Tungosta laivalla

Eilisiltana kävin kustannusliike Avaimen järjestämissä julkkaribileissä, jotka pidettiin ravintolalaiva Väiskissä. Tunnelma oli tiivis. Ensikauhistuksen jälkeen ( apua, en tunne täältä ketään!) väenpaljoudesta alkoi hahmottua tuttuja kasvoja, ainakin Lukukeskuksen Riitta Vaismaa, joka seisoo kuvassa taustalla punapaitaisen miehen vieressä. Heti tuntui paljon turvallisemmalta, kun löytyi tuttu. Ja olihan siellä Jani Saxell, hänen vaimonsa Susanna ja äitinsä, johon olin tutustunut Janin ja Susannan häissä. Ne pidettiin joku vuosi sitten samaisella Väiski-laivalla. Jani kutsui minut julkkaribileisiin. Hänen kertomuskokoelmansa Huomispäivän vartijat oli yksi neljästä kirjasta, joiden julkituloa laivalla juhlittiin. Ostin kirjan ja pyysin siihen nimmarin. Otan sen matkalukemiseksi mukaani, kun lähden ensi keskiviikkona koiravahdiksi Luxemburgiin.

Janin hymy kun kirja on vihdoinkin kansissa

Kun ilta kului pitemmälle, tuttuja alkoi löytyä enemmän. Juttelin Tuula Mai Salmelan kanssa, jonka kanssa olen vaihtanut muutaman sähköpostin, mutta jota en ole nähnyt aikaisemmin, vaikka hän asuu samassa talossa kuin poikani, ja jos olisinkin nähnyt, en olisi tiennyt että hän on Tuula Mai. Tapasin "livenä" ensimmäistä kertaa myös kaksi bloggaria J-P Koskisen ja Prosperon, jonka kanssa syntyi keskustelua Kalevalan Ainon kohtalosta ( kts. Vanhoja elostelijoita ja omaishoitajia).

Minun tulkintani mukaan syypää Ainon itsemurhaan oli hänen äitinsä, joka ei asettunut tyttären puolelle, kun velimies Joukahainen pelastuakseen suosta lupasi Ainon Väinämöiselle. Äiti päinvastoin riemuitsi, että nyt saadaan sukuun suuri mies. Lönnrot kirjoitti Aino-tarinan aikana, jolloin julkisuudessa käytiin keskustelua siitä saavatko lapset valita itse puolisonsa ilman että vanhemmat puuttuvat asiaan. Lönnrot kannatti rakkausavioliittoa. Hän itse meni naimisiin kypsässä vanhanpojan iässä.

Tapaamisia

Kuka on M. Vilkastus? Sitä kysyttiin eilisillä Tammiglögeillä, mutta Papinniemi vaikeni kuin muuri. Tapasin glögeillä blogihenkilön, jonka nimi Otto-Erik. Hän kirjoittaa Kuvakirja ( Kuva ja Kynä) – nimistä blogia, joka on ollut linkkilistallani jo jonkin aikaa, koska pidän Otto-Erikin kirjoituksista. Blogihenkilön taustalta löytyi turkulainen kirjankustantaja ja runoilija Ville Hytönen, jonka tapasin muutama vuosi sitten Jani Saxellin häissä.

Tapasin muitakin vanhoja tuttuja, kuten Kuisma Korhosen, en tunnistanut, koska viime näkemästä oli kulunut yli 20 vuotta. Siihen aikaan hän kävi tutkimassa kirjahyllyjäni, löytyisikö niistä kirjallisuuden tenttikirjoja. Hän oli poikani Jyrkin kavereita. Hänestä tuli sittemmin Helsingin yliopiston kirjallisuuden dosentti ja Jyrkistä tuli saman yliopiston käytännön filosofian dosentti. Olisikohan siitä kiittäminen minun kirjahyllyjäni, joissa oli isältä perintönä sekä kirjallisuuden että filosofian klassikoita?

Sirkka Turkan, vanhan koulukaverini kanssa muistelin kouluvuosia. Hän muisti että suomenopettaja poltti meidät tupakanpoltosta koulun urheilupäivänä Servin Maijan mökillä. Tuli käytöksen alennus kahdeksikkoon ja kaksi tuntia jälki-istuntoa, minkä jälkeen mentiin tupakalle, kuinkas muuten? Olimme rinnakkaisluokilla, ahkeria koulunpenkin kuluttajia molemmat, saimme ehtoja, jäimme luokalle. Sirkalla ei ole huonoja muistoja koulusta, hän soitti viulua koulun orkesterissa ja kävi hevostalleilla, minä lorvailin kahviloissa ja osallistuin koulun kirjallisuuskerhon toimintaan mutta en uskaltanut avata suutani kerhon kokouksissa, kun siellä puhuttiin fiksuja juttuja sivullisen ongelmista , äänessä Seppo Heikinheimo ja Valdemar Melanko, joka oli monilahjakkuus, soitti pianoakin kuin Rahmaninov.

