Marraskuun lopun värejä Helsingissä

Puotilan kartano  lauantaina.  Pyöräilin katsomaan miten  viljelypalstalla voidaan.  Palsta on kartanon vieressä.  Auringonkukkien  varret  törröttivät   pystyssä. Linnut olivat syöneet viimeisetkin siemenet kukista. 

Erottaja tänään. Kävin katsomassa   Otso Kantokorven   kuvia  Viron katutaiteesta  Liken  kirjakaupassa, Iso Roobertinkatu 20.

Päivän sitaatti:  "Nähdäkseni katutaiteessa ei ole kyse pelkästään reviirin merkkaus. Sillä on aina poliittinen agenda, riippumatta sisällöstä. Kyseessä on tilan haltuunotosta vaikka työt jankuttaisivat samaa tyhjänpäiväisyyttä loputtomasti. On kauheaa, että raha on ainoa, jolla nyky-yhteiskunnassa saa viestin läpi [...] Tietenkin mukana on myös kielletyn ja laittoman romantiikka."  Otso Kantokorpi   Fifissä: Viron seinillä on asiaa

Synkkiä aikoja, synkkiä paikkoja

Valokuvatorstain  150. torstaiteema on  Että en unohtaisi. 

Puolitoista vuotta sitten kävin   Tartossa KGB:n vankityrmissä ja   kuvasin  pysyvää näyttelyä.    Valoa  oli tyrmissä vähän ja  minulla  mukana  vain pieni pokkarikamera.  Suurin osa  kuvista  epäonnistui, mutta jotain jäi muistoksi tuosta synkästä paikasta.  

     Vangin ruokailuvälineet

Että en unohtaisi: Tänään on Mainilan laukausten 70-vuotispäivä.   Stalin  halusi  saada Suomen  syntymäpäivälahjaksi  täyttäessään 60 vuotta joulukuussa.   Suomella oli onnea,  NKVD/KGB:n   vankityrmiä ei tullut tähän maahan.

Uhanalaiset

Kuvasin eilen  Miina  Äkkijyrkän kyyttöjä,  joita  uhkaa häätö.   Joutuvat  teuraaksi,  jollei   Miina löydä uutta  kotia,  eikä  korkein  oikeus  hyväksy  valituslupaa.   Siinä tapauksessa  ulosottoviraston  miehet  tulevat tammikuun 15. toimittamaan  häädön.  Panevat  Miinan   keskellä talvea  pellolle eläimineen, tavaroineen.  Epäinhimillistä! 

Häädön  saavat myös  Miinan  peltilehmät.  Äkäiset sauvakävelijät   ynnä muut  kunnon kansalaiset   iloitsevat,  kun pääsevät  eroon Miinan "romuista."  ( Kts.   keskusteluketju aiheesta  HS.fi:ssä)

Mikä   kiire  kaupungin  byrokraateilla on tyhjentää Skatan tila?   Kertoisivat edes  mitä  suunnitelmia heillä on  tilan suhteen. 

Asuinkumppani

Tässä  on  uusi asuinkumppani. Sen nimi on  Ninni, lempinimi Ninotska.  Se  tarkkailee minua kirjanhyllyn päällä katon rajasta, kun istun  tietokoneen  ääressä.  Ollaan  asuttu nyt  runsas viikko  yhdessä ja   kummasteltu  toistemme tapoja.  Yhteiselämään  sopeutuminen vie aikansa.  Kun se  tuli luokseni, se kehräsi kovasti kaiken aikaa.  Se oli  stressikehräämistä. Sillä tavalla kissa rauhoittaa  itseään, kun se joutuu  uusiin,  hämmentäviin  oloihin.  Kuvat  otettu illalla täyssprektisen  päivänvalolampun valossa.  Se on  siitä hyvä lamppu, että se ei kovin paljon  vääristä värejä ja  huonekasvit tykkäävät siitä.

Ninni  harrastaa  kotitaloushommia, se   esipesee tiskit.   Se on siitä  omituinen kissa,  että  se syö keitettyjä  perunoita ja järsii   leipää,  jos unohdan perunat ja leivän pöydälle.  En ole  aikaisemmin  tavannut  sellaista kissaa.   Millaisesta kodista  se mahtaa olla kotoisin, minä  mietin.   Ei siellä ainakaan  televisiota ole ollut, koska se pelästyi  kun  ensimmäisenä iltana avasin telkkarin.    Jääkaappiakaan ei  tainnut olla,  sillä  se  ei juokse  jääkaapille, kun avaan  oven eikä  tutki  ostoskassia, kun tulen kaupasta.  Eikä se osannut leikkiä kissan leikkejä  ihmisen kanssa ennenkuin opetin niitä sille.

