Laitonta

(klik)

Tämä kalliomaalaus oli ilmestynyt tien varteen, kun sadepäivien jälkeen pyöräilin palstalle keräämään punaisia viinimarjoja.

Pensaan ylimmät oksat olivat tyhjiä. Parvi marjavarkaita pyrähti lentoon, kun saavuin paikalle. Pieniä tummia lintuja, eivät ainakaan rastaita. Niitä ei viime kesänä näkynyt. Kuka lie kertonut niille, että Juorumäellä on hyvät marja-apajat. Perunasatokin näyttää menevän parempiin suihin. Vesimyyrät ovat käyneet pureksimassa perunoihin koloja. Jäniksille olisi palstalla paljon salaattia syötäväksi, mutta ei ole kelvannut.

Päivitin oikean palkin linkkilistaa, lisäsin uusia linkkejä, mm. Mikko Saaren Kirjavinkit, joka jäi eilisestä postauksesta epähuomiossa pois.

(klik)

Tämä graffiti ei ole jokapäiväisen pyöräilyreittini varrella. Näin sen herttoniemeläisessä alikulkukäytävässä kun olin tulossa Kivinokan ympäristötaidenäyttelystä. Saa nähdä kuinka kauan se siellä seinässä on. En ymmärrä mitä haittaa graffiteista on kenellekään alikulkukäytävissä. Ne antaisivat eloa tylsän harmaille betoniseinille. Lisää graffiteja , tageja, stencileja, stickerseja ym kaduilta ja alikulkukäytävistä kameransilmään tarttunutta Graffitialbumissani, jota päivitän sitä mukaa kun uusia kuvia tulee. Niitä voi katsella diasarjana. Uusimmat kuvat ovat viimeisenä.

Bartleby ja kumppanit

(Edit 28.7.07. Korjauksia ja lisäyksiä)

Sadepäivät ovat hyödyllisiä. Tein hyytelöä punaisista viinimarjoista, pesin pyykkiä, järjestin liinavaatekaapin, luin Enrique Vila-Matasin romaanin Bartleby ja kumppanit, aloitin Samuel Beckettin romaanin Malone Dies, joogaamisen ja omaelämäkerran kirjoittamisen. Ohjeet sen kirjoittamiseen löytyvät wikiHowsta.

Enrique Vila-Matas (s. 1948, Barcelona). Kuva on Colui Che Cubita-blogista.

Bartleby ja kumppanit ( suom. Anu Partanen) on fiktion muotoon verhottu kirja kirjoittamisen mahdottomuudesta. Marcello-niminen toimistovirkailija kirjoittaa alaviitteitä kirjailijoista, jotka eivät pysty kirjoittamaan. Nuorena hän oli julkaissut pienen kirjan rakkauden mahdottomuudesta. Näin hän määrittelee tehtävänsä:

"Olin jo pitkään jäljittänyt Bartlebyn oireyhtymän laajaa kirjoa kirjallisuudessa, tutkinut sairautta, tuota nykykirjallisuudelle ominaista tautia, negatiivista impulssia tai tyhjyyden vetovoimaa, jonka seurauksena tietyt taiteilijat, vaikka omaavatkin ankaran kirjallisen omatunnon ( tai ehkä juuri siksi), eivät joko koskaan kirjoita tai kirjoittavat tai kaksi kirjaa ja luopuvat sitten kirjoittamisesta, tai äkkiä kirjaimellisesti halvaantuvat saatuaan teoksensa vaivatta aloitettua."

Oireyhtymä on saanut nimensä Herman Melvillen Barthleby -kertomuksen mukaan. Barthleby oli mies joka sanoi aina kun häntä pyydettiin tekemään jotain: "Mieluummin en." Bartlebysta ja lopullisesta kieltäytymisestä enemmän Marjatta Ripsaluoman sivustolla.

Vila-Matasin kirja sisältää suuren määrän anekdootteja tutuista ja tuntemattomista kirjailijoista, jotka ovat poteneet Bartlebyn oireyhtymää. Heitä ovat olleet mm. Cervantes, Pessoa, Kafka, Musil, Rimbaud, Traven, Salinger, Pynchon ja lukemattomat muut. Kirjan lopussa olisi saanut olla viiteluettelo kirjailijoista. Naisia joukossa on vain pari kolme. Yksi heistä on Marianne Jung. Hän kirjoitti Goethen Länsimaisen divaanin muutaman runon, jotka kuuluvat Vila-Matasin mukaan maailmankirjallisuuden mestarirunoihin ja jotka Goethe sisällytti kokoelmaan omalla nimellään. Marianne Jung ei kirjoittanut sen jälkeen mitään.

Maila Pylkkönen kirjoittaa proosarunossa Kuminankukaksi muuttumisesta: "... kahden vuoden ajan muutuin kuminankukaksi aina kun yritin ruveta kirjoittamaan ja sen lisäksi muulloinkin. Muulloinhan sillä ei ollut väliä ( bussissa, tiskatessa, kampaajalla)."
Ehkä hänkin poti Bartlebyn syndroomaa.