Kutantajan glögeillä tapaa tietysti kustannustoimittajansa, joka kysyy tuleeko kirjaa syksyksi. Se pitäisi tietää nyt. Siinä sitä kirjailija kiemurtelee sanoo että öh ja äh, kun se romaani meni jumiin ja rupesin kirjoittamaan muistelmia, mutta muistelmatkin ovat menossa jumiin, kun en tiedä voiko ihmisistä kirjoittaa heidän oikeilla nimillään, jos vaikka joku väittää, että väärin muistettu ja nostaa kunnianloukkausjutun. Kuolleista on helpompi kirjoittaa, ne eivät rupea rähäköimään. Mutta mitä tehdä elävien kanssa? Jos vaikka alkavat syyttää, että olen ryöstänyt heidän elämäntarinansa ( joka on kietoutunut omaan elämäntarinaani)? Kemppinen tosin sanoo: Eurooppalainen oikeus ei tunne yksinoikeutta "elämäntarinaan".

Työnpakoilua

Lisäys 2.2. Uuden bloggerin kumallisuuksia. Sen jälkeen "upgradasin" uuteen Bloggeriin ja uudistin blogin ulkoasun, RSS- ja Atom- lukijat eivät ole noteeraneet tätä postausta. Blogilistalta ilmoittaa "Latausvirhe", ja minä räävin päätäni. Lisäsin sivulle FeedBrunnerin. En vielä tiedä auttaako asiaa.


Löysin hyödyllisen sivuston Dummies Guide to Blogger ( beta). Siellä oli ohje miten kuva liitetään blogin otsikkoon. Otin viime sunnuntaina kuvan Uutelan rannan jäälautoista jotka vingahtelivat, kun niiden reunat hankasivat toisiaan vasten, ja liitin kuvan blogin otsikkoon. Kuvien liittäminen on helppoa. Mutta en vielä tiedä miten äänen saa liitettyä kuvaan. Olkoon toistaiseksi. Koko päivä on kulunut hyödyttömästi , kun olen palauttanut kadonneita linkkejä blogiin. Se on työnpakoilua. Siinä hommassa olen lahjakas.

Tänään tuli uusi Parnasso, josta luin ensimmäinen Sofi Oksasen artikkelin Mielessä paistava aurinko. Oksanen pohtii miksi on niin vaikeata tehdä tiliä suhteesta neuvostokommunismin aikaan. Hän esittää hyviä kysymyksiä. Minulle suhde Neuvostoliittoon on lapsesta lähtien ollut emotionaalisesti latautunut, mikä johtuu inkeriläisistä sukujuurista.

Kustannustoimittajat ovat tulleet ulos marginaaleista kirjoittaa ( ironisesti) M. Vilkastus Parnasson kolumnissa. He eivät hänen mukaansa kaihda enää julkisuutta. " Taiteilijamyytti on passé tätä päivää on kirjallinen tuottajahype... Kirjailija saa rauhassa piipittää, että kyllä minä silti kirjoitin tämän ihan itse ja omasta päästä. Moiselle lapsuudennarsismille hymyilevät kohta kirjallisuusmatinean harmaat täditkin."

Olen löytänyt Blogilistastalta vain yhden kustannustoimittajan blogin. Se on Sivuikkuna. Eilisessä postauksessa hän kirjoittaa käsikirjoituksista löytämistään skifikliseistä. Samaa harmaata aherrusta kustannustoimittajan kuin kirjailijankin työ.

Kirjailijaisä

Kuvassa isä-Jussi ( Juhani Konkka) lukemassa käsikirjoitusta joskus 1940-luvulla, jolloin hän oli suosittu kirjailija. Hänen Kulkuri-trilogiaansa luettiin paljon. Ne olivat hauskoja kirjoja, hän kirjoitti humoristisesti (lempeällä itseironialla nuoruutensa vaellusvuosista. Äiti maalasi hänen muotokuvansa siihen aikaan, kun heidän avioliittonsa oli vielä onnellinen. Isä on kuvassa itsensä näköinen.

Vaikka Kulkuri-sarjaa myytiin kohtalaisen hyvin, hänellä oli työpaikka WSOY:n mainososastolla ( samassa paikassa jossa Kari Hotakainen oli myöhemmin töissä). Kirjailijantyöllä ei elänyt eikä elättänyt kuusihenkistä perhettä Helsingissä. Hän jätti työpaikkansa 50-luvun puolessa välissä ja rupesi kääntämään kokopäiväisesti venäläistä kirjallisuutta.

