maanantaina, lokakuuta 30, 2006

Kirjailijaelämää

Edit 31.10.
Lisäys ( merkinnän lopussa) ja korjauksia linkkilistaan.

Kirjailijan elämä ei ole yhtä vauhdikasta kuin viereisessä kuvassa. Kuva on saksalaisen pokkarin kansi ( suom. Hiljaiseloa Clichyssa). Kirjailijan elämä on tylsää. Maanantait ovat poikkeuksia. Silloin lähden Kirjailijaliiton ranskantunnille. Sieltä tarttuu mukaani syksyn uutuuskirjoja, joita luen metrossa. Tänään luin Hannu Raittilan Kirjailijaelämää. Selasin sivuja ja pysädyin sivulle 47 jossa hän kirjoittaa tunteista: ” Tunteiden ilmaiseminen on niistä puhumisen vastakohta. Ne sulkevat pois toisensa: se joka ilmaisee tunteita, ei puhu niistä ja päinvastoin. Tämän mukaisesti naiset ovat melko kyvyttömiä puhumaan tunteistaan.” Hetkinen mitäs tämä on, naisethan setvivät jatkuvasti tunteitaan, minä pysähdyin miettimään. Sitten jatkoin lukemista: ”Tunteista puhuminen edellyttää niiden ulkopuolelle asettumista. Se on etäisyyttä, kontrollia ja erittelyä, mikä esiintyy usein miesten estyneisyytenä ja mykkyytenä.” Seuraavalla sivulla metrojunan lähtiessä Herttoniemestä koin valaistumisen kun luin: ” Ajatellaan mies, joka valtaa parisuhteessa tunteiden ilmaisemisen monopolin, purkaa puheina ja käytöksenä tunnetilojaan ulos sitä mukaa kuin niitä syntyy. Tähän täytyy kuulua se, että ottaa haltuun myös toisen tunteet: heti kun nainen alkaa tuntea jotakin ja yrittää ilmaista tunnettaan, ottaa mies ilmaisun hallintaansa ja kehittää sen sellaiseen intensiteettiin, että naisella ei ole tilaa omalle ilmaisulleen.” Lapsuudenkodissani oli juuri sellaista. Isän tunnetilat hallitsivat. Hän osasi ilmaista niitä todella tehokkaasti. No, hän olikin kirjailija. Äidille ja lapsille ei tunteiden ilmaisuun jäänyt tilaa. Äiti ei paljon puhunut, hän hyräili maalatessaan tauluja. Niistä lauluista joita hän hyräili, saatoin aavistaa hänen tunnetilansa. Minä olin puhumaton kotona, koulussa häiriköin. Jotain kautta ilmaisemattomien tunteiden piti päästä ilmoille.

Kuvassa Köyhä runoilija, Der Arme Poet, maalannut Carl Spitzweg, 1839. Kuva vastaa paremmin kirjailijaelämän todellisuutta kuin Henri Millerin kirjan kansi.


PS. Päivitin oikean sivupalkin linkkilistaa. Se homma, jota en tee mielelläni, koska se on hidasta ja käy hermoille, kun aina menee jotain vikaan. Kun teen päivitystä, kiroilen rankasti ja kissa tuijottaa minua silmät pystyssä. Toivomus: Älkää hyvät bloggarit vaihtako blogienne nimiä. Lentävä juustokin on nykyään Blogi numero 101, mutta kun vanhalla nimellä pääsee perille, niin en ole vaihtanut vanhaa hyvää nimeä uudeksi.

PS.2 Ei kirjailija ehdi elää, kun pitää aina vain kirjoittaa. Ei sitä jaksa blogiakaan kovin usein päivittää, jos istuu koko päivän koneen ääressä kirjaa kirjoittamassa.

Lisäys 31.10.


Olen lukenut sata sivua lisää Raittilan kirjaa. sata sivua on vielä lukematta. Tarkasti dokumentoitu kuvaus taloudellisen turvattomuuden tuottamasta ahdistuksesta ja kirjailijan kriisistä, ei silti pelkää itsesäälissä piehtarointia, siltä pelastaa Raittilan itsesatiiri. Minua huvittivat erityisesti dokumentit veroviranomaisille. Raittila antaa raadollisen (= toden) kuvan kirjailijana olemisesta.