   
Kun se  se on  esipessyt tiskit, se menee  puun juurelle ottamaan   nokoset.  Se viihtyy   kukkaruukuissani.  Ehkä   multa  tuo  sen   mieleen  entisen elämän  maaseudulla. Se  löytyi  tukkipinosta pentujensa kanssa. Pennut  saivat kodin  Ollilan  luomutilalta. 


 Sen   menneisyys on hämärän peitossa.  Se  on ollut ihmisten kissa, koska se ei  pelkää  ihmisiä, mutta sylissä  se ei halua olla.   Se on  todennäköisesti elänyt  reipasta maalaiskissan elämää,  pyydystänyt hiiriä ja rottia ja syönyt  mitä on saanut  syödäkseen.   Täällä  kaupungissa se ei pyri  ulos, ei uskalla mennä edes parvekkeelle.   Kun  kannan sen sylissä sinne, se pyristelee pois ja juoksee  sisälle.


 Ninnin  muotokuva löytyy Valopilkusta.  

Marraskuun valo

Auringonlasku Vartiokylänlahdella 19.11.09

Valokuvatorstai toivoi  väriä marraskuun harmauteen  ja  antoi  haastesanaksi  räiskyvän.    Miksi  ihmeessä  marraskuussa pitäisi  räiskyä?  Minusta  marraskuu  on  hieno kuukausi  harmautensa ja pimeytensä takia. Se kutsuu  ihmistä sisäistymään.  Joulukuussa ollaan   sosiaalisia. Minunkaltaisellenin intovertille se on hermostuttava kuukausi.   Tammikuu  on vuoden  ikävin kuukausi,  se on pitkä kuin  nälkävuosi, rahat ovat lopussa  ja postiluukusta tipahtelee laskuja, mitään ei tapahdu.  Helmikuussa   valostuu ja  on aika  tutkia  siemenluetteloita ja suunnitella tulevan kesän   viljelyksiä. 

Mies ja vene  auringonlaskun jälkeen  Vartiokylänlahdella 19.11.09

Voi kun osaisi kuvata kaikki marraskuun harmauden hienot vivahteet!

Miten Suomen kirjallisuudessa kuollaan vuonna 2009

Matti Kalkamo. Flock of Mourning,  yksityiskohta. Ars Fennica -ehdokas 2009

"Kuolemien ja pahoinpitelyjen kirjo on suuri. Itsemurhan voi tehdä esimerkiksi hirttäytymällä, hukuttautumalla tai ampumalla, murhan tai tapon veitsellä, tyynyyn tukehduttamalla tai pillereillä, työntämällä ihmisen alas jyrkänteeltä tai ulos ikkunasta tai paiskaamalla hänet seinään. Ihminen voi kuolla vahingossa liikenneonnettomuudessa - parhaimmillaan tällaisia onnettomuuksia on neljä yhdessä romaanissa - mutta esimerkiksi myös siten, että äiti pudottaa vauvan kiviportaalle, poika tönäisee tytön vesiliukumäen kaidetta vasten, metsässä juoksija saa tikun silmäänsä ja sitä kautta aivoihinsa, nuori mies tönäisee tyttöystävää niin, että tämä kierii portaat alas ja kuolee, äiti istuu jalka ojennettuna, lapsi kompastuu, törmää seinään ja taittaa niskansa. Silpomisessa ihmiseltä voidaan leikata kieli tai häneltä voidaan iskeä kirveellä sormi, henkilö voi mukiloida toisen tajuttomaksi lyömällä häntä kivellä päähän tai ilman sitä (jolloin lukija voidaan jättää jännittämään, kuoliko asianomainen). Erona dekkareihin on lähinnä, että nyt tappaja, pahoinpitelijä tai toisen kuoleman vahingossa aiheuttaja näkyy voivan olla suurin piirtein kuka tahansa. Toisinaan motivoinniksi tarjotaan henkilön vaikeaa lapsuutta, mutta usein syyksi riittää kiukustuminen, tai sitten kyseessä on silkka onnettomuus. Ihmiset näyttäytyvätkin paitsi hyvin väkivaltaisina myös hyvin helposti rikki menevinä. "

