maanantaina, lokakuuta 24, 2005

Sanoi Pinter


Muistiinmerkitty Suomen Kuvalehdestä:

Näytelmänsä Syntymäpäiväjuhlat ensi-illan jälkeen Pinter sai kirjeen katsojalta.

»Tämä kirjoitti, ettei voi täysin ymmärtää näytelmää, jollei kirjailija selitä hänelle, kuka päähenkilö on, mistä tämä on peräisin, ja onko oletettavaa, että tämä on normaali. Pinter vastasi: En voi täysin ymmärtää kirjettänne, jollette selitä, kuka olette, mistä olette peräisin ja onko oletettavaa, että olette normaali.»

Pinterin vastaus huvitti minua suuresti. Artikkelin Pinteristä voi lukea kokonaan täältä.


Kuinka kirjoitan kirjan? pohtii joku joka on tullut tänne Google-haulla (18 000 osumaa). Toivottavasti hän löytää vastauksen kysymykseensä. Täältä sitä vastausta ei löydy. En usko että siihen kysymykseen on olemassakaan mitään yleispätevää vastausta, koska jokainen kirjoittaa tavallaan, ja minun sekava harhapoluille ja umpikujiin eksyvä tapani ei ole sovi kenellekään. Kun kirja lopulta on valmis, ihmettelen miten olen saanut sen aikaan. ”There isn’t any secret. You sit down and start and that’s it. ( Ei ole mitään salaisuutta. Istut aloillesi ja aloitat, siinä se), sanoo Elmore Leonord kirjassa johon on koottu kirjailijoiden ajatuksia kirjoittamisesta. Kirjan nimi on Advice to Writers, toim, Jon Winokur. Toinen neuvo David Wallenchinskylta: ”Älä puhu kenellekään kirjastasi äläkä näytä sitä kenellekään ennen kuin se on valmis, koska silloin hajotat energian joka sinun pitäisi panna kirjaasi” Minun kokemukseni mukaan se on totta. Sitä paitsi jotain muutakin katoaa kuin energiaa, kun puhuu tekeillä olevasta kirjastaan. Niin kävi kun yritin kirjoittaa Äitini tarinaa, puhuin siitä liikaa liian monille ihmisille. Kaksi vuotta kirjoitin kirjoittamistani, kesällä panin sen hyllylle, koska se meni niin pahasti jumiin.

Aiheeseen liittyen: uutuuksien listalta löytyi Kirjaksi –niminen blogi. Käsikirjoitus on kustantajakierroksella ja paniikki on iskenyt. Tuttu tunne. Vaikka kirjoja olisi ilmestynyt jo muutama, niin paniikki tulee aina, kun sen päästää käsistään. Kirjoittaja sanoo itseään harrastajakirjoittajaksi, mutta kaikki ovat alussa harrastajakirjoittajia ennen kuin heistä tulee ammattilaisia noin kahden kolmen kirjan jälkeen.

Natalia Ginzburgin sanoja kirjoittajille Kirjailijan päiväkirjassa ( 24.10.05). Sieltä löytyy myös testi ajattelijoille ← tuossa suora linkki testiin.

12 kommenttia:

Kirsti kirjoitti...

Olen kyllä huomannut saman, on suuri vaara siinä jos puhuu tekeillä olevasta käsikirjoituksestaan. Houkutus siihen vain on niin suuri. Pari kertaa olen erehtynyt kustannustoimittajalle kertomaan millaista kirjaa olen tekemässä. Paha erehdys aina. Sen jälkeen tuntuu velvollisuudelta myös kirjoittaa niin kuin on puhunut, mutta eihän se välttämättä mene lainkaan niin. KIrjoittaessa voi tulla mieleen jotain ihan muuta ja sitä linjaa on pakko seurata tai homma jumittuu täysin.

