tiistaina, toukokuuta 29, 2012

Lintupulmani

Varpunen  Strindbergin kahvilan terassilla  Espalla.

Minulla ei ole lintupulmaa, vaan Jonathan  Franzenilla. En ole  koskaan ollut lintubongari kuten hän.  Tunnen vain tavallisimmat  lintulajit, ne joita kuulee ja näkee  kaupungissa.   Lapsuuskesiltä maalla  on  pari tuttua  lintua:   kuhankeittäjä ja koskikara.  Lapsuudessa   en koskaan kuullut satakieltä, nykyään kuulen  sen joka  ilta, kun  se konsertoi   viljelypalstan  reunalla Puotilassa. Meriharakkaakaan en  ollut nähnyt ennen kuin muutin Vuosaaren  Aurinkolahteen. 
   
 Franzen  kirjoittaa  lintupulmastaan esseekokoelmassa Epämukavuusalue ( The Discomfort Zone,  Suom. Tero Valkonen. Kustannusosakeyhtiö Siltala 2012).  Esseekokoelman alaotsikko on Henkilökohtainen historia.    Juuri henkilökohtaisuus  on se ominaisuus joka tekee hänen   esseistään  mielenkiintoista luettavaa.  Siis  minulle,  kun en  jaksa  nykyään kiinnostua epähenkilökohtaisista jutusta ja   keksityistä   tarinoista.

Franzenin  lintupulma alkoi, kun hän kävi  kuuntelemassa  Al Goren (  Nobelin  rauhanpalkinto v.2007)  esitelmän ilmastonmuutoksesta. Hän ei saanut  unta  esitelmän jälkeen, kun mielessä  pyörivät  Al Goren  tietokonekuvat  autioituneesta  Pohjois-Amerikasta.  Hän ei  voinut olla välittämättä miljardeista  linnuista ja tuhansista lajeista, jotka olivat vaarassa kuolla  sukupuuttoon ympäri maailmaa."Ihmiset  kykenisivät  luultavasti  sopeutumaan tuleviin muutoksiin,[...] mutta  linnuilla ei ollut yhtä paljon  vaihtoehtoja kuin meillä."    Hän huolestui muun muassa käpytikoista joilla ei  ilmastonmuutoksen aiheuttamien  hiilipäästöjen takia ollut   elintilaa. "Omistusyhteiskunta ei enää niitä auta. Niiden elintaso ei   nouse maailmanlaajuisen vapaakaupan   ansiosta. Ne  eivät voi edes osallistua  rikastumisväylistä ankeimpaan, lottoon."'

 Hän alkoi ahdistua yhä enemmän  villien lintujen ahdingosta, kun hän ajoi Kalifornian moottoriteitä pitkin ja  näki  laakson toisena perään täynnä rakennuksia, loputtomat tuhotut lintujen  elinpaikat.    "Kymmenet  miljoonat koti- ja villikissat tappoivat  maassa  asujat, matalalla lentäjät  jäivät  alati  laajenevien  teiden  alle, keskikorkealla lentäjät  törmäilivät matkapuhelinmastoihin ja tuuliturbiineihin, kun taas korkealla  lentävät törmäilivät  kirkkaasti valaistuihin  pilvenpiirtäjiin, erehtyivät  luulemaan  sateen liukastumaa parkkipaikkaa  järveksi tai laskeutuivat "reservaatteihin" joissa  saapasjalkaiset miehet  seisoivat rivissä valmiina  ampumaan ne." 


Franzenista tuli  lintubongari  verraten myöhään, vasta 1990-luvulla,  kun hän oli eronnut  vaimostaan.  Hän arvelee, että   avioliitto olisi  ehkä pelastunut, jos hän ei olisi  niin   kokonaisvaltaisesti  keskittynyt vaimoonsa, vaan olisi  välillä   lähtenyt   linturetkille. Hänen lintubongauksensa  alkoi viattomasti   New  Yorkin Keskuspuistossa,  jossa hän oli kävelyllä   sisarensa ja lankonsa kanssa. Hän näki   linnun, joka  oli muodoltaan  kuin punarinta, mutta väreiltään  erilainen. " Viitarastas," sanoi hänen lankonsa.  Franzen ei ollut koskaan kuullut viitarastaista. "Oli  outoa nähdä vieras ja epäkuuluisa viitarastas pomppimassa noin vain  polulla vajaan  parin metrin päässä päivänä jolloin puoli Manhattania otti puistossa  aurinkoa. Minusta tuntui kuin olisin koko elämäni erehtynyt jossain  tärkeässä asiassa."

