Kävin viikonlopulla Rauman seudulla. Minulla oli matkalukemisena Olga Tokarczukin kirja Vaeltajat ( suom. Tapani Kärkkäinen, Otava 2012). Ei se ole mikään tavanomainen matkakirja. Kuten Tocarczukin aikaisemmin suomennetut kirjat, sekin on kokoelma kertomuksia, mutta ei novellikokoelma, vaan romaani, jonka yhdistävänä lankana on kertojan mietteet ja matkakokemukset, tuttuja minullekin omilta matkoiltani.
On kirjan nimikertomus Annuškasta ja vaeltajanaisesta, joka pyörii ympyrää ja huutelee kirouksia Kiovan aseman edessä Moskovassa. On kertomus miehestä, joka hukkasi vaimonsa ja lapsensa lomamatkalla. On kertomus naisesta joka matkusti nuoruudenrakastettunsa luo maailman toiselle puolelle ja täytti hänen viimeisen toiveensa. On kertomus Philip Verheyenista, joka kirjoitti kirjeitä amputoidulle jalalleen, kertomus Angelo Solimanin ruumiin kohtalosta ja kertomus Chopinin sydämen matkasta Varsovaan. Nämä kertomukset jäivät mieleeni ensimmäisellä lukukerralla.
Perinteellisestä romaanista pitävälle kirjasta tuskin on paljon iloa, koska siitä puuttuu juoni, joka kuljettaa tarinaa eteenpäin. On vain suuri teema. Se on: liike ja lepo. Liikettä on matkalla olo ja lepoa lasipurkkien preparaatit.
Kirjan lopussa on itineraari eli reittiselostus, mikä selittää kertojan kiinnostuksen anatomisiin preparaatteihin ja plastinaatioon (=kalmo jäädytetään, käsitellään alkoholilla, kudokset muovitetaan ja ruumis käsitellään silikonilla).
Kertojan valtaa välillä epävarmuus, mikä on tavallista kaikille kirjoittajille kesken työn, luulisin. Hän kysyy. "Teenkö oikein kun kerron tarinoita? Eikö olisi parempi panna ajatukset yhteen klemmarilla, kiristää ohjaksia ja alkaa ilmaista itseään ei tarinoiden vaan selkeän esitelmän kautta?
Kirjan avainsana on "kairos" ( minun mielestäni). Vaimonsa ja lapsensa lomamatkalla hukannut mies etsii sanakirjoista merkitystä sille sanalle. Hän löytää Wikipediasta lyhyen selostuksen, jonka mukaan Kairos oli jumala - " eräs vähäpätöinen, unohdettu antiikin Kreikan aikainen. Ja että tuo jumala on löydetty Trogirista." Se oli paikka jossa mies kävi vaimonsa ja poikansa kanssa ennen kuin hukkasi heidät.
Kirjan lopussa Kreikan mytologian professori pitää laivaseminaarissa esitelmän Kairoksesta, tuosta jumalasta jota ei Homeros eikä Ovidius maininnut ( eikä muuten Robert Graveskaan teoksessaan Greek Myths). Professorin mukaan: "Kairoksen toiminta-alue rajoittuu ihmisen lineaarisen ajan ja jumalten syklisen ajan leikkauspisteeseen..." Professorin ja hänen vaimonsa elämään Kairos astuu hetkellä , jolloin laiva on tulossa Rhodoksen satamaan. Kun ihmisten aika/ paikka ja jumalten aika kohtaavat, se on merkittävä hetki.
Jung puhui synkronisiteetista ja tarkoitti sillä merkittävää yhteensattumaa. Tocraczuk on kiinnostunut Jungin ajattelusta, sivumennen sanoen Suomessa sellaista kiinnostusta pidetään hurahtamisena. Jungilaisuus on se yhteinen tausta, miksi hänen kirjansa ovat minulle niin täynnä merkitystä, varsinkin Päivän talo, yön talo, mutta nyt myös tämä Vaeltajat, joka minua matkallani ilahdutti ja inspiroi. Se on kirja, jonka haluan lukea uudelleen hetimiten, ja ostaa kunhan rahatilanne vähän helpottaa.
Lopuksi tulee pitkähkö sitaatti Tokarczukilta. Se liittyy kuvan muovipusseihin. Ne ovat uusi vaeltajien laji. Hän kirjoittaa luvussa Lajien synty:
"Olemme todistamassa uusien olentojen syntyä Maan päälle. Ne ovat valloittaneet jo kaikki maanosat ja lähes kaikki ekologiset lokerot. Ne ovat tuulipölytteisiä laumaolentoja ja pystyvät liikkumaan vaivattomasti pitkiäkin matkoja. [...] Asiantuntija sanovat, että muovipussit ovat uusi olemassaolon muoto, ne saavat luonnon ikiaikaiset tavat heittämään häränpyllyä, sillä ne muodostuvat ainoastaan pinnasta ja ovat sisältä tyhjiä; tämä historiallisesta sisällöstä luopuminen antaa yllättävän suuria etuja evoluutiossa. Muovipussit ovat liikkuvaisia ja keveitä, kahvat mahdollistavat tarttumisen esineisiin tai toisten olioiden elimiin, ja siten ne voivat laajentaa elinympäristöään. [...] Ensi silmäyksellä ne vaikuttavat herkiltä ja heiveröisiltä, mutta se on harhaa - ne ovat pitkäikäisiä ja lähestulkoon ikuisia: niiden katoavaiset ruumiit hajoavat vasta noin kolmensadan vuoden kuluttua."
