Metrossa eilen luettua:
"Kaikessa alku ja loppu ovat kiehtovimmat. Jos mies ja nainen tapailevat toisiaan, onko se vielä rakkautta? Murehtia suhdetta, joka loppui ennen kuin todella alkoikaan, vaikeroida tyhjiin rauenneiden lemmenvalojen tähden, valvoa yksin pitkät syysyöt, kaivata kaukaisten pilvien alla elävää armasta, vaipua haikeisiin muistoihin ruohottuneessa majarähjässä - sen voi sanoa olevan täyttä rakkautta." Kirjoitti Yoshida Kenkô Japanissa 1300-luvulla. (Joutilaan mietteitä suom. Kai Nieminen. Tammi 1978)
Yhtenä unettomana yönä luin Markku Pääskysen rakkausromaanin. Harvinaista että suomalainen mieskirjailija kirjoittaa rakkaudesta, mieleeni muistuu nyt vain Esko Raennon romaani Rakkaus:käskyt 90-luvun alkupuolelta. Rakkaus on ollut perinteisesti naiskirjallisuuden väheksytty aihe. Osat ovat kenties vaihtumassa, kun naiskirjailijat ovat ruvenneet kirjoittamaan sodasta. Ehkä sodasta tuleekin väheksytty ja rakkaudesta arvostettu aihe. Soisin sen tapahtuvan.
Roona, kirjan kertojaminä on vaipunut haikeisiin muistoihin - ei tosin ruohottuneessa majarähjässä, vaan turkulaisessa puutalossa. Hän elää koiransa Papillonin kanssa, mikä voi tarkoittaa vankia nimeltä Papillon tai perhoskoiraa. Tavallaan Roona on rakkautensa vanki. Hän kirjoittaa kirjeitä kadonneelle rakastetulleen: "En pääse menneestä eroon, en tästä arkiinnu, en millään, ja yötä vasten kaipaus vain kasvaa [...] Lakkaan muistelemasta,
a j a t t e l en sinua. Sinua ja pitkää hahmoasi, silmälasejasi, valheitasi, ihoasi, vartaloasi, ääntäsi. Kuinka sinua kaipaan! Sanojasi, valheitakin. Valhetta täytyy uskoa, tosi on totta uskomattakn, sinä sanoit kun jäit valheistasi kiinni ja aloit puhua totta." Roonan hullusta rakkaudesta on kulunut kymmenen vuotta. Hän sanoo: "Me olimme Bonnie ja Clyde."
Roona ja hänen rakastettunsa olivat köyhiä ja pitkästyneitä parikymppisiä. He ryöstivät pankin rahankuljetusauton ja pakenivat Italiaan, Kreikkaan, Turkkiin. Heidän pakomatkansa ei ole niin verinen eikä päättynyt yhtä traagisesti kuin 60- luvun elokuvan romanttisen sankariparin Bonnien ja Clyden. Aika on tehnyt tehtävänsä ja hionut Roonan muistoista pois särmät ja rosot, pakomatkan kauhun ja jännityksen. Roonan kirjeet Sinälle ovat lyyristä proosaa, kaunista kieltä, paikoitellen kuin proosarunoa. Kaipaus painaa Roonaa enemmän kuin rikos ja syyllisyys, ei hän toki mikään Raskolnikov ole.
Takakannessa sanotaan, että Roona saa vastauksen on ironinen kertomus. Käytin lukijan oikeutta lukea kirjaa vapaasti, ilman takakannen ohjeistusta, joten en lukenut kertomusta ironisena. Ainoat ironiat löysin kirjan nimestä ja lukujen otsikoista, ne toivat mieleen tyttökirjat. Ehkä kirja onkin tarkoitettu tytöille. Ja heille joilla sydämen oppivuodet eivät vielä ole takanapäin.
sunnuntaina, syyskuuta 30, 2012
perjantaina, syyskuuta 21, 2012
Syksy
Valokuvatorstain 256. haaste - syksy
Nämä ovat rautatieomenoita. Kasvavat Helsingin ydinkeskustassa, Kasvitieteellisessä puutarhassa, joka on minun suosikkipaikkani. Ollut jo lapsuudesta asti. Omenoiden nimi latinaksi Malus Hyvingiensis, siis Hyvinkään omenoita.
Syksyn satoa, sipulit omalta palstalta, herkkutatit muualta.
Kurkku ja kehäkukkia parvekkeella, tuotu palstalta
Kevät ja syksy ovat parhaat vuodenajat. Keväällä siemenet maahan, syksyllä sadonkorjuu. Kesä on kurjaa aikaa kevään ja syksyn välissä. Talvi menettelee viljelysuunnitelmia tehdessä ja kevättä odotellessa.
torstaina, syyskuuta 06, 2012
Mitä olen lukenut
Olen laiminlyönyt blogiani. Syy on Facebookin. Sinne on niin helppo heittää linkkejä ja muutaman sanan kommentteja. Blogi tuntuisi vaativan vakavampaa ja syvällisempää pohdintaa, à la Tommi Melender. Mutta ei minusta siihen ole, kun on menneillään pitkä kirjoitusprojekti.
Arto Kytöhonka. Toinen teos, 1982. Kuvitus Kimmo Kaivanto.
"Lakanat liikkuvat narulla. Niin kylmä alkaa taas olla
tänäkin vuonna. Alkukesästä minä ostin kellon. Sanoivat sitä
kesäkelloksi, 3 kk takuu. Kesäkello. Oikein kaunis nimi.
On alkusyksy. Kello käy niin että luulin olevani
jo aikaisempaa kuin mitä sitten tosiasiassa on."
Tänään luin Arto Kytöhonkaa. Maaria Pääjärven kirjoitus uudessa Parnassossa sai minut lukemaan häntä . Hyllystä löytyi Toisen teoksen lisäksi ( omistettu kaipauksella) kaksi Venetsialaisen sarjan Nagauita 32-71 kokoelmaa (toinen omistettu "con Liebellä", toinen toivotuksella "Lukemattomia rentoja rupeamia").
"Esilläolon pakko on tuhoisa pakko." Kuvitus Kimmo Kaivanto.
"Olla elämässä niin ettei tähtää tauluun. Sivussa on terveellistä,
ja rauhassa. Rauhassa. Malttaa. Ja vain välillä
vetäytyä maailmaan, torjumaan pätemättömyyttään."
Tunsin Arton opiskeluvuosilta asti. Hän opetti minulle tietotekniikkaa ja asensi ensimmäiseen kannettavaan tietokoneeseeni Reino Levyrengen, joka oli helppo ja kiva käyttöjärjestelmä verrattuna Windows 3.1:een. Hän oli innostava keskustelukumppani, aina valoisa. En tuntenut hänen synkkää puoltaan. Siksi minulle tuli hänen itsemurhansa täytenä yllätyksenä. Tunsin syyllisyyttä, että olin pitänyt niin huonosti yhteyttä hänen elämänsä viimeisinä vuosina. Henkilökohtaisten syiden lisäksi hänen lopulliseen ratkaisuunsa saattoi vaikuttaa sekin, että kirjallisuuseliitti naureskeli hänen nörttiydelleen eikä antanut arvoa sille mitä hän teki.