Löysin Vila-Matasin romaanin ystävän kirjapinosta, muuten en olisi tiennyt sen olemassaolosta, kun siitä ei ole ollut arvostelua Hesarissa. Siellä on nykyään vähän arvosteluja kiinnostavista kirjoista, mikä johtuu lehden linjan muuttumisesta yhä populistisemmaksi , johon mm. Maahanmuuttaja on kiinnittänyt huomiota. Linjanmuutos taas johtuu siitä että lukijat ovat alkaneet kadota ( siirtyneet nettiin?) ja se merkitsee että ilmoittajat seuraavat heidän perässään. Hesarin ratkaisu ongelmaan: lasketaan laatulehden tasoa. Ei hyvä ratkaisu. Eilisessä lehdessä kulttuurin pääjuttuna oli järjetön vastakkainasettelu: W.A.Mozart vastaan Mr. Lordi. Yhtä järjetön oli kulttuuritoimituksen päivän kysymys: "Onko klassinen musiikki arvokkaampaa kuin muu musiikki?" Ikään kuin toimitus olisi vaipunut syvään epävarmuuden tilaan. Kuinkahan moni on minun laillani ruvennut vakavasti harkitsemaan, että pitää lopettaa Hesarin tilaaminen. Mutta mitä tilalle? Vaihtoehdot ovat vähissä, pääkaupunkiseudulla vain Huvudstadsbladet. Täytyy kai vaihtaa kieltä.

Laihana lohtuna Hesarin kulttuurisivuilta löytyi sunnuntaina Jukka Petäjän juttu Jack Kerouac-elämänkerrasta ja tiistaina Markku Paasosen
arvostelu Beckettin romaanista Malone kuolee ( suom. Caj Westerberg). Malone yrittää kirjoittaa perinteellisiä kertomuksia, mutta hänen ajatuksensa harhailevat omille teilleen eikä kirjoittaminen edisty ( selvä tapaus: hänellä on Bartlebyn oireyhtymä). Hän sanoo kertomuksiaan uuvuttaviksi tarinoiksi elämästä ja kuolemasta. Se on hänen mielipiteensä, mutta se on nostettu arvostelun otsikoksi ( Uuvuttavia tarinoita elämästä ja kuolemasta) ilman lainausmerkkejä, mikä voi johtaa lukijan harhaan. Beckettin kirja ei ole uuvuttava!

Minun muistini mukaan Malonen kirjoitusyritykset olivat hauskoja. Piti kaivaa kirja hyllystä muistin virkistämiseksi. Se oli matkalukemiseni, kun matkustin Ravennaan talveksi. Kirjan välissä oli kuitti. Olen ostanut 11/12/85 klo 22.22 Silja Linen Top Shops -myymälästä Belmont Extra Mildia, hinta 6. 60markkaa ( nykyrahassa vähän päälle euro) ja Marcipanbrödia 6-pac, hinta 10.50 markkaa. Siihen aikaan minua vaivasi ankara lentopelko, joten matkustin laivalla, junalla ja bussilla Euroopan halki. Oli aikaa lukea, sillä matka kesti kolmatta vuorokautta.

Beckettin kirja auttoi minua vapautumaan kirjoituskohmeesta, johon oli ajautunut yritettyäni turhaan kirjoittaa jatkoa Tyttärelle ja Samaa sukua-romaaneille. Piti kirjoittamani trilogia, mutta hylkäsin ajatuksen. Malonen kuvaus harmaasta kanasta, joka tepasteli keittiössä ,vaikutti minuun, niin että rupesin tarkkailemaan Ravennan kanoja ja kirjoittamaan niistä.

Lopuksi muutamia kirjallisuuslinkkejä:
Dionysoksen keväässä puhutaan miesten ja naisten erilaisesta kirjamausta
Kirsi Pihan Lukupiirissä kirjalistoista
Hannu Salmen blogissa Harry Potterista ja ilonpilaajista
SusuPetal listaa kirjoja joita voi lukea laiturilla.

Minun lisäykseni kirjoihin joita voi lukea laiturilla, puiston penkillä, terassilla, junassa, bussissa ja metrossa: Wladimir Kaminerin Schönhauser Allee ja aikaisemmin ilmestynyt Ryssändisko. Molemmat kirjat kertovat pakinamaisen hauskoja sattumuksia venäläisen maahanmuuttajan elämästä Berliinissä. Venäläiset ovat värikkäitä ihmisiä niin kirjojen sivulla kuin todellisuudessakin.

PS. Hesarin sunnuntaikolumnisti Annamari Sipilä on sitä mieltä (kai piruuttaan), että lukupiirit ja kirjablogit pitäisi lopettaa, ja että kirjoista puhuminen on snobbailua. Hänen mukaansa "todelliset kirjallisuuden ystävät eivät puhu kirjoista koskaan. Jotkut jopa kieltävät lukevansa lainkaan. Ainakaan he eivät mainosta lukukokemuksiaan."

Hm, enkö olekaan todellinen kirjanystävä, kun niin mielelläni puhun ja kirjoitan kirjoista jotka ovat minulle syystä tai toisesta merkittäviä? Kun lehdet kirjoittavat yhä vähemmän kirjoista, sitä tärkeämpää on kirjoittaa niistä netissä. Muutenhan kukaan ei tietäisi millaisia kirjoja on olemassa. YouTubeakin voisi käyttää kirjatietoisuuden levittämiseen. Steven Hallin Haitekstiä siellä jo onkin.