”Ei tämä hääviä ole, enkä puhu pelkästä toimeentulosta. Kirjailijoista ei näytä tulevan valoisia vanhuksia, mieskirjailijoista varsinkaan… Miksi? Raittila kysyy ja vastaa:


”Kun romaanikirjailija tässä työssä jäsentää elämää kirjallisiksi struktuureiksi, hän joutuu käyttämään materiaalina itseään ja läheisiään, taloaan ja tavaroitaan. Hän kaivaa maan jalkojensa alta ja siirtää sen työnsä perustaksi saadakseen romaaninsa tukevalle pohjalle. Riittävän monta romaania kirjoitettuaan kirjailija kärvistelee taivasalla, ison kuopan pohjalla, luuna ja nahkana, ystävänsä ja perheensä syöneenä kannibaalina. Näin kirjailijat tyhjenevät ja kuluvat nukkavieruiksi ärisijöiksi, jos eivät viimeiseksi ateriaksi syö itseään – joko vähitellen marinoituna ja pitkään riiputettuna pala kerrallaan tai raakana ja yhdellä kertaa.” ( s. 61)

Totta joka sana, jonka Raittila sanoo. Ärisijät ovat tuttuja, mutta miksi ihmeessä he ovat järjestään miehiä? Siihen kysymykseen ei Kirjailijaelämästä ole vielä löytynyt vastausta.

6 kommenttia:

S. Liuhto kirjoitti...

Minullakin on lukemisen alla "Kirjailijaelämää", se oli eksällä reissussa mukana ja otti lähtiessään mukaansa, täytyy käydä ostamassa oma kpl. Pisti silmään tuo tunne-kohta. Aion käsitellä blogissani Raittilan kirjaa jahka olen sen lukenut. Ja Härkösen tämänsyksyistä. Olen sivulla 150 ja mietin onko tässä todella sama kirjailija joka kirjoitti "Akvaariorakkauden".

ruu kirjoitti...

Raittila siis tarkoittaa "puhumisella" analysointia, ja "ilmaisemisella" tunneilmauksia?
Perinteisesti siis roolit jakautuvat niin, että mies käsittelee tunteita analysoimalla, mutta nainen "vain" tuntee?
Voi olla, etten nyt käsitä... luultavasti en käsitäkään, kun en käsitä kokonaisuutta, enkä sitä mihin Raittila tähtää. Tai siis väärinkäsitän. Toivottavasti joku fiksumpi selkeyttää mistä oikein on kyse..

Anita Konkka kirjoitti...

Sitaatti on Raittilan kirjeestä Pekka Ruhorannalle. Hän mietti tv-draamaa tunteista, jossa miesten ja naisten roolit on käännetty ympäri.
Idea ei ottanut tulta.

ruu kirjoitti...

Ahhaa..:) Tänks, Anita.

Ripsa kirjoitti...

Raittilaa en ole lukenut, mutta kuulostaa vähän samalta kuin Arto Virtasen Kirjailijan koti-opus, jossa on esseitä ja puheenvuoroja.

Siellä on muun muassa kirjailijan toimeentulosta yksi osastonsa. Virtanen ei tunnu katkeralta, lähinnä ehkä vihaiselta ajoin, mutta juuri nyt tyytyväiseltä kun on apuraha, kuulemma ensimmäisensä.

Samasta aiheesta keskusteltiin viimeisessa Taide-lehdessä ja tänään tulleessa Kritiikin uutisissa, siis työstä ja toimeentulosta. Luulen että aiheet ovat esillä siksi, että taiteilijoiden ja muiden apurahoilla elävien sosiaaliturvaa nykyinen eduskunta ei ratkaissut.

Vaikuttaa siltä että juuri kukaan kulttuurin (ja tieteen) parissa työskentelevä ei enää saa elantoaan työstään. Free lancereiden ammattilehdessä Metelissä Kaisa Korhonen sanoi että PÄÄOSA näyttelijöistäkin on jo free lancereitä (=työttömiä).

Jäin miettimään että onko kulttuuriväellä mitään keinoa estää tätä kehitystä.

Anita Konkka kirjoitti...

En ole lukenut Arto Virtasen Kirjailijan kotia, kun Tammi ei lähetä syksyn uutuuskirjoja Kirjailijaliittoon.Ennen se lähetti. Ei sinne tule Teoksenkaan kirjoja. Niin nekin jäävät lukematta.

Huoli toimeentulosta ei ole yksin kulttuuriväen, vaan koko yhteiskunnan ongelma. Näin Raittila tiivistää (s. 165) "Omaan valtaansa ryöstäytynyt talous ei synnytä tyytyväisyyttä ja hyvinvointia. Pahoinvointi ja ihmisten työttömäksi saneeraaminen ovat itsetarkoitukseksi muuttuneen hyvinvoinnin ehto. Suomen kovat taloustunnusluvut kertovat vain, että meillä on tehty saneeramisen, tehostamisen, puristamisen ja kuristamisen maailmanennätyksiä."

Raittilan huoli kumpuaa omakohtaisesta työkyvyn ja työttömyyden aiheuttamasta ahdistuksesta. Kirjan vahvuus on sen henkilökohtaisuudessa.