torstaina, joulukuuta 29, 2005

Tekniikkafobia ja loppuunpalanut IT-työläinen

Arto Virtanen kirjoitti Parnasso-blogin kommenttiosastolla ennen joulua humanistin tekniikkafobiasta, mikä on aika tavallista. Minä pelkäsin nuorena kaikkia koneita. Ne käyttäytyivät mielestäni arvoituksellisesti. Kun olin kesätöissä Fazerilla, tötterökone rupesi rouskuttamaan tötterövohveleista reunoja, kun minut pantiin sille koneelle töihin. Kun sain siirron Marie-keksien liukuhihnalle, tötterökone alkoi taas toimia normaalisti, mutta keksihihna rupesi nykimään oudosti. En tiedä vielä tänä päivänäkään oliko vika minussa vai koneissa.

Tietokoneita en ole pelännyt ikinä, vaikka niiden käyttäytyminen on paljon kummallisempaa kuin Fazerin tötterökoneen. En pysty esimerkiksi käsittämään miksi työkoneeni näppiksestä aika ajoittain katoaa aakkosten ylärivi, ja palaa itsestään takaisin muutaman päivän kuluttua kuin ei mitään olisi tapahtunut. Kun sain ensimmäinen tietokoneeni 80-luvulla, en käsittänyt sen toiminnasta yhtään mitään, mutta onneksi minulla oli kärsivällinen opettaja, kirjailijakollega Arto Kytöhonka, jolta voi kysyä tyhmiä kysymyksiä eikä hän nauranut niille. Alla Parnassossa 7/2005 julkaistu kuva hänestä. Liittyy Hannu Niklanderin kirjoitukseen Kyselijä, edelläkävijä, koneromantikko.. Kuvatekstissä lukee:”Arto Kytöhongan varhaista innostusta tietokoneisiin oudoksuttiin 1980-luvulla.”

90-luvun puolessa välissä hankin ensimmäisen tietokoneen, jossa oli graafinen käyttöjärjestelmä. Ei ollut mitenkään yksinkertaista siirtyä merkkipohjaisesta järjestelmästä graafiseen. Ei ollut enää Artoa, jolta olisin voinut kysyä neuvoa. Soittelin varmaankin joka toinen päivä IBM:n tuotetukeen ja kyselin mitä pitää nyt pitää tehdä, kun systeemi on taas ihan umpisolmussa. Langan toisessa päässä vastaili kärsivällinen nuori mies. Kun meidän suhteemme kolmen kuukauden kuluttua päättyi, hän kiitti minua, sanoi oppineensa minulta enemmän kuin keneltäkään muulta millaisia ongelmia asiakkaalla voi olla uuden käyttöjärjestelmän kanssa. Hän oli noita 90-luvun nörttipoikia, jotka olivat innostuneita työstään, ja joiden työtä ei vielä kiire painanut. Minä opetin hänelle asiakkaan kieltä, joka ei ole sama kuin tietokone-ekspertin kieli.

Puhelimessa on aika hankala selvittää tietokoneongelmia, jos ei ole yhteistä kieltä, eikä nykyisillä helpdesk-kavereilla ole aikaa, ei ehkä haluakaan opetella asiakkaan kieltä, se selvisi kun luin satunnaisblogigeneraattorin kautta löytämääni IT-työläisen blogia. Kaveri on aivan rikki, poikki ja puhki, kun asiakkaat ovat niin ”saatanan tyhmiä ja totaalisia pizza-idiootteja.” Hän olisi taatusti onnellisempi, jos saisi tehdä töitä vain koneiden kanssa eikä hänen tarvitsisi ratkoa helpdeskissä asiakkaiden typeriä ongelmia. Lukekaa hänen postauksensa Miksi IT-hommat vituttaa Helldeskin verran? niin tiedätte millaista on olla IT-työläinen nykyään. Minä luen kyllä mieluummin taksisuhareiden blogeja ( esim. Monen mutkan kautta) he eivät suhtaudu yhtä nihilistisesti asiakkaisiinsa kuin tämä loppuun uupunut Mr. Helldesk.

(Oikean reunan pikkukuva; E.C.Echer, Flatworms 1959)

2 kommenttia:

a-kh kirjoitti...

Ensimmäiseen asiaan. Mikä ihme tässä valtakunnassa saa ihmiset popsimaan pahvinmakuisia Marie-nimisiä sellupyöröjä, joita kekseiksikin nimitetään, niin paljon, että niitä kannattaa lintata teollisesti vuosikymmenestä toiseen. Jos mainitun keksin toppaa kahviin, muuttuu kastunut osa sekunnissa lieuruksi ja valuu kuppiin. Muistelen, että kakarana saimme pääasiassa kahdenlaisia keksejä. Paremman nimi oli Siru ja se toinen oli sitten tämä Marie. Joulupiparit ja Hanna-tädin piparkakut ovat sitten jo asia erikseen.

Anita Konkka kirjoitti...

En minä vain tiedä. Sen kesän jälkeen kun olin likuhihnalla, en ole Marie-keksejä syönyt.