Nahkanvaihto

Edit 10.11.( kts. alempaa)

Kyllästyin vihreään, vaihdoin siniseen. Olen jo pitkään miettinyt, että jotain pitäisi tehdä. Bloggerin blogipohjat ovat tylsiä eikä pohjan vaihtaminen ole ihan yksinkertaista. Tuloksena oli kauhea sekasotku, kun yritin vaihtaa toiseen blogipohjaan. Onneksi olin tallentanut vanhan pohjan, johon vaihdoin värit ja logon kuvan. Se on petroskoilaista katutaidetta.


Minut sai lopulta käymään tuumasta toimeen seuraava keskustelu Paul Austerin Oraakkelikirjasta:

- No, sininen on hyvä väri. Erittäin tyyni, erittäin seesteinen […]

- Ilmaisevatko värit todella tunteita?

- Totta kai.

- Entä henkisiä ominaisuuksia?

- Missä mielessä?

- Keltainen yhdistetään pelkuruuteen. Valkoinen puhtauteen. Musta pahuuteen. Vihreä tietämättömyyteen.

- Myös kateuteen.

- Kyllä myös siihen. Mutta mitä sininen edustaa?

- En tiedä. Ehkä toivoa.

- Ja romanttista herkkyyttä. Kuten sinisessä hetkessä. Tai alakuloa. Kuten bluesmusiikin sinissä sävelissä.


Koska olen vaikutteille altis, valitsin sinisen. Minun sininen kauteni alkoi kesällä, kun aloin ostaa sinisiä vaatteita. Edellinen sininen kausi oli joskus kymmenen viisitoista vuotta sitten. Nuorena käytinpelkästään mustaa. Kun joku kysyi miksi, sanoin: ”Suren omaa elämääni.” Se oli sitaatti Anton Tshehovin näytelmästä - olisikohan ollut Lokista tai Kolmesta sisaresta.
PS. Jotain meni vikaan värinvaihdossa. Tätä postausta ei näkynyt, vaikka Blogger ilmoitti että se on "published." Se oli julkaistujen listalla. Kokelin kolmella selaimella. Onnistuukohan uusi yritys? No katsotaan.

Edit 10.11. Mitä Paul Auster sanoo kirjoittamisesta. Lue Guardianista ( via Kasa)I want to tell a story

Kirjailijaelämää

Edit 31.10.
Lisäys ( merkinnän lopussa) ja korjauksia linkkilistaan.

Kirjailijan elämä ei ole yhtä vauhdikasta kuin viereisessä kuvassa. Kuva on saksalaisen pokkarin kansi ( suom. Hiljaiseloa Clichyssa). Kirjailijan elämä on tylsää. Maanantait ovat poikkeuksia. Silloin lähden Kirjailijaliiton ranskantunnille. Sieltä tarttuu mukaani syksyn uutuuskirjoja, joita luen metrossa. Tänään luin Hannu Raittilan Kirjailijaelämää. Selasin sivuja ja pysädyin sivulle 47 jossa hän kirjoittaa tunteista: ” Tunteiden ilmaiseminen on niistä puhumisen vastakohta. Ne sulkevat pois toisensa: se joka ilmaisee tunteita, ei puhu niistä ja päinvastoin. Tämän mukaisesti naiset ovat melko kyvyttömiä puhumaan tunteistaan.” Hetkinen mitäs tämä on, naisethan setvivät jatkuvasti tunteitaan, minä pysähdyin miettimään. Sitten jatkoin lukemista: ”Tunteista puhuminen edellyttää niiden ulkopuolelle asettumista. Se on etäisyyttä, kontrollia ja erittelyä, mikä esiintyy usein miesten estyneisyytenä ja mykkyytenä.” Seuraavalla sivulla metrojunan lähtiessä Herttoniemestä koin valaistumisen kun luin: ” Ajatellaan mies, joka valtaa parisuhteessa tunteiden ilmaisemisen monopolin, purkaa puheina ja käytöksenä tunnetilojaan ulos sitä mukaa kuin niitä syntyy. Tähän täytyy kuulua se, että ottaa haltuun myös toisen tunteet: heti kun nainen alkaa tuntea jotakin ja yrittää ilmaista tunnettaan, ottaa mies ilmaisun hallintaansa ja kehittää sen sellaiseen intensiteettiin, että naisella ei ole tilaa omalle ilmaisulleen.” Lapsuudenkodissani oli juuri sellaista. Isän tunnetilat hallitsivat. Hän osasi ilmaista niitä todella tehokkaasti. No, hän olikin kirjailija. Äidille ja lapsille ei tunteiden ilmaisuun jäänyt tilaa. Äiti ei paljon puhunut, hän hyräili maalatessaan tauluja. Niistä lauluista joita hän hyräili, saatoin aavistaa hänen tunnetilansa. Minä olin puhumaton kotona, koulussa häiriköin. Jotain kautta ilmaisemattomien tunteiden piti päästä ilmoille.

Kuvassa Köyhä runoilija, Der Arme Poet, maalannut Carl Spitzweg, 1839. Kuva vastaa paremmin kirjailijaelämän todellisuutta kuin Henri Millerin kirjan kansi.

PS. Päivitin oikean sivupalkin linkkilistaa. Se homma, jota en tee mielelläni, koska se on hidasta ja käy hermoille, kun aina menee jotain vikaan. Kun teen päivitystä, kiroilen rankasti ja kissa tuijottaa minua silmät pystyssä. Toivomus: Älkää hyvät bloggarit vaihtako blogienne nimiä. Lentävä juustokin on nykyään Blogi numero 101, mutta kun vanhalla nimellä pääsee perille, niin en ole vaihtanut vanhaa hyvää nimeä uudeksi.

PS.2 Ei kirjailija ehdi elää, kun pitää aina vain kirjoittaa. Ei sitä jaksa blogiakaan kovin usein päivittää, jos istuu koko päivän koneen ääressä kirjaa kirjoittamassa.

Lisäys 31.10.

Olen lukenut sata sivua lisää Raittilan kirjaa. sata sivua on vielä lukematta. Tarkasti dokumentoitu kuvaus taloudellisen turvattomuuden tuottamasta ahdistuksesta ja kirjailijan kriisistä, ei silti pelkää itsesäälissä piehtarointia, siltä pelastaa Raittilan itsesatiiri. Minua huvittivat erityisesti dokumentit veroviranomaisille. Raittila antaa raadollisen (= toden) kuvan kirjailijana olemisesta.