Kotona piti olla hiljaa, kun isä kirjoitti, ei ollut edes radiota, koska sen ääni olisi häirinnyt häntä. Hänen Remingtoninsa rätisi seinän takana kuin konekivääri. Perheelle ei ollut aikaa, kun piti luoda uraa, mutta joskus hän vei meidät lapset sunnuntaikävelylle ja joskus hän luki meille klassikoita, Montaignea, Cervantesia, Rabelaista ja Aleksis Kiveä. Pidin siitä että hän luki ääneen, pidin hänen äänestään, mutta en sunnuntaikävelyistä hänen kanssaan, valitin että jalat tulevat kipeiksi ja keksin kaikenlaisia tekosyitä ettei tarvitsisi lähteä kävelylle. Kun olin vähän vanhempi, hän vei minut teatteriin. Jostain syystä veljet eivät olleet mukana, ehkä he eivät välittäneet teatterista. Kävin mielelläni hänen kanssaan teatterissa. Näin klassikkonäytelmiä, Shakespearea ja Ibsenia, mutta ne olivat minusta vähän rasittavia Pidin enemmän Tennessee Williamsin Lasisesta eläintarhasta, jonka pääosassa näytteli Eeva-Kaarina Volanen, yksi isäni ihastuksista.

Isä toivoi, että minusta olisi tullut ison maalaistalon emäntä, jotta hän olisi päässyt viettämään eläkepäiviään luokseni. En toteuttanut hänen toivettaan eikä hän ehtinyt viettää eläkepäiviään kuin vajaan vuoden ennen kuin kuoli. Siitä on kulunut 36 vuotta. En osaa sanoa kumpi muutti elämääni enemmän – hänen kuolemansa vai esikoiskirjan ilmestyminen, sillä molemmat tapahtuivat melkein samaan aikaan. Isä kuoli kolme kuukautta ennen kirjan ilmestymistä. Kirjailijaa hän ei missään tapauksessa minusta toivonut. Ei kukaan kirjailija halua lapselleen niin kurjaa kohtaloa.

Isä ja minä Koskenpesässä, vieressä seisoo pikkuveli Urho

PS. Kaikki kirjailijat ovat enemmän tai vähemmän turhamaisia. Turhan vaatimaton ei kannata olla, jos aikoo elää ammatilla ja menestyä maailmassa. Turhamaisen kirjailijan tunnustuksia voi lukea Guardianin BlogBookista:

My Amazon shame – an author confesses.

Minäkin tunnustan, että olen käynyt katsomassa Amazonissa kirjani ranking-sijaa ( kts. Kirjallista) mutta en ole älynnyt antaa tähtiä ja kirjoittaa lukijan arviointia kirjasta, kuten Sam Jordison neuvoo tekemään. Jos itse kehtaa tehdä sitä, niin voi pyytää ystäviään kirjoittamaan arvioinnin –ja tietysti ylistämään kuinka loistava kirja on kyseessä.

Minua riemastuttaa englantilaisten kirjoittajien itseironia. Sitä samaa henkeä on englantilaisissa sketsisarjoissa, joita tulee telkkarista. Yksi suosikeistani oli Ponille kyytiä, nykyään katson Ali G:ta, jossa esiintyy paljon julkisuutta saanut sketsihahmo Borat. Häntä sietää lyhyinä annoksina, mutta kokoillan leffassa hän on taatusti sietämätön. Englantilaiset osaavat sketsin rytmittämisen taidon.

Perjantaina satuin näkemään Teema-kanavalta pienen pätkän Marisevaa joukkoa. Joukko keski-ikäisiä naisia valitti niin hauskasti tavallisista asioista – kuten miksi naisten vessaan pitää aina jonottaa ja miksi vessapaperi ei juokse rullassa – että päätin ruveta seuraamaan sarjaa. Myös poliittinen satiirisarja Poliittinen nappula vaikuttaa lupaavalta. se alkoi viime tiistaina. Voi, mikseivät suomalaiset osaa itseironiaa ja poliittista satiiria! Johtuuko se kulttuuritaustasta?

Sanat haussa

Lähden Hyvinkäälle vetämään proosapajaa. Siellä on valtakunnalliset harrastajakirjoittajapäivät ja kirjamessut viikonloppuna. Proosapajat ovat täynnä, mutta yleisöluennoille on vapaa pääsy. lauantaina klo 12.15 Anna-Leena Härkönen puhuu Hyvinkääsalissa Kirjoittamisen hurmasta ja turmasta, Suvi Ahola puhuu klo 13.30 aiheesta Harrastajakirjoittajan kritiikistä kriisiin. Sunnuntaina samassa paikassa klo 10.30 puhuu Kai Vakkuri Tietotekniikasta kirjoittajan apuna ja kirjan markkinoinnissa ja klo 12.00 Anja Snellman puhuu Kokemuksellisesta kirjoittamisesta. Käykää kuuntelemassa jos satutte liikkumaan Hyvinkäällä päin viikonloppuna.

Täältä googlataan nykyään ahkerasti Lordin sanoja. Oletan että tarkoituksena on hakea Hard Rock Hallelujahin sanoja. Niitä ei löydy täältä. Laihaksi lohduksi hakijoille lainaan tähän yhden säkeistön Lordin euroviisukappaleesta, jonka on suomentanut Marja-Leena Mikkola. Koko viisu ilmestyi Helsingin Sanomissa 6.6.06 (Jutun otsikko: Hevissä saatana on esteettinen valinta).

