Kolme Odysseusta

Tässä  minun kolme  Odysseustani.  Vasemmalla  ensimmäinen Odysseus, jonka   ruotsinsi Thomas   Warburton 1950-luvun lopussa. Se  jäi  minulta  kesken lukuun  14,  sivulle  393.  Oikealla  on  Pentti  Saarikosken  suomentama  Odysseus,  jonka olen  alleviivannut ja lukenut  ränsistyneesen kuntoon. 


Keskimmäinen  kirja  on  Leevi Lehdon  suomentama Ulysess, jonka ostin  tänään  Bloomin päivän kunniaksi Vallilan kirjastosta.    Romaani  kertoo juutalaisen ilmoitushankkijan  Leopold Bloomin ( = Ulysseksen/Odysseuksen)  yhdestä  päivästä  Dublinissa. Se päivä  oli 16.6. 1904.   Samana päivänä Joyce  kohtasi  elämänkumppaninsa Nora  Barnaclen Dublinissa  ja       Eugen Schauman  ampui Bobrikovia Helsingissä. Bobrikov kuoli seuraavana päivänä.  Ampumistapaus mainitaan   Joycen romaanissa.

 Vallilan  kirjastossa tänään:  Ulysseuksen suomentaja  Leevi Lehto oikealla ja   tilaisuuden juontaja  Hannu Taanila  vasemmalla.   Riemustuttavaa kuulla  Hannu Taanilaa  äänessä  pitkästä  aikaa.  Tilaisuuden   hauskinta  antia oli, kun  hän ja Leevi  lukivat vuorotellen  Joycen  Ulysseusta ja Antti  Hyryn  Uunia. 


James Augistine  Aloysius   Joyce syntyi    vuonna 1882,  hänen  Ulysseuksensa  ilmestyi   vuonna 1922.   Siitä on kulunut  90 vuottaa.    Käsikirjoitus  hylättiin  87 kertaa  ennenkuin   Sylvia  Beach, pariisilainen kirjakauppias, päätti kustantaa sen. Joycella  täytyi olla vahva itsetunto ja luottamus työnsä merkitykseen,  kun kesti lannistumatta  hylkäämiset.  


 Olin  lukioluokilla, kun löysin Munkkiniemen  kirjaston hyllystä   romaanin Taiteilijan omakuva nuoruuden vuosilta. Lainasin  kirjan nimen perusteella.  Ei minulla  ollut  harmainta aavistustakaan kuka on  James Joyce.  Ihastuin  Stephen  Dedalukseen,  kirjan  päähenkilöön, ja hänen kauttaan Joyceen.    Luin kaiken  mitä  Joycelta  oli julkaistu  ruotsiksi ja suomeksi. Mutta   intoni  hyytyi kun yritin lukea Finnegans Wakea  englanniksi. 



Joka  vuosi   Bloominpäivänä olen avannut   Saarikosken Odysseuksen satunnaisesti jostain kohdasta . Tänä vuonna  sormi tökkäsi auki  kohdan, jossa luki:


STEPHEN: Hei  kuulkaa. Minä näin unta  vesimelonista
ZOE: Ulkomaanmatka ja rakastuminen ulkomaalaiseen naiseen.
LYNCH: Maailman läpi naisen takia.
FLORRY:  Unet merkitsevät päinvastaista.


 Sananvaihto  on luvussa 15, jossa Stephen  ystävineen on  päätynyt Kirken luolaan eli   dublinilaiseen ilotaloon.  Zoe ja Florry ovat ilotyttöjä.  Stephen  on  Taiteilijan omakuvasta tuttu Stepehen  Dedalus, jonka  sukunimi viittaa   Daidalokseen,    myyttiseen arkkitehtiin, joka  rakensi Minoksen labyrintin Kreetalle. Daidaloksen poika  Ikaros lensi  isänsä rakentamilla siivillä liian lähelle aurinkoa, poltti siipensä ja putosi mereen. 


 Taiteilijan omakuvan lopussa  Stephen  päättää lähteä Irlannista ja  kirja  päättyy sanoihin: " Muinainen isä, vanha kunnon  taiteilija pysy nyt ja aina   tukenani." 


Joyce lähti Noran kanssa   Irlannista vuonna 1904 ja  aloitti  samana vuonna Omakuvan kirjoittamisen.  Kirjoittaminen kesti  seitsemän  vuotta  ja  kustantajan löytäminen  tuotti vaikeuksia.  En enää muista kuinka mones kustantaja sen  loppujen lopuksi hyväksyi. 


PS.  Ja nyt pitäisi löytää     ne erikoisolosuhteet, joissa  voisin  lukea  Leevi Lehdon  suomennoksen.  Dublin olisi paras paikka.   Danten  Divina Commedian luin  Ravennassa.  Silloin   minulla  oli apuraha. Mutta eipä kukaan taida  antaa minulle apurahaa sitä varten, että pääsisin lukemaan   kirjaa Dubliniin.


  
  

Vehreys

Toukokuun viimeisen päivän  vehreyttä Puotilan  viljelypalstan reunalla.

( Klikkaa kuvat isommiksi)

 Ja toisella  reunalla kukkii rohtoraunioyrtti. 

Valokuvatorstain 249. haastesana  on vehreys.

Päivän urakka:  Käänsin, väänsin  ja kiskoin  juolavehnää  palstan reunoilta. Hiki nousi  pintaan, vaikka  tuuli oli kolea.    Juolavehnä on sitkeätä lajia.    Sanoisin että se pitää kynsin hampain oikeudestaan elää, jos  sillä olisi kynnet  hampaat.  Sillä  on juuret, joilla se pitää kiinni maasta.   Taistelussa juolavehnän kanssa Annika Idströmin  perintötalikosta katkesi  yksi piikki. Se  on nyt  kolmipiikkinen talikko.  Mutta taistelu juolavehnien kanssa jatkuu. 

Lintupulmani

Varpunen  Strindbergin kahvilan terassilla  Espalla.

Minulla ei ole lintupulmaa, vaan Jonathan  Franzenilla. En ole  koskaan ollut lintubongari kuten hän.  Tunnen vain tavallisimmat  lintulajit, ne joita kuulee ja näkee  kaupungissa.   Lapsuuskesiltä maalla  on  pari tuttua  lintua:   kuhankeittäjä ja koskikara.  Lapsuudessa   en koskaan kuullut satakieltä, nykyään kuulen  sen joka  ilta, kun  se konsertoi   viljelypalstan  reunalla Puotilassa. Meriharakkaakaan en  ollut nähnyt ennen kuin muutin Vuosaaren  Aurinkolahteen. 

   

 Franzen  kirjoittaa  lintupulmastaan esseekokoelmassa Epämukavuusalue ( The Discomfort Zone,  Suom. Tero Valkonen. Kustannusosakeyhtiö Siltala 2012).  Esseekokoelman alaotsikko on Henkilökohtainen historia.    Juuri henkilökohtaisuus  on se ominaisuus joka tekee hänen   esseistään  mielenkiintoista luettavaa.  Siis  minulle,  kun en  jaksa  nykyään kiinnostua epähenkilökohtaisista jutusta ja   keksityistä   tarinoista.