”Ei tämä hääviä ole, enkä puhu pelkästä toimeentulosta. Kirjailijoista ei näytä tulevan valoisia vanhuksia, mieskirjailijoista varsinkaan… Miksi? Raittila kysyy ja vastaa:

”Kun romaanikirjailija tässä työssä jäsentää elämää kirjallisiksi struktuureiksi, hän joutuu käyttämään materiaalina itseään ja läheisiään, taloaan ja tavaroitaan. Hän kaivaa maan jalkojensa alta ja siirtää sen työnsä perustaksi saadakseen romaaninsa tukevalle pohjalle. Riittävän monta romaania kirjoitettuaan kirjailija kärvistelee taivasalla, ison kuopan pohjalla, luuna ja nahkana, ystävänsä ja perheensä syöneenä kannibaalina. Näin kirjailijat tyhjenevät ja kuluvat nukkavieruiksi ärisijöiksi, jos eivät viimeiseksi ateriaksi syö itseään – joko vähitellen marinoituna ja pitkään riiputettuna pala kerrallaan tai raakana ja yhdellä kertaa.” ( s. 61)

Totta joka sana, jonka Raittila sanoo. Ärisijät ovat tuttuja, mutta miksi ihmeessä he ovat järjestään miehiä? Siihen kysymykseen ei Kirjailijaelämästä ole vielä löytynyt vastausta.

Kirjailija ja unet

Päivän sitaatti : […] ”unilla on tärkeä merkitys kirjoittamisessani. Romaanini Etusivun uutinen syntyi unesta ja myös Kunniakonsuli alkoi unennäöstä. Joskus samaistuminen romaanihenkilön kanssa menee niin pitkälle, että alkaa nähdä hänen uniaan eikä omiaan. Niin minulle tapahtui kun kirjoitin Loppuunpalanutta. Tuon unen symbolit, muistot ja mielleyhtymät kuuluivat niin selvästi romaanihenkilölleni Querrylle, että seuraavana aamuna saatoin mitään muuttamatta panna unen romaaniin, missä se täytti kertomuksessa olleen aukon, joka oli monen päivän ajan ollut ratkaisematon ongelma. Oletan että kaikki kirjailijat ovat löytäneet samanlaista apua alitajunnastaan. Alitajunta ottaa osaa kaikkeen työhömme – se on kuin neekeripalvelija jota pidämme kellarissa auttamassa. Kun jokin este tuntuu ylipääsemättömältä, luen päivän aikana tehdyn yön ennen nukkumaan menoa, ja annan neekeripalvelijan tehdä työn puolestani. Herätessäni este on melkein aina poissa, ratkaisu on edessäni itsestään selvänä – ehkä olen nähnyt sen unessa, jonka siten olen unohtanut.” (Graham Greene. Pakoteitä s.268-9. Suom. Aira Buffa)

Suotta unia halveerataan. Monet lukijat hyppäävät niiden ylitse ja monilta on jäänyt Dostojevskin Rikos ja rangaistus lukematta sen takia, että melkein alussa on Raskolnikovin pitkä uni hevosen kuoliaaksi pieksämisestä. Olen samaa mieltä Graham Greenen kanssa, alitajunta on kirjailijan paras apulainen. Hän kirjoitti muistelmansa vuonna 1980, neekeri ei tainnut olla silloin vielä poliittisesti epäkorrekti sana. Muistelmissa on paljon muutakin kirjailijan työtä koskevaa, mitä tekisi mieleni siteerata ennen kuin palautan kirjan kirjastoon. Tämäkin on niin totta: ”Menestys on vaarallisempaa kuin epäonnistuminen…”

Books from Finlandin 40-vuotissynttäreitä vietettiin perjantaina kruununhakalaisella takapihalla auringon paisteessa. Otin kuvan lahjapöydästä. Paras lahja olisi ollut jos ulkoministeriö olisi peruuttanut tekemänsä kulttuurivihamielisen päätöksen lakkauttaa määrärahan, jolla Books from Finlandia on tilattu lähetystöihin. Asia meni keväällä ohi jotenkin huomaamatta. Siitä ei tehty julkisuudessa suurta numeroa. Lordin kasvojen paljastaminen olisi paljon isompi juttu. Olisikohan auttanut jos oli laadittu vetoomus, kerätty nimiä ja lähetetty vetoomus Erkki Tuomiojalle?

Googlism.com will find out what Google.com thinks of you, your friends or anything!.

Googlism. com löytyi täältä: Lyhyt.vuodatus.net. Lyhyt on verkkoloki eli weblog sanan alkuperäisessä merkityksessä. Sen kirjoittaja, nimimerkki ”Heikki Waan” linkittää lyhyiden kommenttien kera verkosta löytämiinsä hyödyllisiin ja hauskoihin saitteihin. Sieltä löytyy Eino Leinoa Turun murteella, linkkejä Harry Potter- sanakirjoihin ja moniin muihin sanakirjoihin, anagrammi-robotteihin, palindromeihin ja vaikka mihin. Käykää tutkimassa.

Kokeilin mitä Googlism. com ajattelee tästä blogista ja sain tulokseksi Sanoille ”1-vuotissyntymäpäivärunon.”

Googlism for: Sanat

sanat is the same as for the flying reindeers
sanat is "literally the planetary logos himself"

sanat is actually an art
sanat is a lake that was formed by the mass suicide of king zolods dwarves in the great war

sanat is the main culprit
sanat is an adjunct professor at american university in washington
sanat is my best friend whenever we are around one another
sanat is simply and only a translocation of the word
sanat is a collection of articles by mainly finnish folklorists

sanat is equipped with the latest computer technology
sanat is a lifetime member of the theosophical society

sanat is trying to bring k back

Kymmenen suosituinta hakusanaa, joilla Sanoihin on tultu vuoden aikana:

1789 11.52% sanat 500 3.22% anita 499 3.21% konkka 282 1.82% sanoja 276 1.78% erektio 203 1.31% skype 177 1.14% berliinin 176 1.13% muuri 135 0.87% iskelmien 129 0.83% testi 123 0.79

Kauas pilvet karkaavat...

Päässä on soinut kaiken päivää laulu Kauas pilvet karkaavat, johon Jarkko Laine teki sanat. Viime yönä näin Jarkon unessa. Uni tuntui niin merkityksettömältä että en vaivautunut heräämään ja kirjoittamaan sitä muistiin ja mieleen jäi vain tämä fragmentti: Hän ehdotti minua Kirjailijaliiton johtokuntaan, ehdotus sai kannatusta ja minut valittiin. Unessa oli sen verran todellisuuspohjaa, että monta vuotta sitten hän kysyi haluaisinko johtokuntaan, ja minä sanoin, että en ole kiinnostunut. En olisi muistanut koko asiaa, ellei alitajunta jostain syystä olisi palauttanut sitä mieleen yöllä. Kun avasin iltapäivällä sähköpostin, siellä oli viesti että Jarkko on kuollut yöllä. Nyt ihmettelen yrittikö alitajunta viestiä jotain mitä en pystynyt käsittämään enkä ottamaan vastaan. Mutta unessa ei ollut ahdistusta eikä pahaa tunnelmaa, minkä torjunta tavallisesti synnyttää.