Tänä syntisten yönä
pyhimykset ruhjottiin,
valo sammui ja lampaat joutuivat eksyksiin.
Seinät jyristen luhistuivat
ja kalliot huojuvat.
Rockin Ilmestyskirja on täällä,
nyt sielusi paljasta.

Enempää en uskalla lainata. Sanoista päätellen nuoret kaipaavat väkevää julistusta. Lukekaa myös raamatun Ilmestyskirjaa ja Marja-Leena Mikkolan suomennoksia Shakespearen Romeosta ja Juliasta sekä Sylvia Plathin, Dylan Thomasin, Annan Ahmatovan ja Osip Mandelstamin runoista..

Kirjailijanhommasta

Kuvassa kissa Noora, joka valvoo minun kirjoitushommiani päivisin. Aloitan yhdeksältä, kun olen juonut teetä, syönyt paahtoleivän ja selannut päivän lehden lävitse. Lopetan viiden kuuden maissa, käyn kaupassa, teen ruokaa ja syön. Iltaisin istun nettikoneen ääreen ja Noora menee nukkumaan. Nettikone on sylimikro eikä se pääse tunkemaan itseään näppiksen ja näyttöpäätteen väliin. Viime viikolla kaikki illat kuluivat siihen, että opetin kirjailijanhommia verkkokurssilla. Alla erään opiskelijan muutamia kysymyksiä ja minun vastauksiani kirjailijanhommasta:

4. Jaksatko olla innostunut koko kirjoitusprojektin ajan?

En jaksa olla, on päiviä, viikkojakin jolloin homma jumittaa ja tunnen olevani täysin eksyksissä, eikä kirjoittaminen huvita ollenkaan. Silloin surffailen netissä ja kirjoitan blogia, tai muistiinpanoja. Jumittuminen on minulle sen merkki että jotain tekstissä on lähtenyt vikasuuntaan, mutta en tiedä mitä. Alitajunta työskentelee, mutta kestää aikansa ennen kuin keksin mikä on vialla ja osaan korjata tekstiä niin että se lähtee taas kulkemaan. Minulla ei ole mitään konstia eikä kikkaa millä nopeuttaa prosessia jumitusvaiheen yli.

5. Mikä on sopiva inspiraation ja perspiraation suhde?

Alkuidea inspiroi kirjoittamaan, sitten idea ikään kuin haparoituu ja katoaa. Alkaa perspiraation vaihe, joka on ankaraa ja väsyttävää työtä, Eteen nousee torjunnan ja vastustuksen muuri, johon yrittää hakata aukkoa, että pääsisi etenemään. . Mikään ei tunnu loksahtavan oikealle paikalleen. Sitä aloittaa uudestaan ja uudestaan käsikirjoituksen. Joskus aloituksiin voi mennä vuosi ellei parikin. Ja sitten jonain päivänä ankaran raadannan jälkeen aukko muuriin on tullut valmiiksi ( se on vankikarkurin hommaa, kun karkuri kaivaa käytävää päästäkseen pakoon vrt Alain Resnaisin elokuva Pelin henki). Sen jälkeen kirjoittaminen on todella kivaa, siitä nauttii enemmän kuin mistään muusta tässä elämässä, jopa enemmän kuin hyvästä rakastelusta. Ilman ankaraa alkuraadantaa se ei ehkä tuntuisi niin suurenmoiselta.

6. Mikä on antoisinta työssäsi?

Uudelleen kirjoittaminen, kaikki ne päivät jolloin työ luistaa ja syntyy uusia ideoita. Ne päivät tuntuvat kuin taivaan lahjoilta. Niiden päivien takia tätä työtä jaksaa tehdä.

7. Mikä on karmaisevinta? Pelottaako enemmän kirjoittaessa vai silloin kun antaa kässärin eteenpäin.

Kirjoittaessa ei pelota yhtään. Mutta kun antaa käsikirjoituksen luettavaksi alkaa pelottaa ja hävettää, että mitä tulikaan kirjoittaneeksi Sitä odottaa hermoheikkona ja pelokkaana mitä toimittaja sanoo käsikirjoituksesta. Vielä kauheampaa on odottaa kritiikkejä. Kirjan jälkeinen eromasennus pahenee niitä odottaessa, ja kun kritiikkejä alkaa tulla, niihin ylireagoi. Mieleen jäävät kaikki negatiiviset lauseet, ne säilyvät mielessä lopun ikää. Sitten seuraa jännitys siitä pääseekö kirja Finlandia/ Olvi/Runeberg-kisaan, ja kun se ei pääse masennus syvenee entisestään. Sitä alkaa inhota valintaraateja, itseään ja kirjaansa. Tätä vaihetta kestää puolesta vuodesta vuoteen, minkä jälkeen mielessä alkaa pyöriä seuraavan kirjan idea.

Siis: karmaisevinta on kaikki se mitä kirjalle ja itselle tapahtuu sen jälkeen, kun se on julkaistu. Niin kauan kuin kirjoittaa kirjaa, on turvassa.

Kukapa kissan hännän nostaa...

