Rohtoraunioyrtti

Rohtoraunioyrtti palasi takaisin.


 Viime  vuoden  keväällä kerroin  täällä,  että  palstani reunalta  oli varastettu  rohtoraunioyrtti.   Jäljellä oli vain iso kuoppa.  Salakuljetin yrtin juuritaimen  Moskovan kirjailijaliiton pihalta  Suomeen  kaksikymmentä vuotta sitten.  Yrtin menetys  suretti.  Sillä oli   monta  ihailijaa, jotka pysähtyivät   kysymään  mikä se on, kun  eivät ole  nähneet sellaista kasvia ennen.   Kenties  joku ihailija kävi  kääntämässä  sen maasta yön  pimeydessä. Tänä  keväänä  tyhjään  kuopaan ilmestyi   rivi   rohtoraunioyrtin taimia.  Nyt ne kukoistavat, kukkivat ja  varmaankin iloitsevat sateesta   helteisten päivien jälkeen. 


"Ja se minkä menetimme, tuli takaisin.
Sitä mukaa kuin alistuimme menettämään, se tuli takaisin,"


kirjoitti Rabbe Enckell runossa Välisanat, pitkospuut ( suom. Tuomas Anhava).   Samassa runossa  hän  kirjoitti puutarhurin  keväästä:


Niin vaivihkaa tulee  kevät vastaan:
kaikissa maustepenkeissä ovat jo piilossa
siemenet - maustepenkeissä,
jotka ovat  puutarhurin sydäntä  kaikkein lähinnä.
Siemenpalot
kahisivat pussissa
odotuksen jännitystä - ja  nyt ne ovat päätyneet
mullan  pehmeään poimuun, hyvään talteen.

Kesäkummitus

... ja pusikosta ilmestyi  kesäkummituksen viileä  käsi.


Valokuvatorstain 211. haaste: kesäkummitus

Kalevi Seilonen R.I.P.

17.10.1937  - 30.5.2011

"Kuoltuani minä muutun historialliseksi henkilöksi ja minulle käy  samalla tavalla kuin Lallille, Jaakko Ilkalle ja Huugo Karjalaiselle. Historiantutkijoille on sanottava että en ole anarkisti, terroristi, kätyri enkä liberaali. Jos noista pitäisi valita, olisin kätyri. "  Sanoi   Metsäroisto  ( s. 72)


Minä sanoisin että  hän, Kalevi siis, ei  Metsäroisto, oli  Suomen harvoja   surrealistisia kirjailijoita.  Hän  aloitti  surrealistin uransa  21-vuotiaana  julkaisemalla omakustanteena   kokoelman Proosarunoja, jonka  takakannessa hän kirjoitti: "Alhaalta kohoaa myrskyn merkkejä: sokea näkee käsillään, uneksija päihtyy esineistä ja lokit purjehtivat laidan yli. Hetket kääntyvät akseleissaan vivuten esille kaikkea kummallista. Helsingissä 10.7.1959." 


Hänestä  tuli yhteiskunnallinen  surrealisti 60-luvulla.  Hänen "virallinen esikoisteoksensa" Tosiasioita minusta  ilmestyi vuonna  1965.  Hän oli nähnyt Olennon, josta hän kertoo mm. seuraavaa:


Se on sinun näköisesi. Sillä on harmaat aivot.
Se puhuu itsekseen ja hautoo päätään kylmässä vedessä.
Sillä on suunnitelma  poliittisten puolueiden varalle:
1. Sosiaalidemokraatit käyvät sisällissodan.
2. Kokoomus nitistetään verotuksella.
3. Kansanpuolue putoaa ikkunasta.
4. Ruotsalaiset muuttavat kauhuissaan Ruotsiin.
5. Pientalonpojat  nostetaan puuhun.
6. SKDL kielletään  meluntorjunta-asetuksella.
7. Maalaisliitto pannaan maahan.


Tämän vuoden  alussa hän  otti yhteyttä  Metsäroiston merkeissä, pyysi  muistelemaan mitä puhuttiin Huutotöyryssä.  Hän kertoi  kirjoittavansa Nuoreen Voimaan juttua kirjoistaan. En tiedä  saiko hän jutun valmiiksi ja  jos sai, niin   ilmestyikö se,  kun  minulle ei  tule Nuorta  Voimaa.  Hänen  viimeiseksi  jäänyt  teoksensa   Metsäroisto  ilmestyi vuonna  1986 ja  sai valtion kirjallisuuspalkinnon.    Ajatus   metsäroiston  omaelämäkerrasta syntyi  kesällä  1985  Huutotöyryssä,  "kun  irrottelimme mielikuvitusta..." kuten  kirjan omistuskirjoituksessa lukee.   Puhuimme  fiktiivisen  omaelämäkerran kirjoittamisesta  ja  siitä se lähti  liikkeelle.  Ehdotin kirjalle nimeksi Metsäroistoa.    Minusta  oli  hauskaa olla mukana   sen  kirjan syntyprosesissa.   Kirjasta tuli  hyvä  ja minä  olen ylpeä   muusan osastani.  


