Tässä minun kolme Odysseustani. Vasemmalla ensimmäinen Odysseus, jonka ruotsinsi Thomas Warburton 1950-luvun lopussa. Se jäi minulta kesken lukuun 14, sivulle 393. Oikealla on Pentti Saarikosken suomentama Odysseus, jonka olen alleviivannut ja lukenut ränsistyneesen kuntoon.
Keskimmäinen kirja on Leevi Lehdon suomentama Ulysess, jonka ostin tänään Bloomin päivän kunniaksi Vallilan kirjastosta. Romaani kertoo juutalaisen ilmoitushankkijan Leopold Bloomin ( = Ulysseksen/Odysseuksen) yhdestä päivästä Dublinissa. Se päivä oli 16.6. 1904. Samana päivänä Joyce kohtasi elämänkumppaninsa Nora Barnaclen Dublinissa ja Eugen Schauman ampui Bobrikovia Helsingissä. Bobrikov kuoli seuraavana päivänä. Ampumistapaus mainitaan Joycen romaanissa.
Vallilan kirjastossa tänään: Ulysseuksen suomentaja Leevi Lehto oikealla ja tilaisuuden juontaja Hannu Taanila vasemmalla. Riemustuttavaa kuulla Hannu Taanilaa äänessä pitkästä aikaa. Tilaisuuden hauskinta antia oli, kun hän ja Leevi lukivat vuorotellen Joycen Ulysseusta ja Antti Hyryn Uunia.
James Augistine Aloysius Joyce syntyi vuonna 1882, hänen Ulysseuksensa ilmestyi vuonna 1922. Siitä on kulunut 90 vuottaa. Käsikirjoitus hylättiin 87 kertaa ennenkuin Sylvia Beach, pariisilainen kirjakauppias, päätti kustantaa sen. Joycella täytyi olla vahva itsetunto ja luottamus työnsä merkitykseen, kun kesti lannistumatta hylkäämiset.
Olin lukioluokilla, kun löysin Munkkiniemen kirjaston hyllystä romaanin Taiteilijan omakuva nuoruuden vuosilta. Lainasin kirjan nimen perusteella. Ei minulla ollut harmainta aavistustakaan kuka on James Joyce. Ihastuin Stephen Dedalukseen, kirjan päähenkilöön, ja hänen kauttaan Joyceen. Luin kaiken mitä Joycelta oli julkaistu ruotsiksi ja suomeksi. Mutta intoni hyytyi kun yritin lukea Finnegans Wakea englanniksi.
Joka vuosi Bloominpäivänä olen avannut Saarikosken Odysseuksen satunnaisesti jostain kohdasta . Tänä vuonna sormi tökkäsi auki kohdan, jossa luki:
STEPHEN: Hei kuulkaa. Minä näin unta vesimelonista
ZOE: Ulkomaanmatka ja rakastuminen ulkomaalaiseen naiseen.
LYNCH: Maailman läpi naisen takia.
FLORRY: Unet merkitsevät päinvastaista.
Sananvaihto on luvussa 15, jossa Stephen ystävineen on päätynyt Kirken luolaan eli dublinilaiseen ilotaloon. Zoe ja Florry ovat ilotyttöjä. Stephen on Taiteilijan omakuvasta tuttu Stepehen Dedalus, jonka sukunimi viittaa Daidalokseen, myyttiseen arkkitehtiin, joka rakensi Minoksen labyrintin Kreetalle. Daidaloksen poika Ikaros lensi isänsä rakentamilla siivillä liian lähelle aurinkoa, poltti siipensä ja putosi mereen.
Taiteilijan omakuvan lopussa Stephen päättää lähteä Irlannista ja kirja päättyy sanoihin: " Muinainen isä, vanha kunnon taiteilija pysy nyt ja aina tukenani."
Joyce lähti Noran kanssa Irlannista vuonna 1904 ja aloitti samana vuonna Omakuvan kirjoittamisen. Kirjoittaminen kesti seitsemän vuotta ja kustantajan löytäminen tuotti vaikeuksia. En enää muista kuinka mones kustantaja sen loppujen lopuksi hyväksyi.