15 kommenttia:
Minulla on tuo Tokarczukin ensimmäinen suomennettu kirja. Kun otin selvää kirjoittajasta, olin hämmästynyt siitä, että hän oli psykologi.
Minun mielessäni psykologi askaroi pään kanssa. Toisaalta voi tietenkin ajatella että pää on yhteydessä kroppaan ja sitä kautta tietää kaikesta muustakin mitä siinä tapahtuu.
Siinä kirjassa talo on pääosassa, sitä asuttavat sattumanvaraisesti erilaiset ihmiset. Ajattelin että Talo on oikeastaan metafora itäisestä Euroopasta joka on talo ja tuulet ja vesi menevät läpi. Ihmiset todennäköisesti hukkuvat.
Olen lukenut kirjeistä jalalleni mutta en muista mistä. Siitä on kauan aikaa. Kuvittelin sitä ihmistä absurdiksi, mutta vieläkin ihmisiltä amputoidaan jäseniä, jos heillä esimerkiksi on tarpeeksi paha diabetes.
En tiedä mitä tehdään sairaalabakteerin mädättämälle elävälle ihmislihalle.
Kerttu Horellin töitä olen nähnyt siellä sun täällä ja luulen että olen tavannut taiteilijankin joskus. Minusta nuo olivat tavattoman lihallisia jumalattariksi. Poikkeuksena ehkä Thalia, joka voi olla aika hirvittävän lihallinen, jos tahtoo ja yleensähän jumalattarilla on tahto ja sen mukaan ne menevät.
Vai että yksi niitä pahoinpideltyjä mustia ihmisiä. Teemalla meni sarja Australian aboista, mutta hukkasin sen. Se oli ehkä jonain tiettynä viikonpäivänä. Ehkä se meni jo ohi. Sen tarinan kyllä tunnen, siinä kaksi aboa vietiin näytteille Lontooseen ja niistä yritettiin tehdä jaloja villejä.
Tokarczuk on sillä lailla viisas, ettei ota edes käsittelyyn sitä ajatusta että onko ihminen rationaalinen vai kääntyykö hän tunnepuolelle.
Minulla oli kirjahyllyssäni yksi tuon kirjailijan kirjoista, yritin lähestyä sitä, selailin, luin sieltä täältä, mutten lukenut koskaan. Harmi, vaikuttaa siltä, että olisi voinut olla hyväkin lukukokemus. Kirjan annoin eteenpäin jollekin, toivottavasti tuli luetuksi ja antoi lukijalle jotain mitä minä en ymmärtänyt sillä hetkellä löytää siitä kirjasta.
Mielenkiintoista lukea tuosta kirjasta, tiedänpähän mitä menetin, jos se oli juuri tuo kirja, en muista enää.
Arja,Vaeltajat on ilmestynyt tänä keväänä suomeksi. Ehkä se oli jokin muu T:n kirja jonka lahjoitit pois.
Marjatta, oliko kirjan nimi Alku joka on hyllyssäsi. Minulle tuli Vaeltajien jälkeen halu lukea uudelleen T:n aikaisemmin suomeksi ilmestyneet kaksi kirjaa. Täytynee lähteä kirjastoon.
Koetin äsken ostaa Amazonista Best European fiction 2011 kun huomasin, että sinä olet siinä mukana. En onnistunut, eivät lähetä osoitteeseeni. En tiedä, miksi, mutta joskus Amazon vain kieltäytyy.
Olin kovin imponeerattu kun löysin listasta suomalaisen nimen, mukavaa, kun suomalainen kirjallisuus pääsee maailmalle. Onneksi olkoon!
Amazon harrastaa osoitesoertoa!
Tämän vuooden Best European Fiction antologiassa on myös mukana yksi suomalainen - Maritta Lintunen. Myös ensimmäisessä BEF:ssä oli suomalainen, mutta nyt ei nimi tule mieleen.
po. osoitesortoa!
Anita,
eka suomennettu mun käsittääkseni oli kyllä Päivän talo, yön talo. Kirjoitin siitä arvostelun jonnekin, en muista minne. Siitä minä tuolla puhuin. Et muista taloa jonka alta meni tulvavesi. Muistatko isoäidin ja isoäidin villatakin? Hillojen keittämisen?