Kuva:  Olli Lyytikäisen piirros  Kalevista vuodelta 1969. 


Lisäys myöhemmin.  Muistelma Kalevista täällä:  Vanhan  vaiheilla.
    

Jo joutui armas aika - siilillekin

Puutarhakutsujen  kuokkavieras nautiskelee   pöydän antimista.  Siikaa on sillä suussa.

Ja kauniisti  koristi kukkanen  puutarhakutsuja   tänään Tapanilassa. 

Valokuvatorstain  210.  aihe   on  Suvivirsi.

Villa Furumo palaa

  

Kun pyöräilin   puolen päivän jälkeen kirjastoon,   savusukeltajat olivat menossa  taloon.  Pihan reunalla  kyyhötti  huopiin kääriytyneinä muutama    nuori  Villa Furumon kommuunin asukas. Kun  palasin  kirjastosta,  muuan  paloa katsellut   mies kertoi, että  talosta  on  löydetty  kuollut mies eikä vielä  tiedetä onko  kuolleita enemmän.

 Kuvasin  Villa Furumoa pari vuotta  sitten  ja kirjoitin siitä   tähän blogiin  otsikolla  Kaikki ovat lähteneet.  Silloin  talo oli autio.   Se oli harvoja   Vuosaaren jäljelle jääneitä   vanhoja puuhuviloita, rakennettu  vuonna 1905 ja kuulunut Donnerin suvulle.    Kun kävin  kuvaamassa huvilaa pari vuotta sitten,  ajattelin  että surullista kun   vanhojen   huviloiden annetaan rapistua.  Vielä surullisempaa että niiden annetaan palaa.

Lisäys illalla.  Villa Furumo ei pala enää.  

Päivällä  palomestari sanoi, että annetaan talon  palaa loppuun asti.  Illalla   palo oli loppunut ja  seinät   pystyssä.  Jälkisammutusporukka oli paikalla ja talon katolta  kuului moottorisahan pärinä.  Mahtaako omistajalla  olla enää motiivia  entisöidä huvilaa ja riittävätkö vakuutusrahat?  Toivottavasti  talon nuoret asukkaat saavat kriisiapua.  Heille on  rankka kokemus  menettää  asuintoveri ja koti. 

Ikävien  tapahtumien viikko Aurinkolahdessa.  Minut  yritettiin ryöstää  tiistai-iltana kotitalon rapussa.   Teinikäinen  tavallisen näköinen suomalaispoika kampitti minut  maahan hissin edessä ja   vaati: "Laukku tänne!"  Sanoin, että enkä anna. Poika sanoi: "Mä potkasen." Sanoin: Älä viitsi potkaista."   Se oli ratkaiseva hetki. Poika epäröi sekunnin murto-osan ja potkaisi, mutta ei  ei niin lujaa, että taju olisi lentänyt kankaalle. Rupesin kirkumaan täydellä volyymilla. Poika  säikähti ääntä ja pötki pakoon.  Jos  kimppuun olisi hyökännyt kaksi tai kolme, en olisi selvinnyt  tilanteesta  säikähdyksellä ja kuhmulla päässä, vaan olisin menettänyt laukkuni.  

Aurinko laski

Valokuvatorstain  208. aihe on sitaatti  Merja Otavan kirjasta Priska. Pitkähkö  sitaatti  alkaa lauseella: Aurinko laski.  Ja  päättyy lauseeseen: Laaja hiekkaranta oli hiljainen.  Kuvan hiekkaranta ei tosin ole kovin laaja.  

Kansanvaellus

Urheiluhullu kansa  vaeltaa  Espalla  Leijonien    voitonjuhlaan.  Minä kuljin vastavirtaan ja   ajattelin  että  olispa  väki  joskus yhtä innoissaan   kirjallisuudesta ja taiteesta kuin lätkästä.     Mutta kun ei.   Synnynnäinen snobi, kulttuurikodin kasvatti, minkäs minä sille mahdan.  Syntymistään  aikaan ja paikkaan ei voi valita, kai.