PS. Ja nyt pitäisi löytää ne erikoisolosuhteet, joissa voisin lukea Leevi Lehdon suomennoksen. Dublin olisi paras paikka. Danten Divina Commedian luin Ravennassa. Silloin minulla oli apuraha. Mutta eipä kukaan taida antaa minulle apurahaa sitä varten, että pääsisin lukemaan kirjaa Dubliniin.
lauantaina, kesäkuuta 16, 2012
torstaina, toukokuuta 31, 2012
Vehreys
Toukokuun viimeisen päivän vehreyttä Puotilan viljelypalstan reunalla.
( Klikkaa kuvat isommiksi)
Ja toisella reunalla kukkii rohtoraunioyrtti.
Valokuvatorstain 249. haastesana on vehreys.
Päivän urakka: Käänsin, väänsin ja kiskoin juolavehnää palstan reunoilta. Hiki nousi pintaan, vaikka tuuli oli kolea. Juolavehnä on sitkeätä lajia. Sanoisin että se pitää kynsin hampain oikeudestaan elää, jos sillä olisi kynnet hampaat. Sillä on juuret, joilla se pitää kiinni maasta. Taistelussa juolavehnän kanssa Annika Idströmin perintötalikosta katkesi yksi piikki. Se on nyt kolmipiikkinen talikko. Mutta taistelu juolavehnien kanssa jatkuu.
tiistaina, toukokuuta 29, 2012
Lintupulmani
Varpunen Strindbergin kahvilan terassilla Espalla.
Minulla ei ole lintupulmaa, vaan Jonathan Franzenilla. En ole koskaan ollut lintubongari kuten hän. Tunnen vain tavallisimmat lintulajit, ne joita kuulee ja näkee kaupungissa. Lapsuuskesiltä maalla on pari tuttua lintua: kuhankeittäjä ja koskikara. Lapsuudessa en koskaan kuullut satakieltä, nykyään kuulen sen joka ilta, kun se konsertoi viljelypalstan reunalla Puotilassa. Meriharakkaakaan en ollut nähnyt ennen kuin muutin Vuosaaren Aurinkolahteen.
Franzen kirjoittaa lintupulmastaan esseekokoelmassa Epämukavuusalue ( The Discomfort Zone, Suom. Tero Valkonen. Kustannusosakeyhtiö Siltala 2012). Esseekokoelman alaotsikko on Henkilökohtainen historia. Juuri henkilökohtaisuus on se ominaisuus joka tekee hänen esseistään mielenkiintoista luettavaa. Siis minulle, kun en jaksa nykyään kiinnostua epähenkilökohtaisista jutusta ja keksityistä tarinoista.
Franzenin lintupulma alkoi, kun hän kävi kuuntelemassa Al Goren ( Nobelin rauhanpalkinto v.2007) esitelmän ilmastonmuutoksesta. Hän ei saanut unta esitelmän jälkeen, kun mielessä pyörivät Al Goren tietokonekuvat autioituneesta Pohjois-Amerikasta. Hän ei voinut olla välittämättä miljardeista linnuista ja tuhansista lajeista, jotka olivat vaarassa kuolla sukupuuttoon ympäri maailmaa."Ihmiset kykenisivät luultavasti sopeutumaan tuleviin muutoksiin,[...] mutta linnuilla ei ollut yhtä paljon vaihtoehtoja kuin meillä." Hän huolestui muun muassa käpytikoista joilla ei ilmastonmuutoksen aiheuttamien hiilipäästöjen takia ollut elintilaa. "Omistusyhteiskunta ei enää niitä auta. Niiden elintaso ei nouse maailmanlaajuisen vapaakaupan ansiosta. Ne eivät voi edes osallistua rikastumisväylistä ankeimpaan, lottoon."'