Franzen  lähti  ensimmäisen kerran elämässään  bongaamaan lintuja vuonna  1999 äitinsä kuoleman jälkeen  Hat Islandiin Washingtonin osavaltioon.  Ylihuolehtiva, ylirakastava  äiti  on  luku  erikseen,  kenties  yksi  esseekokoelman  "epämukavuusalue" ja kantava  teema. En tiedä kun  en ole lukenut  kirjaa  kokonaan enkä ehdi lukea, kun en voi   uusia lainausta, koska joku/ jotkut oivat varanneet sen ja odottavat sitä.  Franzen kirjoittaa: " Se joka ajatteli, että RAKASTA ÄITIÄSI on hyvä  ympäristönsuojelua edistävä  puskuritarrateksti, ei selvästikään ollut kokenut samanlaista äitiä kuin minä. Kun näin Subaruja  tai  Volvoja joiden perässä  oli tämä teksti ja sen vieressä kuva maapallosta , koin vielä 1990-luvulla, että viesti oli jotenkin piinaava, aivan kuin se haluaisi sanoa että " luonto haluaa kuulla minkä takia se ei ole kuullut  sinusta melkein kuukauteen" tai   "Planeettamme paheksuu elämäntapaasi syvästi" tai "Maapallo ei halua nalkuttaa, mutta..."

Franzen kertoo että yksi  syy miksi hän aloitti  lintubongauksen vasta keski-iässä,   oli   se  että  hänen lukioaikanaan parhaat lintuharrastajat olivat   pilvenpolttajia ja haponvetäjiä, sen lisäksi että useimmat olivat poikia.   Hänen mukaansa  saattaa olla yksi syy siihen, että vuosi se jälkeen  kun  hän näki  viitarastaan ja alkoi  bongata  lintuja yhä useammin,  hän tunsi  omituista häpeää sen vuoksi mitä teki . Hän piti huolen, ettei  kantanut New Yorkissa kiikaria kaulalla, vaan piti   siististi  toisessa kädessä ja jos otti  lintuoppaan puistoon, piti huolen, ettei että etukansi, jossa luki   isolla  kirjaimilla LINNUT ei näkynyt.  Tunnen tuon häpeän. Ulkomaan kaupungeissa  en ole  voinut pitää kameraa  ja karttaa   esillä, etten  näyttäisi  halveksittavalta  turistilta.  Nykyään sillä ei ole väliä  miltä näytän.

Franzen  ottaa kantaa  Yhdysvaltain   poliittiseen tilanteeseen  Bush nuoremman  ja Kioton  ilmastosopimuksen torjumisen kaudella. Hän kirjoittaa, että maa on alkanut suhtautua köyhiin niin vihamielisesti, että suuri osa köyhistäkin äänesti  omaa taloudellista hyvinvointiaan vastaan. "Lintujen ongelma  tällaisessa poliittisessa ilmapiirissä on se että ne ovat suunnattoman köyhiä[...] Uhanalaisten lajien luetteloon päätyvät  kalliimman maun  linnut, tiirat ja kahlaajat jotka haluavat asua välttämättä rannalla sekä marmorimurrit ja pöllöt  jotka pesivät  vanhoihin metsiin."

 Etelä-Floridassa  lintubongausretkellä   Franzen  näki   rannan korkeiden osakehuoneistojen ja  hotellien keskellä joukon rantalintuja, suosirrejä, kanadantyllejä ja amerikansirrejä."Ne näyttivät  epäonnistujien laumalta, kun ne katselivat  rantaa  unisen tyytymättöminä. Tunteeni niitä kohtaan oli rakkautta suurempi. Samastuin niihin täysin [...] ne näyttivät siltä minusta tuntui: kiusatuilta, harvalukuisilta, poispotkituilta. Minulle on kerrottu että inhimillisyyden näkeminen luonnossa on huono juttu, mutta en enää muistanut minkä takia. Sillähän tarkoitettiin  joka tapauksessa vain sitä että näki itsensä toisissa lajeissa, ei sitä ettänäki ne itsessään. Että on koko ajan nälkäinen, haluaa hulluna seksiä, on uskomatta ilmastonmuutokseen, on lyhytnäköinen, elää ajattelematta lapsenlapsiaan, käyttää puoli elämäänsä ulkonäön hoitamiseen, on jatkuvasti varuillaan, on pakkomielteinen, on tapojensa orja, on kiihkeä, ei ole vaikuttunut  ihmiskunnasta ja pitää eniten itsensä kaltaisista: ne kaikki olivat tapoja olla lintujen kaltainen." 


Kalifornianpipiloita,  varpusensukuisia lintuja.  Kuvannut
Mary (Marysan) Claypool San  Diegossa, Kaliforniassa.