Jarkko oli kissojen ystävä ja hyvän kirjallisuuden puolestapuhuja. Harvalla kirjailijalla oli yhtä laajaa kirjallisuuden tuntemusta kuin hänellä. Tutustuin häneen 60-luvun lopulla Arto Kytöhongan kautta. Hänellä ja Artolla oli Eerikinkadulla yhteinen työhuone jossa kävin joskus luentojen jälkeen istuskelemassa ja juttelemassa. Kirjoista siellä puhuttiin ja maailmaa parannettiin. Jarkko muisti ne tapaamiset paremmin kuin minä. Hän muisti jopa sen että olin suuri junamatkailun ystävä ja että halusin matkustaa Vladivostokiin ja takaisin junalla mikä sivumennen sanoen oli mahdottomuus siihen aikaan, koska Vladivostok oli suljettu kaupunki. Seitsemän vuotta sitten hän soitti minulle ja sanoi, että nyt olisi tarjolla 7000 kilometriä pitkä junamatka, ei kylläkään Vladivostokiin vaan Eurooppaan, haluanko lähteä? Olen hänelle kiitollinen siitä matkasta, koska tutustuin sillä matkalla Jacques Joeutiin ja hänen kauttaan Oulipo-ryhmään.

Olen kiitollinen Jarkolle siitäkin että minusta tuli Tammen kirjailija. Kymmenen vuotta kestäneen kirjoitusblokin jälkeen olin saanut aikaan epämääräisen läjän kirjoitettua paperia, jota luulin romaaniksi Tammen Matti Suurpää lähetti läjän edelleen Jarkolle luettavaksi. Jarkko löysi siitä läjästä jotain hyvääkin ja antoi myötämielisen lausunnon, minkä jälkeen läjästä alkoi muotoutua romaani nimeltä Tytär. Jarkko itse ei kertonut osuuttaan, vaan Suurpää paljasti myöhemmin kuka käsikirjoituksen lukija oli ollut.

Tämän päivän merkinnästä tuli erilainen kuin olin alun perin aikonut. Vuosi sitten päivälleen aloitin Sanat- blogin ja minun piti kirjoittaa tänään syntymäpäiväpostaus, mutta jääköön toiseen kertaan

Samuli Paronen, tietokone ja minä

Minun tietokoneeni on menossa taas huoltoon, nyt mikki- ja Skype-ongelman takia.mihin ole löytynyt ratkaisua vaikka kaikki konstit on koeteltu. Jospa ne seillä huollossa keksivät vian. Onneksi koneella on vielä takuuaikaa jäljellä.

"Ne vihjas tietokoneeseen, tuntuivat pitävän sitä erehtymättömänä yliolentona, se oli niille kuin joku tekninen paavi jota ei saa ainakaan julkisesti syyttää erehdyksestä, niillä olikin kehitetty erityinen sanasto semmoisia tapauksia varten niin ettei tämä kone tullut loukattua. Tästä oli vähän kinaa, mutta tuskin minä pystyin asenteeseen mitään vaikuttamaan," kirjoittaa Samuli Paronen kirjeessään Hannu Mäkelälle ( Samuli, Otava 2006, s.155)

”Ne” ovat verobyrokraatteja, jotka haluavat laittaa verolle Parosen kirjailija-apurahan. Mikään ei ole muuttunut kolmenkymmenen vuoden takaisista ajoista, ihmisten elämä ei ole yhtään sen paremmaksi kuin se elämä mitä Paronen kuvaa romaaneissaan, pikemminkin se on muuttunut pahemmaksi. Ihmisiä pompotellaan byrokratian käsittämättömissä kiemuroissa. Tänään Hesarin Mielipide- osastossa oli kirjoitus millaiseen umpikujaan vaikeata masennusta sairastava ihminen voi joutua. Hänelle ei myönnetä asumistukea liian korkeiden aiempien tulojen vuoksi, eikä hän saa toimeentulotukea, koska hänen leskeksi jäänyt äitinsä asuu jakamattomassa omistusasunnossa, joka pitäisi realisoida rahaksi. Lisäksi Kela on pannut takaisinmaksuun opintotuen. ” Kenen päätöksellä ihmiset jätetään näin yksin? kysyy kirjoittaja. Hän kirjoittaa sairaan ja maksukyvyttömän sisarensa puolesta. Tämä on Parosen kirjojen maailmaa.

Minua Parosen romaanit innoittivat aikoinaan tekemään gradun. Olin siihen aikaan jungilainen ja tulkitsin tulkitsin hänen kirjojaan jungilaisin käsittein, mutta gradu meni lävitse ja arvosanaksi tuli magna cum laude, vaikka professori ( Anna-Mari Sarajas) olikin sitä mieltä, että on vähän yksisilmäistä tulkintaa. Olen nykyään samaa mieltä.

Minulle ei ole selvinnyt, mikä sai Samuli Parosen innostumaan esikoisromaanistani ( Irti, 1970) niin paljon, että hän kirjoitti siitä hyvän ( ja elämänsä ainoan kritiikin) Parnassoon. Ehkä toinen Samuli eli Samuel Beckett oli se näkymätön linkki. Hänellä oli suuri vaikutus minuun nuorena,. Kun luin häntä, tajusin että näinkin voi kirjoittaa, ei tarvitse kirjoittaa kuin Dostojevski ja muut suuret venäläiset klassikot. Mutta ei Beckettin vaikutusta näy esikoiskirjassani. Kenties Parosta kiinnosti siinä kirjassa kuvaus mielisairaalasta ja avioliitosta, joista en anna kovin mairittelevaa kuvaa. Kun lopulta kahden vuoden kuluttua (luultavasti Kalevi Seilosen ehdotuksesta) sain aikaiseksi kiitoskirjeen Paroselle, hän kirjoitti vastauskirjeessään, että ” minä opin kunnioittamaan kirjoja niin että vasta Peketi vapautti siitä kohmeesta kynän.” Minun kirjeeni hänelle ei ole säilynyt, enkä muista mitä kirjoitin hänelle. Kirjeenvaihto taisi jäädä siihen. En ehtinyt kirjoittaa, minulla oli siihen aikaan elämän ruuhkavuodet: olin kahden pienen lapsen yksinhuoltaja, kävin töissä, opiskelin ja jossain välissä yritin kirjoittaa toista romaania, josta ei tullut mitään.

Kaksi Samulia: Samuli Paronen ja Samuel Beckett

PS. Jos haluatte osoittaa mieltä Lukashenkaan vastaan niin alla olevassa
osoitteessa se on mahdollista

Please condemn the elections in Belarus by writing to the
President:

http://president.gov.by/eng/president/mail.shtml

or President of the Republic of Belarus
Karl Marx Str. 38
220016 Minsk
Belarus

Now is the most important time for the young people who are
struggling for free and fair elections in Belarus. Though the
demonstrations are not so massive, nothing like the demonstrations
on Sunday and a tent village in the center of Minsk has happened
for ten years. Young people standing in the Kastrychnickaya Square
need the attention of the international community to protect them
from violence.

Mitä on edessäsi?

Kirogurun ketjutehtävä kaikille blogisteille:

Ohjeet: 1. Julkaise tai selosta omassa blogissasi se kuva, taulu tai maisema, joka on silmiesi edessä (monitorin takana) päivästä toiseen, ja jota pakostakin, ja usein luonnollisesti tyhjin silmin katsot, kun aivosi tapailevat sopivaa sanamuotoa tai kun yksinkertaisesti unohdut päiväuniisi. 2. Haasta ystäväsi samaan ja linkitä.