Franzenista tuli lintubongari verraten myöhään, vasta 1990-luvulla, kun hän oli eronnut vaimostaan. Hän arvelee, että avioliitto olisi ehkä pelastunut, jos hän ei olisi niin kokonaisvaltaisesti keskittynyt vaimoonsa, vaan olisi välillä lähtenyt linturetkille. Hänen lintubongauksensa alkoi viattomasti New Yorkin Keskuspuistossa, jossa hän oli kävelyllä sisarensa ja lankonsa kanssa. Hän näki linnun, joka oli muodoltaan kuin punarinta, mutta väreiltään erilainen. " Viitarastas," sanoi hänen lankonsa. Franzen ei ollut koskaan kuullut viitarastaista. "Oli outoa nähdä vieras ja epäkuuluisa viitarastas pomppimassa noin vain polulla vajaan parin metrin päässä päivänä jolloin puoli Manhattania otti puistossa aurinkoa. Minusta tuntui kuin olisin koko elämäni erehtynyt jossain tärkeässä asiassa."
Franzen lähti ensimmäisen kerran elämässään bongaamaan lintuja vuonna 1999 äitinsä kuoleman jälkeen Hat Islandiin Washingtonin osavaltioon. Ylihuolehtiva, ylirakastava äiti on luku erikseen, kenties yksi esseekokoelman "epämukavuusalue" ja kantava teema. En tiedä kun en ole lukenut kirjaa kokonaan enkä ehdi lukea, kun en voi uusia lainausta, koska joku/ jotkut oivat varanneet sen ja odottavat sitä. Franzen kirjoittaa: " Se joka ajatteli, että RAKASTA ÄITIÄSI on hyvä ympäristönsuojelua edistävä puskuritarrateksti, ei selvästikään ollut kokenut samanlaista äitiä kuin minä. Kun näin Subaruja tai Volvoja joiden perässä oli tämä teksti ja sen vieressä kuva maapallosta , koin vielä 1990-luvulla, että viesti oli jotenkin piinaava, aivan kuin se haluaisi sanoa että " luonto haluaa kuulla minkä takia se ei ole kuullut sinusta melkein kuukauteen" tai "Planeettamme paheksuu elämäntapaasi syvästi" tai "Maapallo ei halua nalkuttaa, mutta..."
Franzen kertoo että yksi syy miksi hän aloitti lintubongauksen vasta keski-iässä, oli se että hänen lukioaikanaan parhaat lintuharrastajat olivat pilvenpolttajia ja haponvetäjiä, sen lisäksi että useimmat olivat poikia. Hänen mukaansa saattaa olla yksi syy siihen, että vuosi se jälkeen kun hän näki viitarastaan ja alkoi bongata lintuja yhä useammin, hän tunsi omituista häpeää sen vuoksi mitä teki . Hän piti huolen, ettei kantanut New Yorkissa kiikaria kaulalla, vaan piti siististi toisessa kädessä ja jos otti lintuoppaan puistoon, piti huolen, ettei että etukansi, jossa luki isolla kirjaimilla LINNUT ei näkynyt. Tunnen tuon häpeän. Ulkomaan kaupungeissa en ole voinut pitää kameraa ja karttaa esillä, etten näyttäisi halveksittavalta turistilta. Nykyään sillä ei ole väliä miltä näytän.
Franzen ottaa kantaa Yhdysvaltain poliittiseen tilanteeseen Bush nuoremman ja Kioton ilmastosopimuksen torjumisen kaudella. Hän kirjoittaa, että maa on alkanut suhtautua köyhiin niin vihamielisesti, että suuri osa köyhistäkin äänesti omaa taloudellista hyvinvointiaan vastaan. "Lintujen ongelma tällaisessa poliittisessa ilmapiirissä on se että ne ovat suunnattoman köyhiä[...] Uhanalaisten lajien luetteloon päätyvät kalliimman maun linnut, tiirat ja kahlaajat jotka haluavat asua välttämättä rannalla sekä marmorimurrit ja pöllöt jotka pesivät vanhoihin metsiin."