Sitaatti Finlandia-palkinnon raadin  puheenjohtajan  Liisa  Steinbyn puheesta  palkintoehdokkaiden  julkistamistilaisuudessa tänään.  Koko puheen voi  käydä  lukemassa täällä.   Liisa Steinby tietää miten kirjoissa kuollaan,  hän  on lukenut noin 130  kotimaista   romaania  tänä   syksynä.  Minä olen lukenut vain yhden -   Kristina   Carlsonin Herra Darwnin  puutarhurin  - ja  olen  pettynyt, ettei se ollut ehdokkaiden joukossa.  Tämän vuoden ehdokkaat ovat: Turkka Hautalan Salo,Kari Hotakaisen Ihmisen osa, Antti HyrynUuni, Marko Kilven Kadotetut, Merete Mazzarellan Ei kaipuuta, ei surua jaTommi Melenderin Ranskalainen ystävä. 

Berliinin muurin murtuminen ja vapaus pelosta

Ihmisoikeuksien yleismaailmallinen julistus, 13. artikla:

1. Jokaisella on oikeus liikkua vapaasti ja valita asuinpaikkansa

 kunkin valtion sisällä.

2. Jokaisella on oikeus lähteä maastaan, myös omasta maastaan,

ja  palata  maahansa.

Se   toteutui  marraskuun 9. päivänä Berliinissä  20 vuotta  sitten, kun  Berliinin muuri murtui.  

Millaista oli  elää ennen  vuoden   1989 syksyä rautaesiripun takana, siitä kertoo  tuore nobelisti Herta Müller, romaanissa Sydäneläin( suom. Raija Jänicke):

" Kaikki elivät  pakohaaveista. Halusivat uida Tonavan poikki, kunnes olisi vesi ulkomaata. Juosta maissin seassa, kunnes maa olisi ulkomaata. Sen näki heidän silmistään: Pian  he ostaisivat kaiken rahansa edestä maanmittareilta maastokarttoja. He toivoivat  pellolle ja joelle sumuisia päiviä välttääkseen vartijoiden kuulia ja koiria, juostakseen pois, uidakseen pois." (Sydäneläin  s. 46)

 Ja   millaista   oli  elää  jokapäiväisessä pelossa:

 " Edgar, Kurt, Georg ja minä olimme  joka päivä yhdessä, koska me pelkäsimme. Me istuimme yhdessä pöydän ääressä,  mutta pelko pysyi jokaisen päässä yhtä yksinäisenä kuin se oli ollut jo tullessamme. Mutta pelolla on omat tiensä. Jos hallitsee kasvonsa, se livahtaa ääneen. Jos pystyy pitämään kasvot ja äänen otteessaan kuin elottoman esineen, se pääsee karkuun jopa sormien välistä. Se asettuu ihon ulkopuolelle. Se  levittäytyy vapaasti joka puolelle, sen näkee lähellä olevissa esineissä." (Sydäneläin s.68)

Pelko oli  vallanpitäjien ase.  He   levittivät  pelkoa,   manipuloivat sillä  ihmisiä  ja   loivat  sen avulla  ilmiantajien verkoston.   Pelon ilmapiirissä  ei voinut luottaa  edes parhaaseen ystäväänsä. Sitä   rautaesiripun  tällä puolen  vapaudessa  kasvaneiden   ihmisten  on  vaiketa käsittää,  että  ilmiantajat olivat enimmäkseen  tavallisia pelokkaita ihmisiä. 

Berliinin muurin  murtuminen ja  kommunismin  romahtaminen  vapauttivat muurin tuolla puolen  eläneet ihmiset painostavasta   pelosta,   mutta  tilalle  astuivat  muut elämisen  huolet.  Ruusutarhaa  ei  löytynytkään vapaudesta.

Eliksiiriä marraskuun pimeyteen

Jos  marraskuun  pimeys  alkaa   painaa liikaa sielua, ruumista ja  mieltä, niin  Kiasmasta  saa kaamoshoitoa viidennessä kerroksessa joulukuun viidenteen  päivään asti. Siellä on svetsiläisen Pipilotti Ristin Elixir-näyttely. 

 Kävin  viime  keskiviikkona  katselemassa  kattoon heijastuvia  paratiisin kuvia.   Taidetta on mukava katsella   selällään maaten, sopii minulle paremmin kuin  teoksen edessä seisoskelu.  Taustalla soi rauhoittava musiikki, tosin  se oli minun makuuni  vähän liian   new age-henkinen,  mutta  ei se pahasti  häirinnyt.   Hierontaakin oli  saatavilla, mutta  minulle riitti kuvien katselu. Kengät piti jättää näyttelytilan ulkopuolelle, jos olisin tiennyt sen, olisin vaihtanut jalkoihin  ehjät sukat. 