Jonkin verran olen kuitenkin uskaltautunut puhumaan joistakin käsikirjoituksen nostamista ajatuksista blogissani. Olen saanut ihan käytännöllistä apuakin, siis esim. vinkkejä kirjoista jotka kannattaisi lukea yms. Mutta varovainen kannattaa tosiaan olla.

Prospero kirjoitti...

Tulevasta kirjasta tai käsikirjoituksesta puhumisessa on se hyvä puoli, että ssen jälkeen se kirja on pakko kirjoittaa.

Lähes päivittäin saan jo vastata kysymykseen:" Koska se sun novellikokoelma julkaistaan?" Siinä on kyllä se hyvä puoli, että nämä kyselijät sitoutuvat tietyllä tavalla kyselyillään ja intoilullaan ostamaan kirjan.

Anu kirjoitti...

Pinterin vastaus katsojalle ei kyllä naurattanut minua yhtään. Siitä tuli mieleeni Leena Krohnin vastaus omalle lukijalleen, mistä kirjoitin juuri omassa blogissani.

En oikein ymmärrä, mihin tuollaisella minun nähdäkseni jopa hiukan ylimielisellä suhtautumisella pyritään.

Jos tavallinen rivikatsoja tai -lukija haluaa ymmärtää lukemaansa, mutta hänellä ei ole välineitä siihen, eikö kannattaisi ennemminkin auttaa löytämään se olennainen kuin halveksua hänen tyhmiä kysymyksiään? Se voisi lopulta olla molemmille osapuolille hedelmällisempää.

Anonyymi kirjoitti...

Minusta kyllä saa vastata aivan samalla tavalla kuin kysytään, jos siis kysytään tyhmiä.

Ongelma on toisaalla. Tyhmyys on sekä surullinen että huvittava asia, riippuen vähän siitä mistä sitä katsoo, mutta kaikkein surullisin ja traagisin se on silloin, kun tyhmyyden ilmentäjä ei nähtävästi ollenkaan ymmärrä olevansa tyhmä.

Kaikki eivät ole yhtä älykkäitä. Sen lisäksi kaikilla ei ole samaa määrää mielikuvitusta. Kaikki eivät sitä paitsi edes pidä samoista asioista.

Kirjailijan tai minkä tahansa taiteen alueen ihmisen ja hänen yleisönsä välinen kommunikointi on ylipäätänsä ongelmallinen alue, enkä ole varma siitä pitäisikö kenenkään, koskaan, missään siihen ikinä edes ryhtyä.

Erityisyleisöksi kehittynyt kritiikki on sitten oma alueensa, jolla on aivan samantapaisia ongelmia, luulen että voivat kehittyä jopa kaameammiksi.

Yleensä kyllä kannatan keskustelua ja muutakin kommunikointia.

Terv.

Ripsa

Anita Konkka kirjoitti...

Anu,
ei ollut tarkoitus pahoittaa mieltä. Huvittavuuden taustalla ei ole ylimielisyys, vaan oma hämmennys vastaavassa tilanteessa, kun lukija kysyy miksi tämä tai tuo henkilö on sellainen kun on, käyttäytyy tai ajattelee poikkeavasti. Joskus kysymyksiin on liittynyt moraalista närkästystä siitä miksi kirjailija on tehnyt sellaisia henkilöitä. Sitä sitten yrittää selitellä jotain, tai menee mykäksi. Tilanne muuttuu hauskaksi jälkeenpäin, silloin kun joku toinen kirjailija, tässä tapauksessa Pinter selviää kiipelistä. No, hän onkin engelsmanni ja hallitsee sarkastisen huumorin.

Anu kirjoitti...

Anita, ei kannata huolestua, en pahoittanut mieltäni.

Jäinpä vain ihmettelemään joidenkin kirjailijoiden suhtautumista, kun olen törmännyt vastaaviin "puuskahduksiin" nyt pari kertaa peräkkäin.

