maanantaina, lokakuuta 17, 2011

Déjà-vu


Me soikeissa peileissä matkustamme
ja taustan näemme itsessämme,
sen tiedämme ennenkin kokeneemme.
Gerrit Achterberg: Déjà-vu. 1952 ( suom. Sanna van Leeuwen. Atena 2011)

Minulla on ollut vain  neljä  déjà-vu -kokemusta   elämäni aikana. Ensimmäinen tapahtui  Marina di Ravennan  metsässä vuonna 1986. Tuli äkillinen  tuntemus, että olen  ollut täällä  ennenkin ja  että jotain  merkittävää tapahtui silloin. Tuntemus haihtui yhtä nopeasti kuin oli tullutkin. 

Seuraava tapahtui  kaksi vuotta myöhemmin Pariisissa St. Martin kanavan rannalla.    Järkeilin, että olen nähnyt  saman maiseman ranskalaisissa elokuvissa, siksi se  tuntuu  "jo nähdyltä,"  mikä on déjà-vun   sananmukainen käännös.

Vietin talven  2001   Usèzissa, pienessä  etelä-ranskalaisessa kaupungissa.  Siellä minulla oli kaksi  déjà-vuta. Ensimmäinen oli 1600-luvulla  rakennetun  talon kierreportaissa ja  toinen Euren laaksossa.  Unipäiväkirjasta selvisi, että kymmenen   vuotta aikaisemmin Ibizalla olin nähnyt samanlaiset kiviset  kierreportaat unessa.  Jos aika on spiraali, niin mikseipä  alitajunta näkisi   välähdyksiä tulevaisuudesta,  minä ajattelin. 

Euren laakson  kokemuksen  liitin  Kalkkuinniemeen, jossa vietin varhaislapsuuden kesiä isoäidin luonna.  Kalkkuinniemellä oli kaksi  mäkeä, joiden  rosoisten rinteiden välissä oli  laakso.  Kaksivuotiaan silmin laakso on varmasti  ollut syvä ja mäet korkeita ja jyrkkiä kuin  Euren laakson rinteet.  Ehkä  siksi   laakso tuntui niin tutulta.  Tai  kenties siellä  tuoksui samalta  kuin Kalkkuinniemellä.   Voi olla, että  hajuaisti herätti   elämyksen, että olen ollut  täällä ennenkin.  Hajuaistin muistoja  on vaikea   järkeistää ja verbalisoida.

Kaikkiin   déjà-vu kokemuksiini on liittynyt  voimakas  onnentunne -  ikään kuin olisin palannut  johonkin edellisen elämän tai varhaislapsuuden onnelliseen kauteen. Siksi  minua   kummastutti, kun luin Douwe Draaisman    Muistikirjasta,  että  déjà-vu ilmiöön liittyy tietty ahdistuneisuus."Epämääräinen uhka leijuu jossain  hienoisen hämmästyksen ja suoranaisen pelon välimaastossa, ja on vaikea hahmottaa, kuuluuko tunne déjà-vu-ilmiöön vai onko se sen aiheuttamaa," hön kirjoiittaa.

Douwe Draaisma on  hollantilainen  psykologian historian professori.   Häntä  kiinnostaa erityisesti omaelämäkerralinen muisti, jota on tutkittu vasta vähän aikaa.  Hänen mukaansa  omaelämäkerralliseen muistiin pätevät omat salaperäiset lakinsa: "Miksi talteen  ei ole jäänyt juuri mitään  ajalta ennen kolmatta tai neljättä ikävuotta? Miksi loukkaukset on aina kirjoitettu lähtemättömällä muisteella? Miksi  nöyryytykset pysyvät muistissa poliisipöytäkirjan tarkkuudella vielä vuosienkin jälkeen?"  Näihin ja moniin muihin muistamisen   ilmiöihin hän  etsii vastausta Muistikirjassaan.   Se on  insipiroiva kirja  johan varmaankin palaan  myöhemmin. 

 Minua  viehättää  Muistikirjassa, se että  Draaisma viittää usein   kaunokirjallisuuteen.  Hän  aloittaa déjà-vu-luvun kertomalla   Dickensin  David  Copperfieldin kahdesta kokemuksesta. Toisen kokemuksen  jälkeen  David miettii:"Olemme  kaikki kokeneet erään meidät toisinana yllättävän tunteen, kuin olisimme jo aikoja sitten sanoneet tai tehneet jotakin, mitä parhaillaan sanomme ja teemme, kuin olisimme aikoja sitten nähneet ympärillämme samat kasvot, esineet ja olosuhteet, kuin jo ennakolta aivan varmasti tietäisimme, mitä tulemme sanomaan  seuraavana hetkenä - kuin yhtäkkiä sen muistaisimme!"