Etelä-Floridassa lintubongausretkellä Franzen näki rannan korkeiden osakehuoneistojen ja hotellien keskellä joukon rantalintuja, suosirrejä, kanadantyllejä ja amerikansirrejä."Ne näyttivät epäonnistujien laumalta, kun ne katselivat rantaa unisen tyytymättöminä. Tunteeni niitä kohtaan oli rakkautta suurempi. Samastuin niihin täysin [...] ne näyttivät siltä minusta tuntui: kiusatuilta, harvalukuisilta, poispotkituilta. Minulle on kerrottu että inhimillisyyden näkeminen luonnossa on huono juttu, mutta en enää muistanut minkä takia. Sillähän tarkoitettiin joka tapauksessa vain sitä että näki itsensä toisissa lajeissa, ei sitä ettänäki ne itsessään. Että on koko ajan nälkäinen, haluaa hulluna seksiä, on uskomatta ilmastonmuutokseen, on lyhytnäköinen, elää ajattelematta lapsenlapsiaan, käyttää puoli elämäänsä ulkonäön hoitamiseen, on jatkuvasti varuillaan, on pakkomielteinen, on tapojensa orja, on kiihkeä, ei ole vaikuttunut ihmiskunnasta ja pitää eniten itsensä kaltaisista: ne kaikki olivat tapoja olla lintujen kaltainen."
Kalifornianpipiloita, varpusensukuisia lintuja. Kuvannut
Mary (Marysan) Claypool San Diegossa, Kaliforniassa.
Franzenille luonnosta tuli paikka jossa on lintuja, kun hän rakastui kalifornialaiseen naiseen. Hän katseli joka aamu kalifornianpipiloa," linnuista tavallisinta , vaatimatonta maassa asujaa ja hilpeiden yksinkertaisten piipitysten päästäjää." Pipilo ilahdutti häntä enemmän kuin mikään luontoon liittyvä aiemmin, mutta hän reagoi tähän iloon niin, että alkoi kantaa huolta siitä että häntä vaivasi " jokin sairaus paha ja väärä. Riippuvuus." Hän tunsi syyllisyyttä kun hän pysähtyi matkalla työhuoneelleen katselemaan lintuja "hetken."
Syyllisyys on on perua hänen protestanttisesta lapsuudestaan. Isä oli ruotsalaisten maahanmuuttajien jälkeläinen. Vanhemmat arvostivat Jumalan aikaansaannoksia ja kunnioittavat protestanttisia arvoja: vaatimattomuutta, säästäväisyyttä, työteliäisyyttä toisten huomioon ottamista ja uskoivat siihen että omista sotkuista piti kantaa vastuu. Protestanteilla on syyllinen olo kaikesta jatkuvasti. Franzen kertoo esseessä Kaksi ponia, mistä kaikesta hänellä oli syyllinen olo lapsena. Hän siteeraa Tenavien Jaska Jokusta , joka sanoo että kaikesta mitä hän tekee tulee syyllinen olo. Jaska Jokunen on rannalla, hän on juuri heittänyt pikkukiven veteen ja Eppu on todennut: "Kivasti tehty... Tuolta kiveltä kesti neljätuhatta vuotta päästä rannalle, ja nyt sinä nakkasit sen takaisin."
Protestanttiset hyveet eivät ole korkeassa kurssissa nykyään. Franzenin Lintupulman luettuani ajattelin että niin lintumaailmalle, luonnolle kuin tulevaisuuden ihmisillekin olisi parhaaksi kapitalismin romahtaminen. Mihin me tarvitaan jatkuvaa taloudellista kasvua? Hedonismin aikakaudella, kun kaikki tavoittelevat omaa mielihyvää ja nautintoa, on vaikeata ymmärtää syyllisyyden positiivista merkitystä. "Ei saa syyllistää," sanotaan nykyään. Syyllisyys auttaa ihmistä muuttamaan käytöstä/ toimintatapaa joka osoittautuu vääräksi ja aiheuttaa ahdistusta. Yksityinen ihminen saattaa muuttaa toimintatapojaan, kun hän alkaa tuntea syyllisyyttä luonnon pahoinvoinnin takia. Hän pyrkii pienentämään hiilijalanjälkeään ja alkaa lajitella jätteitä. Mutta mitä tekevät poliitikot ja suurten teollisuuslaitoksien johto päätöksiensä takia? Tuntevatko he koskaan syyllisyyttä? Heistähän lintujenkin tulevaisuus riippuu. Tämmöisiä mietteitä Franzenin kirja aiheutti. Olin hänen Lintupulmaansa ihastuksesta lääpälläni, vaikken lintubongari olekaan.