Syynä voi tietysti olla hämmennys, mutta miksi sitä ei voisi myöntää? Onhan toki niin, ettei suoraa vastausta välttämättä löydy, mutta pitääkö se peittää sarkastiseen huumoriin? Lukija lienee kuitenkin esittänyt kysymyksensä aivan vilpittömin mielin.

Hillitty Kukko kirjoitti...

Minua Pinterin täydellinen vastaus huvitti kovasti. Se oli kysymykseen nähden ainoa oikea mahdollinen.

Hihittelee itsekseen -C-

Anita Konkka kirjoitti...

Jokaisella on omat omituisuutensa, minulla se että pidän sarkastisesta huumorista à la Pinter.

Anonymouksen kommenttiin viitaten siteeraan Somerset Maughamia aikaisemmin mainitusta kirjasta Advice to Writers: " It is dangerous to let the public behind scenes. They are easily disillusioned and they are angry with you, for it is the illusion they loved; they do not understand that what interests you is the way in which you have created the illusion[...]

Anonyymi kirjoitti...

Pahus sentään.

Unohdin kokonaan tuon näkökannan. Asia muuttuu monimutkaisemmaksi: kirjailija tms. luo fiktiivisen tarinan, henkilön tms. jonka perusteella yleisö sitten reagoi ja jos ei saa vastausta rupeaa kuvittelemaan tarinan luojan olevan tismalleen samalla tavalla omituisen tai kummallisen tai sarkastisen tms.

En pääse siitä tikittävästä ajatuksesta että taustalla on jonkinasteinen typeryys, jollainen yleensä on vielä hankittu ominaisuus ja josta pääsee suht. helposti eroon skarppaamalla aika pienellä energiamäärällä.

Mutta siis se kirjailija sitten? Minnekäs se otus laitetaan, kun se ei olekaan se mikä sen piti olla?

Hrmpfh. Tätä täytyy miettiä.

Ripsa

Anu kirjoitti...

Mutta eihän tyhmä kysymys suoraan kerro esittäjänsä älykkyydestä mitään, pikemminkin päinvastoin.

Minusta on rohkeaa ja fiksua uskaltaa kysyä myös tyhmiä kysymyksiä, jos haluaa selvittää itselleen jonkin asian. Vähemmän fiksu jättää kysymättä ja vain teeskentelee ymmärtävänsä.

Se, että tyhmään kysymykseen vastataan yhtä tyhmästi, onkin sitten oma lukunsa.

Anonyymi kirjoitti...

No, tässä alkuperäisessä Pinterin näyttelmän katsojan ja kirjailijan sananvaihdossa sanamuoto oli tismalleen sama.

Eikä Pinterin vastaus ollut tyhmä. Sehän kertoi vain katsojalle sen että menepäs kotiis ja rupea vähän ajattelemaan ja tule sitten takas kysymään.

Mutta siis kirjailijan keksimä maailma on illusorinen, sitä ei ole sellaisena olemassa ja joskus yleisö ottaa ja joko samaistuu tai menee ymmälleen, miten päin vain, mutta lopputulos on epäkommunikaatiota.

Että Anu, kaipaatko kultaisia käytössääntöjä vai rehellisyyttä? Kumpi auttaisi ymmärryksen alkuun?

Ehkä näsäviisaudesta ymmärrys ei suoranaisesti lisäänny, mutta kunhan katsoja on ensin ottanut ja suuttunut kunnolla, niin ehkä sen jälkeen seuraa aivotyötä.

Terv.

Ripsa

Anu kirjoitti...

Minusta näsäviisaat näpäytykset vain ovat täydellisen turhia ja suuttumuksessa hukkuu energiaa, jonka voisi käyttää rakentavamminkin.

Samalla vaivalla sitä kai pystyisi kertomaan, ettei asia ole aivan niin yksinkertainen, mitään muuta ei välttämättä edes tarvittaisi. Mutta ehkä ne jotkut kirjailijat sitten tarvitsevat sen jalustansa.