Maaria Pääjärvi kirjoittaa Parnassossa (4/2012), että monipuolinen edelläkävijä Arto Kytöhonka tekee paluuta. " Runouden kentän muutokset, muunmuassa digitaalisen runouden uudelleen syntyminen Suomessa, herättivät kiinnostuksen Kytöhongan elämäntyötä kohtaan," Pääjärvi kirjoittaa.
Arton muistonäyttely Niin uskallanko häiritä maailmankaikkeutta on Fellmanniassa Lahdessa , Kirkkokatu 27, auki ajalla 3.9. - 28.9.2012.
Nokturnosta löytyy Artolle omistettu sivusto:
perjantaina, elokuuta 10, 2012
Lukijoita
Lukijoita Helsingin metrossa. Minua kiinnosti mitä he lukivat, mutta en kehdannut kysyä.
Tässä luetaan jollakin New Yorkin metroasemalla kirjaa To the Finland Station, kirjoittanut Edmund Wilson.
Parempi kuva Wilsonin kirjan lukijasta löytyy täältä: http://www.flickr.com/photos/madamfou/7746173266/in/faves-81423970@N03/
Lisää kuvia New Yorkin metron lukijoista ja kirjoista mitä he lukevat:
http://undergroundnewyorkpubliclibrary.com/
http://www.flickr.com/photos/madamfou/sets/72157628487660797/
Facebookissa New Yorkin metrolukijoista on oma sivustonsa, joka päivittyy jatkuvasti uusilla lukijakuvilla : https://www.facebook.com/UndergroundNYPL
Nämä linkit pelastin itseäni varten Facebookista, jonne kaikki linkit hukkuvat jatkuvassa päivitysten virrassa. Toivottavasti myös jollekin muulle on iloa linkeistä.
Itse luin viimeksi Helsingin metrossa viimeksi Coletten Chériä, kun en sateisena päivänä viitsinyt lähteä polkupyörällä liikkeelle. Chéristä kirjoistan myöhemmin tänne, jos vain ehdin. Tänä yönä en jaksa enää kirjoittaa.
Tässä luetaan jollakin New Yorkin metroasemalla kirjaa To the Finland Station, kirjoittanut Edmund Wilson.
Parempi kuva Wilsonin kirjan lukijasta löytyy täältä: http://www.flickr.com/photos/madamfou/7746173266/in/faves-81423970@N03/
Lisää kuvia New Yorkin metron lukijoista ja kirjoista mitä he lukevat:
http://undergroundnewyorkpubliclibrary.com/
http://www.flickr.com/photos/madamfou/sets/72157628487660797/
Facebookissa New Yorkin metrolukijoista on oma sivustonsa, joka päivittyy jatkuvasti uusilla lukijakuvilla : https://www.facebook.com/UndergroundNYPL
Nämä linkit pelastin itseäni varten Facebookista, jonne kaikki linkit hukkuvat jatkuvassa päivitysten virrassa. Toivottavasti myös jollekin muulle on iloa linkeistä.
Itse luin viimeksi Helsingin metrossa viimeksi Coletten Chériä, kun en sateisena päivänä viitsinyt lähteä polkupyörällä liikkeelle. Chéristä kirjoistan myöhemmin tänne, jos vain ehdin. Tänä yönä en jaksa enää kirjoittaa.
torstaina, elokuuta 09, 2012
Sääksilinkkejä
Kalasääski kalastaa jossain Afrikassa. Upea video, kannattaa katsoa.
Videoklippejä virolaisesta sääksenpesästä kesällä 2012. Tätä pesää olen katsellut kesäkuusta asti. Täysin lumoutuneena näihin kauniisiin kalansyöjiin.
http://www.youtube.com/playlist?list=PL346B5E08BA551D0F
Sääksenpesän viimeiseksi kuoriutunut poikanen S7 ( Nori) on alkanut tehdä siipiharjoituksia vihdoin ja viimein. Ehkä se lähtee ensilennolle parin kolmen päivän kuluttua. Veli tai sisar S9 ( Elo) tarkkailee vieressä siipiharjoituksia. Elo osaa jo lentää, samoin kuin S8 ( Uno) joka kuoriutui ensimmäisenä.
Looduskalenderin kalasääksi-keskustelufoorumilla jännätään, koska Nori S7 tekee ensilentonsa. Jotkut veikkaavat että se tapahtuu huomenna.
http://www.looduskalender.ee/forum/viewtopic.php?f=56&t=402&st=0&sk=t&sd=a&start=6180
Videoklippejä virolaisesta sääksenpesästä kesällä 2012. Tätä pesää olen katsellut kesäkuusta asti. Täysin lumoutuneena näihin kauniisiin kalansyöjiin.
http://www.youtube.com/playlist?list=PL346B5E08BA551D0F
Sääksenpesän viimeiseksi kuoriutunut poikanen S7 ( Nori) on alkanut tehdä siipiharjoituksia vihdoin ja viimein. Ehkä se lähtee ensilennolle parin kolmen päivän kuluttua. Veli tai sisar S9 ( Elo) tarkkailee vieressä siipiharjoituksia. Elo osaa jo lentää, samoin kuin S8 ( Uno) joka kuoriutui ensimmäisenä.
Looduskalenderin kalasääksi-keskustelufoorumilla jännätään, koska Nori S7 tekee ensilentonsa. Jotkut veikkaavat että se tapahtuu huomenna.
http://www.looduskalender.ee/forum/viewtopic.php?f=56&t=402&st=0&sk=t&sd=a&start=6180
keskiviikkona, elokuuta 01, 2012
Kohta ne lähtevät
Kalasääsken pesässä siivet havisevat, kun poikaset tekevä siipiharjoituksia. Kuva on tältä päivältä ( 1.8.2012). Satoi ja tuuli kovasti. Minusta näytti siltä, että mitä kovemmin tuuli, sitä innokkaammin poikaset harjottelivat lentoon lähtöä.
Lentoon lähdössä pesän reunalla on poikanen, jonka nilkkarenkaassa lukee S8. Se lennähti pesän toiselta reunalta toiselle ja minä jännäsin, että onko se nyt jo menoa.
Livekameran striimi sääksen pesältä on on ollut minulle Tosi-TV koko heinäkuun ajan. Muuta ohjelmaa en ole kaivannut enkä tarvinnut. Kunhan poikaset ovat lähteneet, keskityn kirjoitushommiin. Kukapa töitä jakaisi/viitsisi tehdä heinäkuussa, lukuunottamatta puutarhahommia. Tämä kesänä taivas on pitänyt huolen kastelusta, minulle on jäänyt vain kitkeminen. Nyt alkaa tulla jo satoakin. Vadelmat ja punaiset viinimarjat kypsyvät hyvää vauhtia. Viinimarjoja tulee paljon. Eivät ne kaikki mahdu pakastimeen.