Suomessa on pitkä perinne varoa kehumasta lasta. Kehumisella voi olla ylpistävä vaikutus. Itseään ei myöskään saa koskaan kehua. Tuollaista ihmeellistä aivopesua lukemattomat ihmiset tietämättään pitävät yllä. Jos joku poikkeaa joukosta ja erehtyy kehumaan saavutuksiaan, ympäristö pistää ojennukseen välittömästi, kirjoitti tänään Kops (Itsenäistymisestä).

Jos nyt kuitenkin rohkenisin kehua erästä saavutusta, joka löytyi netistä, kun kokeilin ennen joulua uutta hakurobottia nimeltä Wink ( via Pekka Nykänen ). Sain uutta tietoa täältä.

A Fool's Paradise
Translated by A. D. Haun and Owen Witesman

Coleman Dowell Scandinavian Literature Series
A Novel
July 2006
144 pages, 5 x 8
$12.95, paperback, 1-56478-422-3

Marriage kills love. That’s why people get married.” The unmarried and unemployed narrator of A Fool’s Paradise is seeing a married man and must, because of her social security, apply and interview for jobs she does not want. Her life is founded on unsustainable contradictions. As her lover considers recommitting to his wife and as her poverty becomes increasingly dire, she confronts the temptations and contradictions of conventional success, but she is also overcome by jealousy and dissatisfaction. She travels to Russia and spies on her lover’s wife. She takes a job that she hates. This precise and intensely personal novel describes the narrator’s growing sense that freedom becomes, itself, a kind of routine, and shows her burgeoning desire to break out of it.

Olen kyllä tiennyt, että Hullun taivaassa – kirja ilmestyy Amerikassa, kunhan käännös valmistuu, mutta sitä en ole tiennyt, että siellä ollaan jo näin pitkällä. Suomalainen ei usko ennen kuin näkee. Minä uskon vasta sitten, kun pitelen kädessäni konkreettista kirjaa - ensi heinäkuussa. Kirja on kuin oma lapsi, sitä ilahtuu jos menestyy maailmalla, mutta ei sitä kehtaa kehua.

Kirjailijan ja kustannustoimittajan suhteesta

Ikkunaiines kirjoitti kirjojen editoimisesta eilen otsikolla Peikkoja mm. seuraavaa:

Itsekin kaikenlaista kynäilevänä minua askarruttaa ajatus käsikirjoitusten editoinnista kustannustoimittajan ohjeitten mukaan. Ajatus on aika makaaberi, suorastaan. Miksi kaikkien pitää hinkua kirjailijoiksi? Eivätkö rajut muutokset tekstiin kieli siitä, että lahjakkuus ei ole riittävää? Olen ajatellut asian niin, että ellei minun mahdollista käsikirjoitustani hyväksytä suurin piirtein sellaisenaan, se ei ole julkaisukelpoinen ja saa jäädä omiin arkistoihini.

Iineksen alustus aiheesta oli sen verran provosoiva, että se herätti k keskustelun kustannustoimittajan roolista. Kirsti Ellillä kirjoitti Iinekselle näin:

Kirjailijan ja kustannustoimittajan suhde on tietysti herkkä. Minun käsittääkseni ammattitaitoinen kustannustoimittaja ei anna yksityiskohtaisia ohjeita käsikirjoitusta varten eikä ammattitaitoinen kirjailija yritä niitä myöskään yksityiskohtaisesti noudattaa. Kirjailija kantaa aina tekstistään vastuun, siksi päätökset on tehtävät itse. Kustannustoimittaja on kuitenkin kullanarvoinen koska hän työnsä puolesta on valmis paneutumaan käsikirjoitukseen syvällisemmin kuin kukaan muu ihminen kirjoittajan itsensä lisäksi. Kustannustoimittaja auttaa kirjailijaa tutkimaan omaa käsikirjoitustaan ulkopuolisen silmin, se ei ole kirjoittajalle itselleen helppoa eikä välttämättä missään tekemisissä lahjakkuuden kanssa. Käsikirjoituksen pitkä seisottaminen komerossa voisi tietysti ajaa saman asian. Taitava kustannustoimittaja voi huomattavasti jouduttaa prosessia.

Iineksen kirjoitukseen tuli parikymmentä kommenttia. Minäkin innostuin eilisiltana vastaamaan hänelle. Jos asia kiinnostaa keskustelun voi käydä lukemassa Iinkesen blogin kommenttilaatikosta. Alla minun (editoimaton) kommenttini:

Kirsti jo ehtikin sanoa oleellisen kustannustoimittajan ja kirjailijan suhteesta ennen kuin minä ehdin ranskantunnilta ja pyykkituvasta tänne koneen ääreen. Hyvä kustannustoimittaja ei todellakaan editoi kovalla kädellä kirjailijan tekstiä, vaan on kullanarvoinen yhteistyökumppani. Kirjailija voi olla umpisolmussa oman tekstinsä kanssa tai hänellä voi olla sokeita pisteitä sen suhteen. Kustannustoimittaja auttaa solmujen avaamisessa ja aukoo silmiä.