Tavoite: Tämä lienee liian utooppista, mutta perustetaan ainakin hengessä webiaalinen ketjugalleria.

Kuva on elämäni ensimmäinen digikameralla otettu valokuva. ( Vanhuuden hyviä puolia: voi häpeilemättä avata joululahjansa jo ennen joulua). Monitorin takana kirjahylly, jossa on sanakirjoja, italialainen klovni (marionetti) ja Dostojevski, jonka mahassa on Tolstoi, Puškin, Gogol, Tšehov ja Brodsky. Dostojevski näyttää kärsivältä, olisikohan hänellä mahavaivoja. Hän muistaa jotenkin isääni. Tai isäni ehkä alkoi muistuttaa häntä, kun käänsi niin paljon hänen kirjojaan. ostin Dostojevskin Pietarista, marionetin sain pojaltani lahjaksi kauan sitten. Pidän marionetista enemmän kuin Dostojevskista. Katselen mieluummin näytönsäästäjää, siellä vaihtuvat Cézannen maalaukset.

Merkkipäivä

Tänään on Rainer Maria Rilken syntymäpäivä. Hän syntyi 130 vuotta sitten Prahassa. Hänen muotokuvansa ( oikealla) on maalannut Lulu Albert-Lasard, jonka kanssa hänellä oli myrskyinen suhde. Myös Lou Andreas-Salomé. Nietzschen rakastettu oli yksi Rilken elämän ( monista) naisista. Rilkestä enemmän täällä. Rilken Duinon elegiat ilmestyivät suomeksi vuonna 1974 Aila Meriluodon kääntäminä. Olen silloin alleviivannut 7. elegiasta kaksi riviä:

Mitä kohtalo muuta on kuin lapsuuden tihennys;

ja

Rakas, vain sisimmässä on maailmaa. Pelkkää muuntumista on elämä…

Tänään kävi 10.000 vierailija ( unique visitor) Sanat- blogissa sen jälkeen kun syyskuussa asensin sivulle ExtremeTracking-laskurin. Hän oli satunnainen kävijä Länsi-Suomesta. Hän tuli Google-haun kautta ja etsi täältä Kalevalan miehiä.

Sirkka Turkan syyspäivä

Karri Kokko, Parnasson toimittaja on käynyt tapaamassa Sirkka Turkkaa lokakuisena aamuna Mustiossa. Kaksikymmentäkaksi vuotta sitten, silloinkin lokakuussa Runous-lehden päätoimittaja Kalevi Seilonen kävi tapaamassa Sirkkaa. Sanon tuttavallisesti Sirkka, koska olimme koulutovereita ja filosofoimme Munkkiniemen rannoilla ja Kalastajatorpan kallioilla elämästä ja taiteesta, musiikista muistaakseni enemmän kuin kirjoista, koska Sirkka soitti siihen aikaan viulua koulun orkesterissa.

Näin kirjoitti Seilonen: ” On lokakuun 21. päivä. Ulkona hämärtää jo. Saunamökin ikkunasta näkyy järvi, maisemassa on syksyn värit. Viski-koira lojuu nojatuolissa ja kuuntelee, kun Sirkka Turkka puhuu runoistaan, ajatuksistaan ja matkoistaan.” ( Runous 1/83). Ja näin puhui Sirkka:

”Keitä runoilijoita mä diggaan? En tiedä. Kyllä mä ennen osasin luetella, joskus 70-luvun alussa. Tietysti Neruda ja Lorca, ne minä muistan – ja sitten Ekelöfin ja Björlingin. Vallejosta minä tykkään tietysti. Runoissa ei vaikuta varmaankaan ensin rakenne, vaikka rakennehan on usein aika tärkeä. Taitavuus jää aina omaan arvoonsa. Kai se on se fiilis ja osumatarkkuus, ettei runossa haikailla tai pelata liikaa, että se on tarpeeksi tiivis, mutta sitten tarpeeksi väljä niin kuin koiranpennun turkki, muutaman numeron liian iso, siis siinä mielessä että siihen jää liikkumavaraa.”

Tasapäisyyden terrorista Sirkka sanoi näin:

”Minä olen väsynyt turhanpäiväiseen hössötykseen mitä ihmiset tekevät hirveän paljon, komentelevat että sinun täytyy olla niin ja niin. Suurin osa massasta yrittää tappaa, ne on kuin kusiaiset nilkassa suoraan sanoen. Jos olet jollakin tavalla erikoinen, se kyllä yritetään… Siis tasapäisyyttä, sehän suojaa, totta kai eläinlaumassakin on oltava tasapäinen, muuten lauma ei ole suojattu. Me olemme uhkausmerkkejä, ollaan sitten millä tavalla tahansa, ja luova ihminen on kai kautta aikojen ollut sitä.”

Sanoi Pinter

Muistiinmerkitty Suomen Kuvalehdestä:

Näytelmänsä Syntymäpäiväjuhlat ensi-illan jälkeen Pinter sai kirjeen katsojalta.

»Tämä kirjoitti, ettei voi täysin ymmärtää näytelmää, jollei kirjailija selitä hänelle, kuka päähenkilö on, mistä tämä on peräisin, ja onko oletettavaa, että tämä on normaali. Pinter vastasi: En voi täysin ymmärtää kirjettänne, jollette selitä, kuka olette, mistä olette peräisin ja onko oletettavaa, että olette normaali.»

Pinterin vastaus huvitti minua suuresti. Artikkelin Pinteristä voi lukea kokonaan täältä.

Kuinka kirjoitan kirjan? pohtii joku joka on tullut tänne Google-haulla (18 000 osumaa). Toivottavasti hän löytää vastauksen kysymykseensä. Täältä sitä vastausta ei löydy. En usko että siihen kysymykseen on olemassakaan mitään yleispätevää vastausta, koska jokainen kirjoittaa tavallaan, ja minun sekava harhapoluille ja umpikujiin eksyvä tapani ei ole sovi kenellekään. Kun kirja lopulta on valmis, ihmettelen miten olen saanut sen aikaan. ”There isn’t any secret. You sit down and start and that’s it. ( Ei ole mitään salaisuutta. Istut aloillesi ja aloitat, siinä se), sanoo Elmore Leonord kirjassa johon on koottu kirjailijoiden ajatuksia kirjoittamisesta. Kirjan nimi on Advice to Writers, toim, Jon Winokur. Toinen neuvo David Wallenchinskylta: ”Älä puhu kenellekään kirjastasi äläkä näytä sitä kenellekään ennen kuin se on valmis, koska silloin hajotat energian joka sinun pitäisi panna kirjaasi” Minun kokemukseni mukaan se on totta. Sitä paitsi jotain muutakin katoaa kuin energiaa, kun puhuu tekeillä olevasta kirjastaan. Niin kävi kun yritin kirjoittaa Äitini tarinaa, puhuin siitä liikaa liian monille ihmisille. Kaksi vuotta kirjoitin kirjoittamistani, kesällä panin sen hyllylle, koska se meni niin pahasti jumiin.