S9 harjoittelee lentämistä auringonlaskun aikaan.
Englanninkielisellä keskustelufoorumilla poikaset on nimetty. S7 on Nori, kaikkein nuorin ja pienin, joka on kyllä jo samankokoinen kuin vanhemmat sisaruksensa, S8 Uno ja S9 Elo.
Foorumilla on kuvia ja videoita pesän elämästä. Viimeksi siellä on käyty keskustelua poikasten sukupuolesta. Sitähän ei voi päältä päin nähdä.
Ylläolevat kuvat ovat ruutukaappauksia livekameran striimistä. Lisää kaappauksiani: https://picasaweb.google.com/113203393740385507098/KalasaaskenPesaVirossaKesalla2012
keskiviikkona, heinäkuuta 25, 2012
Pilkun paikka ?
Pikapäivitys ennen kuin palautan romaanin kirjastoon.
Jennifer Eganin englanninkielisen alkuteoksen nimi on A Visit from the Goon Squad. Suomeksi kirjan nimi on Aika suuri hämäys ( suom. Heikki Karjalainen). Lukaisin kirjan nopeasti, harppoen. Minua hämäsi kirjan suomalainen nimi. Mistä hämäyksestä tässä on kysymys? No, se selvisi kirjan lopussa, kun Bennie sanoo Scottylle: " Aika on hämäystä, eikö niin? Annatko sinä itsesi tulla hämätyksi?" Alkuteoksessa repliikki kuuluu näin: "Time's a goon, right? You gonna let that that goon push you around?" Sanakirjan mukaan "goon" tarkoittaa mm. roistoa sekä tolloa ja "goon squad" roisto- tai tollosakkia. Aika on huijari.
Suomenkielisestä nimestä puuttuu pilkku aika-sanan jälkeen. Pilkun puuttuminen muuttaa merkityksen ja vie lukijan harhaan. Onko se tarkoitus? Kansikuvan spiraali antaa kyllä vihjeen ajan spiraalimaiseen luoteeseen, mutta oivalsin sen vasta luettuani bennien avainrepliikin. Päällyksen tekijä Jussi Kaakinen on ilmeisesti lukenut kirjan tarkkaan.
Jennifer Egan on jossain yhteydessä kertonut, että teoksen inspiraatiolähteenä on ollut Proustin Kadonnutta aikaa etsimässä ja HBO-sarja Sopranos. Romaanin mottona on Proustin sanat, että aikaan sidottuja, erilaisia vuosia vastaavia paikkoja on parasta etsiä itsestään. Kirjan englanninkielinen nimi viittaa ehkä Sopronosin roistosakkiin, vaikkei Eganin kirjassa isoja pahoja roistoja olekaan, on vain pieniä huijareita, jotka huijaavat pääasiassa itseään.
Kirja on kevyttä kesälukemista. Kuin hyvin kuvattu, ohjattu ja leikattu Hollywood-elokuva, josta puuttuu henki. Alkoi tuntua että Egan on opiskellut jonkin jenkkiyliopiston luovan kirjoittamisen kurssilla, jolla opetetaan miten luodaan henkilöitä ja miljöitä, miten replikoidaan, vaihdetaan kerronnan rytmiä, tehdään rakennetta, hiotaan särmät pois. Sanalla sanoen kirjoitetaan vetävä romaani. Oppi ei ole mennyt ojaan. Silti epäilen, että jotain persoonallista ja ainutkertaista saattaa kadota niillä kursseilla.
Odotushorisonttini kirjan suhteen oli aika korkealla, kun luin Hesarista Jukka Petäjän arvostelun jonka mukaan Eganin Aika Suuri hämäys on vuoden paras käännöskirja. Sitä horisonttia vasten luettuna kirja oli pettymys. Jotta saisi tuoreen lukukokemuksen, pitäisi kai lakata lukemasta arvosteluja. Siksi toisekseen, vuoden parhaat käännösromaanit ovat vielä ilmestymättä.
tiistaina, heinäkuuta 10, 2012
Kalasääskien perhe-elämää
Kalasääsken poikaset tuulelta suojassa äidin siipien alla. Pienin poikanen on pyrstön alla. Äiti kutsuu isää. Pitäisi saada jo ruokaa. Pesä on jossain Viron rannikolla lähellä rautatietä. Kuvat ovat livekameran kuvaa, joista olen ottanut ruutukaappauksia ja käsitellyt niitä Microsoftin Paint-ohjelmalla.
Isä tuo kalan pesälle. Tällä kertaa se on elävä kala. Kun isällä on ollut huono kalastusonni, se tuo päättömän savustetun lohen. Minua kiinnostaisi tietää mistä se hakee savustettuja lohia. Hyvin nekin lapsille kelpaavat.
Kalasääskiperheessä on selkeä työnjako. Isä kalastaa ja tuo ruuan. Äiti ruokkii poikaset ja vahtii pesää. Pienin poikanen saa ensimmäisenä ruokaa. Se on oppinut pitämään puolensa. Olin aluksi huolissani selviääkö se hengissä, kun isommat poikaset sorsivat sitä ruuanjaossa. Nyt ne ovat oppineet odottamaan omaa vuoroaan. Ne ovat fyysisesti paljon kehittyneempiä kuin pienin poikanen. Niillä on jo sulkien alut, pienimmällä on untuvapeite.
Kun poikaset on ruokittu, äiti järjestelee pesää. Se korottaa pesän laitoja, etteivät poikaset pääsisi putoamaan.
Päivän työt on tehty. Lapset nukkuvat ja äiti katselee auringonlaskua.
Molemmat vanhemmat aamulla. Näyttäisi siltä kuin neuvottelisivat mitä tänään syödään. Isä ei kauan pesällä viivy, sillä on niin paljon töitä perheen elättämisessä. Äiti on kotirouva.
Tänä iltana kuva on sumea. Äiti ja isä tulivat yhtä aikaa pesälle, mutta isä ehti karata kuvasta. Kuvan sumeus johtuu siitä, että joku poikasista kakki livekameran linssiin. Poikasilla on tarkoituksenmukainen kloaakkisysteemi. Ne sinkauttavat kakan pesän laitojen ulkopuolelle - ikäänkuin äiti olisi sanonut niille, että omaa pesää ei sitten liata.
Näin kuluvat iltani. En katsele telkkaria, en kaipaa jännitystä enkä romantiikkaa. Katselen livekameran kuvaa netistä sen jälkeen kun olen palannut palstalta puutarhatöistä. On livekamera auki päivälläkin, kun kirjoitan. Jos kuuluu erikoisempia ääniä, käyn vilkaisemassa mitä pesällä tapahtuu.