Franzenin  lintupulma alkoi, kun hän kävi  kuuntelemassa  Al Goren (  Nobelin  rauhanpalkinto v.2007)  esitelmän ilmastonmuutoksesta. Hän ei saanut  unta  esitelmän jälkeen, kun mielessä  pyörivät  Al Goren  tietokonekuvat  autioituneesta  Pohjois-Amerikasta.  Hän ei  voinut olla välittämättä miljardeista  linnuista ja tuhansista lajeista, jotka olivat vaarassa kuolla  sukupuuttoon ympäri maailmaa."Ihmiset  kykenisivät  luultavasti  sopeutumaan tuleviin muutoksiin,[...] mutta  linnuilla ei ollut yhtä paljon  vaihtoehtoja kuin meillä."    Hän huolestui muun muassa käpytikoista joilla ei  ilmastonmuutoksen aiheuttamien  hiilipäästöjen takia ollut   elintilaa. "Omistusyhteiskunta ei enää niitä auta. Niiden elintaso ei   nouse maailmanlaajuisen vapaakaupan   ansiosta. Ne  eivät voi edes osallistua  rikastumisväylistä ankeimpaan, lottoon."'

 Hän alkoi ahdistua yhä enemmän  villien lintujen ahdingosta, kun hän ajoi Kalifornian moottoriteitä pitkin ja  näki  laakson toisena perään täynnä rakennuksia, loputtomat tuhotut lintujen  elinpaikat.    "Kymmenet  miljoonat koti- ja villikissat tappoivat  maassa  asujat, matalalla lentäjät  jäivät  alati  laajenevien  teiden  alle, keskikorkealla lentäjät  törmäilivät matkapuhelinmastoihin ja tuuliturbiineihin, kun taas korkealla  lentävät törmäilivät  kirkkaasti valaistuihin  pilvenpiirtäjiin, erehtyivät  luulemaan  sateen liukastumaa parkkipaikkaa  järveksi tai laskeutuivat "reservaatteihin" joissa  saapasjalkaiset miehet  seisoivat rivissä valmiina  ampumaan ne." 

Franzenista tuli  lintubongari  verraten myöhään, vasta 1990-luvulla,  kun hän oli eronnut  vaimostaan.  Hän arvelee, että   avioliitto olisi  ehkä pelastunut, jos hän ei olisi  niin   kokonaisvaltaisesti  keskittynyt vaimoonsa, vaan olisi  välillä   lähtenyt   linturetkille. Hänen lintubongauksensa  alkoi viattomasti   New  Yorkin Keskuspuistossa,  jossa hän oli kävelyllä   sisarensa ja lankonsa kanssa. Hän näki   linnun, joka  oli muodoltaan  kuin punarinta, mutta väreiltään  erilainen. " Viitarastas," sanoi hänen lankonsa.  Franzen ei ollut koskaan kuullut viitarastaista. "Oli  outoa nähdä vieras ja epäkuuluisa viitarastas pomppimassa noin vain  polulla vajaan  parin metrin päässä päivänä jolloin puoli Manhattania otti puistossa  aurinkoa. Minusta tuntui kuin olisin koko elämäni erehtynyt jossain  tärkeässä asiassa."

Franzen  lähti  ensimmäisen kerran elämässään  bongaamaan lintuja vuonna  1999 äitinsä kuoleman jälkeen  Hat Islandiin Washingtonin osavaltioon.  Ylihuolehtiva, ylirakastava  äiti  on  luku  erikseen,  kenties  yksi  esseekokoelman  "epämukavuusalue" ja kantava  teema. En tiedä kun  en ole lukenut  kirjaa  kokonaan enkä ehdi lukea, kun en voi   uusia lainausta, koska joku/ jotkut oivat varanneet sen ja odottavat sitä.  Franzen kirjoittaa: " Se joka ajatteli, että RAKASTA ÄITIÄSI on hyvä  ympäristönsuojelua edistävä  puskuritarrateksti, ei selvästikään ollut kokenut samanlaista äitiä kuin minä. Kun näin Subaruja  tai  Volvoja joiden perässä  oli tämä teksti ja sen vieressä kuva maapallosta , koin vielä 1990-luvulla, että viesti oli jotenkin piinaava, aivan kuin se haluaisi sanoa että " luonto haluaa kuulla minkä takia se ei ole kuullut  sinusta melkein kuukauteen" tai   "Planeettamme paheksuu elämäntapaasi syvästi" tai "Maapallo ei halua nalkuttaa, mutta..."

Franzen kertoo että yksi  syy miksi hän aloitti  lintubongauksen vasta keski-iässä,   oli   se  että  hänen lukioaikanaan parhaat lintuharrastajat olivat   pilvenpolttajia ja haponvetäjiä, sen lisäksi että useimmat olivat poikia.   Hänen mukaansa  saattaa olla yksi syy siihen, että vuosi se jälkeen  kun  hän näki  viitarastaan ja alkoi  bongata  lintuja yhä useammin,  hän tunsi  omituista häpeää sen vuoksi mitä teki . Hän piti huolen, ettei  kantanut New Yorkissa kiikaria kaulalla, vaan piti   siististi  toisessa kädessä ja jos otti  lintuoppaan puistoon, piti huolen, ettei että etukansi, jossa luki   isolla  kirjaimilla LINNUT ei näkynyt.  Tunnen tuon häpeän. Ulkomaan kaupungeissa  en ole  voinut pitää kameraa  ja karttaa   esillä, etten  näyttäisi  halveksittavalta  turistilta.  Nykyään sillä ei ole väliä  miltä näytän.

Franzen  ottaa kantaa  Yhdysvaltain   poliittiseen tilanteeseen  Bush nuoremman  ja Kioton  ilmastosopimuksen torjumisen kaudella. Hän kirjoittaa, että maa on alkanut suhtautua köyhiin niin vihamielisesti, että suuri osa köyhistäkin äänesti  omaa taloudellista hyvinvointiaan vastaan. "Lintujen ongelma  tällaisessa poliittisessa ilmapiirissä on se että ne ovat suunnattoman köyhiä[...] Uhanalaisten lajien luetteloon päätyvät  kalliimman maun  linnut, tiirat ja kahlaajat jotka haluavat asua välttämättä rannalla sekä marmorimurrit ja pöllöt  jotka pesivät  vanhoihin metsiin."

