sunnuntaina, huhtikuuta 30, 2006

Tunnustan väriä

Entiseen aikaan (1970-luvulla) tunnustettiin vappuna väriä. Toiset menivät Ullanlinnan mäelle juomaan kuohuviiniä, toiset taas vappumarssille. Aamu-unisena ehdin vasta kirjailija- ja taiteilijaryhmä Kiilan vappulounaalle, joka syötiin/juotiin Tornissa vappumarssin jälkeen. Samalla siellä katsastettiin kuka kenenkin kanssa seurustelee.

Joka ei tiedä väriään, voi käydä tsekkaamassa sen täältä (via Timbuktu). Minä olen vihreä.
Taiteilijat näkevät ilman väritestejä minkä värinen ihminen on. Alla on tallinalaisen taidemaalarin Paul Allikin näkemys vihreydestäni. Tapasin hänet virolaisen taiteen näyttelyn avajaisissa vuonna 1989. Emme tunteneet ennestään. Hän tuli kysymään tulisinko hänelle malliksi. Hän teki maalauksen yhden istunnon aikana ja jätti sen minulle, koska ei saanut viedä täällä maalaamiaan tauluja Tallinaan. Se oli vielä Neuvosto-Eestin aikaa, jolloin oli kaikenlaisia outoja määräyksiä.



Jostain syystä kirjailijan malliksi ei kukaan halua ruveta, se on minun kokemukseni. Nuorena kyselin joiltakin, että hei saanko kirjoittaa sinusta, koska taidemaalarin tyttärenä olin tottunut siihen että malliksi pyydetään, mutta kukaan ei suostunut, kielsivät jyrkästi , että heistä ei saa kirjoittaa, oli sitten kyseessä mies- tai naispuolinen henkilö. En ole sen jälkeen lupia kysellyt. Kokemuksiini perustuen totean että miehet ovat paljon herkkänahkaisempia sen suhteen miten heitä kuvataan. Naiset taas ovat vuosisatojen kuluessa tottuneet olemaan taiteen ja kirjallisuuden malleina eivätkä ota asiaa yhtä vakavasti.

5 kommenttia:

marja-leena kirjoitti...

Kaunis maalaus Sinusta! Olen utelias - miten kirjailija käyttää mallia? En ole ennen kuullut tästä tavasta.

Hauskaa Vappua!

Tui kirjoitti...

Minuakin kiinnostaisi tietää miten kirjailija käyttää malliaan. Onkohan niin, että monien - niin miesten kuin naisten - on vaikea tehdä ero faktan ja fiktion välillä? Ehkä kieltäytymisen takana on myös ajatus, että sankarirooli kelpaisi - mutta sinähän et kirjoita seikkailukirjoja - mutta ei joutuminen syväluotauksen kohteeksi?

Ripsa kirjoitti...

Jos joutuisi syväluotauksen kohteeksi niin siinähän sitä vasta kunniaa olisikin.

Kirjailijan tehtävä on tuntea ihmiset. Käsittääkseni monikaan kirjailija ei kysele, vaan ottaa henkilöitä sieltä ja täältä.

En kyllä usko muotokuvaan kirjallisuudessa. Jokaisella on omat muistonsa jostakusta ihmisestä. Sen verran olen istunut hautajaisissa, että mielestäni muut eivät ole puhuneet samasta ihmisestä jonka olen tuntenut.

Sen vuoksi kirjailijoilla ei ole hätäpäivää. Hehän kirjoittavat fiktiota.

Aivan eri asia taas on henkilöhistoria, jossa pitäisi olla oikeinpäin faktat.

Juuri tänään oli tarve katsoa tarkemmin mitä Marcus Aurelius oli oikeastaan tehnyt, Grimbergin Kansojen historia vaan on niin toivoton juoru/anekdoottikokoelma että eipä siitä selvää tullut.

Aureliukseen loppui Pax Romana, mutta koko hallitusaikansa se soti milloin missäkin, kuoli lopulta nykyisessä Wienissä joka oli roomalaisten sotilastukikohta.

Minkähänlaista olisi ollut todellinen Pax Romana?

Terv.

Ripsa

Anita Konkka kirjoitti...

Jokin mättää Bloggerissa, kun ei tänne kommenttilaatikkoon ole päässyt eilen eik vielä tänäänkään ennen kuin pitkän odotteluajan jälkeen.

Miten kirjailija käyttää malliaan? En osaa vastata yleisesti. Arvelisin, että vähän samaan tapaan kuin Picasso. Minä käytän itseäni mallina, kirjan henkilöt ovat itsen heijastuksia niin kuin unien henkilöt ovat oman itsen osapersoonallisuuksia, eivät todellisia henkilöitä, vaikka heillä voi olla todellisen henkilön nimi tai ulkonäkö.unissa.

No niin saa nähdä lähteekö tämä kommentti liikkeelle.

Veloena kirjoitti...

Kiitos kahdesta viimeisestä lauseesta. Tönäisevät sakkaa liikkeelle tehokkaasti.