Lisäys 11.7. Youtubessa on paljon videoita perhe-elämän alkuvaihesta. Tässä yksi niistä. Ensimmäinen poikanen on kuoriutunut. Äiti on lähtenyt pesältä ja jättänyt isän lapsenkatsijaksi. Isä ei oikein tiedä mitä tekisi. Isän erottaa äidistä siitä, että isällä on leveä nilkkarengas.
Täältä lisää tietoa ja videoita pesän elämästä:
http://www.looduskalender.ee/en/taxonomy/term/50
Lisäys 12.7. Torstai ip. Hirveä tuuli. Kamera lakkasi toimimasta. Veikö myrsky kameran? Toivottavasti ei poikasia.
Myöhemmin torstai-iltana. Myrskyn jälkeen. Kamera toimii taas. Kaikki kolme poikasta ovat tallella, ihan märkinä. Äiti istuu jossain yläpuolella vahtimassa pesää. Pyrstö heilahtaa silloin tälläin kamerassa tummana. Pesällä on epätavallisen hiljaista, toistaiseksi. Toipuvat myrskystä. ( Kuva alla, klikkaa isommaksi)
Lisäys 13.7. Eilinen myrsky kalasääsken pesällä YouTubessa. Oli se niin kamala myräkkä, että huolestuin miten pesälle ja poikasille käy.
Lisäys 11.7. Youtubessa on paljon videoita perhe-elämän alkuvaihesta. Tässä yksi niistä. Ensimmäinen poikanen on kuoriutunut. Äiti on lähtenyt pesältä ja jättänyt isän lapsenkatsijaksi. Isä ei oikein tiedä mitä tekisi. Isän erottaa äidistä siitä, että isällä on leveä nilkkarengas.
Täältä lisää tietoa ja videoita pesän elämästä:
http://www.looduskalender.ee/en/taxonomy/term/50
Lisäys 12.7. Torstai ip. Hirveä tuuli. Kamera lakkasi toimimasta. Veikö myrsky kameran? Toivottavasti ei poikasia.
Myöhemmin torstai-iltana. Myrskyn jälkeen. Kamera toimii taas. Kaikki kolme poikasta ovat tallella, ihan märkinä. Äiti istuu jossain yläpuolella vahtimassa pesää. Pyrstö heilahtaa silloin tälläin kamerassa tummana. Pesällä on epätavallisen hiljaista, toistaiseksi. Toipuvat myrskystä. ( Kuva alla, klikkaa isommaksi)
Lisäys 13.7. Eilinen myrsky kalasääsken pesällä YouTubessa. Oli se niin kamala myräkkä, että huolestuin miten pesälle ja poikasille käy.
Ja tässä video josta näkyy miten hurjat paikat pesällä oli 12. 7. 2012 kun puunoksa lensi päin emoa.
lauantaina, kesäkuuta 16, 2012
Kolme Odysseusta
Tässä minun kolme Odysseustani. Vasemmalla ensimmäinen Odysseus, jonka ruotsinsi Thomas Warburton 1950-luvun lopussa. Se jäi minulta kesken lukuun 14, sivulle 393. Oikealla on Pentti Saarikosken suomentama Odysseus, jonka olen alleviivannut ja lukenut ränsistyneesen kuntoon.
Keskimmäinen kirja on Leevi Lehdon suomentama Ulysess, jonka ostin tänään Bloomin päivän kunniaksi Vallilan kirjastosta. Romaani kertoo juutalaisen ilmoitushankkijan Leopold Bloomin ( = Ulysseksen/Odysseuksen) yhdestä päivästä Dublinissa. Se päivä oli 16.6. 1904. Samana päivänä Joyce kohtasi elämänkumppaninsa Nora Barnaclen Dublinissa ja Eugen Schauman ampui Bobrikovia Helsingissä. Bobrikov kuoli seuraavana päivänä. Ampumistapaus mainitaan Joycen romaanissa.
Vallilan kirjastossa tänään: Ulysseuksen suomentaja Leevi Lehto oikealla ja tilaisuuden juontaja Hannu Taanila vasemmalla. Riemustuttavaa kuulla Hannu Taanilaa äänessä pitkästä aikaa. Tilaisuuden hauskinta antia oli, kun hän ja Leevi lukivat vuorotellen Joycen Ulysseusta ja Antti Hyryn Uunia.
James Augistine Aloysius Joyce syntyi vuonna 1882, hänen Ulysseuksensa ilmestyi vuonna 1922. Siitä on kulunut 90 vuottaa. Käsikirjoitus hylättiin 87 kertaa ennenkuin Sylvia Beach, pariisilainen kirjakauppias, päätti kustantaa sen. Joycella täytyi olla vahva itsetunto ja luottamus työnsä merkitykseen, kun kesti lannistumatta hylkäämiset.
Olin lukioluokilla, kun löysin Munkkiniemen kirjaston hyllystä romaanin Taiteilijan omakuva nuoruuden vuosilta. Lainasin kirjan nimen perusteella. Ei minulla ollut harmainta aavistustakaan kuka on James Joyce. Ihastuin Stephen Dedalukseen, kirjan päähenkilöön, ja hänen kauttaan Joyceen. Luin kaiken mitä Joycelta oli julkaistu ruotsiksi ja suomeksi. Mutta intoni hyytyi kun yritin lukea Finnegans Wakea englanniksi.
Joka vuosi Bloominpäivänä olen avannut Saarikosken Odysseuksen satunnaisesti jostain kohdasta . Tänä vuonna sormi tökkäsi auki kohdan, jossa luki:
STEPHEN: Hei kuulkaa. Minä näin unta vesimelonista
ZOE: Ulkomaanmatka ja rakastuminen ulkomaalaiseen naiseen.
LYNCH: Maailman läpi naisen takia.
FLORRY: Unet merkitsevät päinvastaista.
Sananvaihto on luvussa 15, jossa Stephen ystävineen on päätynyt Kirken luolaan eli dublinilaiseen ilotaloon. Zoe ja Florry ovat ilotyttöjä. Stephen on Taiteilijan omakuvasta tuttu Stepehen Dedalus, jonka sukunimi viittaa Daidalokseen, myyttiseen arkkitehtiin, joka rakensi Minoksen labyrintin Kreetalle. Daidaloksen poika Ikaros lensi isänsä rakentamilla siivillä liian lähelle aurinkoa, poltti siipensä ja putosi mereen.
Taiteilijan omakuvan lopussa Stephen päättää lähteä Irlannista ja kirja päättyy sanoihin: " Muinainen isä, vanha kunnon taiteilija pysy nyt ja aina tukenani."
Joyce lähti Noran kanssa Irlannista vuonna 1904 ja aloitti samana vuonna Omakuvan kirjoittamisen. Kirjoittaminen kesti seitsemän vuotta ja kustantajan löytäminen tuotti vaikeuksia. En enää muista kuinka mones kustantaja sen loppujen lopuksi hyväksyi.
PS. Ja nyt pitäisi löytää ne erikoisolosuhteet, joissa voisin lukea Leevi Lehdon suomennoksen. Dublin olisi paras paikka. Danten Divina Commedian luin Ravennassa. Silloin minulla oli apuraha. Mutta eipä kukaan taida antaa minulle apurahaa sitä varten, että pääsisin lukemaan kirjaa Dubliniin.