 Etelä-Floridassa  lintubongausretkellä   Franzen  näki   rannan korkeiden osakehuoneistojen ja  hotellien keskellä joukon rantalintuja, suosirrejä, kanadantyllejä ja amerikansirrejä."Ne näyttivät  epäonnistujien laumalta, kun ne katselivat  rantaa  unisen tyytymättöminä. Tunteeni niitä kohtaan oli rakkautta suurempi. Samastuin niihin täysin [...] ne näyttivät siltä minusta tuntui: kiusatuilta, harvalukuisilta, poispotkituilta. Minulle on kerrottu että inhimillisyyden näkeminen luonnossa on huono juttu, mutta en enää muistanut minkä takia. Sillähän tarkoitettiin  joka tapauksessa vain sitä että näki itsensä toisissa lajeissa, ei sitä ettänäki ne itsessään. Että on koko ajan nälkäinen, haluaa hulluna seksiä, on uskomatta ilmastonmuutokseen, on lyhytnäköinen, elää ajattelematta lapsenlapsiaan, käyttää puoli elämäänsä ulkonäön hoitamiseen, on jatkuvasti varuillaan, on pakkomielteinen, on tapojensa orja, on kiihkeä, ei ole vaikuttunut  ihmiskunnasta ja pitää eniten itsensä kaltaisista: ne kaikki olivat tapoja olla lintujen kaltainen." 

Kalifornianpipiloita,  varpusensukuisia lintuja.  Kuvannut

Mary (Marysan) Claypool San  Diegossa, Kaliforniassa.

Franzenille  luonnosta tuli paikka jossa on lintuja, kun  hän rakastui   kalifornialaiseen naiseen. Hän katseli joka aamu   kalifornianpipiloa," linnuista tavallisinta , vaatimatonta  maassa asujaa ja hilpeiden yksinkertaisten  piipitysten päästäjää."  Pipilo  ilahdutti häntä enemmän kuin mikään luontoon liittyvä  aiemmin, mutta    hän reagoi tähän iloon niin,   että  alkoi kantaa huolta  siitä että häntä vaivasi " jokin sairaus  paha ja väärä. Riippuvuus." Hän tunsi  syyllisyyttä kun hän pysähtyi matkalla  työhuoneelleen katselemaan lintuja "hetken." 

Syyllisyys on on perua  hänen  protestanttisesta  lapsuudestaan.  Isä oli   ruotsalaisten maahanmuuttajien  jälkeläinen.   Vanhemmat  arvostivat    Jumalan aikaansaannoksia ja kunnioittavat  protestanttisia arvoja: vaatimattomuutta, säästäväisyyttä, työteliäisyyttä toisten huomioon ottamista ja uskoivat siihen että omista  sotkuista piti  kantaa vastuu.    Protestanteilla on syyllinen olo  kaikesta jatkuvasti.    Franzen  kertoo esseessä   Kaksi ponia, mistä   kaikesta hänellä oli   syyllinen  olo lapsena.  Hän siteeraa Tenavien  Jaska Jokusta , joka sanoo että kaikesta mitä hän  tekee tulee syyllinen olo. Jaska Jokunen on rannalla, hän on juuri heittänyt  pikkukiven veteen ja  Eppu on todennut: "Kivasti tehty... Tuolta kiveltä kesti neljätuhatta vuotta päästä rannalle, ja nyt sinä  nakkasit sen takaisin."

Protestanttiset hyveet eivät ole korkeassa kurssissa nykyään. Franzenin  Lintupulman luettuani  ajattelin että    niin lintumaailmalle, luonnolle  kuin tulevaisuuden ihmisillekin olisi parhaaksi   kapitalismin romahtaminen. Mihin  me tarvitaan jatkuvaa  taloudellista  kasvua? Hedonismin  aikakaudella,   kun kaikki  tavoittelevat omaa  mielihyvää ja nautintoa, on   vaikeata  ymmärtää  syyllisyyden positiivista   merkitystä.  "Ei saa syyllistää," sanotaan nykyään.    Syyllisyys   auttaa ihmistä muuttamaan   käytöstä/ toimintatapaa joka  osoittautuu vääräksi ja aiheuttaa ahdistusta.  Yksityinen ihminen saattaa  muuttaa  toimintatapojaan, kun hän   alkaa tuntea syyllisyyttä  luonnon  pahoinvoinnin takia.  Hän   pyrkii  pienentämään  hiilijalanjälkeään ja   alkaa   lajitella   jätteitä.  Mutta mitä tekevät  poliitikot ja  suurten teollisuuslaitoksien  johto  päätöksiensä  takia? Tuntevatko he  koskaan syyllisyyttä?   Heistähän lintujenkin  tulevaisuus riippuu.  Tämmöisiä  mietteitä Franzenin kirja aiheutti.  Olin hänen Lintupulmaansa ihastuksesta lääpälläni, vaikken  lintubongari olekaan.  

Franzenit.  Vasemalla  Jonathan Frazen  ja

oikealla  Franz Mikael Franzén, suomalainen runoilija

 syntynyt Ruotsin vallan aikana  1700-luvulla.

 Onko näissä miehissä  mitään  muuta yhteistä kun  sukunimi? 

Lumoudu kasveista

Raparperi pönkii ylös mullasta   Puotilan viljelypalstalla.

( Klikkaa kuva isommaksi) 

 Tänään  on kansainvälinen teemapäivä " Fascination of Plants Day"

 Orvokkeja Vuojoen kartanon pihalla  Eurajoella.

Orvokeilla on  viikset ja vinot  silmät

 ( Klikkaa  kuva isommaksi niin näet niiden naamat.)

Valokuvatorstain 247. kuvahaaste on: kasvit.

Vaeltajat

Kolme sulotarta, Afroditen seuralaiset:  Aglaia ( kauneus), Eufrosyne ( ilo) ja Thalia (kukoistava onni) ovat   vaeltaneet  Rauman  keskustaa halkovaan kanaaliin. Pronssiveistoksen tekijä: Kerttu Horelli.


Kävin  viikonlopulla Rauman seudulla.  Minulla oli matkalukemisena   Olga Tokarczukin  kirja Vaeltajat ( suom. Tapani Kärkkäinen, Otava 2012).  Ei se ole  mikään tavanomainen  matkakirja.    Kuten  Tocarczukin    aikaisemmin   suomennetut  kirjat, sekin on kokoelma  kertomuksia, mutta ei novellikokoelma,  vaan romaani,  jonka yhdistävänä lankana   on kertojan  mietteet  ja matkakokemukset, tuttuja minullekin omilta matkoiltani.   


 On kirjan nimikertomus   Annuškasta ja vaeltajanaisesta, joka  pyörii  ympyrää ja huutelee kirouksia  Kiovan aseman edessä  Moskovassa. On  kertomus miehestä,  joka   hukkasi vaimonsa ja lapsensa lomamatkalla.  On  kertomus naisesta joka matkusti nuoruudenrakastettunsa luo  maailman toiselle puolelle ja  täytti hänen viimeisen toiveensa.  On kertomus   Philip Verheyenista, joka kirjoitti kirjeitä amputoidulle jalalleen,  kertomus    Angelo Solimanin   ruumiin kohtalosta ja    kertomus  Chopinin sydämen matkasta  Varsovaan.  Nämä kertomukset   jäivät  mieleeni ensimmäisellä lukukerralla.