Franzenille  luonnosta tuli paikka jossa on lintuja, kun  hän rakastui   kalifornialaiseen naiseen. Hän katseli joka aamu   kalifornianpipiloa," linnuista tavallisinta , vaatimatonta  maassa asujaa ja hilpeiden yksinkertaisten  piipitysten päästäjää."  Pipilo  ilahdutti häntä enemmän kuin mikään luontoon liittyvä  aiemmin, mutta    hän reagoi tähän iloon niin,   että  alkoi kantaa huolta  siitä että häntä vaivasi " jokin sairaus  paha ja väärä. Riippuvuus." Hän tunsi  syyllisyyttä kun hän pysähtyi matkalla  työhuoneelleen katselemaan lintuja "hetken." 

Syyllisyys on on perua  hänen  protestanttisesta  lapsuudestaan.  Isä oli   ruotsalaisten maahanmuuttajien  jälkeläinen.   Vanhemmat  arvostivat    Jumalan aikaansaannoksia ja kunnioittavat  protestanttisia arvoja: vaatimattomuutta, säästäväisyyttä, työteliäisyyttä toisten huomioon ottamista ja uskoivat siihen että omista  sotkuista piti  kantaa vastuu.    Protestanteilla on syyllinen olo  kaikesta jatkuvasti.    Franzen  kertoo esseessä   Kaksi ponia, mistä   kaikesta hänellä oli   syyllinen  olo lapsena.  Hän siteeraa Tenavien  Jaska Jokusta , joka sanoo että kaikesta mitä hän  tekee tulee syyllinen olo. Jaska Jokunen on rannalla, hän on juuri heittänyt  pikkukiven veteen ja  Eppu on todennut: "Kivasti tehty... Tuolta kiveltä kesti neljätuhatta vuotta päästä rannalle, ja nyt sinä  nakkasit sen takaisin."

Protestanttiset hyveet eivät ole korkeassa kurssissa nykyään. Franzenin  Lintupulman luettuani  ajattelin että    niin lintumaailmalle, luonnolle  kuin tulevaisuuden ihmisillekin olisi parhaaksi   kapitalismin romahtaminen. Mihin  me tarvitaan jatkuvaa  taloudellista  kasvua? Hedonismin  aikakaudella,   kun kaikki  tavoittelevat omaa  mielihyvää ja nautintoa, on   vaikeata  ymmärtää  syyllisyyden positiivista   merkitystä.  "Ei saa syyllistää," sanotaan nykyään.    Syyllisyys   auttaa ihmistä muuttamaan   käytöstä/ toimintatapaa joka  osoittautuu vääräksi ja aiheuttaa ahdistusta.  Yksityinen ihminen saattaa  muuttaa  toimintatapojaan, kun hän   alkaa tuntea syyllisyyttä  luonnon  pahoinvoinnin takia.  Hän   pyrkii  pienentämään  hiilijalanjälkeään ja   alkaa   lajitella   jätteitä.  Mutta mitä tekevät  poliitikot ja  suurten teollisuuslaitoksien  johto  päätöksiensä  takia? Tuntevatko he  koskaan syyllisyyttä?   Heistähän lintujenkin  tulevaisuus riippuu.  Tämmöisiä  mietteitä Franzenin kirja aiheutti.  Olin hänen Lintupulmaansa ihastuksesta lääpälläni, vaikken  lintubongari olekaan.  

Franzenit.  Vasemalla  Jonathan Frazen  ja
oikealla  Franz Mikael Franzén, suomalainen runoilija
 syntynyt Ruotsin vallan aikana  1700-luvulla.
 Onko näissä miehissä  mitään  muuta yhteistä kun  sukunimi? 









7 kommenttia:

Arja Uusitalo kirjoitti...

Mukava lukea tämä juttusi aamutuimaan kun juoksen välillä pesutuvassa. En myöskään lintubongari vaan sellainen joka innostuu kun näkee närhen tai tilhen joita ei ole nähnyt vuosikymmeniin. Hauska näkökulma lintuihin se, että ne eivät ole mukana talouselämässä vaan sen ulkopuolisina kärsivät ihmisten virheistä.
Lapsena vei Lyyli Virtanen, biologian opettaja meitä lapsia Laajalahteen katsomaan lintuja. Varhainen aamu lahdella tulee joskus mieleen kun yritän muistaa jonkun linnun nimen joka sattuu eteeni.

meri kirjoitti...

hieno kirjoitus, kiitos anita!

tuo lintujuttu on jännä asia. stressaantuneelle linnut voivat olla kanava omaan rauhaan ja yksinäiselle tie sosiaalisiin kontakteihin.

minä menin lajiin mukaan ihan pystymetsästä ja aluksi löysin itseni porukasta, jossa tamineet olivat viimeisen päälle: raskaat maastokengät, kaulassa kiikarit ja kännykät ja navigaattorit vyöllä roikkumassa.