Minun äitini

Anja Konkka. Taiteilija ja hänen kissansa (pienoisfresko)

Äiti ja minä.


Muistan kun nämä kuvat otettiin. Olin kolmetoistavuotias.   Eeva-lehden tomittaja  ja valokuvaaja  tulivat  meille kotiin.  Minut patistettiin lastenhuoneeseen kirjoittamaan juttua äidistäni.  Yritin  karata  ystäväni Kaarinan kanssa  ulos, mutta äiti  "lassosi äänenvoimalla" minut takaisin kirjoitustöihin, kuten kuvatekstissä  luki.    Jutusta  tuli tällainen: 


Minun  äitini
Minulla ei ole mitään sitä vastaan että äiti on taiteilija. Pikemminkin päinvastoin. Siitäkin huolimatta että hän on hiukan omituinen niin kuin taiteilijat yleensä. Tämän syksyn hän on käyttänyt freskojen laittamiseen (tai miksi sitä nyt sanotaan).Ruoankin laitto on jäänyt heikolle tolalle. Mutta viis pikkuseikoista. Niin äitikin aina sanoo, kun kysymme onko ruoka jo valmista. Silloin kun sää ei ole otollinen maalaamiselle, koettaa äiti kasvattaa meitä kolmea villiä lasta Hän selittää tarmokkaasti, miten tärkeätä on käsien pesu ennen ruokaan kajoamista. Välillä hän tuskailee meidän ilmeistä oppimattomuuttamme. Mutta mehän olemme unohtaneet autuaallisesti kaikki hyvät neuvot ja opastukset hänen istuessaan huoneessaan maalaamassa. Ja äitikin unohtaa silloin kaikki muut asiat. Eräs äitini sivuharrastus on kissat. Nämä kissat esimerkiksi halveksivat suuresti taiteilijan työtä. Mistä lie johtunee mokoma halveksunta. Taiteilijat eivät voi olla tavallisia ihmisiä juuri siitä syystä, että he ovat taiteilijoita. Niin äitikin aina sanoo.

Se oli ensimmäinen aikuisten lehdessä julkaistu  juttuni. Sitä ennen olin  julkaissut  Lasten maailmassa  sadun nimimerkillä Nuhanenä ja   päätoimittanut   Suvikunnan  Sanomat -nimistä  seinälehteä. Kun kukaan muu ei  kirjoittanut siihen,  kirjoitin itse kaikki  uutiset ja artikkelit.

Eilen tässä

Entisen kotikatuni Lönnrotinkadun kulma.  Kaarina  Kaikkosen pyykit liehuvat  tuulessa.


Valokuvatorstain  206. aihe:  tässä.

R.I.P

Unelma  Konkka  21.8.1921 - 4.5.2011

Oletko nähnyt pimeänä yönä

valkoisen kukan hitaasti aukeavan

sydämesi salaperäisessä pyhäkössä?

Sen ihmeen näkee vain kerran.

Unelman runo kokoelmasta Heijastuksia ( Petroskoi 1999) 

 Unelma oli   minun tätini,  folkloristi  ja  runoilija.  Hän syntyi  Toksovassa, Konkkalan kylässä Inkerinmaalla ja kuoli Lappeenrannassa.    Hänen  itkuvirsiä  käsitellyt   väitöskirjansa   Ikuinen ikävä  on suomennettu. Hän  julkaisi  runoja  kirjailijanimellä Katri Korvela.   

Pertti  Virtarannan kirjassa Karjalaisia kulttuurikuvia   on lisää Unelmasta ja  hänen  elämänvaiheistaan.  


Lisäys 5.5.  Inkeri-sivustolla on lyhyt  elämäkerta. Tiedot eivät ole   tarkkoja, syntymäpäivä on väärin ja väitöskirjan aiheena oli itkuvirret, eivät  karjalaiset  pilasadut. Hän tutki kyllä niitäkin.   Tässä linkki sivustolle.

Vappuaatto Vallilassa

Vappusade

Vappukoira ilmassa

Vappukoira maasa

Tunnustan väriä

Ydinvoimaa vastaan.

Valokuvatorstain 205. aihe on  värit.    

Lisää värejä  Kolmen  sepän aukiolla  vappuaattona kaksi vuotta sitten.

Pääsiäiskissa

Kevät ja kaikki

"On kevät. Se tarkoittaa, että lähestymme ALKUA,"  kirjoitti  William  Carlos Williams kokoelmassa Kevät ja kaikki ( suom. Markus Jääskeläinen).