Ympäristötaidetta

Herttoniemen Kivinokassa on ympäristötaiteen näyttely. Taideteokset ovat sulautuneet ympäristöön niin hyvin, että niitä ei näe, ellei ole tarkkaavainen. Toisella käynnillä huomasin yllä olevan ympäristöveistoksen, kaksi puuihmistä jotka näyttävät mieheltä ja naiselta ( klikkaa kuvat isommiksi.) Teos on Sami Sarasalon Uudestisyntymä. Se on myös tämänkesäisen näyttelyn nimi.

Yksi suosikeistani oli kuusikon keskeltä löytynyt sininen pallo joka oli täynnä kirjoitusta. Se on Tuija Lindforsin Käpyrauhasen kehtolaulu. Kuusikosta löytyi myös tämä olento:

Olento on tehty kuivuneista kuusenoksista ja teräslangasta Teoksen nimi on Unen silta, tekijä Jenni Tieaho. Minusta olento näytti hevoselta. Olisikohan ollut nightmare, suomeksi yötamma eli painajainen. Teoksen innoittajana on ollut Saima Harmajan runo Näkymätön kuutamo.


Toisen suosikkini oli Adolfo Siuranan Palata keinuen. Tuulinen päivä antoi vauhtia pienille mehiläisvahasta tehdyille hahmoille jotka keinuivat puiden välissä.

Ympäristötaidenäyttelyistä lisää täällä. Sivustolta pitäisi löytyä linkki teosten sijaintipaikkoihin, niin ettei tarvitse eksyä ryteikköihin ja poluille jotka eivät johda mihinkään, kuten minä eksyin. Tosin en saanut linkkiä auki, mutta se ei luultavasti ole sivuston vika.
Kivinokassa on kivoja pikkumökkejä, jotka ovat katoavaa työväenkulttuuria. Tanssilavaa ei enää ole, mutta se on saanut muistomerkin - ison kiven jonka kyljessä on metallilaatta. Laatassa lukee, että tällä paikalla oli tanssilava, jolla perustettiin Dallape-orkesteri.

Kymmenen runokokoelmaa

Tommi ja Tuima ovat listanneet suosikkirunokokoelmiaan. Kasasin pöydälle kymmenen kokoelmaa, jotka ovat olleet olleet minulle tärkeitä elämän eri vaiheissa. Hyödyllinen homma, kun etsiessäni kokoelmia tulin samalla järjestäneeksi kirjahyllyt niin, että nyt kaikki runokirjat ovat samassa paikassa. Niitä kertyi neljä hyllyllistä, yhteensä 4,11 metriä, aika paljon ottaen huomioon että runokirjat ovat yleensä ohuita. Ostan runokirjoja, harvemmin romaaneja, niitähän saa kirjastosta ja niistä selviää yleensä yhdellä lukemisella, mutta runoja haluan lukea uudelleen monta kertaa.

1. Friedrich Nietzsche. Dionysos

Tämä oli ensimmäisiä aikuisten runokirjoja, jonka luin. Olin 15-vuotias, kun löysin Dionysoksen kesämökin kirjahyllystä. Kokoelma alkoi komeasti :

Sukuni ma tiedän juuren!

Lailla leimuliekin suuren
hehkun, tuhoon itseni
Mihin tartun, syttyy valo,
minkä jätän, hiiltyy palo:
liekki olen varmasti!
(suom. Aarni Kouta)

Se osui suoraan ytimeeni. Komeita olivat muutkin kokoelman runot. Ne olivat sopivaa luettavaa tunnekuohuissa kamppailevalle nuorelle. Kirja kului käsissäni niin että siitä putosivat kannet.

2. Eeva-Liisa Manner. Tämä matka

Mannerin runokirja oli jokaisen runoja harrastavan lukiolaistytön "must." Voi miten kateellinen olinkaan eräälle luokkatoverilleni joka oli tavannut Mannerin Orivedellä ja kirjoittanut hänestä pienen jutun, joka ilmestyi muistaakseni Liitosalueen sanomissa. Luin kirjaa kynä kädessä ja alleviivasin tärkeitä säkeitä. Niitä kertyi paljon.

3. Paavo Haavikko. Lehdet lehtiä

Toinen kokoelma, josta ovat kannet pudonneet ahkeran lukemisen seurauksena. Olin niin ihastunut kirjan runoihin, että soitin elämäni ensimmäisen ja viimeisen fanituspuhelun. Sanoin tekeväni esitelmää modernista runoudesta ( se oli totta) ja kysyin Haavikolta mitä tarkoittaa runo: Se tahtoo Saappaat. Haavikko sanoi, että ei runo tarkoita, runo on. Häpesin tyhmää kysymystäni, meni luu kurkkuun enkä keksinyt mitään sanottavaa. Puhelu jäi lyhyeksi.

4. Emily Dickinson. Collected Poems

Lukioluokilla löysin muutaman Dickinsonin runon Helvi Juvosen Kootuista runoista. Halusin lisää Dickinsonia ja lainasin Richardinkadun kirjastosta hänen runojaan, joita kirjoitin käsin arkistokorteille. Yksi kortti on säilynyt. Siinä lukee:

If I can stop one heart from breaking,
I shall not live in vain;
If I can ease one life the aching,
Or cool one pain,
Or help one fainting robin
Unto his nest again,
I shall not live in vain.