Keskimmäinen kirja on Leevi Lehdon suomentama Ulysess, jonka ostin tänään Bloomin päivän kunniaksi Vallilan kirjastosta. Romaani kertoo juutalaisen ilmoitushankkijan Leopold Bloomin ( = Ulysseksen/Odysseuksen) yhdestä päivästä Dublinissa. Se päivä oli 16.6. 1904. Samana päivänä Joyce kohtasi elämänkumppaninsa Nora Barnaclen Dublinissa ja Eugen Schauman ampui Bobrikovia Helsingissä. Bobrikov kuoli seuraavana päivänä. Ampumistapaus mainitaan Joycen romaanissa.
Vallilan kirjastossa tänään: Ulysseuksen suomentaja Leevi Lehto oikealla ja tilaisuuden juontaja Hannu Taanila vasemmalla. Riemustuttavaa kuulla Hannu Taanilaa äänessä pitkästä aikaa. Tilaisuuden hauskinta antia oli, kun hän ja Leevi lukivat vuorotellen Joycen Ulysseusta ja Antti Hyryn Uunia.
James Augistine Aloysius Joyce syntyi vuonna 1882, hänen Ulysseuksensa ilmestyi vuonna 1922. Siitä on kulunut 90 vuottaa. Käsikirjoitus hylättiin 87 kertaa ennenkuin Sylvia Beach, pariisilainen kirjakauppias, päätti kustantaa sen. Joycella täytyi olla vahva itsetunto ja luottamus työnsä merkitykseen, kun kesti lannistumatta hylkäämiset.
Olin lukioluokilla, kun löysin Munkkiniemen kirjaston hyllystä romaanin Taiteilijan omakuva nuoruuden vuosilta. Lainasin kirjan nimen perusteella. Ei minulla ollut harmainta aavistustakaan kuka on James Joyce. Ihastuin Stephen Dedalukseen, kirjan päähenkilöön, ja hänen kauttaan Joyceen. Luin kaiken mitä Joycelta oli julkaistu ruotsiksi ja suomeksi. Mutta intoni hyytyi kun yritin lukea Finnegans Wakea englanniksi.
Joka vuosi Bloominpäivänä olen avannut Saarikosken Odysseuksen satunnaisesti jostain kohdasta . Tänä vuonna sormi tökkäsi auki kohdan, jossa luki:
STEPHEN: Hei kuulkaa. Minä näin unta vesimelonista
ZOE: Ulkomaanmatka ja rakastuminen ulkomaalaiseen naiseen.
LYNCH: Maailman läpi naisen takia.
FLORRY: Unet merkitsevät päinvastaista.
Sananvaihto on luvussa 15, jossa Stephen ystävineen on päätynyt Kirken luolaan eli dublinilaiseen ilotaloon. Zoe ja Florry ovat ilotyttöjä. Stephen on Taiteilijan omakuvasta tuttu Stepehen Dedalus, jonka sukunimi viittaa Daidalokseen, myyttiseen arkkitehtiin, joka rakensi Minoksen labyrintin Kreetalle. Daidaloksen poika Ikaros lensi isänsä rakentamilla siivillä liian lähelle aurinkoa, poltti siipensä ja putosi mereen.
Taiteilijan omakuvan lopussa Stephen päättää lähteä Irlannista ja kirja päättyy sanoihin: " Muinainen isä, vanha kunnon taiteilija pysy nyt ja aina tukenani."
Joyce lähti Noran kanssa Irlannista vuonna 1904 ja aloitti samana vuonna Omakuvan kirjoittamisen. Kirjoittaminen kesti seitsemän vuotta ja kustantajan löytäminen tuotti vaikeuksia. En enää muista kuinka mones kustantaja sen loppujen lopuksi hyväksyi.
PS. Ja nyt pitäisi löytää ne erikoisolosuhteet, joissa voisin lukea Leevi Lehdon suomennoksen. Dublin olisi paras paikka. Danten Divina Commedian luin Ravennassa. Silloin minulla oli apuraha. Mutta eipä kukaan taida antaa minulle apurahaa sitä varten, että pääsisin lukemaan kirjaa Dubliniin.
torstaina, toukokuuta 31, 2012
Vehreys
Toukokuun viimeisen päivän vehreyttä Puotilan viljelypalstan reunalla.
( Klikkaa kuvat isommiksi)
Ja toisella reunalla kukkii rohtoraunioyrtti.
Valokuvatorstain 249. haastesana on vehreys.
Päivän urakka: Käänsin, väänsin ja kiskoin juolavehnää palstan reunoilta. Hiki nousi pintaan, vaikka tuuli oli kolea. Juolavehnä on sitkeätä lajia. Sanoisin että se pitää kynsin hampain oikeudestaan elää, jos sillä olisi kynnet hampaat. Sillä on juuret, joilla se pitää kiinni maasta. Taistelussa juolavehnän kanssa Annika Idströmin perintötalikosta katkesi yksi piikki. Se on nyt kolmipiikkinen talikko. Mutta taistelu juolavehnien kanssa jatkuu.
tiistaina, toukokuuta 29, 2012
Lintupulmani
Varpunen Strindbergin kahvilan terassilla Espalla.
Minulla ei ole lintupulmaa, vaan Jonathan Franzenilla. En ole koskaan ollut lintubongari kuten hän. Tunnen vain tavallisimmat lintulajit, ne joita kuulee ja näkee kaupungissa. Lapsuuskesiltä maalla on pari tuttua lintua: kuhankeittäjä ja koskikara. Lapsuudessa en koskaan kuullut satakieltä, nykyään kuulen sen joka ilta, kun se konsertoi viljelypalstan reunalla Puotilassa. Meriharakkaakaan en ollut nähnyt ennen kuin muutin Vuosaaren Aurinkolahteen.
Franzen kirjoittaa lintupulmastaan esseekokoelmassa Epämukavuusalue ( The Discomfort Zone, Suom. Tero Valkonen. Kustannusosakeyhtiö Siltala 2012). Esseekokoelman alaotsikko on Henkilökohtainen historia. Juuri henkilökohtaisuus on se ominaisuus joka tekee hänen esseistään mielenkiintoista luettavaa. Siis minulle, kun en jaksa nykyään kiinnostua epähenkilökohtaisista jutusta ja keksityistä tarinoista.