Raparperin alut ehtivät   ensimmäisinä   maan pintaan palstalla, niin  joka kevät.


  

Piinaviikolla

Vaalien jälkeen:  Miten  tässä näin pääsi käymään?


(Kuva  sarjakuvanäyttelystä Taiteilijaelämää Vuotalossa viime lokakuussa)

Päivän kuva: Virpojat

Vähän väriä  aneemiseen blogiin.  Perinteisiä pikkunoitia ei  käynyt tänä   palmusunnuntaina ovella.  Anemia jatkuu.  Muistelmat ovat puolivälissä eikä energiaa riitä  blogin päivittämiseen. Niin pahaksi on   päässyt,  että  Facebookissakaan en  ole ehtinyt käydä.

Huhtikuu ensimmäisenä päivänä

Aurinkolahden aallonmurtaja  aprillipäivänä.  Talvi jatkuu, mutta ei enää  kauan. Horisontissa siintää jo   avomeri  vapaana.  Ennustus:  ensi viikolla tulevat lokit. Valokuvatorstain  201. haaste on  jatkuu.


"Huhtikuu on kuukausista julmin,"  runoili T. S. Eliot  kokoelmassa  Autio maa, mutta en nyt  siteeraa sitä runoa, koska  täällä ei huhtikuu vielä työnnä  sireeneitä kuolleesta maasta, vaan sataa jäistä tihkua.  Sen sijaan siteeraan  Helena Sinervoa joka voitti   tänään   Yleisradion Tanssiva karhu-palkinnon runokokoelmalla Väärän lajin  laulut. 


 Kokoelmassa on paljon   lintuja  ja väärän lajin  olentoja, kuten  ne peräkammarin pojat jotka  ovat  hakeneet vaimon Thaimaasta ja  näkevät   lentokoneen ikkunasta vain lunta ja metsää,  kun kone kaartaa kohti maata, Suomea joka  näyttää  autiudessaan uhkavalta. " Miten kukaan  saattoi asua täällä,/ miten kukana uskalsi etsiä turvapaikkaa juuri täältä?" kysyy runoilija.


koneen pyörät tömähtivät
roudan ja jään peittämälle  kiitoradalle
huhtikuun ensimmäisenä päivänä
eikä tämä ole aprillipila vaan totta:


perillä lumityöt odottavat, ja lumesta
herää muisto: vuorillinen  villamyssy,
äidin kädet sitomassa punaisia nauhoja
leuan alta, miten ne koskevat, kädet.
ja katso nyt ettei mitään unohdu,
ettei lapsi kylmety matkalla, nyt,
nyt astumme kotimaan kamaralle.


Sitaatti on runosta Lentokoneen ikkunasta.  Minua  kiehtoo runossa  äidin kädet, jotka  koskevat.  Sillä    verbillä  on kaksi merkitystä.   Ehkä se kaksinaisuus on peräkammarin pojan syvin ongelma.  


Olen lukenut vain muutaman runon Sinervon kokoelmasta. Ei runoja voi lukea kuin romaania. Lukeminen on hidasta kun   pitää  pysähtyä miettimään sanojen merkityksiä ja aivoissa alkaa kihistä  ajatuksia.  Runo jatkuu mielen sisäisenä tapahtumana. 

Minipuutarha

Päivänsinen  kaksi tainta   ( etualalla)  kasvaa  kohisten minipuutarhassani.  Taustalla  kaupasta ostettu mintun taimi.  Myös thaibasilikan  ja  tomaatin taimet ovat  mönkineet ylös  mullasta.  


 Pari viikkoa  sitten  laitoin Facebookiin   tiedustelun, mistä löytyisi päivänsinen siemeniä, ja heti tuli vastaus.  FB  on  osoittautunut hyödylliseksi tiedonvälityskanavaksi   muissakin kuin  päivänsiniongelmissa.  Suosittelen.

Ydinvoimaa vastaan

Kynttilämielenosoituksen alku eilen Kiasman  edessä.

Video mielenosoituksesta löytyy  sivustolta www. ydinvoima.fi . Siellä voi käydä  tekemässä  äänestyssitoumuksen  ydiunvoimaa vastaan.  Äänestä ydinvoima historiaan!  

Mielenosoitus koiran näkökulmasta. 


  Kamerasta  loppui  akku kesken kaiken. Otin   kuvan koirasta  kännykkäkameralla. Sillä ei tarkkaa kuvaa  saanut.  Jäi  tuhannet kynttilät kuvaamatta  eduskuntatalon portailla. 