Aiheeseen liittyen: uutuuksien listalta löytyi Kirjaksi –niminen blogi. Käsikirjoitus on kustantajakierroksella ja paniikki on iskenyt. Tuttu tunne. Vaikka kirjoja olisi ilmestynyt jo muutama, niin paniikki tulee aina, kun sen päästää käsistään. Kirjoittaja sanoo itseään harrastajakirjoittajaksi, mutta kaikki ovat alussa harrastajakirjoittajia ennen kuin heistä tulee ammattilaisia noin kahden kolmen kirjan jälkeen.

Natalia Ginzburgin sanoja kirjoittajille Kirjailijan päiväkirjassa ( 24.10.05). Sieltä löytyy myös testi ajattelijoille ← tuossa suora linkki testiin.

Paul Auster ja minä

Motto: Todellista on vain sattuma ( Paul Auster)

Jostain syystä Sanat päivittyvät, vaikka minä en niitä päivitä. Se on siis minun haamuni. No niin, etten kokonaan unohtaisi mitä Paul Auster sanoi viimeviikolla telkkarissa, kirjoitan nyt mitä hänen sanomisistaan muistan. Sen nyt ainakin, miten syvästi hän vihaa Geroge W. Bushia. Kukapa täyspäinen amerikkalainen ei vihaisi.

Hän sanoi kirjoittamisesta, että se on sairaus joka tarttuu joihinkin ihmisiin, ja että hän on niitä kirjailijoita jotka takertuvat yhteen aiheeseen. Hän ei valitse aihetta, vaan alitajunta valitsee aiheen, se ei ole tietoinen valinta. ”Elän unen sisällä ja yritän ottaa selville mitä se on.” Kun hän aloittaa uuden, hänen täytyy opetella kirjoittamaan, aina uudestaan ja uudestaan. Kirjoittaminen kestää vuosia - kymmenenkin vuotta elämää saman kirjan kanssa. ”Yritän kirjoittaa sivun päivässä, parhaana kaksi Hidas kirjoittaminen sopii minulle.” Hän on käsityöläinen, hän kirjoittaa kynällä saman kappaleen monta kertaa ja vasta sitten kun se tuntuu hänestä valmiilta, hän kirjoittaa sen koneella.

Tuo kaikki mitä hän sanoo kirjoittamisesta on tuttua minulle, paitsi että en enää kirjoita kynällä kuin öisin unia, ja matkoilla havaintoja ja ajatuksia muistikirjaan. Olen aina ollut hidas kirjoittaja, ja mitä vanhempi, sitä hitaampi. Jos en saa alitajuntaa liikkeelle, kirjaa ei synny. En pysty viemään loppuun asti aiheita, jotka olen keksinyt päässäni. Alitajunta on kiinnostunut vain rajallisesta määrästä aiheesta ja ne liittyvät aina tavalla tai toisella tunteiden historiaan.

”Kirjailija on aina ensin lukija, poikkeuksia ei ole,” Auster sanoi. Hän luki mitä sattui, kunnes 15-vuotiaana kohtasi Dostojevskin Rikoksen ja rangaistuksen ja luettuaan sen ajatteli, että jos kirjat ovat tuollaisia, haluan kirjoittaa. Minulle Rikos ja rangaistus oli samanikäisenä kirjallinen herättäjä. Rakastuin Dostojevskiin päätä pahkaa ja halusin tulla hänenkaltaisekseen kirjailijaksi. Se oli kohtalokas rakastuminen. Esikuva oli niin korkealla, että kaikki mitä yritin kirjoittaa, tuntui sen rinnalla surkealta räpellykseltä. Kesti kauan ennen kuin tajusin, että en voi kirjoittaa kuin Dostojevski, koska en ole hän. Ehkä Austerillakin oli samankaltaisia vaikeuksia vapautua suuren kirjailijan varjosta.

Austerin kirjailijan oppivuodet kestivät kauan. Vasta kolmenkymmenen ikäisenä hän oli jossain määrin tyytyväinen teksteihinsä ja alkoi näyttää niitä muille. Hän sanoi, että ei osannut kirjoittaa fiktiota. Hänen ensimmäinen julkaistu kirjansa oli Yksinäisyyden äärellä ( 1982). Se ei ole fiktiota. Ensimmäinen fiktiivinen teos Lasikaupunki ( New York –trilogian ensimmäinen osa) ilmestyi vuonna 1985. Auster sanoi tv-ohjelmassa, että 17 kustantajaa hylkäsi sen. Tästä asiasta en ole ihan varma, koska eräs kollegani sanoi, että se oli Yksinäisyyden äärellä, jonka hylkäsivät. Sivumennen sanoen Samuel Beckettin esikoisromaanin hylkäsi 32 kustantajaa. Suomessa tuollaisiin ennätyslukuihin ei pääse, ei ole tarpeeksi kustantajia. Hylkäämisten määrästä päätellen hylkääminen ei ole pahasta, ainakaan niille joista kehittyy myöhemmin maailman luokan kirjallisuustähtiä ja nobelisteja.

Minun suhteeni Austeriin on vähän outo. Alan aina innolla lukea hänen uutuuskirjaansa, mutta jostain syystä se jää kesken. En osaa sanoa onko minussa vai kirjassa vika. Ainoat poikkeukset ovat olleet Yksinäisyyden äärellä ja Timbuktu, erään koiran( nimeltä Mr. Bones) tarina, jonka luin muutama kesä sitten Talin puutarhassa. Se tarina limittyy muistikuviini puutarhasta, ikään kuin Mr.Bones olisi juoksennellut puutarhan käytävillä. Mutta ei se ollut pelkästään koiran tarina, vaan myös runoilijan tarina, Austerin oma tarina ajalta jolloin hän oli tuntematon runoilija.

Yksinäisyyden äärellä -kirjan luin loppuun viime yönä. Pitkään aikaan mikään kirja ei ole koskettanut minua niin paljon. Hän kirjoittaa kirjan ensimmäisessä osassa näkymättömän miehen muotokuvan: ” Mikään ei herättänyt hänessä voimakkaita tunteita, eivät asiat eivätkä aatteet eivätkä ihmiset, ja koska hänellä ei ollut kykyä tai halua paljastaa sisintään missään oloissa, hän oli onnistunut säilyttämään elämään tietyn välimatkan, välttämään paneutumisen minkään ytimeen. Hän söi, kävi työssä, hänellä oli ystäviä, hän pelasi tennistä, eikä hän silti ollut läsnä. Hän oli sanan syvimmässä ja täysimmässä mielessä näkymätön mies. Näkymätön toisille ja mitä todennäköisemmin myös itselleen.” Näkymätön mies oli Austerin isä. Hieno tarina sekä isän että pojan yksinäisyydestä. Austerin varhaisin muisto isästä oli poissaolo, ja myöhempi muisto: kaipaus.