Perinteellisestä   romaanista   pitävälle kirjasta tuskin on paljon iloa,  koska  siitä puuttuu juoni, joka  kuljettaa  tarinaa  eteenpäin. On vain suuri teema.  Se on:  liike ja lepo.  Liikettä on matkalla olo ja lepoa lasipurkkien preparaatit.


Kirjan lopussa  on itineraari  eli  reittiselostus, mikä selittää kertojan  kiinnostuksen  anatomisiin  preparaatteihin ja  plastinaatioon (=kalmo  jäädytetään, käsitellään alkoholilla,   kudokset muovitetaan ja  ruumis käsitellään silikonilla). 


Kertojan valtaa välillä  epävarmuus,  mikä on tavallista  kaikille  kirjoittajille kesken työn, luulisin. Hän kysyy. "Teenkö oikein kun kerron tarinoita? Eikö olisi parempi panna ajatukset yhteen klemmarilla, kiristää ohjaksia ja alkaa ilmaista itseään ei  tarinoiden vaan selkeän esitelmän kautta?


Kirjan avainsana on  "kairos" ( minun mielestäni).  Vaimonsa ja  lapsensa lomamatkalla  hukannut  mies  etsii  sanakirjoista  merkitystä  sille sanalle.  Hän löytää Wikipediasta  lyhyen  selostuksen, jonka mukaan Kairos oli jumala - " eräs vähäpätöinen, unohdettu antiikin Kreikan aikainen. Ja että tuo  jumala  on löydetty  Trogirista."  Se oli paikka jossa mies kävi  vaimonsa ja poikansa kanssa ennen kuin  hukkasi heidät. 


  Kirjan lopussa  Kreikan  mytologian  professori pitää laivaseminaarissa esitelmän  Kairoksesta, tuosta  jumalasta jota ei Homeros eikä Ovidius maininnut ( eikä muuten Robert Graveskaan  teoksessaan Greek Myths).  Professorin mukaan: "Kairoksen toiminta-alue rajoittuu ihmisen lineaarisen ajan ja  jumalten  syklisen ajan leikkauspisteeseen..."  Professorin ja  hänen vaimonsa  elämään  Kairos   astuu hetkellä , jolloin  laiva  on tulossa  Rhodoksen  satamaan.    Kun  ihmisten aika/ paikka  ja  jumalten aika kohtaavat, se on  merkittävä hetki.


 Jung  puhui  synkronisiteetista ja tarkoitti sillä  merkittävää  yhteensattumaa.  Tocraczuk  on kiinnostunut Jungin ajattelusta,  sivumennen sanoen   Suomessa  sellaista kiinnostusta   pidetään hurahtamisena.      Jungilaisuus  on  se yhteinen tausta, miksi   hänen   kirjansa  ovat  minulle  niin  täynnä merkitystä,   varsinkin  Päivän talo, yön talo, mutta  nyt myös  tämä Vaeltajat,  joka minua  matkallani  ilahdutti  ja inspiroi.   Se on  kirja, jonka  haluan  lukea uudelleen hetimiten,  ja ostaa kunhan rahatilanne   vähän helpottaa. 

 Lopuksi tulee pitkähkö  sitaatti Tokarczukilta. Se liittyy    kuvan muovipusseihin. Ne ovat uusi vaeltajien laji.  Hän kirjoittaa luvussa Lajien synty:


 "Olemme  todistamassa uusien olentojen  syntyä Maan päälle. Ne ovat valloittaneet jo kaikki  maanosat ja lähes kaikki ekologiset lokerot. Ne ovat   tuulipölytteisiä laumaolentoja ja pystyvät liikkumaan vaivattomasti pitkiäkin matkoja. [...] Asiantuntija sanovat, että muovipussit  ovat uusi olemassaolon muoto, ne saavat  luonnon ikiaikaiset tavat  heittämään häränpyllyä, sillä ne muodostuvat ainoastaan pinnasta ja ovat sisältä tyhjiä; tämä historiallisesta sisällöstä luopuminen  antaa  yllättävän suuria  etuja evoluutiossa. Muovipussit ovat liikkuvaisia ja keveitä, kahvat mahdollistavat  tarttumisen esineisiin tai toisten olioiden elimiin, ja siten ne voivat laajentaa elinympäristöään. [...] Ensi  silmäyksellä ne vaikuttavat  herkiltä ja heiveröisiltä, mutta se on harhaa -  ne ovat pitkäikäisiä ja lähestulkoon ikuisia: niiden  katoavaiset ruumiit hajoavat  vasta noin kolmensadan vuoden kuluttua."

Tuoksuja

Lapsuudesta tuttu  tuoksu: savusaunan  tuoksu  Koskenpesässä.  

(Kuva viime kesältä. Klikkaa isommaksi)

Valokuvatorstain  246.aihe on  TUOKSU.  Sitä ei voi kuvata kameralla, mutta tuoksun  lähteen   voi kuvata.

Kuva tältä päivältä. 

 Perunanarsissit  tuoksuvat  Taiteilijatalon  luhtikäytävällä.  Yöllä  ne tuoksuvat  voimakkaammin kuin päivällä.

 Aiheeseen liittyvä  kirjavinkki: Peter Süskindin  romaani   Parfyymi.

Kirjoittajia

"Koska olen arvoton,"  sanoo Banksyn   rotta.

Nykyään  Banksyn rotalla on arvoa.  Moorfieldsin silmäsairaala  myi    ulkoseinällään  olleen rotan 30.000 punnalla, kerrotaan  tämänpäiväisessä  The Independentin  artikkelissa  Banksy:  The Man  Behind the Wall.   Banksyn  teokset   puretaan  seiniltä   tiili tiililtä ja myydään    taidehuutokaupoissa.   Kiinteistöjen omistajat tekevät  voittoa. Entä  Banksy itse, mitä hän saa?  Sitä ei  Independentin artikkelissa kerrota.   Taidekapitalismi kukoistaa  jo   graffitienkin   alalla.

 Graffitit ovat  trendikkäitä, koska  myös  tämänpäiväisessä Hesarissa oli  koko sivun    juttu  suomalaisesta graffititaiteilija Egsistä. Hänen töitään on esillä  Porin taidemuseossa 27.  toukokuuta asti. Hesarin juttu on maksullinen, siksi  siihen ei  voi linkata, mutta  linkkaan Egsin  Helsingin näyttelyyn, joka oli kaksi vuotta sitten.

Tälläinen  graffiti on ilmestynyt  alikukukäytävään, jonka kautta pyöräilen  päivittäin  palstalle    maanmuokkaushommiin.   Mahtaako  teos olla  Helsingin kirjoittajien  -  Writers of  Helsinki  töitä?

WoH - Writers  of Helsinki.  Kirjoittajien/ kirjailijoiden logo saman alikukukäytävän päädyssä.

Jos olisin nuori, voisin liittyä WoHiin.  Mutta   seinille kirjoittaminen ei ole halpa  harrastus. Maalit maksavat.  Köyhällä  on varaa kirjoittaa vain paperille.  Minun pitäisi mennä   johonkin  hyvin palkattuun  toimeen, vaikkapa  mainostoimistoon kuten Egs. 