Emmassa

Mirón  veistos  katselee Mirón maalausta.


Kävin  eilen  ystävän kanssa Espoon Emmassa. Hänellä   oli  pressikortti, sillä irtosi  kuvauslupa museoon.   Minulla oli kamera mukana. Sain   kuvata yleisnäkymiä, mutta en yksittäisiä taideteoksia. 

  
 Tässä yleisnäkymästä rajattu yksittäisteos,   Mirón maalaus naisesta, jolla on tukka sekaisin.  Helppo  samaistua  maalauksen  naiseen, kun minullakin on aina tukka sekaisin.  


 Mirón  taiteeseen tutustuin nuorena.  Äiti rupesi lähettämään minulle Miró kortteja Italiasta  sen jälkeen kun olin  nähnyt suuren  Paul Klee -näyttelyn  Ateneumissa kuusikymmentäluvun alussa ja hehkuttanut   sitä   kirjeissä  hänelle.    Hän  piti  Mirósta   ja  arveli että  minäkin saattaisin pitää   Mirón lempeästä huumoristaan.  Niin kuin sitten pidinkin.


Kuvia  Miró-näyttelystä, Saastamoisen  kokoelmasta ja lelumuseosta  täällä.   Alla muutama  suosikkini Saatamoisen kokoelmasta

Pekka Kauhanen. Yritys  hahmottaa  maalaus.  Se voi olla kuvanveistäjälle  kuin katsojallekin joskus vaikeata.

Ismo Kajanderin sanko, joka  roikkui  katonrajassa.    Kajander on minun  ikisuosikkini suomalaistaiteilijoiden joukossa.

Juhani Harri.  Nizzasta Bombayhin; Taj Mahalista Negrescoon.


Harrin luona kävin kerran nuorena kylässä. Hänellä  oli  häkkilintuja.  Muistan siitä vierailusta vain   ne linnut. Ne pitivät  hirveän kimeätä meteliä. 

Linnuista puheenollen.   Tämä on  Jussi Heikkilän  Rubiinisatakieli ( Luscinia  calliope).

Juhani Linnovaara. Hiljaisuuden hetki.   Tämän kuvan valitsin kissan takia.


So long,  ja nyt kirjallisiin töihin!


Lisäys  14.3. Tässä  kuvakooste  musiikin kera Mirón  taiteesta. Vahinko ettei hänen parhaita töitään ole  nähtävillä Emmassa. 
  

Joku

Joku kirjoitti seinään:  "sanomalla selviät, selittämällä  sekoitat." 


Kun olin lapsi, meillä kotona asui  joku, joka hukkasi  tärkeitä papereita lehtiä ja   sukkia,    rikkoi laseja ja lautasia,  kävelsi  piparkakkuja ja pikkuleipiä, unohti valot palamaan   ja   aiheutti  kaikenlaista epäjärjestytä. Aina sen jälkiä sai  olla  korjaamassa.  Siitä oli paljon harmia. Kukaan ei  koskaan nähnyt sitä. 


Valokuvatorstain 196.haaste on  Joku.

Rieha

Penkkareiden innoittamana  Valokuvatorstain 195. haaste on rieha.  Se tarkoittaa hilpeätä, riehakasta juhlaa  Suomen kielen perussanakirjan mukaan.   Kuvakoosteessa  kolme näkymää  Luxemburgin  kansallispäivän  juhlinnasta.  Siellä on vähän hilpeämpää ja värikkäämpää kuin meillä  itsenäisyyspäivänä 
(Klikkaa kuva isommaksi).

Kaksi kuvaa suljetulta osastolta

Elegia  kysyi  edellisen postauksen kommenteissa mitä   mahtaa    suljetulla osastolla tapahtua. Väriterapiaa ehkä?  

 Haihatuksen suljetulla osatolla  oli viime kesänä   Johannes  Heinosen  maalauksia.   Osasto oli niin  pimeä, että  vain  kaksi valokuvaa  onnistui joten kuten.  En käyttänyt  salamaa, koska siitä  jää heijastus väripinnalle.  Ensimmäisessä kuvassa Sofi Oksanen kävelee  korppikotkan kanssa  kuolleiden juutalaisten päällä. Aika  rankkaa  satiiria.  Heinosen kotisivulta löytyy parempi kuva  Oksasesta.