sittemmin olen tehnyt tästä yksilölajin. kaukana muista alan harrastajista pääsen suhtautumaan touhuun tietynlaisella huumorilla. kilpailen lähinnä itseäni vastaan. vuosittaista löytämisen riemua kokee oikeastaan jokaisen lajin kohdalla.

sanotaan että metsästys ja bongaus ovat saman geenin eri ilmentymiä, ja että siksi tämä geeni asuu nimenomaan miehissä ja siksi bongaritkin ovat enimmäkseen miehiä.

bongaus tarkoittaa kai sitä, että ihminen haluaa pitää lukua luomakunnasta. bongarin luksusta ovat harvinaisuudet, bongarin kuolemansynti on kateus: aina löytyy joku, jolla on enemmän pisteitä jollakin pinnalistalla.

omaa lintuharrastustani ja sen tasoa mietiskellessäni sijoitan itseni jonnekin 'omalta pihalta ja lähinurkilta' -tyyppiseen kotoisuuteen. en oikein syty pinnojen perässä matkustamiseen, mihin varmaan vaikuttaa ajatus siitä, että luonnonvaroja pitää käyttää säästeliäästi. siksi se tosi harvinainen lintulaji on vielä jäänyt itseltäni löytämättä. ei haittaa!

ps. franzénin kirja menee nyt ostoon.

meri kirjoitti...
Blogin hallinnoija on poistanut tämän kommentin.
Anita Konkka kirjoitti...

HEI MERI, poistin toisen kommenttisi koska se oli samanlainen kuin ensimmäinen kommenttisi.

Sattui olemaan radio auki keskipäivällä. Joku mieskertoi Natureälehdessö vastikään ilmestyneestä tutkimuksesta, jossa on selvitetty dinosaurusten ja lintujen sukulaisuutta. Linnut ovat pieniä dinosauruksia, mies sanoi. Pienen kokonsa vuoksi ne selvisivät hengissä toisin kuin dinot. Franzen kirjoitti samasta asiasta esseesään. Palautin kirjan kirjastoon enkä voi nyt tarkistaa mitä hän sanoi niiden yhtäläisyyksistä. Radion mies sanoi, että linnut ovat parhaiten selvinnyt laji. Ehkä ne selviytyvät vastakin eikä meidän tarvitse olla niiden takia yhtä huolissaan kuin Franzen on.

Ripsa kirjoitti...

Anita!

Vahinko ettet ehtinyt lukea kirjaa loppuun asti. Kuulostaa hyvältä kirjalta. Ihan samoja tässä meren lähellä tulee täälläkin mietityksi.

Meidän Leo oli kokouksessa Pohjanmaan museossa ja siinä puheenjohtaja pasteeraili eestaas ja pysähtyi katsomaan ulos merelle.

Sitten hän äännähti. "Merikotka!", hän kuiskasi ja kaikki hiipivät ikkunan lähelle katsomaan. Se oli. Merikotka näki myös kokoustajat ja katsoi takaisin.

Lajien välillä on kommunikaatiota ja samaistuminen lajin yli ei ole vaikeaa. Kaupungissa niin voi olla enemmän, mutta olen elänyt noin puolet elämästäni maalla, Suomi on vähäväkinen, joten lintuihin, niiden pesiin ja semmoisiin törmää koko ajan.

Kuulostaa kirjalta joka varmaan pitää tilata kirjastosta!

(Kumma juttu tuo bloggerin käyttäytyminen. Se alkaa yhä kiivaammin tehdä omituisuuksia, anteeksi siis sen bloggerin puolesta, että puheenvuorostasi minun puolellani tuli vähän ontuva...)

Anita Konkka kirjoitti...

Marjatta, luin kirjan lopun, viimeinen essee oli Lintupulmani, luin myös alun sekä keskivälin, pari kolme esseetä välistä jäi lukematta.

Bloggeri aina välillä käyttäytyy omituisesti. Sitä minä vain ihmettelen miksi sinulla pitää olla blogin moderointi (=ennakkosensuuri) päällä. Mihin sitä tarvitaan? Minulla se ei ole ikinä ollut käytössä. Bloggerissa olen ollut vuodesta 2005 asti. Sinä aikana on tullut vain yksi asiaton kommentti, jonka olen poistanut jälkikäteen.

Ripsa kirjoitti...

Anita,
minä kyllä jo vastasin siihen. En muista miksi se tuli päälle joskus viitisen vuotta sitten, mutta nyt kun se on muuttunut, olen yrittänyt löytää sen kohdan asetuksissa jossa se on, mutta en ole vielä löytänyt.

Täytynee tehdä taas uusi yritys. Kai sen jossakin pitää olla...