Franzenit. Vasemalla Jonathan Frazen ja
oikealla Franz Mikael Franzén, suomalainen runoilija
syntynyt Ruotsin vallan aikana 1700-luvulla.
Onko näissä miehissä mitään muuta yhteistä kun sukunimi?
perjantaina, toukokuuta 18, 2012
Lumoudu kasveista
Raparperi pönkii ylös mullasta Puotilan viljelypalstalla.
( Klikkaa kuva isommaksi)
Tänään on kansainvälinen teemapäivä " Fascination of Plants Day"
Orvokkeja Vuojoen kartanon pihalla Eurajoella.
Orvokeilla on viikset ja vinot silmät
( Klikkaa kuva isommaksi niin näet niiden naamat.)
Valokuvatorstain 247. kuvahaaste on: kasvit.
maanantaina, toukokuuta 14, 2012
Vaeltajat
Kävin viikonlopulla Rauman seudulla. Minulla oli matkalukemisena Olga Tokarczukin kirja Vaeltajat ( suom. Tapani Kärkkäinen, Otava 2012). Ei se ole mikään tavanomainen matkakirja. Kuten Tocarczukin aikaisemmin suomennetut kirjat, sekin on kokoelma kertomuksia, mutta ei novellikokoelma, vaan romaani, jonka yhdistävänä lankana on kertojan mietteet ja matkakokemukset, tuttuja minullekin omilta matkoiltani.
On kirjan nimikertomus Annuškasta ja vaeltajanaisesta, joka pyörii ympyrää ja huutelee kirouksia Kiovan aseman edessä Moskovassa. On kertomus miehestä, joka hukkasi vaimonsa ja lapsensa lomamatkalla. On kertomus naisesta joka matkusti nuoruudenrakastettunsa luo maailman toiselle puolelle ja täytti hänen viimeisen toiveensa. On kertomus Philip Verheyenista, joka kirjoitti kirjeitä amputoidulle jalalleen, kertomus Angelo Solimanin ruumiin kohtalosta ja kertomus Chopinin sydämen matkasta Varsovaan. Nämä kertomukset jäivät mieleeni ensimmäisellä lukukerralla.
Perinteellisestä romaanista pitävälle kirjasta tuskin on paljon iloa, koska siitä puuttuu juoni, joka kuljettaa tarinaa eteenpäin. On vain suuri teema. Se on: liike ja lepo. Liikettä on matkalla olo ja lepoa lasipurkkien preparaatit.
Kirjan lopussa on itineraari eli reittiselostus, mikä selittää kertojan kiinnostuksen anatomisiin preparaatteihin ja plastinaatioon (=kalmo jäädytetään, käsitellään alkoholilla, kudokset muovitetaan ja ruumis käsitellään silikonilla).
Kertojan valtaa välillä epävarmuus, mikä on tavallista kaikille kirjoittajille kesken työn, luulisin. Hän kysyy. "Teenkö oikein kun kerron tarinoita? Eikö olisi parempi panna ajatukset yhteen klemmarilla, kiristää ohjaksia ja alkaa ilmaista itseään ei tarinoiden vaan selkeän esitelmän kautta?
Kirjan avainsana on "kairos" ( minun mielestäni). Vaimonsa ja lapsensa lomamatkalla hukannut mies etsii sanakirjoista merkitystä sille sanalle. Hän löytää Wikipediasta lyhyen selostuksen, jonka mukaan Kairos oli jumala - " eräs vähäpätöinen, unohdettu antiikin Kreikan aikainen. Ja että tuo jumala on löydetty Trogirista." Se oli paikka jossa mies kävi vaimonsa ja poikansa kanssa ennen kuin hukkasi heidät.
