Loppiaisena kirjoista ja kirjailijoista *

Ensimmäinen näky jonka kohtasin kotiin palattuani: hirtetty joulupukki roikkui vastapäisen talon parvekkeen kaiteessa. Kuvasin näyn omalta parvekkeeltani. Jouduin zoomaan pukkia lähemmäksi, siksi kuvasta tuli rakeinen.
Luxemburgilaiset joulupukit ovat näköjään saapuneet Suomeen. Sattumaa tai ei?

Olen täydentänyt joulupukkikokoelmaani. Sitä voi käydä katsomassa diasarjana täällä.

Ostin luxemburgilaisesta kirjakaupasta matkalukemiseksi Paul Austerin The Red Notebookin ( Punainen muistikirja). Samasta kirjakaupasta olen ennenkin ostanut Austeria ja Atwoodia. Austerin muistikirja on kokoelma joka sisältää haastatteluja, esipuheita pohdiskelua kirjoittamisesta ja anekdootteja sattumista, joita on tapahtunut hänelle ja hänen tuttavilleen. Sekä pienet että suuret sattumat ovat hänen todellisuuttaan, ja hän kirjoittaa siitä todellisuudesta. Sattumat ovat "vainonneet" häntä siitä asti kun salama tappoi hänen toverinsa metsässä, kun he ryömivät yhdessä aidan alitse ukkosmyrskyä pakoon. Hän oli oli silloin kolme- neljätoistavuotias. Hän sanoo sen olleen ratkaiseva tapahtuma hänen elämässään.

Minua kiehtoo Austerin kirjoissa tapahtumien synkroniteetti ( sama juttu mikä kiehtoi minua Jungin teorioissa aikoinaan) ja sattumat jotka eivät ole päässä keksittyjä juonenkäänteitä, vaan ovat todella tapahtuneet. Austeria on arvosteltu siitä että hän kirjoittaa yhtä ja samaa kirjaa, eikä hän kiellä sitä. Hän sanoo että se kirja on kertomus hänen pakkomielteistään, saga asioista jotka vainoavat häntä. " Like it or not, all my books seem to revolve around the the same set of questions, the same human dilemmas. Writing is no longer an act of free will for me, it's a matter of survival." Kirjailija kirjoittaa koska hänen on pakko kirjoittaa pysyäkseen hengissä. Eikä kysymys ole rahasta tai maineesta, vaan paljon syvemmistä asioista. Jos hän ei kirjoita, hän tuntee olonsa hirveäksi. " It's not that writing brings ne a lot of pleasure - but not doing it is worse," kuten Auster sanoo.

Joululahjaksi saamani, pyytämäni ja ostamani kirjapino odottaa lukemista: Perecin Elämä käyttöohje, Proustin Pakenija ( Kadonutta aikaa etsimässä -sarjan 9. osa), Elizabeth Garretin runoja, Äiti Teklan Lasin hämäryys, Orhan Pamukin Istanbul ja Arto Virtasen Kirjailijan koti. En ottanut kirjoja mukaan Luxemburgiin, ne olisivat painaneet liikaa olisin joutunut maksamaan 8 euroa/ kilo jokaiselta lisäkilolta. (Punnitsin laukut henkilövaa'alla ennen lähtöä ja jouduin jättämään kirjat pois).

Kotiin palattuani aloitin Virtasen kirjasta, koska S.Liuhto kehui sitä blogissaan. En päässyt alkua pitemmälle, kun törmäsin sanoihin: " muuan nettipäiväkirjaa pitävä kirjailijatar." Se oli niin halventavasti sanottu kollegasta, että panin kirjan syrjään ja rupesin lukemaan Perecia. Ajattelin, että tuollaista asennetta naiskirjailijoita kohtaan löytyy enää vain
Venäjältä, mutta olin väärässä, sillä tämän päivän Hesarissa Sofi Oksanen kertoo, että "varsinkin katkeroituneet vanhemmat mieskirjailijat saattavat olla minua kohtaan aggressiivisia, kun naistenlehdet eivät ole heistä kiinnostuneita. Naiset osaavat peittää sen paremmin. Harvempi naiskirjailija tulee uhoamaan humalassa, onneksi." Oliskohan niin että naiskirjailijat eivät peitä, vaan ovat solidaarisempia toisilleen? Ja tietävät etteivät naistenlehtihaastattelut merkitse mitään myynnin tai arvostuksen kannalta, eikä niiden takia kannata kollegaa kadehtia.

*Entiseen aikaan loppiaisena lehdissä ilmestyi kirjakatsaus menneen vuoden kirjasatoon. Tästä ei nyt tullut sellaista, kun en ole ehtinyt lukea paljon mitääm.