Isokoskeloiden pariskunta Vartiokylänlahdella palmusunnuntaina (klikkaa kuva isommaksi).
Naaraalla on pörröinen takatukka.
Otin tänään pyörän talviteloilta ja lähdin katsomaan miten palstalla jaksellaan. Ei näkynyt vielä kevätkukkia, mutta Moskovasta tuodon rohtoyrtin lehdenalut vihersivät menneen vuoden lehtien alta.
Mikä riemu ja vapaudentunen päästä pyörällä ajelemaan. Ei tarvitse olla riippuvainen metron ja bussien aikatauluista. Mutta lukeminen jää vähemmälle, kun pyöräillessä ei voi lukea.
Viimeksi olen lukenut metromatkoilla Juha Ruusuvuoren Stallarin. Oikeampi nimi sille olisi Opportunisti. Kirja on vankalla ammattitaidolla tehty ja siinä on hyvä veto, mutta ei se minua silti koskettanut. Tunteiden taso puuttui. Ehkä opportuneisteilla ei tunteita olekaan. Ns. luusereista saa särmikkäämpiä kirjoja kuin menestyneistä ihmisistä. Ruusuvuori ruotii muunmuassa Yleisradion suomettumista. Samaa asiaa sivuttiin hiljattain päättyneessä tv-sarjassa Uutishuone. Olikohan Suomella siihen aikaan muuta vaihtoehtoa kuin suomettuminen?
Minusta 70- luku oli ankea vuosikymmen. Olin silloin vuorotellen pätkätyöläinen ja työtön. En osannut laulaa poliittisia lauluja, vaikka yritinkin olla kulttuurityöläinen, eivätkä marxismi-leninismin opinnotkaan ottaneet sujuakseen. Minulla oli väärä tausta: Siperiaan karkotetut isovanhemmat.
3 kommenttia:
En ole tuota kirjaa lukenut, mutta minusta 1970-luku merkitsi ja merkitsee yhä aikakautta jolloin sain runsaasti ja monipuolista tietoa maailmasta sekä opin fillariretkillä kavereiden kanssa monta muutakin asiaa.
Elin tuona aika väkevintä nuoruuttani, josta jäi myös monet muutkin kuin "yleiset" hajut ja maut mielenpintaan. Onneksi näin.
Toivon ettei tämä 2000-luvun alkupuolen nuoriso saa taakakseen "tappaja-sukupolven" nimeä.
Minulle maailma avautui vasta 80-luvulla, kypsässä keski-iässä. Nuoruus oli pimeätä aikaa.
Selvisimme 1970-luvun sillä, että eristäydyimme melkein kokonaan suomalaisesta kulttuurista. Meillä ei ollut TV:tä, radiota eikä meille tullut suomalaisia lehtiä. En tunne mitään sen ajan lauluja tai näytelmiä. Aikaisemmin kävimme jatkuvasti teatterissa.
Olin opiskelija ja kotiäiti, sitten mieheni oli muutaman vuoden koti-isänä ja jatko-opiskelijana, ja minä tein kahta työtä opettajana.
Se oli kuitenkin elämäni onnellisinta aikaa, sillä lapset olivat pieniä. Mutta teen edelleen surutyötä sen nuoren naisen puolesta, joka olin silloin. Olisin halunnut kirjoittaa, mutta se olisi ollut mahdotonta sen ajan kulttuuri-ilmapiirissä. Minä luin, luin ja luin lapsille ääneen ja itselleni iltaisin. Mieheni teki vapaa-aikoinaan tutkimustyötä. Kuuntelimme klassista musiikkia.
Haaveilimme koko ajan muutosta ulkomaille ja lopulta pääsimme vuonna 1979 Kanadaan. Muistan sen suunnattoman vapauden ja onnen tunteen, joka valtaisi minut uudessa, monikulttuurisessa ja vapaassa maassa.
Ajattelimme, että emme tule koskaan takaisin.
Lähetä kommentti