Hyvä lukija, onko sunulla ollut déjà-vu  elämyksiä?  Millaisissa olosuhteissa ne ovat  välähtäneet tajuntaa?

6 kommenttia:

Ripsa kirjoitti...

Olin tädin sijaisena opettamassa suomea keskikoulussa. Olin nyt sentäs lukenut jo pari vuotta kirjallisuutta, joten menin innokkaasti kouluun.

Aleksis Kiven 7 veljestä. Eturivissä istui lauma 15-vuotiaita poikia, jotka älyttivät minua. Ensin hämmennyin ja sitten rupesin laukomaan takaisin, josta pojat ällistyivät.

Sitten menin tädin luo sairaalaan. Deja-vu oli kärpänen. Oli syksy pitkällä ja kärpänen surisi verhoissa ja aurinko paistoi.

Sama tapahtui joulun aikaan isän kotona, kun se oli kuolemassa infarktiin, 43-vuotiaana. Katselin kärpästä ja muistin syksyn sairaalan.

Isä eli vielä seitsemän vuotta, täti parikymmentä.

Ei kärpäsessä ole mitään ahdistavaa, varsinkaan talvikärpäsissä. Täti käski minun tappaa se kärpänen tai hän kuolee, minä rupesin kertomaan niistä 15-vuotiaista pojista ja se naulitsi varoittavan katseensa minuun.

Sanoin vain että olen nähnyt tämän tilanteen ennenkin. Silloin täti oli varma siitä että kuolee ihan hetikohta.

Anita Konkka kirjoitti...

Draaisman mukaan deja-vu on harvinainen ilmiö, tavallisempaa nuorella iällä kuin vanhempana ja sen esiintymistä edistävät stressi, väsymys, sairaudet, traumaattiset kokemukset, uupumus, raskaus ja alkoholi. Mulla ei mikään noista liittynyt deja-vuhun.

Sami Liuhto kirjoitti...

Minulla noita on melkein koko ajan. Kun olin ensi kerran Pariisissa kesäkuussa 2009 ja noustiin vaimon kanssa junasta maan pinnalle tiesin mihin on mentävä, mutta kilttinä miehenä menin vaimon osoittamaan väärään suuntaan. Muutenkin Pariisissa osaan kulkea vaikken ole missään ennnen ollut, sen sijaan Lontoossa eksyn jatkuvasti.

Väsyneenä déjà-vu yleistyy. Ehkä silloin mieleen pääsee muutakin kuin sitä tavallista. Usein joudun kysymään, onko näin tapahtunut vai olenko nähnyt unta.

Niin, muuten, osaan myös kulkea Berliinissä ja Turussa. Helsingissä en niinkään, vaikka se on kotikaupunkini, mitä rakastan.

Anita Konkka kirjoitti...

Minulla on sama kokemus - Pariisissa ja Berliinissä on helppo liikkua. Mutta Roomassa olen ollut kaiken aikaan eksyksissä, samoin Moskovassa ja Brysselissä. Eivät olleet minun kaupunkejani.

Anonyymi kirjoitti...

minulla oli lukemisten aikana monesti déjà-vu -kokemuksia; tähän olen törmännyt aikaisemminkin. historioita lukiessa kokemus on valitettavan tavallinen.

ja nuorempana ihmissuhteissa se kokemus tuli usein; rupesi kyllästyttämään parisuhteen kanssa sählääminen. tuntui turhauttavalta selittää itsestään aina samat asiat uudelle ihmiselle; tuli sellainen déjà-vu -olo, että jaaha, samat jutut taas.

monesti jossakin ulkomailla joku tuntematon paikka tai ihminen - tuntuu kuin olisin kokenut tämän ennenkin. sitäkin kutsutaan déjá-vuksi, vaikka se johtuu vain hermoratojen ristiin menosta, sanotaan. ja mitä sekin sitten on.

kun poikani rukoili iltarukouksen, liittyi kommunistiseen puolueeseen tai otti osaa amnestyn toimitaan, minulle tuli déjà-vu -tunne: been there, done that.

anita, tiedän että et déjà-vu'lla tarkoita ihan tällaisia kokemuksia, mutta laajasti ottaen on kyse samasta asiasta.

Anita Konkka kirjoitti...

Meri, hermoratojen ristiinmeno on vain yksi hypoteesi déjà-vulle Draaisman mukaan. Hän esittelee useita hypoteeseja sekä menetelmiä miten ilmiötä on tutkittu. Kannattaa lukea Muistikirja. Siinä on paljon asiaa muistista ja muistoista. Eikä se ole ikävä kirja.