisen vaikeudet). Tänään eräässä kokouksessa sivuttiin ohimennen kirjailijan/ kääntäjän omistusoikeutta uutuussanoihin. Saako niitä sanoja käyttää kaupallisiin tarkoituksiin maksamatta korvausta sanojen keksijälle? Kysymys oli Jaana Kaparin, Harry Potterin kääntäjän, keksimistä sanoista: huispaus, Tylypahka, ankeuttaja, Puuskupuh, Rohelikko jne. Asia ei kuulunut kokouksen listalle, jotenka siitä ei käyty syventävää keskustelua., mutta se jäi vaivaamaan mieltäni. Voiko sanoja omistaa? Jos sattuisin keksimään upean uutuussanan (mikä on epätodennäköistä), voisinko vaatia korvausta, jos vaikkapa jokin pikkuhousunsuojien valmistaja ottaisi sen käyttöönsä? En todellakaan tiedä, mistä uudessa tekijänoikeuslaissa on uutta kirjailijan kannalta, mikä johtuu siitä että en ole ehtinyt perehtyä asiaan. Vuorokaudessa on liian vähän tunteja, joskus pitää nukkuakin, jotta näkisi inspiroivia unia.

Kuvassa Honore Daumierin näkemys kirjojensa päällä seisovasta Victor Hugosta

Fiktiivinen mökki

Tässä on se fiktiivinen mökki, jossa kävin eilen ja joka tunnetaan nimellä "Aleksis Kiven kuolinmökki." 90-luvun alkupuolella kävin eräässä toisessa fiktiivisessä talossa. Sen nimi oli "Pushkinin kotimuseo."

Raija Siekkinen on kirjoittanut siitä käynnistä novellin Pyhä Ambrosius -nimisen novellin (sisältyy kokoelmaan Kaunis nimi). Se on herkullinen kuvaus talosta, jossa Pushkin ei ole koskaan asunut, ja hänen esineistään joita opas esittelee, ja joita hän ei ole koskaan käyttänyt. Kaikki on sikäläisen Museoviraston tai vastaavan fiktiota. Opas selostaa talon alkuperäisyyttä ja tulkki kääntää: " Mikään näistä ei ole olemassa. Tämä talo on palanut, poltettu. Kenties voimme olettaa että se on ollut tällainen. Täällä eli Pushkin. Tämä hyvin alkuperäinen talo on tehty sen mukaan, mitä tämän ajan ja tämän säädyn ihmisten elämästä tiedetään. Näin siis eli Pushkin, kaikkien aikojen suurin venäläinen runoilija." Sitten käykin ilmi että Pushkin ei koskaan asunut alkuperäisessäkään talossa, vaan pihan perällä pienessä mökissä lapsenhoitajansa kanssa. Hänen lapsenhoitajansa oli muuten syntyjään inkeriläinen, jonka kertomat kansantarinat ja sadut hän jalosti omiksi saduikseen ja runoikseen.