Franzenin lintupulma alkoi, kun hän kävi kuuntelemassa Al Goren ( Nobelin rauhanpalkinto v.2007) esitelmän ilmastonmuutoksesta. Hän ei saanut unta esitelmän jälkeen, kun mielessä pyörivät Al Goren tietokonekuvat autioituneesta Pohjois-Amerikasta. Hän ei voinut olla välittämättä miljardeista linnuista ja tuhansista lajeista, jotka olivat vaarassa kuolla sukupuuttoon ympäri maailmaa."Ihmiset kykenisivät luultavasti sopeutumaan tuleviin muutoksiin,[...] mutta linnuilla ei ollut yhtä paljon vaihtoehtoja kuin meillä." Hän huolestui muun muassa käpytikoista joilla ei ilmastonmuutoksen aiheuttamien hiilipäästöjen takia ollut elintilaa. "Omistusyhteiskunta ei enää niitä auta. Niiden elintaso ei nouse maailmanlaajuisen vapaakaupan ansiosta. Ne eivät voi edes osallistua rikastumisväylistä ankeimpaan, lottoon."'
Franzenista tuli lintubongari verraten myöhään, vasta 1990-luvulla, kun hän oli eronnut vaimostaan. Hän arvelee, että avioliitto olisi ehkä pelastunut, jos hän ei olisi niin kokonaisvaltaisesti keskittynyt vaimoonsa, vaan olisi välillä lähtenyt linturetkille. Hänen lintubongauksensa alkoi viattomasti New Yorkin Keskuspuistossa, jossa hän oli kävelyllä sisarensa ja lankonsa kanssa. Hän näki linnun, joka oli muodoltaan kuin punarinta, mutta väreiltään erilainen. " Viitarastas," sanoi hänen lankonsa. Franzen ei ollut koskaan kuullut viitarastaista. "Oli outoa nähdä vieras ja epäkuuluisa viitarastas pomppimassa noin vain polulla vajaan parin metrin päässä päivänä jolloin puoli Manhattania otti puistossa aurinkoa. Minusta tuntui kuin olisin koko elämäni erehtynyt jossain tärkeässä asiassa."
Franzen lähti ensimmäisen kerran elämässään bongaamaan lintuja vuonna 1999 äitinsä kuoleman jälkeen Hat Islandiin Washingtonin osavaltioon. Ylihuolehtiva, ylirakastava äiti on luku erikseen, kenties yksi esseekokoelman "epämukavuusalue" ja kantava teema. En tiedä kun en ole lukenut kirjaa kokonaan enkä ehdi lukea, kun en voi uusia lainausta, koska joku/ jotkut oivat varanneet sen ja odottavat sitä. Franzen kirjoittaa: " Se joka ajatteli, että RAKASTA ÄITIÄSI on hyvä ympäristönsuojelua edistävä puskuritarrateksti, ei selvästikään ollut kokenut samanlaista äitiä kuin minä. Kun näin Subaruja tai Volvoja joiden perässä oli tämä teksti ja sen vieressä kuva maapallosta , koin vielä 1990-luvulla, että viesti oli jotenkin piinaava, aivan kuin se haluaisi sanoa että " luonto haluaa kuulla minkä takia se ei ole kuullut sinusta melkein kuukauteen" tai "Planeettamme paheksuu elämäntapaasi syvästi" tai "Maapallo ei halua nalkuttaa, mutta..."
Franzen kertoo että yksi syy miksi hän aloitti lintubongauksen vasta keski-iässä, oli se että hänen lukioaikanaan parhaat lintuharrastajat olivat pilvenpolttajia ja haponvetäjiä, sen lisäksi että useimmat olivat poikia. Hänen mukaansa saattaa olla yksi syy siihen, että vuosi se jälkeen kun hän näki viitarastaan ja alkoi bongata lintuja yhä useammin, hän tunsi omituista häpeää sen vuoksi mitä teki . Hän piti huolen, ettei kantanut New Yorkissa kiikaria kaulalla, vaan piti siististi toisessa kädessä ja jos otti lintuoppaan puistoon, piti huolen, ettei että etukansi, jossa luki isolla kirjaimilla LINNUT ei näkynyt. Tunnen tuon häpeän. Ulkomaan kaupungeissa en ole voinut pitää kameraa ja karttaa esillä, etten näyttäisi halveksittavalta turistilta. Nykyään sillä ei ole väliä miltä näytän.
Franzen ottaa kantaa Yhdysvaltain poliittiseen tilanteeseen Bush nuoremman ja Kioton ilmastosopimuksen torjumisen kaudella. Hän kirjoittaa, että maa on alkanut suhtautua köyhiin niin vihamielisesti, että suuri osa köyhistäkin äänesti omaa taloudellista hyvinvointiaan vastaan. "Lintujen ongelma tällaisessa poliittisessa ilmapiirissä on se että ne ovat suunnattoman köyhiä[...] Uhanalaisten lajien luetteloon päätyvät kalliimman maun linnut, tiirat ja kahlaajat jotka haluavat asua välttämättä rannalla sekä marmorimurrit ja pöllöt jotka pesivät vanhoihin metsiin."
Etelä-Floridassa lintubongausretkellä Franzen näki rannan korkeiden osakehuoneistojen ja hotellien keskellä joukon rantalintuja, suosirrejä, kanadantyllejä ja amerikansirrejä."Ne näyttivät epäonnistujien laumalta, kun ne katselivat rantaa unisen tyytymättöminä. Tunteeni niitä kohtaan oli rakkautta suurempi. Samastuin niihin täysin [...] ne näyttivät siltä minusta tuntui: kiusatuilta, harvalukuisilta, poispotkituilta. Minulle on kerrottu että inhimillisyyden näkeminen luonnossa on huono juttu, mutta en enää muistanut minkä takia. Sillähän tarkoitettiin joka tapauksessa vain sitä että näki itsensä toisissa lajeissa, ei sitä ettänäki ne itsessään. Että on koko ajan nälkäinen, haluaa hulluna seksiä, on uskomatta ilmastonmuutokseen, on lyhytnäköinen, elää ajattelematta lapsenlapsiaan, käyttää puoli elämäänsä ulkonäön hoitamiseen, on jatkuvasti varuillaan, on pakkomielteinen, on tapojensa orja, on kiihkeä, ei ole vaikuttunut ihmiskunnasta ja pitää eniten itsensä kaltaisista: ne kaikki olivat tapoja olla lintujen kaltainen."
Kalifornianpipiloita, varpusensukuisia lintuja. Kuvannut
Mary (Marysan) Claypool San Diegossa, Kaliforniassa.
Franzenille luonnosta tuli paikka jossa on lintuja, kun hän rakastui kalifornialaiseen naiseen. Hän katseli joka aamu kalifornianpipiloa," linnuista tavallisinta , vaatimatonta maassa asujaa ja hilpeiden yksinkertaisten piipitysten päästäjää." Pipilo ilahdutti häntä enemmän kuin mikään luontoon liittyvä aiemmin, mutta hän reagoi tähän iloon niin, että alkoi kantaa huolta siitä että häntä vaivasi " jokin sairaus paha ja väärä. Riippuvuus." Hän tunsi syyllisyyttä kun hän pysähtyi matkalla työhuoneelleen katselemaan lintuja "hetken."