Kirjan lopussa Kreikan mytologian professori pitää laivaseminaarissa esitelmän Kairoksesta, tuosta jumalasta jota ei Homeros eikä Ovidius maininnut ( eikä muuten Robert Graveskaan teoksessaan Greek Myths). Professorin mukaan: "Kairoksen toiminta-alue rajoittuu ihmisen lineaarisen ajan ja jumalten syklisen ajan leikkauspisteeseen..." Professorin ja hänen vaimonsa elämään Kairos astuu hetkellä , jolloin laiva on tulossa Rhodoksen satamaan. Kun ihmisten aika/ paikka ja jumalten aika kohtaavat, se on merkittävä hetki.
Jung puhui synkronisiteetista ja tarkoitti sillä merkittävää yhteensattumaa. Tocraczuk on kiinnostunut Jungin ajattelusta, sivumennen sanoen Suomessa sellaista kiinnostusta pidetään hurahtamisena. Jungilaisuus on se yhteinen tausta, miksi hänen kirjansa ovat minulle niin täynnä merkitystä, varsinkin Päivän talo, yön talo, mutta nyt myös tämä Vaeltajat, joka minua matkallani ilahdutti ja inspiroi. Se on kirja, jonka haluan lukea uudelleen hetimiten, ja ostaa kunhan rahatilanne vähän helpottaa.
Lopuksi tulee pitkähkö sitaatti Tokarczukilta. Se liittyy kuvan muovipusseihin. Ne ovat uusi vaeltajien laji. Hän kirjoittaa luvussa Lajien synty:
"Olemme todistamassa uusien olentojen syntyä Maan päälle. Ne ovat valloittaneet jo kaikki maanosat ja lähes kaikki ekologiset lokerot. Ne ovat tuulipölytteisiä laumaolentoja ja pystyvät liikkumaan vaivattomasti pitkiäkin matkoja. [...] Asiantuntija sanovat, että muovipussit ovat uusi olemassaolon muoto, ne saavat luonnon ikiaikaiset tavat heittämään häränpyllyä, sillä ne muodostuvat ainoastaan pinnasta ja ovat sisältä tyhjiä; tämä historiallisesta sisällöstä luopuminen antaa yllättävän suuria etuja evoluutiossa. Muovipussit ovat liikkuvaisia ja keveitä, kahvat mahdollistavat tarttumisen esineisiin tai toisten olioiden elimiin, ja siten ne voivat laajentaa elinympäristöään. [...] Ensi silmäyksellä ne vaikuttavat herkiltä ja heiveröisiltä, mutta se on harhaa - ne ovat pitkäikäisiä ja lähestulkoon ikuisia: niiden katoavaiset ruumiit hajoavat vasta noin kolmensadan vuoden kuluttua."
torstaina, toukokuuta 10, 2012
Tuoksuja
Lapsuudesta tuttu tuoksu: savusaunan tuoksu Koskenpesässä.
(Kuva viime kesältä. Klikkaa isommaksi)
Valokuvatorstain 246.aihe on TUOKSU. Sitä ei voi kuvata kameralla, mutta tuoksun lähteen voi kuvata.
Kuva tältä päivältä.
Perunanarsissit tuoksuvat Taiteilijatalon luhtikäytävällä. Yöllä ne tuoksuvat voimakkaammin kuin päivällä.
Aiheeseen liittyvä kirjavinkki: Peter Süskindin romaani Parfyymi.
sunnuntaina, toukokuuta 06, 2012
Kirjoittajia
"Koska olen arvoton," sanoo Banksyn rotta.
Nykyään Banksyn rotalla on arvoa. Moorfieldsin silmäsairaala myi ulkoseinällään olleen rotan 30.000 punnalla, kerrotaan tämänpäiväisessä The Independentin artikkelissa Banksy: The Man Behind the Wall. Banksyn teokset puretaan seiniltä tiili tiililtä ja myydään taidehuutokaupoissa. Kiinteistöjen omistajat tekevät voittoa. Entä Banksy itse, mitä hän saa? Sitä ei Independentin artikkelissa kerrota. Taidekapitalismi kukoistaa jo graffitienkin alalla.