Dickinsonin runoja ei siihen aikaan saanut Suomen kirjakaupoista ( tai olisi ehkä saanut, jos olisin osannut tilata).Vuosia myöhemmin ostin hänen kootut runonsa Budapestistä.

5. Kalevi Seilonen. Tosiasioita minusta














Näyte 60-luvun kirjankansitaiteesta (klikkaa isommaksi). Juhani Harri suunnitteli etu- ja takakannen. Seppo Hilpo otti kuva. Ihastuin Seilosen tosiasioihin, erityisesti hänen olentorunoihinsa, joista näyte täällä.

6. Suomen-ruotsalaisen lyriikan antologia ( toim. Nils-Börje Storbom)
Kolmas kokoelma, joka on hajonnut ahkerassa käytössä. Suosikkejani kokoelmassa olivat ja ovat edelleen: Elmer Diktonius, Rabbe Enckell ja ja Gunnar Björling, erityisesti Diktoniuksen Jaguaari, Enckellin Välisanat, pitkospuut... ja Björlingin kaikki runot, minkähän niistä valitsisin. Vaikkapa tämä: Minä en kirjoita kirjallisuutta.

7. Gunnar Ekelöf. Runoja

Kokoelma ilmestyi suomeksi Ekelöfin kuolinvuonna 1968. Sen ovat suomentaneet Väinö Kirstinä ja Tarmo Manelius. Saarikoski suomensi 12 vuotta myöhemmin Ekelöfiä (Epätasaiset runot), osin samoja runoja kuin Kirstinä & Manelius. Minulle heidän suomennoksensa on "ainoata oikeata" Ekelöfiä. Sain Ylioppilaslehdestä arvostelijankappaleen, mutta en muista arvostelleeni kirjaa. Menin varmaankin ihastuksesta mykäksi. Hänen runonsa ovat minulle edelleenkin tärkeitä:, mm. Ex Ponto, Non Serviam ja Ota ja kirjoita.

8. Sylvia Plath. Selected Poems

Plathin runo Daddy vaikutti yhtä voimakkaasti kuin Nietzschen Ecce homo, jota olen siteerannut yllä. Se oli kuin isku palleaan. Nykyään sanottaisiin, että runo "kolahti," mikä on huumeslangista peräisin oleva sana. Tässä ote pitkästä Daddy-runosta:

Isä, minun täytyi sinut tappaa,
Sinä kuolit ennen kuin ehdin -
raskas kuin marmori, pussi
Jumalaa pullollaan,
karmea patsas, yksi harmaa varpaasi
kuin iso Friscon hylje

Daddyn jälkeen luin kaiken mitä Plath kirjoitti lyhyen elämänsä aikana, ja kaiken mitä hänestä oon kirjoitettu. Hän runojaan on suomennettu kahdesti. Kirsti Simonsuuri on suomentanut Plathin viimeksi jääneen kokoelman Arielin, ja Marja-Leena Mikkola valikoiman jonka nimi on Sanantuoja. Ote Daddy-runosta on Mikkolan valikoimasta.

9. Hafizin runoja

Henri Bromsin suomentama valikoima oli portti sufilaiseen mystiikkaan. Olin siihen aikaan kiinnostunut kaikista mystikoista, mutta Hafizin runot puhuttelivat eniten, ja myöhemmin myös Rumin runot. Sydämeni sykkii yhä Hafizille. Viimeisin runokirjaostokseni on Jaakko Hämeen-Anttilan suomentama Háfezin Ruusu ja satakieli. Ostin sen viime talvena alennusmyynnistä. Hänen nimensä oli muuttunut yhdellä kirjaimella sitten Bromsin päivien.

10. Sanat että tietäisimme
Kokoelman on toimittanut Mirja Bolgár. Se sisältää 10 nykyranskalaista runoilijaa. Suosikkejani kokoelmassa ovat René Char ja Guillevic, jonka runon mukaan kokoelma on saanut nimensä ( ja minun blogini). Charilta lainasin moton Tytär-romaaniin. Se on tämä:

Mitä sanoitkaan? Puhuit niin kaukaisesta rakkaudesta
että se yhtyi lapsuuteesi.
Niin monenmoista harhautusta muistissa!

"Kukapa ei paljosta valitessaan tuntisi tekevänsä vääryyttä," kirjoittaa Mirja Bolgár kokoelman esipuheessa. Katselen runoushyllyjäni: tuossa on Anna Ahmatova , Wislaw Szymborska, Sirkka Turkka ja tuolla Jacques Jouet jonka kolmiosaista kokoelmaa Navet, linge, oeil-de vieux luin yhden talven Etelä-Ranskassa ja yritin kääntää sitä oppiakseni ranskaa. En oppinut ranskaa enkä saanut aikaiseksi romaania jota olin mennyt sinne kirjoittamaan. Miksi he eivät ole kymmenen listalla? Miksi sillä ei ole Rilkea, Yeatsia, Audenia tai Allen Ginsbergia, jotka kaikki ovat olleet jossain vaiheessa tärkeitä runoilijoita minulle? Tai Maila Pylkköstä, jonka tapasin teinityttönä? Silloin en ollut lukenut vielä hänen runojaan, mutta hän teki minuun lähtemättömän vaikutuksen. Hän puhui runoa. Tajusin että minusta ei ikinä tulisi runoilijaa, koska minulla ei ole kielikorvaa eikä rytmitajua, ja olen niin proosallinen, että en ymmärrä mitä hän sanoo. Kaikki listat ovat epäoikeudenmukaisia. Niin paljon jää niiden ulkopuolelle.