 Toinen kuva on lempeämpää  satiiria.  Sauli  Niinistö  pulikoi  kuvan  etualalla  kahden kuutin kanssa. Taustalla näyttäisi olevan  Ben  Zyskowicz. Maalauksen nimi on Valtiovierailu mallia Lavonen.  Mahtaiskohan se viitata  taidemaalari Kuutti Lavoseen?  (Kuvat voi klikata isommiksi. Näkyy kuutit paremmin)

Oudoilla ovilla

Haihatuksen  Suljettu osasto Joutsassa kesällä 2010.

Valokuvatorstain 194. haaste: oudoilla ovilla.

Runeberg kärpäsenkesyttäjänä

"Aamutorttuni on syöty. Stenbäck kävelee vadilla ja tutkii murusia. Olen jättänyt sille hiukan hilloa vaikka yleensä kaavin kaiken tarkasti. Hyvä  eläintenkesyttäjä tietää että hänen on palkittava suojattinsa kun ne tottelevat häntä. Se on erityisen tärkeää tyhmien ja vastenmielisten eläinten,  niin kuin Stenbäckin kanssa. Siksi hillo.
    Mutta ryyppyäni se ei saa maistaa."


Sitaatti  on Erik Wahlströmin romaanista Kärpäsenkesyttäjä,  joka oli  Finlandia-ehdokkaana.  Minä olisin antanut sille Finlandia-palkinnon ja lisäksi Runeberg-palkinnon, jos se olisi ollut ehdokkaana, mutta  eihän minua ikinä mihinkään raatiin kelpuuteta omituisen kirjamakuni takia, onneksi.  Wahlströmin  fiktiivinen  Runeberg on  riemastuttavinta kotimaista proosaa, mitä  olen   aikoihin   lukenut.   Suosittelen kaikille jotka pitävät   kerronnan  rytmin,   näkökulmien ja aikatasojen  vaihtelusta ja  nopeista leikkauksista  sekä   älykkäästä huumorista.   Runebergin  elämä  ja  luonne  tulee kerrotuksi  monen henkilön ja  eläimen   näkökulmasta. 


 Wahström  on laskenut  Runebergin jalustalta ja tehnyt hänestä  elävän henkilön.  Minua  ei   Runeberg ole kiinnostanut ennen Wahlströmin  romaania.   Kuvatiedostoistani ei    löydy  ainoatakaan kuvaa  Runebergin patsaasta, vaikka  muuten  kuvaan  mielelläni  patsaita. Patsas  keskellä  Espaa on niin tylsä,  Runeberg pönöttää  papintakissa jalustalla ja    muusat seisovat  patsaan juurella. 

 Runeberginkadun kuva  sentään löytyi.  Kuvasin sen  Kirjailijaliiton ikkunasta joulukuussa.  Kärpäsenkesytäjässä on  muitakin henkilöitä,   jotka  ovat    saaneet  nimikkokadun  Töölöstä. On  Nervander, Cygnaeus  ja Stenbäck,  kärpänen jota  Runeberg kesyttää.  Lars Stenbäck  on  Runebergin ja/tai Walströmin  erityinen  inhokki,    runoilija  ja körttipappi Pohjanmaalta.  Hän lakkasi  herätyksen saatuaan kirjoittamasta runoja, niin suurena syntinä hän piti runoilemista.    Sivumennen  sanoen hän oli  isoäitini  isomummun serkku,   kaukainen sukulainen  ja siksi    hän puhuttelee minua - kärpäsenäkin.   Hänessä on jotain samaa kuin isoäidissäni. 


Hyvää Runerginpäivää ja  onnea   tämänvuotiselle  Runeberg-palkinnon saajalle Tiina Raevaaralle, jonka   voitokasta novellikokoelmaa  En tunne sinua vierelläni  en ole vielä lukenut, mutta aion lukea  heti  kun saan sen lainaksi kirjastosta. Hesari  luonnehtii häntä unenomaiseksi alitajunnan luotajaaksi  täällä.  Mukavaa   kun alkaa  olla muitakin alitajunnan luotaajia, ettei tarvitse olla  yksin oudokkina.  

Assistentti

Ninni    avustaa muistelmien  kirjoittamisessa.   Kissan    kehräys  kuulemma  alentaa  stressiä ja verenpainetta.   En ole  tutkinut asiaa  objektiivisesti.   Ninni on hyvä työkaveri.   Kun se kyllästyy työntekoon, se menee kukkaruukkuun   nokosille. 