 Kun  olin nuori  pyrin mainostoimistoon  copy-writeriksi, mutta  työhönottaja  katsoi epäillen   minua ja  ansioluetteloani,  koska   siinä   luki  että olen kirjoittanut  kirjallisuuskritiikkiä Ylioppilaslehteen ja Suomen Sosialidemokraattiin (Demariin, nyk. Demokraattiin).  En  päässyt  mainostoimistoon.

 Siihen aikaan graffiteja oli vain Yliopiston vessan  ja Vanhan kuppilan  vessan seinillä. Ehkä jossain muuallakin, mutta en käynyt niissä paikoissa. Graffiti tulee muuten kreikankielen sanasta  graphein, joka tarkoittaa kirjoittamista.  Graffitit tulivat Helsingin katukuvaan  joskus 80-luvun  puolivälissä,  mikäli muistan oikein.

Kevättä Puotilassa

Skilloja  Puotilan kartanon rinteessä.

 Minun  viljelypalstani  on tuon kartanon vieressä.  Rinne on   täynnä skilloja.  En saanut  sitä    sinisyyden määrää kuvaan.  Kartano   on muuten  myynnissä.  Siitä saisi kivan kesäasunnon, jos olisi miljonääri.

 Skillojen joukossa kasvaa  tällaista kukkaa. En tiedä  mikä on    kasvin nimi.  Jos joku tietää, niin kertokaa se  minulle. 

Pitäisi  näprätä blogin tekstialuetta leveämmäksi, etteivät kuvat menisi yli laitojen, mutta   kun  en ehdi.  Kevät on  täynnä  isoja urakoita: pitää   kunnostaa  palstaa,   pestä ikkunoita,  roudata  ongelmajätteitä  kierrätysautoon,  siivota, kasvattaa taimia, hakea  kuorikatetta ja multaa  puutarhaliikkeestä.  Jää kirjoittamiset ja  lukemiset vähälle.

 Yöpöydällä odottaa mahtava   keskeneräisten  ja lukemattomien kirjojen  pino:  Simone  de Beauvoirin  Toinen  sukupuoli ( uusi laitos),  William Jameksen Uskonnollinen kokemus,   Olga  Tokarczukin Vaeltajat,  Helena Ruuskan  elämänkerta  Marja-Liisa Vartiosta,  William  B. Burroughsin Koulutukseni, Jonathan Franzenin Epämukavuusalue ynnä muita.  Maatöiden  jälkeen olen  iltaisin niin väsynyt, että  nukahdan kesken lukemisen.

Latinalaisten aakkosten 22. kirjain

Se on V niin kuin Vappu.

 Valokuvatorstain 245. haaste: "yksi tai useampi valokuva, joissa on samalla kirjaimella alkavia asioita/esineitä. Kirjaimen voi jokainen valita itse eikä asioiden/esineiden lukumäärää määritellä haasteessa."

Hakusana - Puhdistus

    Ninnin aamupesu

Valokuvatorstain  244. haaste:


 Etsi oman blogisi tilastoista tai vastaavista lista hakusanoista tai hakulauseista, joilla blogiisi on tultu. Valitse sinua inspiroivin sana tai lause ja ota kuva sen pohjalta. Kerro myös inspiraationa käyttämäsi hakusana(t) tai -lause(et) meille muille.  


Bloggerin tilaston  mukaan    tämän viikon  haetuin  sana on  Puhdistus.    Tämä ei ole siivousblogi.  Sofi Oksasen Puhdistusta on haettu 75 kertaa viikon aikana.  

Kirjailija ja naiset

 Mies   J.M. Coetzeen  romaanin kannessa. 

 Romaanin nimi on Kesä (suom. Markku Päkkilä), englanniksi Summertime.  En tiedä kuka on ottanut kuvan. Kirjaston  kirjassa  nimen peittää   tarralappu.  Mies kuvassa voisi olla  kolmikymppinen John Coetzee, joka  palasi 70-luvun alussa   Etelä-Afrikkaan, kun  ei  saanut   oleskelulupaa  Yhdysvalloista  syystä, että oli  osallistunut  Vietnamin sodan vastaisiin mielenosoituksiin. 


Kesä  on  kolmas ja minusta  hauskin   kirja J.M. Coetzeen  omaelämäkerrallisessa  sarjassa.  Ennen sitä  sarjassa on  ilmestynyt Lapsuus ja Nuoruus.  John  Coetzee ei ole  sama    mies kuin  J.M. Coetzee.   John on yksinäinen mies, hänellä ei ole vaimoa eikä lapsia, tai niitä ei mainita, ehkä ne jäivät  Yhdysvaltoihin.  John  saa  englanninkielen   apuopettajan paikan tyttökoulusta ja myöhemmin   hän työskentelee Kapkaupungin  yliopiston englanninkielen laitoksella.  Hänen  akateemisia  meriittejään ei kerrota.


 Kun  J.M.  Coetzee palasi Etelä-Afrikkaan , hänellä  oli vaimo ja kaksi lasta  sekä   tohtorin  tutkinto yhdysvaltalaisesta yliopistosta.   Hänen  väitöskirjansa  aiheena oli  Samuel  Beckettin  teosten  tietokoneavusteinen tyylianalyysi.  Paluumuuton  jälkeen hän  sai  englannin kirjallisuuden professuurin Kapkaupungin  yliopistosta. 


Kesä  kertoo  vuosien  1971-1977 välisestä    ajasta   nuoren Johnin  elämässä.   J.M.  Coetzee käyttää etäännyttämiskeinona  näkökulmatekniikkaa ja    elämäkerturia, joka   haastattelee    Johnin tunteneita ihmisiä.  Haastateltavat  ovat  etupäässä  naisia,  joukkoon  mahtuu vain yksi  mies, joka on hyvin niukkasanainen.   Naisten  haastattelut  tekevät   kirjasta  hauskan.   He  eivät  kainostele  kertoa, miten  kurja  rakastaja  John oli.   Varsinkin  brasilialainen  tanssinopettaja Adriana  antaa palaa.   Hänestä John oli  kuin  mies,  joka oli  ollut koko elämänsä pappina, menettänyt miehuuteensa  ja tullut  kyvyttömäksi naisten kanssa. 


 Kaikki   elämäkerturin   haastattelemat  naiset  ovat sitä mieltä että,  että Johnilta  puuttui  lämpö ja kyky rakastaa, ja että   hän   ei rakastanut heitä, vaan Naisen ideaa,  jonkinlaista   mielikuvitusolentoa, jonka  oli luonut päässään.


 Eräs naisista sanoo, että Johnilla oli seksitoimintatila, johon hän siirtyi riisuttuaan vaatteensa.  " Siinä tilassa hän suoriutui miehen tehtävistä täysin tyydyttävästi - tyydyttävästi, pätevästi, mutta - minun makuuni - liian persoonattomasti. Minusta ei tuntunut kertaakaan, että hän olisi ollut minun kanssani, kokonaan minun todellisuudessani." Sama nainen on pettynyt, koska  John ei koskaan kirjoittanut hänestä.  "Mikä tarkoittaa, etten koskaan puhjennut kukkaan hänen sisällään, en herännyt henkiin."