Lisää patsaita

Kun eilen pyöräilin Herttoniemen lävitse, näin että enkeli (eli Samontrahken Niken kopio, kuten Yrttimaan tarhuri huomauttaa edellisen postauksen kommenteissa ) on vapautunut kettingeistä ja lentänyt johonkin pihaan tai puutarhaan. Liikkeen sisäänkäyntiä vartioivat leijonat ovat vielä jäljellä.

Leijonalla on salaviisas ilme. (Klikkaa kuvat isommiksi). Tämänkin kopion alkuperä on luultavasti Kreikassa.

Tämän lempeän leijonan tapasin museon sisäänkäyntiä vartioimassa Rhodoksella, jonka kirjailija- ja kääntäjäkeskuksessa vietin kuusi viikkoa yhtenä talvena. Museon sisällä oli lasikaapissa viehko nainen, jonka kuvasin edestä ja takaa.


Ehkä lasikaapin nainen on
nymfi Echo ( Kaiku), joka rakastui Narkissokseen, mutta ei saanut tunteelleen vastakaikua, koska Narkissos ei pystynyt rakastamaan ketään muuta kuin itseään.










Tuima on päivittänyt patsaslistan. Käykää katsomassa millaisia patsaita muut bloggaajat ovat tavanneet.

Mietelause jostain blogista: "Linkittäminen on altruismia." Minun linkkilistani oikeassa sivupalkissa on retuperällä. Mitä pitempi lista, sitä enemmän työtä teettää sen ajan tasalla pitäminen. Sen päivittäminen on seuraavan sadepäivän urakka.

Patsaita

Tuima haastoi kesäkuun alussa katselemaan, kuvaamaan ja julkaisemaan blogissa suosikkipatsaiden kuvia.
Tämä Niilo Hyttisen ehdotus ratsastajapatsaaksi saattaa olla patsassuosikkini ( klikkaa kuva isommaksi) - mutta kesä on vasta puolivälissä, eikä sitä voi tietää millaisia patsaita/veistoksia sitä vielä kohtaa kesämatkoillaan.

Hyttisen patsaan tapasin viime viikolla Espoon Emmassa, jossa kävin Alisan ( 12 v.) kanssa katsomassa Tapièsin näyttelyä. Samalla tuli katsottua Saastamoisen säätiön taidekokoelma, johon Hyttisen "ehdotus" kuuluu. Kokoelma antoi hyvän läpileikkauksen siitä mitä Suomen taiteessa on tapahtunut viime vuosisadan alusta alkaen. Vuosisadan alkupuoli : tummaa ja raskasta öljymaalausta ( kuin Sibeliuksen sinfoniat joista en pidä, kuten en Gallen-Kallelan maalauksista enkä koko Suomen taiteen "kultakaudesta"). Vuosisadan puolivälin jälkeen 60-luvulla tapahtuu kummia, värit kirkastuvat ja taiteilijoiden mielikuvitus vapautuu. Esittävä taide kuolee, esinetaide syntyy. Taide muuttuu mielenkiintoiseksi , minun mielestäni. Koskahan suomalainen proosa vapautuu esittävyydestä ja muuttuu mielenkiintoiseksi?

Tämän päättömän ja kädettömän enkelipatsaan tapasin Herttoniemen teollisuusalueella, kun pyöräilin yhtenä päivänä Marimekon tehdasmyymälään. Tämä enkeli oli sidottu kettingillä
maljakkopylvääseen, muuten se olisi varmaankin lentänyt tiehensä. Enkelin likaisella hameenhelmalla oli juomatölkki ( klikkaa kuva isommaksi). Enkelin kurja jama puhutteli minua.

Kalajuttu

Laituri Ruotsinpyhtään ruukilta. Varteenotettava varoitus: "Älä hyppää pää edellä avantoon." Eikä sinne pidä mennä yksin. Kävin tuolta laiturilta uimassa viime viikolla, avannosta ei tosin näkynyt jälkeäkään, minkä voi todeta kuvasta. Lisää Ruotsinpyhtäältä alla olevassa albumissa. Lisätty 17.7. Täältä voi hankkia oman slide show -albumin

Se kalajuttu on Steven Hallin Haiteksti, englanniksi The Raw Shark Texts (suom. Kaijamari Sivill) jonka luin tänään kun satoi tihkua Sateisen kesän hyvä puoli: ei ole pakko lähteä ulos, vaan voi lukea. Kirja alkoi kiinnostavasti. Nuori mies nimeltä Eric Sanderson on menettänyt muistinsa. Psykoterapeutin diagnoosin mukaan häntä vaivaa psykotrooppinen fuuga, joka tarkoittaa pakkovaellusta. " Fuugatilaan joutuneet ihmiset ottavat ja lähtevät, karkaavat. Elämästään, omasta identiteetistään, kaikesta, psykoterapeutti selittää.