Alku tuli myöhemmin. Ja Vaeltajat taitaa olla viimeisin suomennettu nyt.
Alku on upea kirja myös, ootko lukenut? Siinä on mukana itäisen Keski-Euroopan myllerrys ennen sotaa ja sen jälkeen. Itävalta-Unkarin romahdettua rupesi tapahtumaan, eikä ihan heti lakannut.
Alku on kylä. Siinä olevat ihmiset ovat hyvin outoja, koska he ovat tavallaan ihmisten alkuja, siis siitä nimi. Nimi myös kylälle. Yksi henkilöistä on olki-ihminen.
Mutta fantasian läpi näkyy hirvittävä tuho joka kulkee Alun kautta matkalla jonnekin. Alun ihmiset eivät olleet esimerkiksi tottuneet tappamisiin, joita vain jatkui ja jatkui, ja hyvin paljon summamutikassa.
Jaa. Toisaalta on ihan järkeenkäyvää että kirjailija on porvarilliselta ammatiltaan psykologi.
Minulla on mennyt muistissa sekaisin ne kaksi kirjaa. Menin kirjastoon palstalta palattuani lainaamana niitä muistin virkistämiseksi. Kaikki Tokarczukin kirjat olivat lainassa, pahus soikoon.
Jaaha,
minun on hankittava käsiini Vaeltajat. Mutta juuri nyt en ehdi, kylään on tulossa vieras ja pitää hankkia vähän sapuskaa ja harjata Lidia oikein nätiksi ja kiiltäväksi.
Toivottavasti hän käyttäytyy eikä puraise vierasta nenään. Siitä muuten jää jälki. Minua on nyt pureksittu muutaman vuoden aikana niin paljon että nenä on kirjava ja panee ihmiset tuijottamaan sitä, joka muuten on suht. näkymätön, tai ei ainakaan erityisen huomiotaherättävä.
Ja yrittää sitä sitten selittää että se on tää Lidia... Lidia on sitä mieltä että hänelle kuuluu nyt kahden ihmisen antama sapuska koska kerta toinen hylkäsi hänet ja lähti pois. Eikä auta vaikka sanon että tulee se takaisin.
Minulle Tokarczukin "Aika" oli maailman paras kirja ja tähän uuteen "Vaeltajiin" oli kovat odotukset, ennakkotekstien perusteella. Mutta ikävä kyllä en saanut otetta tuohon kirjana millään.
Joku mainitsi ettei kirja ole perinteisen juonellisen kertomuksen mukainen, siksi se tuntuikin niin oudolta, en osannut ajatella kokonaisuutta, teeman kannalta kirjaa.
Ari, Vaeltajat harasi vastaan minulla alkuun, kun en päässyt en päässyt kerronnan imuun yhtä helpisti kuin kahden aikaisemmin suomennetun kanssa. Mutta kirja avautui minulle kun sinnikkäästi jatkoin eteenpäin. Palaset loksahtivat yhteen, kun olin lukenut kirjan loppuun.
Niin, sorry, Olga kirjan nimihän oli Alku ja muut ajat". Tässä vaeltajissa minusta jotenkin tuntui oudolta kertojan muuttuminen minästä
häneen kirjan aikana, sen mitä lukaisin eteenpäin. Yleensähän niin ei tehdä koskaan.
Minusta "Alku" oli kevyt, sadunomainen, mystinen tarina. Vaeltajat taas tuntui heti jotenkin raskaalta, likaiselta metrotunneleineen yms
Olgan eka kirjakin oli parempi, joskaan ei Alun tasoa.
Tervetuloa muuten liittymään lukijaksi:
http://kokemuksellinentunne.blogspot.com/
En elä niin on-line, että pysyisin blogien maailmassa kärryillä, ja jo aiemmin teki mieleni sanoa Togarczukista joten sanonpa sen nyt (vasta) sitten.
Vaeltajat- kirja ei ole lainkaan juonella koukuttava teos, ja ehkä juuri siksi nautin siitä niin kovin paljon. Se on hyvin runsas, mutta kyllä kaikki palaset losahtelivat lukijamielessäni omille paikoilleen, ja niitä onkin kauhean vaikea jakaa, vaikea verbalisoida.
Togarczukin kieli ei ole runoutta tai ”runollista” – ei millään lailla - mutta hän liikkuu kielellisesti nonverbaalisilla alueilla, kuten runoilijat.
Päivän talo, yön talo – romaani puhutteli minua enemmän (ehkä) kuin Alku ja muut ajat, joka myös oli hyvä teos.
Togarczukin kirjat ovat minulle olleet lukijana aivan mahdottoman tärkeitä, olen ollut tosi iloinen, että niitä käännetään suomeksi ja suoraan puolasta, ei toisen kielen kautta.
Olga Togarczuk on saanut viime vuoden 2018 Nobel palkinnon. Siitä tiedoitettiin tänään 10.10.2019 klo 14.00.
Lähetä kommentti