  Oli miten oli,  J.M. Coetzee on  ratkaissut mainiolla  itseironialla sen  omaelämäkerrallisuuden  ongelman, miten kirjoittaa  rakkaussuhteistaan  vaivaannuttamatta   lukijaa  liialla henkilökohtaisuudella. 

Kesän  jälkeen  luin uudelleen J.M Coetzeen Nuoruuden (suom. Seppo Loponen).  Pidin    paljon   kirjasta ensimmäisellä ja vielä enemmän toisella lukukerralla.    Hän käyttää   etäännyttämiskeinona kolmatta  persoonaa.    Tässä kirjassa John on  parikymppinen.   Hän lähtee Etelä-Afrikasta  Lontooseen 60-luvun alussa ja  havaitsee, että  liberaaleinakin pidetyt sanomalehdet - Guardian ja Observer - ovat  vihamielisiä sielunelämälle.  Hän pääse  IBM:lle   tietokoneohjelmoijaksi ja    pakenee  IBM:ää  elokuviin,  rakastuu Monica Vittiin. 


 Noinhan se oli  minunkin nuoruudessani. Pakenin elokuviin  ja kirjoihin  elämän  ankeaa  todellisuutta, mutta en muista  että olisin  rakastunut kehenkään elokuvanäyttelijään.  Rakastuin kirjojen henkilöihin. Jos olisin nuori, voisin rakastua  Johniin. Minä pidän  hänestä  hänen nörttiytensä takia, sosiaalisen kyvyttömyytensä takia ja Samuel Beckettin takia, jonka  romaanit hän löytää   Lontoossa.

John kirjoittaa runoja ja    tutkii runoilijoiden elämäkertoja, vertaa omaa elämäänsä   heidän  elämäänsä. Kukapa aloitteleva runoilija  ei olisi niin tehnyt.  Hän kaipaa naista, muusaa joka vapauttaisi hänen  runovirtansa,  mutta    ei löydä sellaista naista joka  "kirvottaisi hänen intohimolatauksensa. " Naissuhteet  epäonnistuvat surkeasti. Hän  on  liian nörtti, liian  introvertti ja liian nuori onnistuakseen  naisten kanssa.


Työ IBM:llä tympii häntä. Hän irtisanoo itsensä ja pääsee International Computersille  (ICL:lle) ohjelmoijaksi. Hän  käy testaamassa  tekemiään ohjelmia Cambridgen yliopiston   Atlas-tietokoneella. Hän ei enää lue runoja, vaan ratkoo shakkitehtäviä, eikä  ikävöi " sitä salaperäistä, kaunista, tuntematonta naista, joka kirvottaisi hänessä piilevän intohimon."    Kaipuun ja runouden ehtymisen välillä on yhteys, joka ei jää häneltä huomaamatta. 


Yön pitkinä tunteina kun John   käy testaamassa ohjelmiaan Atlas-koneella, hän panee koneen tulostamaan  Pablo  Nerudan  säkeitä.  Hän pohtii, että "ellei   hän juuri nyt pysty kirjoittamana sydämestä kumpuavaa runoutta [...] voiko hän ainakin harsia koneen luomista ilmaisuista kokoon pseudorunoutta. [...] Onko reilua  käyttää kirjoittamiseen mekaanisia apuvälineitä - reilua toisia runoilijoita kohtaan, reilua kuolleita mestareita kohtaan? Surrealistit kirjoittivat runoja paperilipuille, ravistivat niitä hatussa ja poimivat sitten sanoja umpimähkäisesti säkeiden rakennuspuiksi. William Burroughs leikkelee  testisivuja  silpuksi, sekoittaa palaset ja panee palaset yhteen. Eikö tämä ole samaa? Vai muuttavatko hänen suunnattomat resurssinsa - kenellä muulla  runoilijalla  Englannissa, maailmassa on tämänkokoinen kone  käytettävänään? - määrän laaduksi? "


John  kirjoittaa  valikoiman Nerudan runoihin perustuvaa tietokonerunoutta   ja  lähettää  sen ystävälleen Kapkaupunkiin. Paikallinen  sanomalehti julkaisee yhden tietokonerunon  pilkallisin kommentein, ja parin päivän ajan  hänet tunnetaan Kapkaupungissa barbaarina, joka haluaa  korvata Shakespearen koneella.   Tämä  tapahtui  60-luvun alkupuolella. Kenties John (  tai  J.M. Coetzee) oli maailman ensimmäinen tietokonerunoilija.  Nykyään  kaikilla  runoilijoilla on samat  resurssit käytössään.


Ensimmäisellä  lukukerralla  en huomannut J.M. Coetzeen  itseironiaa. Se ei ole yhtä hilpeää kuin Kesässä, vaan  alakuloisempaa, hiljaisempaa.     Hän ei   ole myyvä kirjailija,    suuren yleisön kirjailija,  koska  ei kirjoita   "sydämestä kumpuavia" romaaneja. Hienoa, että häntä silti suomennetaan,  ja on suomennettu jo ennen kuin hän sai Nobel-palkinnon. Hän on yksi  vielä  elävistä  mielikirjailijoistani, vaikken  ole  ihan kaikesta hänen kirjoittamastaan aina  pitänytkään.


PS. Hei lukijat, vaihdoin   dynaamisesta näkymästä tähän perinteelliseen malliin, jossa näkyy  blogroll.  Kertokaa  jos tämä  latautuu hitaasti, niin  vaihdan takaisin dynaamiseen näkymään. Se lautatuu nopeasti,  minun käsittääkseni.

Löytöjä Googlen virtuaalisista taidegallerioista

Suuren paaston  päätyttyä päästään  taas lihapatojen  äärelle.  Tämä   teos on vuodelta  1551. Tekijä on  hollantilainen Pieter Aertsen.   Asetelman  nimi on englanniksi  "Still  Life with Meat and The  Holy Family."    Suomeksi: Asetelma lihan ja   pyhän perheen  kera.  Aika hurja juttu.  Pyhä perhe ei ole enää keskiössä kuten  aikaisempina vuosisatoina.


Taide heijastaa  aikaansa.    1500-luku  on  uskonpuhdituksen, noitavainojen,  suurten taloudellisten ja henkisten mullistusten aikaa Euroopassa.  Gutenberg oli keksinyt  kirjapainotaidon   edellisellä vuosisadalla, ja    niin levottomuutta  lietsovat  aatteet ja ajatukset pääsivät  leviämään.  Lutherista se alkoi.  

Tämä  asetelma on 1600-luvulta.  Euroopassa käytiin 30-vuotista sotaa,  taloudelliset ja sosiaaliset  mullistukset  jatkuivat,   köyhät    näkivät nälkää, rikkaat rikastuivat ja  Hollannin taiteella meni hyvin. 