Nuori mies lukee vastoin psykoterapeutin kieltoa kirjeitä joita hän saa päivittäin entiseltä minältään, ensimmäiseltä Eric Sandersonilta, joka selittää että muistinmenetyksen syy on ajatuskala, " ludoviciaani." Ensimmäinen Ericin mukaan ludoviciaani on petokala, hai "yhteiskunnan ja kulttuurin avarissa, lämpimissä lammikoissa" siinnyt itsekäs meemi , jonka ravintoa ovat ihmisen muistot ja perimmäinen itseys. Se sammuttaa ihmisen aivoista virran.

Ensimmäinen Eric varoittaa toista Ericia internetin vaaroista ja neuvoo miten hän voi suojautua ajatuskaloilta. Muun muassa kaunokirjallisuus on hyvä suojautumisväline, koska ne "luovat kuvitteellisia virtoja ihmisiin ja tapahtumiin, joita ei ole koskaan ollutkaan [...] Tuloksena on lasin ja peilin labyrintti, joka vangitsee varomattoman kalan pitkäksi aikaa."

Alun luettuani ihmettelin miksi kirja on luokiteltu kirjastossa jännitysromaaniksi ja laitettu bestseller-hyllyyn( laina-aika 1 viikko, ei voi uusia), mutta lopussa ymmärsin miksi näin on. Hall hukkasi alun älyllsien haasteen, loppu oli toiminnallista viihdettä.

Kirjan kohderyhmä: ne jotka ovat eläneet nuoruuteensa netissä ja pelanneet roolipelejä ja MUDia ( kts. Sherry Turkle: Life on the Screen). YouTubesta voi käydä katsomassa The Raw Shark Texts -videota.

Ja täältä löytyvät muut kirjaan liittyvät YouTube-videot.

Ensimmäinen vilppini

Kuvassa Eino Leinon patsas Espalla Runon ja suven päivänä, joka on Eikan syntymäpäivä. Kukkia patsaalle laskemassa Eino Leino -seurasta Hannu Harju ja Helsingin kirjailijoista Leena Laulajainen. Klikkaa kuva isommaksi niin näet pulun Eikan kengän juuressa ja lokin hänen päänsä päällä.

60-luvun alussa kauniina kesäiltoina patsaalla kokoontui "Eikan pumppu." Kukaan eikanpumppulaisista ei tietääkseni ole vielä kirjoittanut muistelmiaan. Olisi jo aika.

Ensimmäinen vilppini liittyy Eino Leinoon. Olin alakoulussa, ensimmäisellä tai toisella luokalla kun opettaja kyseli oppilaiden lempilauluja. Lasten suosikkeja olivat siihen aikaan Mikkihiiri merihädässä ja Pieni ankanpoikanen joka uiskenteli lumpeenlehden eessä. Lempilauluni alkoi sanoilla: Tuima on tuuli. Kun tuli minun vuoroni vastata, sanoin että lempilauluni on Pieni ankanpoikanen. Valehtelin koska en halunnut joutua naurunalaiseksi luokan edessä.

Tänään kuulin kun joku lausui radiossa:

Tuima on tuuli ja pimeä on taivo
suuri on ulapalla aaltojen raivo,
lahti on tyyni ja selkeä vaan.
Kussa mun kotkani kulkeekaan?

Se oli Eino Leinon Lemminkäisen äiti. En ole tähän päivään mennessä tiennyt että se oli Leinoa. Tai jos olenkin tiennyt niin olen unohtanut sen. Ajattelin, että olipa minulla lapseksi outo maku, ei ihme että halusin salata lempilauluni opettajalta ja luokkatovereilta. Minusta oli kehittynyt vilpistelijä. Vaikka olin kovapäinen, jotain sentään koulussa olin oppinut, ainakin sen että ei pidä paljastaa muille todellisia ajatuksiaan ja mieltymyksiään, mikäli ne poikkeavat yleisestä linjasta.

Mitä tein eilen

Kokeilu Live Writerillä jatkuu.

Eilen kävin hammaslääkärissä ja torilla ostamassa yrttien taimia. Tulehdus hampaanjuuressa jatkuu, mutta särkyä ei ole. Kumma juttu, hampaassa ei ollut reikää, mutta silti juuri tulehtui. Ei hammaslääkärikään osannut selittää sitä.

Metrossa luin Books from Finlandista ( 2/2007) mitä Leena Krohn, Jukka Kemppinen ja Lola Rogers kirjoittavat bloggaamisesta ( Public or Private? Lehteä saa hyvinvarustetuista kirjakaupoista). Krohnin kirjoituksen Writing, not talking motto on Wittengensteinia mukaillen: "What you don't want to talk about, you have to write about - and blogs are here to stay." Hän siteeraa Tommipommin kuolemattomia sanoja: "On kätevää, kun ei tarvitse enää tavatessa jutella ajatuksistaan. Ne on parempi ilmaista kirjoittamalla. Puhuminen on tyhmää ja rumaa."