Graffitit ovat trendikkäitä, koska myös tämänpäiväisessä Hesarissa oli koko sivun juttu suomalaisesta graffititaiteilija Egsistä. Hänen töitään on esillä Porin taidemuseossa 27. toukokuuta asti. Hesarin juttu on maksullinen, siksi siihen ei voi linkata, mutta linkkaan Egsin Helsingin näyttelyyn, joka oli kaksi vuotta sitten.
Tälläinen graffiti on ilmestynyt alikukukäytävään, jonka kautta pyöräilen päivittäin palstalle maanmuokkaushommiin. Mahtaako teos olla Helsingin kirjoittajien - Writers of Helsinki töitä?
WoH - Writers of Helsinki. Kirjoittajien/ kirjailijoiden logo saman alikukukäytävän päädyssä.
Jos olisin nuori, voisin liittyä WoHiin. Mutta seinille kirjoittaminen ei ole halpa harrastus. Maalit maksavat. Köyhällä on varaa kirjoittaa vain paperille. Minun pitäisi mennä johonkin hyvin palkattuun toimeen, vaikkapa mainostoimistoon kuten Egs.
Kun olin nuori pyrin mainostoimistoon copy-writeriksi, mutta työhönottaja katsoi epäillen minua ja ansioluetteloani, koska siinä luki että olen kirjoittanut kirjallisuuskritiikkiä Ylioppilaslehteen ja Suomen Sosialidemokraattiin (Demariin, nyk. Demokraattiin). En päässyt mainostoimistoon.
Siihen aikaan graffiteja oli vain Yliopiston vessan ja Vanhan kuppilan vessan seinillä. Ehkä jossain muuallakin, mutta en käynyt niissä paikoissa. Graffiti tulee muuten kreikankielen sanasta graphein, joka tarkoittaa kirjoittamista. Graffitit tulivat Helsingin katukuvaan joskus 80-luvun puolivälissä, mikäli muistan oikein.
perjantaina, toukokuuta 04, 2012
Kevättä Puotilassa
Skilloja Puotilan kartanon rinteessä.
Minun viljelypalstani on tuon kartanon vieressä. Rinne on täynnä skilloja. En saanut sitä sinisyyden määrää kuvaan. Kartano on muuten myynnissä. Siitä saisi kivan kesäasunnon, jos olisi miljonääri.
Skillojen joukossa kasvaa tällaista kukkaa. En tiedä mikä on kasvin nimi. Jos joku tietää, niin kertokaa se minulle.
Pitäisi näprätä blogin tekstialuetta leveämmäksi, etteivät kuvat menisi yli laitojen, mutta kun en ehdi. Kevät on täynnä isoja urakoita: pitää kunnostaa palstaa, pestä ikkunoita, roudata ongelmajätteitä kierrätysautoon, siivota, kasvattaa taimia, hakea kuorikatetta ja multaa puutarhaliikkeestä. Jää kirjoittamiset ja lukemiset vähälle.
Yöpöydällä odottaa mahtava keskeneräisten ja lukemattomien kirjojen pino: Simone de Beauvoirin Toinen sukupuoli ( uusi laitos), William Jameksen Uskonnollinen kokemus, Olga Tokarczukin Vaeltajat, Helena Ruuskan elämänkerta Marja-Liisa Vartiosta, William B. Burroughsin Koulutukseni, Jonathan Franzenin Epämukavuusalue ynnä muita. Maatöiden jälkeen olen iltaisin niin väsynyt, että nukahdan kesken lukemisen.
torstaina, toukokuuta 03, 2012
Latinalaisten aakkosten 22. kirjain
Se on V niin kuin Vappu.
Valokuvatorstain 245. haaste: "yksi tai useampi valokuva, joissa on samalla kirjaimella alkavia asioita/esineitä. Kirjaimen voi jokainen valita itse eikä asioiden/esineiden lukumäärää määritellä haasteessa."
torstaina, huhtikuuta 26, 2012
Hakusana - Puhdistus
Ninnin aamupesu
Valokuvatorstain 244. haaste:
Etsi oman blogisi tilastoista tai vastaavista lista hakusanoista tai hakulauseista, joilla blogiisi on tultu. Valitse sinua inspiroivin sana tai lause ja ota kuva sen pohjalta. Kerro myös inspiraationa käyttämäsi hakusana(t) tai -lause(et) meille muille.
