tiistaina, syyskuuta 16, 2008

Lukuromaani

Netistä löytyi seuraava lukuromaanin määritelmä:


Lukuromaani ei esitä ongelmia tai pohdi syvällisiä katsomuksia. Asioita ei kyseenalaisteta eikä elämän tarkoitusta pohdita. Kerronnassa ja kuvaustavassa käytetään helposti ymmärrettäviä kaavoja. Kielenkäytössä pyritään helppolukuisuuteen. Suurin osa ilmestyvistä romaaneista on nimenomaan lukuromaaneja. (Vainionpää 1974, 102-108.)


En ole samaa mieltä Vainionpään kanssa. Kyllä lukuromaanin ihmisillä on ongelmia ja elämän tarkoitustakin pohditaan. Lukuromaani on rehevä, sillä on jakkupuku ja helmet kaulassa. Miehinen lukuromaani on pönäkkä, se polttaa sikaria ja juo konjakkia, sillä on hyvinistuva puku ja puhtaat kynnenalustat. Se ei aiheuta häiriöitä. Ihmiset viihtyvät sen seurassa.


Luin pitkästä aikaa lukuromaanin. Se oli A. S. Byattin Riivaus ( suom. Marja Alopeaus), paksu kirja, yli 600 sivua. Minua ärsytti se että kaikki ulkonainen kuvattiin yksityiskohtaisen tarkasti, tapetin kuviotkin ja kylpyhuoneen kaakelit. Teki mieli jättää kesken, mutta uteliaisuus pakotti jatkamaan. Halusin tietää miksi kirjaa on niin kovasti kehuttu . Jotainhan siinä täytyy olla, kun ihmiset jonottavat sitä kirjastosta, minäkin jonotin kolmatta kuukautta. Kirjan jälkisanojen kirjoittajat Sanna Nyqvist ja Merja Polvinen määrittelevät lukuromaanin paremmin kuin Vainionpää:


Lukija unohtaa itsensä ja ympäristönsä ja uppoutuu kirjan maailmaan […] Tämä on yksi nautinnollisen lukemisen muotoja. On lukemista, joita leimaa lukijan palava tiedonhalu[…] Kaikki nämä lukemisen nautinnot ovat läsnä A.S. Byattin romanaissa Riivaus, joka kuvaa kirjallisuutta ja rakastamista, kirjallisuutta rakastamisena ja rakkautta kirjallisuuden välittämänä. Lukija ahnehtii romaania, rakastaja haluaa tietää kaiken rakastetustaan.


Nuorena ahnehdin romaaneja, varhaisteini-iässä historiallisia romaaneja. Välskärin kertomuksista se alkoi. Luin Kristiina Lauritsantyttären, Pyhän Birgitan, Ben Hurin, Kaksi kaupunkia, Kolme muskettisoturia, Notre Damen kellonsoittajan, Kurjat ja monia muita joiden nimen olen unohtanut. Oppikoulun viidennellä luokalla ( nyk. peruskoulun viimeisellä luokalla) kirjoitin että "olen onnellinen vain lukiessani, sillä silloin voin olla kuka tahansa. Voin siirtyä vuosisatoja taaksepäin, voin olla Napoleon, voin olla Jeanne d'Arc, voin olla kulkuri ja kahlata Pariisin köyhien katujen kurassa."


Kun luin Waltarin Sinuhe Egyptiläisen, sieraimissa kutkutti Theban katujen pöly, kuulin kaupungin äänet. Jossain joku pieksi orjaansa. Orjan ulina sekoittui jalkojen töminään, koirien haukkumiseen, kapakan soriseviin ääniin. Pelkäsin ja kärsin Sinuhen puolesta ja inhosin Neferneferiä, "sitä kauheata ja iljettävää naista" ja totesin: "Miehet ovat tyhmiä. Jos minä olisin ollut Sinuhe , en koskaan olisi antanut kaikkea mitä omistan sen takia, että saisin nukkua Neferneferin kanssa matolla. " (Lainaukset aineesta jonka otsikko oli: Kun en pidä ihmisten maailmasta, pakenen kirjojen maailmaan).