Syyllisyys on on perua hänen protestanttisesta lapsuudestaan. Isä oli ruotsalaisten maahanmuuttajien jälkeläinen. Vanhemmat arvostivat Jumalan aikaansaannoksia ja kunnioittavat protestanttisia arvoja: vaatimattomuutta, säästäväisyyttä, työteliäisyyttä toisten huomioon ottamista ja uskoivat siihen että omista sotkuista piti kantaa vastuu. Protestanteilla on syyllinen olo kaikesta jatkuvasti. Franzen kertoo esseessä Kaksi ponia, mistä kaikesta hänellä oli syyllinen olo lapsena. Hän siteeraa Tenavien Jaska Jokusta , joka sanoo että kaikesta mitä hän tekee tulee syyllinen olo. Jaska Jokunen on rannalla, hän on juuri heittänyt pikkukiven veteen ja Eppu on todennut: "Kivasti tehty... Tuolta kiveltä kesti neljätuhatta vuotta päästä rannalle, ja nyt sinä nakkasit sen takaisin."
Protestanttiset hyveet eivät ole korkeassa kurssissa nykyään. Franzenin Lintupulman luettuani ajattelin että niin lintumaailmalle, luonnolle kuin tulevaisuuden ihmisillekin olisi parhaaksi kapitalismin romahtaminen. Mihin me tarvitaan jatkuvaa taloudellista kasvua? Hedonismin aikakaudella, kun kaikki tavoittelevat omaa mielihyvää ja nautintoa, on vaikeata ymmärtää syyllisyyden positiivista merkitystä. "Ei saa syyllistää," sanotaan nykyään. Syyllisyys auttaa ihmistä muuttamaan käytöstä/ toimintatapaa joka osoittautuu vääräksi ja aiheuttaa ahdistusta. Yksityinen ihminen saattaa muuttaa toimintatapojaan, kun hän alkaa tuntea syyllisyyttä luonnon pahoinvoinnin takia. Hän pyrkii pienentämään hiilijalanjälkeään ja alkaa lajitella jätteitä. Mutta mitä tekevät poliitikot ja suurten teollisuuslaitoksien johto päätöksiensä takia? Tuntevatko he koskaan syyllisyyttä? Heistähän lintujenkin tulevaisuus riippuu. Tämmöisiä mietteitä Franzenin kirja aiheutti. Olin hänen Lintupulmaansa ihastuksesta lääpälläni, vaikken lintubongari olekaan.
Franzenit. Vasemalla Jonathan Frazen ja
oikealla Franz Mikael Franzén, suomalainen runoilija
syntynyt Ruotsin vallan aikana 1700-luvulla.
Onko näissä miehissä mitään muuta yhteistä kun sukunimi?
perjantaina, toukokuuta 18, 2012
Lumoudu kasveista
Raparperi pönkii ylös mullasta Puotilan viljelypalstalla.
( Klikkaa kuva isommaksi)
Tänään on kansainvälinen teemapäivä " Fascination of Plants Day"
Orvokkeja Vuojoen kartanon pihalla Eurajoella.
Orvokeilla on viikset ja vinot silmät
( Klikkaa kuva isommaksi niin näet niiden naamat.)
Valokuvatorstain 247. kuvahaaste on: kasvit.
maanantaina, toukokuuta 14, 2012
Vaeltajat
Kävin viikonlopulla Rauman seudulla. Minulla oli matkalukemisena Olga Tokarczukin kirja Vaeltajat ( suom. Tapani Kärkkäinen, Otava 2012). Ei se ole mikään tavanomainen matkakirja. Kuten Tocarczukin aikaisemmin suomennetut kirjat, sekin on kokoelma kertomuksia, mutta ei novellikokoelma, vaan romaani, jonka yhdistävänä lankana on kertojan mietteet ja matkakokemukset, tuttuja minullekin omilta matkoiltani.
On kirjan nimikertomus Annuškasta ja vaeltajanaisesta, joka pyörii ympyrää ja huutelee kirouksia Kiovan aseman edessä Moskovassa. On kertomus miehestä, joka hukkasi vaimonsa ja lapsensa lomamatkalla. On kertomus naisesta joka matkusti nuoruudenrakastettunsa luo maailman toiselle puolelle ja täytti hänen viimeisen toiveensa. On kertomus Philip Verheyenista, joka kirjoitti kirjeitä amputoidulle jalalleen, kertomus Angelo Solimanin ruumiin kohtalosta ja kertomus Chopinin sydämen matkasta Varsovaan. Nämä kertomukset jäivät mieleeni ensimmäisellä lukukerralla.
Perinteellisestä romaanista pitävälle kirjasta tuskin on paljon iloa, koska siitä puuttuu juoni, joka kuljettaa tarinaa eteenpäin. On vain suuri teema. Se on: liike ja lepo. Liikettä on matkalla olo ja lepoa lasipurkkien preparaatit.
Kirjan lopussa on itineraari eli reittiselostus, mikä selittää kertojan kiinnostuksen anatomisiin preparaatteihin ja plastinaatioon (=kalmo jäädytetään, käsitellään alkoholilla, kudokset muovitetaan ja ruumis käsitellään silikonilla).
Kertojan valtaa välillä epävarmuus, mikä on tavallista kaikille kirjoittajille kesken työn, luulisin. Hän kysyy. "Teenkö oikein kun kerron tarinoita? Eikö olisi parempi panna ajatukset yhteen klemmarilla, kiristää ohjaksia ja alkaa ilmaista itseään ei tarinoiden vaan selkeän esitelmän kautta?
Kirjan avainsana on "kairos" ( minun mielestäni). Vaimonsa ja lapsensa lomamatkalla hukannut mies etsii sanakirjoista merkitystä sille sanalle. Hän löytää Wikipediasta lyhyen selostuksen, jonka mukaan Kairos oli jumala - " eräs vähäpätöinen, unohdettu antiikin Kreikan aikainen. Ja että tuo jumala on löydetty Trogirista." Se oli paikka jossa mies kävi vaimonsa ja poikansa kanssa ennen kuin hukkasi heidät.
Kirjan lopussa Kreikan mytologian professori pitää laivaseminaarissa esitelmän Kairoksesta, tuosta jumalasta jota ei Homeros eikä Ovidius maininnut ( eikä muuten Robert Graveskaan teoksessaan Greek Myths). Professorin mukaan: "Kairoksen toiminta-alue rajoittuu ihmisen lineaarisen ajan ja jumalten syklisen ajan leikkauspisteeseen..." Professorin ja hänen vaimonsa elämään Kairos astuu hetkellä , jolloin laiva on tulossa Rhodoksen satamaan. Kun ihmisten aika/ paikka ja jumalten aika kohtaavat, se on merkittävä hetki.
Jung puhui synkronisiteetista ja tarkoitti sillä merkittävää yhteensattumaa. Tocraczuk on kiinnostunut Jungin ajattelusta, sivumennen sanoen Suomessa sellaista kiinnostusta pidetään hurahtamisena. Jungilaisuus on se yhteinen tausta, miksi hänen kirjansa ovat minulle niin täynnä merkitystä, varsinkin Päivän talo, yön talo, mutta nyt myös tämä Vaeltajat, joka minua matkallani ilahdutti ja inspiroi. Se on kirja, jonka haluan lukea uudelleen hetimiten, ja ostaa kunhan rahatilanne vähän helpottaa.