Tänään ranskantunnilla käytiin keskustelua juuri tästä samasta aiheesta Paris Matchin artikkelin pohjalta, jossa kustannustoimittajat pohtivat, miksi ranskalainen nykyromaani on näivettynyt, kun taas anglosaksinen romaani voi hyvin, ja lukijoita riittää. Eräs kustantaja sanoi, että ranskalainen kirjailija pyhittää kirjoituksensa, eikä toimittaja saa siihen koskea, kun taas anglosaksiset kirjailijat (suuret ja tunnetutkin) ovat vaatimattomampia, he hyväksyvät toimittajan huomautukset ja tekevät korjauksia tekstiin, mihin itsetietoiset ranskalaiset eivät suostu.

Vuosi pari sitten radiosta tuli sarja, jossa tunnetut suomalaiset kirjailijat muistelivat millainen ateljeekriitikko Tuomas Anhava oli ollut. Hän oli kirjakätilö, kuten joku muistaakseni sanoi. Hänen avustuksellaan syntyi tähän maahan modernistien sukupolvi. Yksi hänen kätilöimistään kirjoista oli Eeva-Liisa Mannerin Tämä matka. Manner suivaantui myöhemmin Anhavaan eikä antaa ottaa uusintapainoksia Tästä matkasta, koska Anhava oli hänen mukaansa peukalonut liikaa runoja, niin että ne eivät enää tuntuneet hänen omiltaan. No, sellaista sattuu, että kirjailija kieltää varhaisemmat teoksensa. Joka tapauksessa hänen ja Anhavan yhteistyö oli ollut hedelmällistä koskapa sen tuloksena syntyi yksi suomalaisen modernin runouden perusteoksista.

Vertaisin kirjailijan ja kustannustoimittajan yhteistyötä arkkitehdin ja rakentajien: rakennusinsinöörin, rakennusmestarien ja rakennustyöläisten yhteistyöhön.

Arkkitehti suunnittelee, rakentajat toteuttavat hänen suunnitelmansa. Kun aikoinaan haastattelin vanhoja rakentajia, he olivat iloisen ylpeitä niistä rakennuksista (Aallon, Sirenin ym.) joita olivat olleet tekemässä, vaikka heidän nimiään ei niiden yhteydessä mainittukaan.

Kirjailija puurtaa yksin kammiossaan, kunnes saa aikaan jonkinmoisen kokonaisuuden, jonka hän vie kustantajalle, ja sen jälkeen alkaa yhteistyö, kirjan parhaaksi. Ja lukijan parhaaksi.

PS. Kirogurun Ketjugalleriaa ( kts. alempaa) ovat jatkaneet ainakin seuraavat tähän päivään mennessä: Pagistaan, Kasa, Mayday 34°35'S 150°36'E, Blogisisko ja Euroopan reunalla.

Lisäys myöhemmin. Ja Helenan nettipäiväkirja

Keskustelua kirjailijakoulutuksesta

Uudessa Parnasossa (6/2005) Jarkko Laine kirjoittaa sivistyksestä Bildung macht frei. Hän vastustaa kirjailijakoulutusta ja ottaa esimerkiksi akateemisesta sivistymättömyydestä Pauliina Vanhatalon, joka on Suomessa ensimmäisiä luovan kirjoittamisen maistereita, ja joka esikoisromaaninsa ilmestyttyä hämmästyi lehtihaastattelussa, sitä että ”kustannuspalkkiot ovat niinkin isoja.” Minä hämmästyin hänen lausuntoaan, mutta kun kävin netissä katsomassa kuinka paljon opiskelija saa kuukaudessa opintorahaa, niin ymmärsin hänen hämmästyksensä. Opintoraha oli vähän alle 300 euroa. Kirjasta maksettu ennakkopalkkio, jos kirjaa painetaan 1000 kpl on ehkä kahden kuukauden minimipalkka, korkeintaan 1800 euroa miinus verot. Opintorahaan verrattuna se on paljon rahaa, mutta siihen työmäärään ja aikaan verrattuna, mitä kirjan kirjoittaminen vaatii, se on todella minimaalisen vähän. Jos haluaa elää jotakuinkin normaalia ja taloudellisesti turvattua ihmisen elämää, niin kirjailijaksi ei kannata kouluttautua.

Ranskalaiset suhtautuvat kirjailijakoulutukseen yhtä epäilevästi kuin Jarkko Laine. Le Monden kirjallisuusblogisti Pierre Assouline kirjoitti tänään asiasta La république des livres -blogissa ( On peut apprendre à écrire), että Ranskan yliopistoissa ei ole luovan kirjoittamisen workshopeja kuten Yhdysvaltojen yliopistoissa, joissa nimekkäät kirjailijat opettavat kirjoittamista.