Muistan, että selässäni kulkivat kylmät ja kuumat väreet kun luin Sinuhea. Kirjan erotiikka sekä kiehtoi että tuntui minusta vastenmieliseltä. Luin sen oikeassa paikassa, oikean ikäisenä. Olin 14-vuotias ja paikka oli Suvikunta, joka oli WSOY:n työntekijöiden ja kirjailijoiden sekä heidän lastensa kesäpaikka Porvoon ulkosaaristossa. Viihdyin Suvikunnan kirjastossa. Siellä haisi nahkalta, pölyltä ja kotoisasti tupakalta. Jykevät nojatuolit olivat painuneet keskeltä kuopalle ja niiden tummanruskea nahkapäällyste kulunut ohueksi ja uurteiseksi kuin vanha iho. Kirjat seisoivat hyllyissä lasiovien takana odottamassa lukijaa, paheelliset kirjat, joita isoäiti oli kieltänyt lukemasta, koska ne kiihottivat tunteita ja turmelivat moraalin. Jos hän ei olisi kieltänyt minulta Waltarin kirjoja, en ehkä olisi ollut niistä niin kiinnostunut kuin olin. Sinuhen jälkeen ahmin Appelsiininsiemen, mutta Johannes Angelos, Mikael Karvajalka ja Turms kuolematon jäivät lukematta. Historialliset romaanit olivat lakanneet kiinnostamasta viisitoistavuotiaana, sen sijaan Waltarin runous sykähdytti minua, varsinkin runo Nuoruus, joka ilmaisi sen mitä minä siihen aikaan tunsin. Tässä kaksi säkeistöä niitä tunteita:


Minä olin niin nuori ja kiihkeä

miten saattaa kaivatakaan

se nuoruus, jolla on nälkä

ja turmelus suonissaan.

Ja punaiset lyhdyt loisti

ja viulut ja saksofonit soi,

bulevardien liekkimerta kadun asfalttipinta joi.


Minä tuijotin yöhön räikeään

käsin, kasvoin palavin.

Yön hurma sai minut vapisemaan

niin että huohotin.

Kadun liekkimeressä loisti

pedonsilmät autojen,

ja minä olin niin kipeän nuori

ja yksinäinen.



7 kommenttia:

Celia kirjoitti...

Käsite lukuromaani on herättänyt kummastusta ja hilpeyttäkin minussa. - Eikö muka kaikki romaanit ole tarkoitettu juuri luettavaksi! Onko muunkinlaisia romaaneja! - Olen etsinyt lukuromaani-käsitteelle määritelmiä ja nyt vihdoinkin löydän sellaisen blogistasi. Kiitos. :)

Tosin tämä määrite joutuu saman tien romukoppaan minunkin puolestani. ;)

Selvisikö, miksi Byattin Riivaus on suosittu kirja? Minä kyllästyin kirjaan jo lukiessani siitä täällä. Siinä vasta kirja, joka ei ole mieleeni. Minua rupeaa haukotuttamaan ajatuskin, että pitäisi lukea sivukaupalla tapetin kuvioista ja kylpyhuoneen kaakeleista. Sen sijaan minua ei vaivannut lainkaan Theban pölyisyys tai Kurjien kurjuus, kun ahmin niitä aikoinaan.

Anita Konkka kirjoitti...

Kai se on suosittu siksi että siinä oli jännnä juoni. Varoitus lukijoille. Nyt seuraa juonen paljastus. Älkää jatkoko tästä eteenpäin,jos aiotte lukea kirjan.