Mistähän  johtuu, että   bloggaamattomuus  aiheuttaa lievästi  huonoa omatuntoa, ikään kuin   se olisi jokin velvollisuus?   Kirjoittaminen vie aikaa,  myös  blogin  kirjoittaminen.  Facebook  on nopeampi  ja helpompi  kommunikointimuoto. 

Erilainen

Valokuvatorstain 192. haaste: erilainen

Heikoilla jäillä

Valokuvatorstain  191. haaste: Jää

Reipas alku

Tästä alkaa kiipeäminen isolle kivelle.

Valokuvatorstain  190. haaste on alku.

PS. Minun projektini on puolessa välissä.  Siinä syy blogin hiljaiseloon.  Työnteko rajoittaa    virtuaalielämää!

Loppiaisaatto

Shakespeare ja kumppanit.


Klassikkoja on hauska  lukea vanhoina  käännöksinä.  Minä luin  loppiaisaattona  Paavo Cajanderin  suomennoksen Shakespearen Loppiaisaatosta.   Näytelmässä  hassutellaan  väärillä  henkilöllisyyksillä ja rakkaudella.   Orsini rakastaa Oliviaa, mutta ei saa vastarakkautta,   sillä  Olivia on rakastunut   paashipojaksi pukeutuneeseen   Violaan, joka  puolestaan on  rakastunut Orsiniin. 


 Tekstissä ei viitata  sanallakaan  loppiaiseen, päivään jona  itämaantietäjät  toivat lahjoja  Jeesuslapselle.    Shakespearen  aikana   loppiainen oli   jonkinlainen  " väärän kuninkaan päivä" tai minikarnevaali, jolloin   huviteltiin, juopoteltiin ja  esiinnyttiin  toisina kuin todellisuudessa.   Näytelmän  kahdella  aatelisherralla on hassut nimet:  Antreas Kälppäinen ja Topias Räihä, englanniksi Andrew Aguecheek( Kuumeposki) ja Toby Belch ( Röyhtäys). He ovat  kännissä kun käet.  Olivian  hovimestari  Malvolio  moittii    heidän humalaista mesoamistaan ja sekös heitä harmittaa. Kostoksi   he  kehittelevät  Olivian  palvelustytön Marian  avustuksella häijyn  pilan.  Maria kirjoittaa  emäntänsä  nimissä rakkauskirjeen  Malvoliolle,  jonka  salaisena   toiveena  on   kohota  säärtä pitkin  palvelijasta herraksi.  Kirje  on pahimman luokan työpaikkakiusaamista.   Sen saatuaan Malvolio alkaa  käyttäytyä niin   omituisen  vihjailevasti, että  hänen emäntänsä luulee hänen tulleen hulluksi ja passittaa hänet  pimeään koppiin.  Sillä tavalla hulluja Shakespearen aikaan hoidettiin.


Kun kyseessä on romanttinen komedia, niin  loppu  päättyy  onnellisesti. Malvolio  pääsee  pimeästä kopista   " Pidelty hänt´on kovin ilkeästi," toteaa  Oliviakin, joka hänet koppiin toimitti.  Olivia  saa omakseen Violan hukkuneeksi  luullun kaksoisveljen,   Viola saa Orsinin ja   Maria  saa Topias Räihän.  


Näytelmässä on paljon menoa ja melskettä, pakollista  miekankalistelua myös, kuten  kaikissa Shakespearen näytelmissä, siksi   en pidä niistä -  näyttämöllä.  Luettuina  ne ovat  ylivertaisia, ja aina  mieltä virkistäviä,  ovat  ne sitten  komedioita taikka tragedioita. 

Kuvassa Orsini ja Viola keskustelmassa miehen ja naisen rakkauden välisistä eroista. Orsini sanoo:


Ei minkään naisen sydän saata kestää
Niin tuimaa lemmen tyrskyä, kuin mikä
Mun  povessani käy; ei naisen sydän
Voi sitä mahduttaa, se sit´ei kestä,
Ah, maittia se vaan on naisen lempi -
Ei maksan syttyä, vaan kitaisen -
Sit´inho, tyrtymys ja kyllyys vaivaa;
Mun lempeni on nälkäinen kuin meri
Ja yhtä huvettava. Rakkautta,
Jota nainen minuun tuntee, ällös vertaa
Mun lempeeni Oliviata kohtaan.

Uuden vuoden yö

 Luin Eeva-Liisa Mannerin  näytelmän  Uuden vuoden yö mennen tullen metrossa matkalla ystävän  uuden vuoden vastaanotolle ja sieltä kotiin. Näytelmän alku   kummastutti. Lokit  kirkuvat   ikkunan takana uuden vuoden  aattoiltana.    Illan  isäntä Atos   seisoo ikkunan ääressä ja lausuu: 

Lokit huutavat,  käheät kiihkeät  äänet.