Missään muussa maassa ei palvota kirjallisuutta ja kirjailijoita yhtä paljon kuin Ranskassa, mutta ranskalaiset suhtautuvat negatiivisesti siihen että ihmisen voisi opettaa kirjailijaksi. Eräs kommentoija sanoi, että amerikkalaisten kirjailijakoulutus muistuttaa juustohampurilaiskirjailijoiden tuotantoa. Ranskalaiset pelkäävät että kirjallisuus yhdenmukaistuu, jos kirjailijoita ruvetaan kouluttamaan yliopistossa. Eräs toinen kommentoija sanoi, että hän pitää enemmän epätäydellisistä kirjoista, joista voi nähdä taltan jäljet. Ja kolmas muisti Truffautin sanoneen, että aidon lahjakkuuden teos on aina kömpelömpi kuin teknisen taiturin teos. Tekniikkaa voi opettaa, mutta ei lahjakkuutta

Kirjallisia sattumia

Törmäsin asematunnelissa kahteen kirjalliseen naiseen, jotka olivat syventyneet keskustelemaan tämän syksyn kirjoista. Kerroin lukeneeni kolme syksyn kirjaa joissa mies oli joko koomassa, halvaantunut tai kuollut lumihangessa sydänkohtaukseen. Ne kaikki ovat naisten kirjoittamia. Voiko se olla pelkkää sattumaa, minä ihmettelin. Jo viime syksynä eräässä Finlandia -ehdokaskirjassa esiintyi halvaantunut mies. Ja sekin oli naisen kirjoittama. Arvelin, että miesten ja naisten suhteissa on varmaankin jokin vakava häiriö kollektiivisella tasolla, mitä naiskirjoittajien mielikuvitus heijastelee. Minne ovat kadonneet kotoiset juopot, taivaanrannanmaalarit ja petturit? Onko heitä enää muualla kuin Tuula-Liina Variksen kirjoissa?

Oli minulla myös konkreettisempikin huoli kuin naiskirjailijoiden mieskuvan muutos. Olin etsimässä keskustan vaatekaupoista hametta veljeni häihin, mutta en ollut löytänyt sopivanväristä so. vihreätä hametta Toinen kirjallisista naisista sanoi, että hänellä on kotona vihreä hame. Lähdin katsomaan sitä, ja sehän oli juuri sellainen hame jota etsin. Lainasin sekä hameen että Zinaida Lindénin romaanin Ennen maanjäristystä, joka sai tänä vuonna Runeberg-palkinnon (alla kannen kuva Boris Ignatovitŝ: Eremitaasi 1929). Aloitin kirjan lukemisen lähiöjunassa ja jatkoin lukemista metrossa. Alku vaikuttaa erittäin lupaavalta: mies ei ole halvaantunut eikä koomassa, vaan erittäin elävä jättimäinen sumopainija. Sellaisia miehiä voi kohdata venäläisessä junassa.

Ai niin, kirjalliset naiset kertoivat iloisen uutisen asematunnelissa: Nainen saa liputuspäivän Suomessa. Hän on Minna Canth. Hänen syntymäpäivästään tulee liputuspäivä ensi maaliskuussa. Vihdoinkin nainen!

Sivistys kävi täällä

Kävin Helsingin kirjamessuilla, joiden tunnuslause tänä vuonna on tuo otsikon lause. Se pani miettimän, missä se sivistys kävi, ja miksei se jäänyt sinne missä se kävi. Här var det bildning! Imperfekti kuulostaa minun korvaani lopulliselta aikamuodolta. Sivistys on ollutta ja mennyttä?! Minulta jäi tänään kuulematta, mitä mieltä Matti Klinge, Jukka Sarjala ja Juhani Niemi olivat kysymyksestä: Onko sivistys perinnöllistä? He puhuivat aiheesta aamupäivällä, mikä on parasta työaikaani. Sitä en uhraa sivistykselle. Eilen olisi ollut kiinnostava keskustelu: Eira Stenberg ja Leif Salmén puhuivat aiheesta: Miksi olemme yhä rasisteja? Mutta sekin keskustelu jäi kuulematta. Lauantain teemana on dekkarit ja sunnuntain scifi, ja nehän kirjallisuuden lajeista viihteen ohella kiinnostavat minua vähiten. Sillä tavoin olen rajoittunut lukija.

Kiertelin messuilla pari tuntia perjantai-iltapäivänä. Ihmisiä ei ollut niin paljon, että olisi tullut ahdistava olo. Muutenkin oli mukavaa, kun ei tarvinnut esiintyä, sillä mikään ei ole niin stressaavaa kuin puhuminen levottomassa ja hälisevässä messutilassa. Mukaani tarttui ilmaisia kortteja ja lehtiä. Hyvä kun kirjamessut järjestetään loppukuusta, jolloin ei ole varaa ostaa kirjoja, rahat riittävät hädin tuskin ruokaan. Kirjailijan ammatissa on se hyvä puoli että messuille pääsee ilmaiseksi, muutenhan sinne ei tulisi mentyä. Yksi kirjamessujen ilmaisista korteista on yllä. Seinäkirjoituksia on ollut todennäköisesti niin kauan kuin sivistystäkin, huolimatta kaupungin virkamiehistä ja Stop töhryille –ynnä muista ryhtiliikkeistä.