Nuori kirjallisuudentutkija löytää kirjeluonnoksen jonka on kirjoittanut viktoriaanisen ajan runoilijamestari tuntemattomalle naiselle. Kirjallisuudentutkija rupeaa selvittämään kirjeen arvoitusta, lyöttäytyy yksiin naispuolisen kirjallisuudentutkijan kanssa, rakastuu jne. He löytävät runoilijamestarin ja tuntemattoman naisen romanttisen kirjeenvaihdon. Nainenkin oli runoilija mutta ei yhtä tunnettu kuin runoilijamestari. Kiehtova runoilijaromanssi! Tarinaan astuu pahis = amerikkalainen tyyppi joka havittelee kirjeenvaihtoa, että voisi myydä sen korkeasta hinnasta huutokaupassa. Lopussa paljastaa että runoilijamestarilla ja hänen rakastetullaan oli avioliiton ulkopuolella syntynyt tytär, jonka
jälkeläinen suoraan alenevassa polvessa naispuolinen kirjallisuudentutkija on. Joten hänellä on laillinen oikeus kirjeisiin eikä amerikkalainen pahis saa niitä.

Kirja on kirjallisuudentutkijaälykköjen oma dekkari,murhaa ei tosin tapahdu, mutta salaisuuksia paljastuu kaiken aikaa. Jos tykkää englantilaisesta ironiasta ja on perehtynyt viktoriaanisen tyyliin, josta kirjassa on paljon (liikaakin) parodisia pastisseja, kirjasta voi jopa nauttia. Mutta minä en nauttinut, eikä se tarkoita, että se olisi huono kirja. En vain saanut mitään kosketusta valtaisan sanamassan takana piileskelevään kirjailijaan.

SL kirjoitti...

Siinä olisi ehkä pitänyt olla hankalampi loppu.

Ripsa kirjoitti...

Kun on työkseen luettava, niin siinä tulee helposti nirsoksi.

Mutta käy myös toisin päin. Jos on kamalan työläs, paksu ja monimutkainen kirja, niin sitten pitää lukea jotakin helpommin sulavaa.

Olisiko helposti sulava sama asia kuin lukuromaani?

Helposti sulavalla tarkoitan lähinnä mitä tahansa juoniromaania. Mutta voi huvitukseksi ja mielenylennykseksi käydä vaikka esimerkiksi Albert Liliuksen Kasvavien tunne-elämä - nykyaikaisten tutkimusten mukaan (WSOY 1927), jota voin sitten lukea ääneni että tämmöistä oli psykologia joskus muinoin.

Nykypsykologiaa ei taida kirjahyllyssä ollakaan.

Tämä edellyttää tilannetta, jossa erityisesti nuoret pojat, joskus likatkin, panevat korttelissamme ranttaliksi, s.o. rupeavat kaikin tavoin kohtuuttomiksi.

Anitak kirjoitti...

Luitko Lehtovaaran Sielutiedettä koulussa? Siinä vasta hauska kirja, en kylläkään muista kirjasta muuta kuin Lehtivaaran voimalaitosvertauksen: vietit ovat kuin vapaana ryöppyävä koski, voimalaitos muuntaa veden voiman hyödylliseksi sähköenergiaksi. Se veraus liittyi Freudin sublimaatioteoriaan. Minähän innostuin pyskologiasta niin että menin Jyväskylän kesäyliopistoon opiskelemaan sitä, ja jatkoin Hesan yliopistossa, mutta puhti ei riittanyt suorituksiin asti.

Eero kirjoitti...

Olen täysin samaa mieltä celian kanssa.

Mikä ihme muka on lukuromaani.

Tarkoitetaanko ilmaisulla sitä että luetaan muttei ymmärretä? Vai mitä ihmettä?

Minusta on olemassa tälle jo sana: viihderomaani. Eikö se ole ihan sama asia?

Vai eroaako lukuromaani jotenkin viihderomaanista?

Seija kirjoitti...

Hei! Törmäsin tähän tekstiin nettiä selatessani, enkä voinut vastustaa kiusausta kommentoida yli kaksi vuotta jälkijunassa. :D

Byattin Riivauksen suuri lainaajamäärä on osittain saattanut johtua siitä, että se oli yhtenä vuonna ainakin Helsingin yliopiston yleisen kirjallisuustieteen pääsykirjana.

Itse pidin kyllä Riivauksesta. Jokin siinä riivasi ja kiinnosti minua.