Lopuksi tulee pitkähkö sitaatti Tokarczukilta. Se liittyy kuvan muovipusseihin. Ne ovat uusi vaeltajien laji. Hän kirjoittaa luvussa Lajien synty:
"Olemme todistamassa uusien olentojen syntyä Maan päälle. Ne ovat valloittaneet jo kaikki maanosat ja lähes kaikki ekologiset lokerot. Ne ovat tuulipölytteisiä laumaolentoja ja pystyvät liikkumaan vaivattomasti pitkiäkin matkoja. [...] Asiantuntija sanovat, että muovipussit ovat uusi olemassaolon muoto, ne saavat luonnon ikiaikaiset tavat heittämään häränpyllyä, sillä ne muodostuvat ainoastaan pinnasta ja ovat sisältä tyhjiä; tämä historiallisesta sisällöstä luopuminen antaa yllättävän suuria etuja evoluutiossa. Muovipussit ovat liikkuvaisia ja keveitä, kahvat mahdollistavat tarttumisen esineisiin tai toisten olioiden elimiin, ja siten ne voivat laajentaa elinympäristöään. [...] Ensi silmäyksellä ne vaikuttavat herkiltä ja heiveröisiltä, mutta se on harhaa - ne ovat pitkäikäisiä ja lähestulkoon ikuisia: niiden katoavaiset ruumiit hajoavat vasta noin kolmensadan vuoden kuluttua."
torstaina, toukokuuta 10, 2012
Tuoksuja
Lapsuudesta tuttu tuoksu: savusaunan tuoksu Koskenpesässä.
(Kuva viime kesältä. Klikkaa isommaksi)
Valokuvatorstain 246.aihe on TUOKSU. Sitä ei voi kuvata kameralla, mutta tuoksun lähteen voi kuvata.
Kuva tältä päivältä.
Perunanarsissit tuoksuvat Taiteilijatalon luhtikäytävällä. Yöllä ne tuoksuvat voimakkaammin kuin päivällä.
Aiheeseen liittyvä kirjavinkki: Peter Süskindin romaani Parfyymi.
sunnuntaina, toukokuuta 06, 2012
Kirjoittajia
"Koska olen arvoton," sanoo Banksyn rotta.
Nykyään Banksyn rotalla on arvoa. Moorfieldsin silmäsairaala myi ulkoseinällään olleen rotan 30.000 punnalla, kerrotaan tämänpäiväisessä The Independentin artikkelissa Banksy: The Man Behind the Wall. Banksyn teokset puretaan seiniltä tiili tiililtä ja myydään taidehuutokaupoissa. Kiinteistöjen omistajat tekevät voittoa. Entä Banksy itse, mitä hän saa? Sitä ei Independentin artikkelissa kerrota. Taidekapitalismi kukoistaa jo graffitienkin alalla.
Graffitit ovat trendikkäitä, koska myös tämänpäiväisessä Hesarissa oli koko sivun juttu suomalaisesta graffititaiteilija Egsistä. Hänen töitään on esillä Porin taidemuseossa 27. toukokuuta asti. Hesarin juttu on maksullinen, siksi siihen ei voi linkata, mutta linkkaan Egsin Helsingin näyttelyyn, joka oli kaksi vuotta sitten.
Tälläinen graffiti on ilmestynyt alikukukäytävään, jonka kautta pyöräilen päivittäin palstalle maanmuokkaushommiin. Mahtaako teos olla Helsingin kirjoittajien - Writers of Helsinki töitä?
WoH - Writers of Helsinki. Kirjoittajien/ kirjailijoiden logo saman alikukukäytävän päädyssä.
Jos olisin nuori, voisin liittyä WoHiin. Mutta seinille kirjoittaminen ei ole halpa harrastus. Maalit maksavat. Köyhällä on varaa kirjoittaa vain paperille. Minun pitäisi mennä johonkin hyvin palkattuun toimeen, vaikkapa mainostoimistoon kuten Egs.
Kun olin nuori pyrin mainostoimistoon copy-writeriksi, mutta työhönottaja katsoi epäillen minua ja ansioluetteloani, koska siinä luki että olen kirjoittanut kirjallisuuskritiikkiä Ylioppilaslehteen ja Suomen Sosialidemokraattiin (Demariin, nyk. Demokraattiin). En päässyt mainostoimistoon.
Siihen aikaan graffiteja oli vain Yliopiston vessan ja Vanhan kuppilan vessan seinillä. Ehkä jossain muuallakin, mutta en käynyt niissä paikoissa. Graffiti tulee muuten kreikankielen sanasta graphein, joka tarkoittaa kirjoittamista. Graffitit tulivat Helsingin katukuvaan joskus 80-luvun puolivälissä, mikäli muistan oikein.
perjantaina, toukokuuta 04, 2012
Kevättä Puotilassa
Skilloja Puotilan kartanon rinteessä.
Minun viljelypalstani on tuon kartanon vieressä. Rinne on täynnä skilloja. En saanut sitä sinisyyden määrää kuvaan. Kartano on muuten myynnissä. Siitä saisi kivan kesäasunnon, jos olisi miljonääri.
Skillojen joukossa kasvaa tällaista kukkaa. En tiedä mikä on kasvin nimi. Jos joku tietää, niin kertokaa se minulle.
Pitäisi näprätä blogin tekstialuetta leveämmäksi, etteivät kuvat menisi yli laitojen, mutta kun en ehdi. Kevät on täynnä isoja urakoita: pitää kunnostaa palstaa, pestä ikkunoita, roudata ongelmajätteitä kierrätysautoon, siivota, kasvattaa taimia, hakea kuorikatetta ja multaa puutarhaliikkeestä. Jää kirjoittamiset ja lukemiset vähälle.
Yöpöydällä odottaa mahtava keskeneräisten ja lukemattomien kirjojen pino: Simone de Beauvoirin Toinen sukupuoli ( uusi laitos), William Jameksen Uskonnollinen kokemus, Olga Tokarczukin Vaeltajat, Helena Ruuskan elämänkerta Marja-Liisa Vartiosta, William B. Burroughsin Koulutukseni, Jonathan Franzenin Epämukavuusalue ynnä muita. Maatöiden jälkeen olen iltaisin niin väsynyt, että nukahdan kesken lukemisen.
torstaina, toukokuuta 03, 2012
Latinalaisten aakkosten 22. kirjain
Se on V niin kuin Vappu.
Valokuvatorstain 245. haaste: "yksi tai useampi valokuva, joissa on samalla kirjaimella alkavia asioita/esineitä. Kirjaimen voi jokainen valita itse eikä asioiden/esineiden lukumäärää määritellä haasteessa."
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)