Kirjan toisen osan nimi on Muistin kirja, jossa Auster pohtii yksinäisyyden, muistamisen ja sattuman teemoja välimatkan päästä , kolmannessa persoonassa, silti oman elämänsä kautta. Olen kirjoittanut jo niin pitkään tänään, että en jaksa enempää. Televisiossa hän sanoi, että ” kun olemme yksin emme, ole yksin. Meissä olävät muut ihmiset, heidän muistonsa. Täydellistä yksinäisyyttä ei ole."

PS. Kun etsin netistä Austerin kuvaa löysin hänen astrologisen karttansa. Hän on Vesimies , syntynyt helmikuun 3. päivä vuonnan 1947 ( Hah, ilmankos tuntui tutulta mieheltä, minun molemmat poikani ovat Vesimiehiä, samoin kuin minä.) Joku ranskalainen on tehnyt perusteellisen selvityksen Austerista tähtien valossa. Selvitys löytyy täältä.

Keskiluokan Zarathustra

”Mihin Jumalaa voi verrata? Ensimmäiseksi tietysti naisen pilluun, mutta mahdollisesti myös turkkilaisen kylpylän höyryihin. Joka tapauksessa johonkin sellaiseen, jossa henki voi tulla mahdolliseksi kun ruumis on tyydytetty ja kyllästetty nautinnolla, ja kaikki huolenaiheet ovat tiessään,” pohtii Michel, Michel Houellebecqin romaanin Oikeus nautintoon ( suom. Ville Keynäs, 2002) päähenkilö. Kauniisti sanottu naisen pillusta, tuosta ikiaikaisesta nautinnon lähteestä.

En ole vielä päässyt perille, miksi hän kuohuttaa ranskalaisia. Oikeus nautintoon -romaanissa, jota parhaillaan luen, on nimensä mukaisesti paljon eroottisia kohtauksia, mutta ei niiden luulisi hätkähdyttävän ranskalaisia. Houellebecq ei ole pornografinen kirjailija. Hän analysoi kirjassaan hedonistista kulttuuria, seksiturismia ja sen ympärillä pyörivää matkailubisnestä, mutta hän ei moralisoi, vaan panee itsensä likoon. Hänen neljäkymmentä vuotta täyttänyt päähenkilönsä on inhimillinen hedonisti, hän pelkää vanhenemista ja nautinnon menettämistä niin kuin ihmiset pelkäävät sitä mikä ei ole vielä tapahtunut - nuorena keski-ikäistymistä, keski-ikäisinä vanhuutta ja vanhoina kuolemaa - ja näkevät vastenmielisinä itseään kymmenen, kaksikymmentä vuotta vanhemmat ihmiset, koska näkevät heissä oman tulevaisuutensa.

Uuteen Paris Match –lehteen, josta tämän kirjoituksen otsikko on peräisin, on poimittu Houellebecqin äsken ilmestyneestä romaanista muutamia sitaatteja, yksi niistä kuuluu:

”Nuoruus, kauneus, voimakkuus: fyysisen rakkauden arvot ovat täsmälleen samoja kuin natsismin arvot.”

Ja toinen: ” Nykymaailmassa voi olla ryhmäseksin harjoittaja, bi, transu, eläimiin sekaantuja, S/M, mutta on kielletty olemasta vanha.”

Vaikuttaa vähän siltä Paris Matchin jutun mukaan, että Houellebeqcin vanhenemisen pelot ovat syventyneet ja maailmankatsomus synkentynyt entisestäänkin. Valonpilkahdusta ei näy missään päin.

Ei minusta vanheneminen nyt niin kamala asia ole, siihen tottuu. Sitä voi nauttia muustakin kuin seksistä. Minun vanhenemisenpelkoni oli pahimmillaan 28-vuotiaana, silloin tuntui siltä että elämä on takanapäin eikä mitään ole enää odotettavissa, ei ainakaan mitään parempaa, ja maailmakin oli kamala paikka, rikkaat riistivät köyhiä, Afrikassa kuoltiin nälkään ja Vietnamissa sodittiin. Maailma tuskin koskaan muuttuu paremmaksi, se kehittyy aina vain huonompaan suuntaan, vuosituhannesta toiseen.

Ja vielä yksi sitaatti Houellebecgilta, romaanista Oikeus nautintoon. Se liittyy vieressä olevaan Houellebecqin kuvaan, jossa hän pitelee pessimisti Schopenhauerin espanjankielistä kirjaa kädessään:

”Schopenhauer kirjoitti, että omasta elämästään muistaa vain vähän enemmän kuin jostakin lukemastaan romaanista. Kyllä, niin se juuri on: vain vähän enemmän.” Miten lohdullista!

Lisää Houellebecqista täällä: Todellista sinkkuelämää.

Michel Houellebecq - Miten kirjailija runtataan hellästi

Emily Eakinin artikkeli The Guardian –lehdessä kaapattu Pierre Assoulinen blogin kommenttiosastosta 28.8.05, liittyy kirjoitukseen Kohukirjailija Michel Houellebecq

November 19, 2000

He's a sexist Stalinist eugenicist. He's also a pornographer and a homophobe. So how did best-selling author Michel Houellebecq become a hero in literary France?

Emily Eakin

Anomie is a disease which disproportionately afflicts French novelists. But even by the standards of the country that gave us Proust (a bedridden neurasthenic) and Sartre (the author of Nausea), Michel Houellebecq represents a particularly acute case. Houellebecq is France's biggest literary sensation in 20 years - and his suffering is enormous.

To spend a weekend in his company is to become an unwitting participant in a sensory-deprivation experiment. External stimuli are reduced to a minimum. Physical movement is discouraged. Likewise, talking and eating, and any other activity that might detract from the primary objective - getting from Saturday morning to Sunday night with as little conscious awareness as possible. Living outside Dublin, where Houellebecq moved from Paris last year, helps: he knows almost no one in the city, and doesn't like to speak English.

When I rang the bell of his suburban town house in June, I was the first person to have done so in quite some time. Houellebecq answered the door in stockinged feet, blinked at me with his sad, brown eyes and ushered me into the living room. He curled up in a chair with a pack of Silk Cuts and a bottle of Jim Beam and hardly moved for the entire weekend. He murmured obligingly in response to my questions, but finishing a sentence often proved beyond him. Whatever energy he had seemed mostly consumed by the quiet labour of existing.

Houellebecq's wife, Marie-Pierre, came and went, refilling liquor glasses and emptying the ashtray. By late afternoon, the room was choked with smoke, and Houellebecq was no longer sober. Through a door, half hidden behind some drapes, was a balcony and directly beyond it the gray expanse of the Irish Sea. When I asked Houellebecq when the tide came in, he seemed taken aback. 'I know it moves,' he reflected, 'but we shut the curtains.'

By the time we sat down to dinner - in the living room - he was too inebriated to eat. He picked at his boiled crab and got some of it on his sleeve. His head began to nod; his eyelids drooped. But for the first time all day, he looked almost cheerful. 'I am the star of French literature,' he slurred. 'The most radical one of all.' He reached over and petted my knee. 'What's your name again?' he mumbled. 'How would you like to be in my erotic film?'