Surffailua Blogosfäärissä

Messuilta palattuani kiertelin blogimaailmassa. Anni Heinon Mayday 34°35'S 150°36'E –blogin kautta päädyin Apinalaatikkoon, jota kirjoittavat toimittajat. Siellä oli kirjoitus Diagnoosi: motiivirokko. Kommenttiosastossa keskusteltiin toimittajien tulosta ” Blogosfääriin,” mitä ei ole suosiolla otettu vastaan ko. ”sfäärissä.” Eräs kommentoija muisteli, että aikaisemmin on oltu kollektiivisesti nyreitä kirjailijoita kohtaan.. Minäkin muistan sen ajan. Ei siitä kovin kauan ole. Nyreät tutkailivat kriittisin silmin nettipäiväkirjaani ja huojentuivat, kun huomasivat ettei se nyt niin kovin ihmeellinen ole. Kommenttiosastostta Reetta Meriläinen, Helsingin Sanomien päätoimittaja ja Lasitalon emäntä ilmoittaa että hän bloggaa huvikseen ja vapaa-ajallaan, mikä tietysti herättää ihmetystä, että miksi ihminen joka töikseen kirjoittaa, tekee sitä vapaa-aikanakin. Mutta niinhän minäkin teen. Blogaaminen on paljon hauskempaa kuin rahajuttujen tekeminen.

Apinalaatikosta hyppäsin Apulogiin, jossa kirjailija ja Apu-lehden toimittaja Juha Itkonen kertoo Teksasin matkastaan. Hänen uusin romaaninsa Anna minun rakastaa enemmän sai loistavat arvostelut Hesarissa. Ennustan että se on Finlandia –palkintoehdokas. Sen olisi saanut messuilta 25 eurolla, mutta eipä ollut rahaa ostaa, joten tilasin sen kirjastossa. Olen jonotuslistalla 299. s tilaaja, saan sen ehkä luettavakseni ensi keväänä.

Helsingin Sanomien kulttuuritoimittajat bloggaavat kirjamessuilta. Liitin heidän Kulttuuribloginsa linkkilistaani. Uusi tulokas listalla on myös Linnunradan liftaaja, joka kirjoittaa Laosista.

LITERATURE! - You have a story...oh yes, you do!
You are not quite sure what it is, but it
burns! It burns to be poured onto the page!
Write! Write I say! And thrill us with your
unique view of the world. YOU are your own
inspiration!


What Kind of Novel Should I Write?
brought to you by Quizilla

Turun kirjamessuilla

Olin siellä minäkin ja tapasin kaksi plokkaajaa, tai hienommin sanottuna bloggaajaa, Miia Toivion ja Leevi Lehdon fyysisessä olomuodossaan. Oli siellä Suomentajakin suosikkilistaltani – harvinaisen riehakkaalla tuulella, kuten hän itse sanoo, mutta minä en nähnyt häntä. En nähnyt Ellilän Kirstiäkään, joka markkinoi uutta kirjaansa ja poti messuhulinassa kirjailijan turhautumaa ( flunssankaltaista tuttua ja tavanomaista tautia). Olisin halunnut osallistua Pasolini-seminaariin josta enemmän Risto-Niemi Pynttärin blogissa, mutta Kirjailijaliiton kokous oli samaan aikaan ja se kesti ja kesti. Printtimedia on ollut kokouksesta kumman kiinnostunut, jopa Metrolehdessä, jota luin tänään ei kun eilen ( tällä välin on vuorokausi vaihtunut) metrossa oli, oli uutinen kokouksesta. Ihan asiallinen juttu. Ilta-Sanomat luonnehti otsikossaan kokousta riitaiseksi. No jaa, pahempiakin riitoja on kuultu. Kukaan ei heiluttanut sentään kirvestä, kuten F.E. Sillanpää aikoinaan, isäni kertoman mukaan. Tiedä sitten liioitteliko hän. Kokouksen jälkeen jäi vain puoli tuntia aikaa tutustua messuihin. Rahat säästyivät, kun en ehtinyt ostaa kirjoja. Olisivat ne säsätyneet muutenkin, koska messualueen ainoa pankkiautomaatti ei toiminut. Lainasin kollegalta 10 euroa, että sain kahvia ja uusimman Tuli & Savu –lehden numeron.

Yllä oleva Denis Boissierin kuva on Pariisin runomessuilta, joilla esiinnyin viisi vuotta sitten, vaikken mikään runoilija olekaan. Luin pätkän Hullun taivaassa -kirjasta suomeksi ja ranskalainen näyttelijä ( muistaakseni hän oli näyttelijä) luki pitemmän pätkän ranskaksi, eikä kukaan kuunnellut. Esiintyminen oli messualueen ulkoilmaravintolan lavalla. Ihmiset seurustelivat keskenään ja söivät, lautaset kilisivät ja kolisivat ja minun oloni oli vähintäänkin yhtä turhautunut kuin Ellilän Kirstillä.