 Frans Snyders, Rubensin  piiriin kuulunut hollantilaistaitelija maalasi    vuonna 1640  teoksen  "Still Life with A Swan" ( suomeksi: Asetelma  joutsenen kera).   Kun  katselin  asetelmaa , tuli mieleen että   oliko Snydersilla kaikki nuo  kuolleet eläimet  ateljeessa, kun hän maalasi niitä.   Siellä taisi  haista aika tavalla raadolta. Koira näyttää elävältä, samoin  nuori mies  taustalla viikunavadin kera.

Tämäkin on   hollantilaista taidetta, Evert Collierin    asetelma  vuodelta 1696. Se  näyttää  modernilta   esinekoosteelta,  installaatiolta.   Mutta  se on öljyvärimaalaus, siis  optista harhaa,  trompe-l'oeil  -tekniikalla tehtyä taidetta.


 Asetelmat  löytyivät  Googlen  taideprojektista.  Ne voi klikata isommiksi.




Googlen  gallerioissa  voi  liikkua  samalla tavalla  kuin  Street  View -näkymissä, mikäli  haluaa.  Taideteoksia  voi  zoomata lähemmäksi ja tutkia  yksityiskohtia  ( Ctrl ja +  on käyttökelpoinen  näppäinyhdistelmä, Ctrl ja -  yhdistelmä pienentää kuvan).  Virtuaalimuseossa voi viettää   päiväkausia  ja     tutkia   yksityiskohtia  kaikessa rauhassa,   kukaan ei ole selän takana hönkimässä.  Ei tule samanlaista taideähkyä  kuin suurissa  museoissa.  Ja  mikä parasta suosikkiteoksista voi koota oman gallerian. 

Yksityiskohta Pieter Bruegel vanhemman maalauksesta Flaamilaisia  sananlaskuja (1559).


Mikähän  sananlasku on  kyseessä, kun sotisopaan pukeutunut mies sitoo pulskan kissan kaulaan  isoa  tiukua? 

Eilen näin punaista

 Asetelma Helsingin kaupungin  Talvipuutarhassa 29.3.2012

Katutaidetta  Töölönlahdenkadulla 28.3.2012

Wall Street Occupy -liikkeen  juliste  Kansalaistorin aidassa

28.3.2012


Kuvat voi klikata isommiksi.

Valokuvatorstain 240. haaste on  punainen.

Taidetta ja katutaidetta

Heikki  W.Virolainen.  Horuksen  kala, 1966

  Kalaa voi käydä  katsomassa Amos Andersonin  museon  Muutosten pyörteissä -näyttelyssä, jonka on  tuottanut Suomalaisten taidesäätiöiden yhdistys( STSY).  Valvontakamera tarkkaili minua nurkassa.    Ehdin kuvata kalan olemmat  kyljet  ennen kuin vahti tuli  kieltämään kuvaamiseen.  Säätiöt   ovat  mustasukkaisia taideaarteistaan. 

 Harro Koskinen. Paha juttu.

Harro Koskisen  saappaan  pihistin netistä googlaamalla.   Sen voi nähdä  "livenä"   Amoksen Kenen joukoissa seisot - näyttelyssä.  

Näyttely  riemastutti minua,  kuin  olisin tavannut pitkästä  aikaa vanhoja  tuttuja   70-luvun alusta,  jolloin  taiteilijoilla  ja kirjailijoilla oli tapana istua Vanhan kuppilassa.   Tuttuja olivat    niin näyttelyn  teokset  kuin  tekijätkin.   Harmin  paikka, että en voinut  kuvat mm.  sitä  Leo Lindstenin  taulua, jossa  Mannerheimin  ratsu  irtoaa  jalustalta  vahdikkaseen menoon.  Sitä taulua  ei löytynyt  netistä.   Se kai  kuuluu jonkin säätiön tarkoin vartioituun  kokoelmaan.  Lisää  kuvia  Kenen  joukoissa seisot - näyttelystä täällä:

Kenen joukoissa seisot

Tämä  on katutaidetta Taidegraafikkojen  gallerian  kulmalta Korkeavuorenkadulla, jonne kävelin  Amos Andersonilta.    Tekijä tuntematon. Saa kuvata ja katsoa ilmaiseksi.

Ikkunasta nähty

Ikkunasta nähty  eilen. Kuka  arvaa mikä paikka?

 Vihje:  Sijaitsee Helsingin keskustassa.

Valokuvatorstain  239. haaste on  katkelma Kafkan novellista:

Hajamielistä ulos silmäilyä

Mitä me teemme näin kevätpäivinä, jotka nyt tulevat nopeasti? Tänään aamulla taivas oli harmaa, mutta jos nyt menee ikkunan ääreen, yllättyy ja nojaa poskeaan ikkunan hakaa vasten.

Alhaalla näkee tosin jo laskevan auringon valon lapsenomaisen tytön kasvoilla, kun tämä kävelee siinä ja katsoo taakseen, ja samanaikaisesti näkee niiden päällä hänen takanaan nopeammin tulevan miehen varjon.

Sitten on mies jo kulkenut ohi ja lapsen kasvot ovat aivan valoisat.
---Franz Kafka: Novelleja, Otava-Delfiinkikirjat, 1972 

Kolmetoista tapaa katsoa mustarastasta

Eilen, kun pyrytti  oikein kunnolla, mustarastas palasi takaisin  luhtikäytävälle.  Se  on  ollut poissa  melkein kuukauden. Se  katosi kun helmikuun pakkaset  alkoivat.  En tiedä missä se on aikaansa viettänyt.  

 Eilen    mustarastas piti pyryä  minun puutarhapöytäni alla.

Koko pitkän päivän oli ilta.
Satoi lunta
ja tarkoitti sataakin.
Mustarastas istui kuusen kämmenellä.


 Se oli  13. säkeistö   Wallace  Stevensin   runosta Kolmetoista tapaa katsoa  mustarastasta. Koko  runon voi lukea  kokoelmasta  Tämän ilmaston runot, jonka  on  suomentanut Jukka Kemppinen.  Hän on suosittu  bloggari,    runojakin  aikoinaan kirjoittanut.

Wallace  Stevens oli amerikkalainen runoilija ( 1879-1955).   Ostin    runokokoelman  kaksikymmentä vuotta  sitten Akateemisesta kirjakaupasta, se maksoi 99 markkaa. Kokoelman lopussa on Kemppisen jälkisanat Hän kirjoitti Stevensistä ( mm.) " Runoista jää mieleen  kurittomin osa, kuten vihreä kissa kaniinivalossa, mudan mestari, tuuli joka sataa, mustarastas joka pakenee todellisuutta kuin runo tulkintaa,  taivaalle kirjoitetut pilvet ja jäätelökeisari." 