In France, Houellebecq (pronounced Well-beck) is famous for being a lot of things. Being a pitiful shut-in, however, is not one of them. To 20-somethings, he's a hero; to baby boomers, he's a menace to society. He is also considered by turns a pornographer, a Stalinist, a racist, a sexist, a nihilist, a reactionary, a eugenicist and a homophobe. About the only thing the French seem to agree on about Houellebecq is that he is the first French novelist since Balzac whose work captures the social realities of contemporary life.

It's an extraordinary claim - all the more unlikely given Houellebecq's palpable aversion to the world. But then, 'extraordinary' is the word that best sums up Houellebecq's career. A few years ago, he was an obscure poet and recovering mental patient with a single novel under his belt and a day job debugging computers at the French parliament. Then in 1998, he published Les Particules Elémentaires (The Elementary Particles). A novel overflowing with anguish and graphic descriptions of anonymous sex, it sold 300,000 copies and incited a national verbal slugfest unlike anything France had ever seen.

Debated on the front page of Le Monde and denounced by the Catholic press, the book bitterly divided the jury of the Prix Goncourt, France's top literary prize. (The award went to someone else.) Meanwhile, French Gen X'ers launched a Houellebecq fan club on the internet to discuss his philosophical kinship with Nietzsche and Celine. 'Suddenly, it's a question of agreeing or disagreeing with The Elementary Particles, the same way one had to agree or disagree with Picasso's Guernica,' Le Monde grumbled.

Houellebecq is now, at 42, a wealthy one-man multimedia franchise. He has ventured into music (he has recorded a CD of his poems and tours France with a rock band) and TV (he is directing an erotic film for the Canal Plus network), and his face is splashed across billboards in the Métro. Hoping that he will prove just as provocative - and bankable - in English, Knopf has brought out The Elementary Particles in translation this month, according it the kind of print run (40,000 copies) rarely lavished on a foreign novel.

It's a quixotic wager. Houellebecq's book is an original work of art - ironic, intelligent and as airtight and elegant as a geometry proof. It is also considerably bleaker than any French sex-and-death novel in recent memory. The Elementary Particles tells the story of Bruno and Michel, a pair of half-brothers who are palmed off to grandparents at a tender age by irresponsible hippie parents. Bruno grows up to become a self-loathing, sex-obsessed psychiatric patient who, though 'prepared to go to the ends of the earth' for nubile flesh 'wrapped in a miniskirt', is rarely satisfied. He abandons the one woman who loves him, when she becomes a wheelchair-bound invalid. As for Michel, he becomes a chronically depressed molecular biologist who commits suicide off the Irish coast - but not without leaving a blueprint for establishing a new species of perfectly rational human clones, the only hope for saving mankind from self-destruction.

The wretched characters, affectless prose and clinical descriptions of group sex ('Bruno and Rudi took turns penetrating Hannelore') are deeply disturbing. But the French took exception to something else: the book's militant ideology. The Elementary Particles takes pains to ensure that we don't see Bruno and Michel merely as products of bad parenting or dumb luck. Rather, they are victims of a culture awash in post-1960s values. Over the course of the novel's 272 pages, Houellebecq catalogues a daunting number of alleged scourges - the free market, New Age mysticism, legal abortion, skyrocketing divorce rates, materialism, debauchery - and lays them at the door of counterculture idealism. According to the novel's freewheeling historical logic, the 1960s begat not peace and prosperity but selfishness, misery and violence. 'In a sense,' muses Bruno in a characteristic aside, 'the serial killers of the 1990s were the spiritual children of the hippies of the 60s.' For those fortunate enough to have avoided a criminal fate, the book implies, loneliness is the reward. 'We live in a world in which there are no more links,' Houellebecq told me. 'We're just particles. It's a simple metaphor.'

His biggest gripe, however, is about what has happened to sex. The Parisian swingers' club that Bruno frequents is the apotheosis of sexual liberation gone awry. Erotic possibilities abound, but sex in the club is ultimately another free-market competition, a contest stacked in favour of the strongest and most beautiful. Bruno doesn't make the cut. He ends up checking into a mental hospital, where he plans to spend the rest of his days on a regimen of drugs that kill his libido.

'In France, the sexual revolution never stopped,' Houellebecq said. 'Now you can do what you want. The problem is that people take no more pleasure in sex. For example, more and more white women don't want to go out with white men. They aren't virile enough. And white men, they want to go out with black or Arab women. It's not a question of race, but that sex is still forbidden to these women. That's the ideal: when you have freedom, but it's new.'

It is reckless armchair sociologising like this that gets him into trouble, a fact he cavalierly dismisses. 'What I write is the truth,' he told me serenely. Many Parisians disagree. In France, Houellebecq is infamous for giving Michel, his biologist anti-hero, the same last name - Djerzinski - as a high-ranking Stalinist official and then defending the gesture by saying Stalin wasn't such a bad guy. After all, Houellebecq told a French magazine that Stalin 'killed a lot of anarchists'. His antipathy for democracy ('Liberty is equivalent to suffering,' he said on French TV) has caused much hand-wringing among the intelligentsia. His confidence, however, remains unshakable. 'I find myself morally perfect,' he said. Or, as Marie-Pierre put it: 'Michel's not depressed. It's the world that's depressing.'

Initially, Houellebecq set out to change the world. His first novel, L'Extension du Domaine de la Lutte (Extension of the Battlefield), which appeared in 1994, features a physically repellent software technician whose unrealistic obsession is to find a woman who will have sex with him. Instead of losing his virginity, he ends up losing his life in a car crash. Houellebecq believed the book would force people to reconsider the premium we place on physical beauty. 'I was certain the novel would provoke social change,' he said. 'Now I think it was megalomania. When you go into a club today, you see the same behaviour as six years ago. A novel won't ever change the world.'

With The Elementary Particles, Houellebecq abandoned his fantasy of fixing the world and tried to imagine a more perfect one instead. The society of human clones at the end of the book approximates Houellebecq's idea of utopia. Freed from the shackles of sexual reproduction, Darwinian competitiveness vanishes. Gone, too, are egotism, violence and greed. As for sex, it exists purely for fun: equipped with pleasure sensors taken from the genitals of both sexes and distributed over the epidermis, each clone is a hermaphrodite destined to a life of 'new and undreamed-of erotic possibilities'. Houellebecq - who maintains an open marriage, frequents swingers' clubs and estimates that he sleeps with 25 women a year - said that he couldn't imagine anything nicer than 'having clitorises all over your body'.

Is Houellebecq, the sexual libertine, guilty of not practicing what he preaches? 'He's interesting because he's so contradictory,' said Frederic Beigbeder, a French novelist. 'He says the world is a nightmare, because we are creatures of our desires, and that individual liberty drives us to destruction and despair. He says all this, but he does the exact opposite in his life. In a sense, he is the ultimate example of what he hates.'