Pipilotti  Rist kertoo   Elixiristä täällä.

Kiasman videoklippi  Pipilotti Ristin  paratiisin Eevasta täällä

Pipilotti Ristin kotisivut

 Kiasmassa ei  ole kiellettyä käyttää  kännykkäkameraa eikä  muutakaan kameraa, ainakaan tässä  näyttelyssä. Ohjelmalehtisessä jopa kehotetaan : "Inspiroidu Pipilotti Ristin maailmasts ja  tee oma  kännykkävideosi."  Luin  kehotuksen  vasta kotiintultuani,  niinpä  minulla  ei ole  videoklippejä  näyttelystä,  on vain muutama  still-kuva. 

Kiasmassa taiteen lisäksi silmää ilahdutti  nuorten  miesten lukuisuus yleisön joukossa.   Tavallisesti  taidemuseoissa näkee   keski-ikäisiä naisia.   Pojasta polvi paranee!   Tai    sitten  Kiasma on  museo nuorten miesten  makuun.

 Perjantaina  radion Kultakuumeessa kerrottiin, että  miehet eivät käy taidenäyttelyissä eivätkä muissakaan taidetilaisuuksissa. Kiasman jälkeen arvelen sen olevan  väärää tietoa miehistä.  Eiväthän ne kaikki voi olla ihan pöljiä.

Matti Kalkamo. Destination  Salvation 2008

Samalla  kun  käy   rentoutumassa viiden kerroksen  Ristin paratiisissa voi käydä nejännnessä kerroksessa   katsomassa  tämän vuoden Arsfennica ehdokkaiden työt.  Minua   hätkähdytti   Matti Kalkamon ylläoleva installaatio, kun  astuin  pimeään huoneeseen.  Näytti körttikokoukselta. Jatkoin  valokuvaamista eikä  kukaan tullut  kieltämään. Ehkä Kiasman  kuvauspoltiikka on muuttunut.

Tämä on  Jyrki Riekin akryyli/kollaasiteoksesta yksityiskohta.

Arsfennica-palkinnon saaja ratkeaa marraskuun 19.päivä.  Muut  ehdokkaat ovat:   Mika Karhu, Jussi  Kivi, ja  Petri Yrjölä.   Yrjölä  on siitä harvinainen nykytaiteilija , että hän maalaa öljyväreillä  kankaalle  tummasävyisiä  suomalaissyksyisiä suomaisemia.  Niiden  väri- ja muotomaailmaa   ei  minun kamerani  objektiivi tavoittanut. Ne täytyy nähdä omin silmin. 

Marraskuun aamu

Näkymä parvekkeelta torstaiaamuna. 

 Edellisen  postauksen hehkeä koivu on  menettänyt  hehkeytensä.   Mereltä  puskee  kolakka  tuuli  ja  räntälumi  lentää   vaakasuorassa  päin  naamaa,  näitä  merenranta-asumisen   talvisia riemuja,  joita ei asuntoilmoituksissa mainita. 

"Marraskuussa sielu käpertyy ihmisessä ja nukkuu talven painajaisunia nähden, sillä aikaa iloton ruumis tekee minkä voi lyhyitten harmaitten päivien aikaan. Mutta ajattele, että huhtikuun  alkupuolella joku löytä'' ensimmäisen  sinivuokon.Eikö se ole ihmeellistä?" kirjoitti Helvi Juvonen  Pikku Karhun talviunissa.  Talviunet  sisältyvät  Juvosen  Koottujen  teosten kokoelmaan Aukea ei koskaan  metsään ovi, joka  ilmestyi  tänä syksynä.     Runot ovat  minulle  tuttuja lukiovuosilta, jolloin rakastin  niitä ylitse muiden (so. Eeva-Liisa Mannerin ja Paavo Haavikon ).   Se rakkaus ole   kuihtunut vieläkään,    Juvosen  runot  ovat  harmaan marraskuun ilo.  Jos  suinkin ehdin, palaan   kokoelmaan   myöhemmin.

Satoi ensilumen

  Tällaiselta näytti ensilumi/räntä  Vuosaaressa  viime yönä.

  

 Kolme  päivää  sitten  koivu  parvekkeeni  edessä oli vielä näin  hehkeä.

 Talvi tulee, minkäpä sille mahtaa,   täytyy vain  kestää räntä ja pimeys. Mutta onneksi   päivät alkavat  taas pidentyä vajaan kahden  kuukauden kuluttua.