Kemppinen pohtii kirjoituksessa Fleeting moments bloggaajan dilemmaa: valistaa vai viihdyttää. Hänen mielestään blogit edustavat modernia journalismia. "[Blogin] kirjoittaja uskoo että hän vähän tai jopa paljon fiksumpi kuin muut..." Ehkä Kemppinen ironisoi itseään ( tai sitten hän on tosissaan). Hän väittää että J.V. Snellman oli ensimmäinen bloggaaja Suomessa. Aika väljästi tulkittua bloggaamista, minä sanoisin. Samalla perusteella voisi väittää, että apostoli Paavali oli ensimmäinen bloggaaja länsimaisessa kulttuurissa.

Rogersin kirjoitus My little blog on sympaattinen omakohtaisuudessaan. Hänen "pienessä" blogissaan on hienoja kuvia. Niitä kannattaa käydä katsomassa.

Illalla kävin erittäin epävirallisissa näyttelyn avajaisissa Vuotalossa. Performanssiryhmä A&A ( =Aliens Anonymous) esitti Morse Baletin kommunikaatiobotin avulla "visuaalisia ja auraattisia kiihokkeita, syitä ja seurauksia matkoista maailmassamme [...] Liikkuvan kuvan muodossa A&A on myös dokumentoinut Vuosaaren psykomaantiedettä..." ( sitaatti lehdistötiedotteesta). Kuvia näyttelystä ja botista voi käydä katsomassa A&A:n blogista.

Kommunikaatibotin on kehittänyt naapurini Gun Holmström. Hän pitää kuvablogia The Gunsi Vog Blog, johon kannattaa myös tutustua. Otin kuvia näyttelyn avajaisista, mutta niitä ei voi lähettää blogiin Live Writerin kautta. Toinen Live Writerin huono puoli on se, että siinä ei ole oikolukuohjelmaa. Lukihäiriöisenä teen paljon kirjoitusvirheitä enkä huomaa niitä ilman punaisia alleviivauksia.

Gun Holmström: Kommunikaatiobotti ( Kuva lisätty myöhemmin)

PS. Lähetin Symanteciin tukipyynnön maanantaina. Vastausta ei ole tullut vieläkään, vaikka on jo torstai. Taidan siirtyä ilmaistarjontaan nyt kun ZoneAlarmista on tullut Vista-yhteensopiva päivitys. Ilmaisohjelmien hyvä puoli on se, että ne voi aina ladata netistä uudelleen, jos ohjelmat kaatuvat tai tietokoneessa tapahtuu jotain muuta häikkää. Täytyy käydä tutkimassa onko Avastistakin tullut Vista-yhteensopiva päivitys. Sen jälkeen jätän hyvästit maksullisille palveluille. Pieni ongelma ilmeni: En tiedä miten pääsisin eroon Nortonin roippeista. Sitä ei voi poistaa koneelta, koska jotain osaa ei löydy.

Joku on tullut tänään Sanoihin seuraavanalaisella googlehaulla: " Toimiiko vanha tulostin Vistassa?" Kysyjä tuskin tulee toista kertaa, mutta vastaan silti: Toimii jos käy lataamassa netistä Vista-yhteensopivat ajurit. Minä tein sen kummallekin tulostimelleni, ja ne toimivat.

PS 2. Live Writeriin tuli ongelma, se ei lähettänyt tätä kirjoitusta Bloggeriin, vaan kaatui. Onneksi olin tallentanut edellä kirjoittamani tekstin, muuten se oli kadonnut taivaan tuuliin (olisikohan ollut suurikin vahinko?) Johtopäätös: Live Writeriin ei kannata luottaa. Kannattaa pikemminkin kirjoittaa suoraan Bloggeriin, koska se tallentaa automaattisesti kirjoitettavaa tekstiä, ja lisäksi siinä on suomenkielinen oikolukuohjelma.

Ajankohtainen kirja

Se on Mohsin Hamidin romaani Fundamentalisti vastoin tahtoaan. Suosittelen sen lukemista kaikille niille jotka viime päivien uutisista tyrmistyneinä päivittelevät, miten lääkärit , nuo yhteiskunnan tukipylväät voivat olla terroristeja. Hamid kertoo, miten Princetonin yliopistossa loistavin arvosanoin loppututkinnon suorittanut ja amerikkalaisessa yhteiskunnassa hyvin menestynyt pakistanilainen nuori mies lipuu fundamentalistiksi syyskuun yhdennetoista päivän jälkeen. Pateettinen nuoren miehen rakkaustarina sotkee tosin syitä ja seurauksia, mutta kirja silti kannattaa lukea, jos "toisen" näkökulma kiinnostaa. Kun korkeasti koulutettua ihmistä nöyryytetään jatkuvasti sen vuoksi että hän on vääränvärinen, vääränkielinen, vääränniminen, väärännäköinen ,vääränuskoinen (vaikkei olisi uskovainen) ja kotoisin väärästä maasta, ei ole ihme että hänen tunteensa alkavat kiehua. Englannissa ( Isossa-Britanniassa? Yhdistyneessä Kuningaskunnassa) ihmistä todella osataan nöyrryttää, minäkin olen sen kokenut lontoolaisella kioskilla, kun en ole osannut ääntää oikein sanaa matches= tulitikkuja.