Houellebecq's friends don't wonder at his self-imposed exile abroad. They wonder at his being alive at all. 'He has suffered a lot,' Beigbeder said. 'I think he has come back from a place where a normal person would have committed suicide. And that explains everything.' He was born on the French island of Réunion, off the coast of Madagascar, in 1958, the son of a mountain-guide father and a physician mother. Like the parents of his ill-starred protagonists, Houellebecq's own were hippies, committed neither to each other nor to child rearing, and at the age of six, Michel was shipped off to a grandmother south-west of Paris. He has no idea where his parents are today - or even if they are alive.

During high school, Houellebecq spent hours by himself watching trains at the station next door. 'I would get on them and go nowhere,' he recalled. 'Just get on, get off.' He was frequently depressed. Beigbeder realised just how depressed one evening not long ago, when he popped a Moody Blues ballad into his CD player and saw Houellebecq burst into tears: 'He started crying, crying. Finally he explained that at all the parties when he was 18, all the boys and girls slow-danced to this song, but he was alone and no one talked to him because he was ugly.' Then again, Beigbeder said dryly, Houellebecq 'loves pathetic - all his work is about being pathetic'.

At 18, Houellebecq was rejected for French military service because of a morphine addiction. In 1980, he graduated from college with a degree in agricultural engineering. He married, had a son and divorced. Within a few years, he was unemployed, drinking heavily and in and out of mental hospitals, where he was treated for anxiety. 'Until I met writers, the most interesting people I knew were in asylums,' he said. Around the same time, he began to publish poems. But it wasn't until he took a job as a software technician in 1991 that he found his true subject as a novelist - the everyday routine of a working stiff.

L'Extension du Domaine de la Lutte contains the first articulation of Houellebecq's grand theme: free choice for all is misery for most. 'In a perfectly liberal economic system, some will accumulate considerable fortunes; others will wallow in unemployment and misery,' explains his narrator. 'In a perfectly liberal sexual system, some will enjoy a varied and exciting erotic life; others will be reduced to masturbation and solitude.' Virtually ignored by the press, the book sold 20,000 copies thanks to word of mouth. The succès de scandale of The Elementary Particles four years later assured his literary ascendancy.

It was a remarkable coup. In a country where writers are overwhelmingly upper class and products of the grandes écoles, Houellebecq was an affront. He was a petit bourgeois from the provinces with a trade-school degree. Moreover, he was indifferent to French literature. His closest precursor was the British writer Aldous Huxley, whose Brave New World is equally obsessed with eugenics. His favourite book was The Magic Mountain, Thomas Mann's philosophical novel set in an asylum. 'In the French tradition, it's completely odd to put ideas in a novel,' Houellebecq said.

In some ways, Houellebecq's outsider status has actually worked to his advantage. For decades, French literature has foundered. The stalwarts of postwar fiction, novelists like Nathalie Sarraute, Marguerite Duras and Alain Robbe-Grillet, are either retired or dead, and the nouveau roman - a plotless, characterless exercise in abstraction - is widely considered an unreadable snooze. 'For years, French novelists haven't dared attack the big subjects,' lamented François Nourissier, president of the Prix Goncourt. 'There was the war in Algeria. Not a single novel! There has been this extraordinary upheaval in French society, which has become multiracial. No novel.'

Houellebecq's novel certainly attacks a big subject. But to write, as he does, that the 1960s were a fraud - that the student riots of May 1968 were more about errant individualism than glowing idealism - is seen by the liberal establishment as tantamount to sedition. 'We're all crushed by the weight of the 60s - in cinema, music, books,' said Guillaume Durand, a French talk-show host. 'And here's Houellebecq saying the 60s were nothing. It made people hate him.'

It also made him rich and famous, although hanging out with him in Dublin, you would never know it. His wardrobe - a pair of dingy chinos and a couple of flannel shirts - suggests graduate-student asceticism. Ditto his diet: coffee and tobacco leavened by the occasional bender. ('I don't like to eat,' he told me. 'I only like sex.') The bookshelves in his town house are cheap, and the wallpaper is beginning to peel. (Houellebecq and Marie-Pierre, whom he married in 1998, plan to move to a house on an island off the south-west coast of Ireland where there are more sheep than people.) Houellebecq said that having money has changed his life in one crucial respect only: it has allowed him to escape 'the nightmare' of being an employee. Fame is a more ambiguous blessing. 'It is too much pressure,' he complained. Then again, he conceded, 'my sex life is richer.'

But even that perk can't be depended upon to make celebrity worth the hassle required to maintain it. In July, Houellebecq left his Dublin hideaway to spend a week in Paris tending to his career. The trip produced nothing but irritation. At Flammarion, his publishing house, he met with his editor to discuss his latest work, a novella due out next month that features an actual extraterrestrial-worshiping cult on the Canary Islands. Fearing a lawsuit, Houellebecq's editor urged him to change the name of the cult. Houellebecq resisted. 'But I write about reality,' he grumbled.

He also met with a costume designer about the erotic short he is directing for Canal Plus. No one seemed to be keeping pace with the production schedule, and Houellebecq, who envisioned an all-female cast and a fairy-tale plot line that would allow for 'more shots of pleasure than of organs', still had only one actress lined up - his wife. He found a fresh prospect in the form of a lanky young publicist at Flammarion. When he complained to her about his troubles with the film, she volunteered for a part. 'But you haven't even seen the script,' he said dubiously. 'I don't care,' she replied. He dutifully took down her name and address, but even her evident enthusiasm - with its hint of sexual availability - failed to lift his spirits.

He had talked about going to Chris et Manu, a swingers' club, on Friday night, but when I called him, he was having second thoughts. He suggested I drop by his apartment in a see-through skirt instead. 'I don't really want to go out,' he said. 'I just want to have sex.' When this failed to elicit the response he was looking for, he made a feeble attempt at blackmail. 'We have reached the limit of talking,' he said. 'There are things only people who have physical relations with me get to hear.' When that, too, fell flat, he lapsed into a melancholy monologue. 'The journalist is the enemy of the groupie,' he said. 'The groupie exists just to have sex with. The journalist wants an interview, and the journalist usually wins. I'm on the side of the groupie, but I'm too passive to put up a fight.' Before I hung up, I asked him what he was going to do. 'Go to bed,' he sighed. It was eight o'clock.

Fortunately, Houellebecq has a few other ways of distracting himself besides sex. Writing, for example. There are always aspects of contemporary life to repudiate. He is already working on his next novel, which will be set in Thailand and include a broadside against Muslim fundamentalism. Then, of course, there is the living room in Dublin, the pack of Silk Cuts, the bottle of Jim Beam. Halfway through dinner on the night I visited, Houellebecq fell into a drunken stupor, his nodding head eventually landing on his plate next to a smear of mayonnaise. As the light faded outside and Marie-Pierre and I continued to talk, Houellebecq slept on. The last time I saw him that night, he was still slumped in his chair with his head against the table, the posture of a man engaged in a silent protest against the world.