Kokoelman  suomennoksen  kustansi WSOY.  Tänään  tuli  ikävä  uutinen:  WSOY  menettää kotinsa  Bulevardilta. Se  talo  oli tuttu  minulle  lapsesta alkaen. Siellä oli isän  työpaikka.   Muistan että WSOY:n ulko-ovi oli koettelemus, se avautui   toisinpäin   kuin suomalaiset  ovet tavallisesti .  Nyin sitä turhaan  auki, kun  olin menossa  allekirjoittamaan kustannussopimusta esikoisromaanistani  noin 40 vuotta sitten. Lopulta älysin, että   ovea pitää  työntää  sisäänpäin, ja pääsin   allekirjoittamaan kustannussopimuksen. 


Ensin  meni  Suvikunta,  WSOY:n  kesäpaikka Porvoon  ulkosaaristossa, ja nyt  Bulevardin talo.  Suvikunnassa vietin  varhaisnuoruuteni parhaat  kesät,  Bulevardin talossa  koin kirjailijaurani  alun nousun ja laskun.  Kummassakin  paikassa käyn  unissani  useammin kuin koulutiellä.   Lähdin  WSOY:sta Tammeen, nyt  WSOY  menee   samaan taloon Korkeavuodenkadulla   kuin Tammi.   Sic  transit gloria mundi!   


Tiedoksi blogin lukijoille.  Blogger  on taas  tehnyt  uudistuksia.  " Sanat kuin  ennen"   on kadonnut. Sen tilalla  on  tullut  blogin dynaaminen näkymä.   Kaipaan entistä  näkymää ja  blogrollia sen oikeassa sivupalkissa.   Toivottavasti  Blogger    palauttaa Blogrollin  dynaamisen näkymän    sivun  oikeaan  laitaan.  Nyt  sieltä löytyy blogiarkisto, tiedot minusta, tunnisteet ja lukijat, kun vie  hiiren     ylälaidassa olevan   mustan  palkin päälle ja klikkaa hiirtä.  












  

Kalevalan ja suomalaisen kirjallisuuden päivänä.

Mies joka kirjoitti  Kalevalan. Kuvasin hänet viime keväänä Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran juhlasalissa.

Huomenna  on karkauspäivä.  Kun lähtee  miehiä kosimaan, kannattaa  nostattaa sitä ennen lempeä  suomalaisella loitsulla.  Kun  sen   voimalla  hampaistensa  välistä  lausuu, niin  varmasti   tehoaa ja mies käy pyydykseen. 

LEMMENNOSTATUS

(Muinaisloitsu)

Ken teki tämän tekosen,
Kuka kummasen kuvasi,
Jott´ ei meiän neitokaista,
Tätä kaunista tytärtä,
Ole naitu naintavuonna,
Otettu otantavuonna,
Kirkivuonna kihlattuna,
Viety viimeisnä kesänä;

Kuka täss’ on hiien kutta,
Ken se lemmon riivoama,
Joka painoi neien lemmen,
Neien kunnian kukisti,
Maan alle makoamahan,
Lehtohon lepeämähän;

Oisko porton potkinnoissa,
Naisten naarojen sanoissa,
Miehen nuoren, vaiko vanhan,

Kun ei mielly nuoret miehet,
Eikä sulhaset suvaitse?
Kosjot ei käy kuulemassa.

Minä nostan neien lemmen,
Neien kunnian kohotan,
Maan alta makoamasta,
Lehosta lepeämästä

Nostan lemmen liehumahan,
Kunnian kukostamahan,
Päälle muien kunniasta,
Muien lempien ylitse;

Panen kihlat kiitämähän,
Hopeat heläjämähän,
Viiton tien, avajan portin,
Lasken sulhaset sisähän.

Ei sitten sinä ikänä,
Jospa ei tänä kesänä,
Yljät yltyne sinuhun,
Miehet nuoret mielistyne.

A nyt sie neiti nuori,
Urosta valitsemahan,
Pohattoa pyytämähän,
Rikasta rakastamahan,
Yhytysten öissä olla,
Päiten päivissä elellä.

Nyt on lemmen liikeaika,
Kunnian kukostusaika.

Neisy Maaria Emonen,
Rakas äiti armollinen.

Tuopas vettä tullessasi,
Pyhän virran pyörtehestä,
Joesta Jumalan virran,

Jolla peset piikaseni
Puhistelet pulmuseni,
Päästät piian pintehistä,
A miut koprista kovista.

Päästä Luoja, päästä Luonto,
Päästä päällinen Jumala.

Kuin on kuun kehästä päästit,
Päivän päästit kalliosta,
A niin sie miutki päästä,
Kuvillani kulkemahan,
Lihoillani liikkumahan,
Raajoillani raatamahan.

Emoseni, eukko vanha,
Kave kaunis, Vaimo viisas,
Sano sie miulle, miksi ei minnuu naia?

Kaksin kaikki kaunihimpi,
Kaksin puut, kaksin petäjät,
Kaksin ilman lintusetki,
Miks en mie katala kaksin;

Kun ei noua nuoret miehet,
Eikä sulhaset suvaitse!

Nouse lempi lekkumahan,
Kekäleinä keikkumahan,
Nouse ilman noitumatta,
A kiihy kiroamatta,
Kuut on nousnut, päivä nousnut,
Sinä vielä nousematta.

Nouse siis sinäki kohta,
A poista sie pilvi miun päältä.
Pane päivä paistamahan,
Luojan kuu kumottamahan,
Tuovvos miehet tuonnempata,
Etsiös eteämpätä.

Kiren ukko, Kiren akka,
Nosta kirki kiimasuosta,
Kirki kiimavaaran päästä,
Kiihko kiimakankahalta
Lepiköstä lehmän kiihko,
Viiasta härän häkärä,
Tallista orihin kiihko,
Tamman kiihko tanhuasta,
Kissan kiihko kiukoalta,
Kasin pienen karsinasta,
Koiran kiihko kolpitsalta,
Penikkaisen penkin alta,

Suen kiihko kiivahampi,
Karhun kiihko karkeampi,
Ketun kiihko kerkeämpi,
Kiihko kiitävän jäniksen,
Senki mustan korpin kiihko,
Kiihko harmahan havukan,
Tätä neittä naittamahan,
Kaunista katsottamahan!

Nosta mieli meltehille,
Halu hattupurjehille,
Ota hiili hiilloksesta,
Kivi kuuma kiukoasta,
Sytytä syän tulehen,

Vatsa ilmi valkeahan,
Perävieret vieremähän,
Lantehet lakattamahan,
Selkäsuonet soutamahan,
Varpahat vapajamahan,
Kynnet kyttelehtemähän,
Käet tänne käpyämähän,
Ett’ei saisi öissä maata,
Päivissä iki levätä,
Näkemättä neitosemme,
Tämän tytön tuntematta!

Mieli käännä
Mesin käännä miehen mieli,
Hau’o mieli mielettömän,
Armahani armottoman!

Tuli kuin turkkanen palavi,
Valkeainen valvattavi,
Niin on syän syttyköhön,
Palakohon miehen mieli,
Jott’ ei saisi yöllä unta,
Eikä päivällä lepoa!


Kopioin  loitsun Anneli Heliön  Facebook-statuksesta, luvan kanssa.

Kalevalanpäivän lumimyräkkä  ikkunan takana.