Hamidin kirjasta enemmän alempana Kesälukemista-postauksessa.

Kokeilu

Miten Windows Live Writer toimii? Tämä on kokeilu. Tuli ilmoitus että puuttuu jokin ActiveX-komonentti, minkä takia Writer ei ehkä toimioikein. No, katsotaan.

Hetkeä myöhemmin: Näyttää toimivan, vaikka komponentti puuttuu. Kätevä työkalu bloggaajalle. Mutta kuvan lähettäminen ei onnistunut, ainakaan tällä kertaa.

Kokeilu 2

My Heritagen kasvojenvertailutesti on kehittynyt siitä kun viimeksi ( Kuin kolme marjaa)puolitoista vuotta sitten kokeilin sitä. Tällainen on uusi testitulos:

Tietokone- ynnä muita harmeja

(klik)
Taiteilijatalon siat. Eivät liity alla olevaan juttuun.

Edellinen juttu on päivätty lauantaina, mutta kirjoitin sen loppuun vasta tänään, tiistai-iltana. Tuli taas harmeja uuden tietokoneen kanssa. Pahuksen Vista, pahuksen HP! Kun tulee ongelmatilanne HP alkaa "puhua" tanskaa. Koneen mukana tullut Nortonin ilmainen virustutka ja palomuurisuoja piti päivittää viikonloppuna maksulliseksi versioksi. Latasin sen netistä ja kaikki sujui vallan mainiosti , Norton toimi. Siirsin digikuvat ja tiedostot maksullisen version varmuusvarastoon, mutta en tehnyt varmuuskopiota Nortonista, ja sekös nyt harmittaa.

Seuraavana aamuna tein lähiverkkoa vanhan ja uuden tietokoneen välille. Jotta asetukset tulisivat voimaan, tietokoneet piti sulkea, minkä jälkeen tietokoneet käynnistyivät, mutta uuden Vista-koneen ruutu pysyi mustana. Suljin koneen ja käynnistin sen uudelleen. Kone oli vaihtanut kielen tanskaksi ja se rupesi raksuttamaan jotain korjausohjelmaa, joka palautti koneen ennen häiriötä olleeseen tilanteeseen. Korjauksen mukana katosi maksettu Norton. Äkkiä etsimään netistä Symantecin kotisivua. Sieltä löytyi tietoa miten ohjelma ladataan uudelleen. Lataus onnistui, mutta ei asentaminen. Yritin monta kertaa ja aina tuli sama ilmoitus: "Kommunikaatiohäiriö."

Nortonilla on chattipalvelu, josta voi kysellä neuvoa englanniksi. Joku Per antoi url-osoitteen josta ohjelman voi ladata uudelleen. Mutta ohjelma oli yhteensopimaton Vistan kanssa. En ole ottanut uudelleen yhteyttä Periin. Kirjoitin Symantecin tukeen suomenkielisen selostuksen ongelmasta, sieltä tuli automaatin vastaus, että asiani otetaan käsittelyyn 72 tunnin sisällä. Ne tunnit eivät ole vielä kuluneet umpeen. Puhelintukeakin saisi, mutta se maksaa lähes 10 euroa ja arvioitu odotusaika ennen kuin puheluun vastataan, on 30 minuuttia. Sekin maksaa.

Tarinan opetus: Älkää ladatko maksullista Nortonia netistä, tai jos lataatte, niin polttakaa ohjelma heti rompulle. Toinen opetus: Älkää ostako Vistaa , koska mikään ei ole sen kanssa yhteensopiva. Onhan se nätti ja sillä on hyvä katsella dvd-leffoja, mutta kun sen kanssa tulee ongelmia, niitä ei pysty korjaamaan tavallisella tietokonejärjellä.

Ne muut harmit:
1) Juhannuksena alkoi kulmahammasta jomottaa hiljalleen. Särky paheni ja juhannuksen jälkeisenä tiistaina oli pakko mennä terveysaseman hammashoitolaan. Jouduin penisilliinikuurille. Huonoa vointia ja jomotusta kesti kuusi päivää.

2)Keittiökaapin hylly romahti. Kaikki syvät lautaset, jälkiruoka-astiat, tarjoiluvadit , kulhot, kipot ja asetit, joita hyllyllä oli, särkyivät. Kuin ihmeen kaupalla yksi lapsuudenkodista peräisin oleva sillivati säilyi ehjänä.

3)Polkupyörän kumi puhkesi, kun ajoin särkyneen kaljapullon yli. Yritin väistää mutta liian myöhään. Entiseen aikaan paikkasin kumit itse, mutta nyt olen tullut niin laiskaksi ja vanhaksi, että vien pyörän korjaamoon. Kumin vaihtaminen maksoi 15 euroa ja kesti 15 minuuttia. Sillä aikaa katselin roskisdyykkaria. Se oli orava. Harmitti että ei ollut kameraa mukana. Täälläpäin ovat oravat alkaneet dyykata roskiksia.

Kaikki kurjuudet saman viikon sisällä. Ei kaksi ilman kolmatta, sanotaan. Mutta tuli neljäskin, se saamarin Vista-koneen kaatuminen.







-