Mikä on lintujen ennustus, hyvä vai paha?

Eivät lokit  huuda uuden vuoden  aattona,   eivät huuda  vaikka  talvi olisi leuto  ja  meri jäätön Helsingin   edustalla.  Atoksen  asunto  sijaitsee Helsingissä,  lähellä Kruununhakaa, mikä  käy selville myöhemmin.  

Mitähän Eeva-Liisa  Manner on tarkoittanut, kun  pannut  lokit  kirkumaan  niin epätodennäköisenä aikana?  minä  ihmettelin.   Onko  se runoilijan  vapautta vai  symboliikkaa?   aprikoin. Joku on  sanonut, että jos näytelmän  alussa seinällä  riippuu kivääri, niin sitä käytetään näytelmän lopussa.  Taisi  olla   Tšehov, jonka  Lokki-näytelmän  alussa  riippui kivääri, jota myös käytettiin lopussa.    

 Ja toden totta!   Mannerin   näytelmän  alku enteilee loppua. Atokselle tapahtuu jotain ,   mutta en kerro mitä.   Ennen     sitä   kuusi  henkilöä juo,  sekoilee ja  on inhottavia  toisilleen,    kuten    todellisessa  elämässäkin  tapahtuu  uuden vuoden juhlissa. Tai  tapahtui  60-luvulla, jolloin  minä osallistuin   näytelmässä kuvatunlaiseen   juhlintaan. 

  

 Mannerin näytelmässä puhutaan paljon  uskonnosta.     Ensiesitys  oli vuonna 1965.  Siihen aikaan   uskonasiat olivat  yhtä ajankohtaisia  kuin nykyään   ja  kirkosta  erottiin, vaikkeikaan yhtä  sankoin joukoin  kuin  viime  vuonna.  Syynä  oli  siihen aikaan  Hannu Salaman  saama  jumalanpilkkasyyte,  mikä kuohutti   liberaalin nuorison ja älymystön  tunteita. Kirjan  takakansiteksti kertoo että näytelmästä keskusteltiin aikoinaan ja sen rohkeutta paheksuttiin. Se menestyi hyvin näyttämöillä. Se on "suomalaisen  draaman huippuja" kehuu takakansi. No, enpä  nyt tiedä.  Se on makuasia.

Minun uuden vuoden yöni  sujui   rauhallisesti,  ei ollut tragediaa eikä  komediaa.   Ystävien kesken  syötiin, juotiin ja keskusteltiin eikä  ruvettu    ilkeiksi toisillemme.  Satunnaismenetelmällä   (= sormi tökätään umpimähkään paksun  runokirjan sivujen väliin)   uuden vuoden runoksi tuli  Helvi Juvosen Kalliopohja, joka alkaa  näillä sanoilla:

Kun rakastan kiviä, kun rakastan graniittia,

olkoon se  sallittu minulle.

Se on minun lapsuuterni graniittipohja,

[...]

Runo löytyi   Satu Koskimiehen ja Juha Virkkusen kokoamasta antologiasta Runo on vapaa.

Sormei osui   kohdalleen, koskapa   Helvi  Juvonen oli  mielirunoilijani  ennen kuin  ihastuin   Eeva-Liisa Mannerin ja Paavi Haavikon  runoihin.  Sattuma helli minua. Myös  I Ching oli  myötämielinen.  Kolmen kolikon  menetelmä    antoi tulokseksi  heksagrammin numero 30  Li/The Clinging, Fire.  Orakkeeli sanoo, että   pitkäjänteisyys(=  ahkeruus, kestävyys, sisu) edistää, se tuo menestystä.  Muutoksen  merkki  on  ensimmäisellä  rivillä: "Footprints run crisscross. If one  is seriously intent, no blame."   Se tarkoittaa, että   aamulla    on   keskitettävä  mielensä eikä    maailman hyörinän  pidä  antaa häiritä itseään.   Minun tulkintani mukaan: ei pidä  avata sähköpostia,  facebookia, radiota tai  televisiota eikä  lukea   sanomalehteä   heti aamusta, vaan  on   keskityttävä  töihinsä. Taidankin noudattaa I Chingin  neuvoa tänä vuonna.    

 Kuvassa näkymä Sturenkadun ja Hämeentien  kulmalta  uuden vuoden yönä 2011.