Bloggerin tilaston mukaan tämän viikon haetuin sana on Puhdistus. Tämä ei ole siivousblogi. Sofi Oksasen Puhdistusta on haettu 75 kertaa viikon aikana.
Valokuvatorstain 244. haaste:
Etsi oman blogisi tilastoista tai vastaavista lista hakusanoista tai hakulauseista, joilla blogiisi on tultu. Valitse sinua inspiroivin sana tai lause ja ota kuva sen pohjalta. Kerro myös inspiraationa käyttämäsi hakusana(t) tai -lause(et) meille muille.
Bloggerin tilaston mukaan tämän viikon haetuin sana on Puhdistus. Tämä ei ole siivousblogi. Sofi Oksasen Puhdistusta on haettu 75 kertaa viikon aikana.
maanantaina, huhtikuuta 09, 2012
Kirjailija ja naiset
Mies J.M. Coetzeen romaanin kannessa.
Romaanin nimi on Kesä (suom. Markku Päkkilä), englanniksi Summertime. En tiedä kuka on ottanut kuvan. Kirjaston kirjassa nimen peittää tarralappu. Mies kuvassa voisi olla kolmikymppinen John Coetzee, joka palasi 70-luvun alussa Etelä-Afrikkaan, kun ei saanut oleskelulupaa Yhdysvalloista syystä, että oli osallistunut Vietnamin sodan vastaisiin mielenosoituksiin.
Kesä on kolmas ja minusta hauskin kirja J.M. Coetzeen omaelämäkerrallisessa sarjassa. Ennen sitä sarjassa on ilmestynyt Lapsuus ja Nuoruus. John Coetzee ei ole sama mies kuin J.M. Coetzee. John on yksinäinen mies, hänellä ei ole vaimoa eikä lapsia, tai niitä ei mainita, ehkä ne jäivät Yhdysvaltoihin. John saa englanninkielen apuopettajan paikan tyttökoulusta ja myöhemmin hän työskentelee Kapkaupungin yliopiston englanninkielen laitoksella. Hänen akateemisia meriittejään ei kerrota.
Kun J.M. Coetzee palasi Etelä-Afrikkaan , hänellä oli vaimo ja kaksi lasta sekä tohtorin tutkinto yhdysvaltalaisesta yliopistosta. Hänen väitöskirjansa aiheena oli Samuel Beckettin teosten tietokoneavusteinen tyylianalyysi. Paluumuuton jälkeen hän sai englannin kirjallisuuden professuurin Kapkaupungin yliopistosta.
Kesä kertoo vuosien 1971-1977 välisestä ajasta nuoren Johnin elämässä. J.M. Coetzee käyttää etäännyttämiskeinona näkökulmatekniikkaa ja elämäkerturia, joka haastattelee Johnin tunteneita ihmisiä. Haastateltavat ovat etupäässä naisia, joukkoon mahtuu vain yksi mies, joka on hyvin niukkasanainen. Naisten haastattelut tekevät kirjasta hauskan. He eivät kainostele kertoa, miten kurja rakastaja John oli. Varsinkin brasilialainen tanssinopettaja Adriana antaa palaa. Hänestä John oli kuin mies, joka oli ollut koko elämänsä pappina, menettänyt miehuuteensa ja tullut kyvyttömäksi naisten kanssa.
Kaikki elämäkerturin haastattelemat naiset ovat sitä mieltä että, että Johnilta puuttui lämpö ja kyky rakastaa, ja että hän ei rakastanut heitä, vaan Naisen ideaa, jonkinlaista mielikuvitusolentoa, jonka oli luonut päässään.
Eräs naisista sanoo, että Johnilla oli seksitoimintatila, johon hän siirtyi riisuttuaan vaatteensa. " Siinä tilassa hän suoriutui miehen tehtävistä täysin tyydyttävästi - tyydyttävästi, pätevästi, mutta - minun makuuni - liian persoonattomasti. Minusta ei tuntunut kertaakaan, että hän olisi ollut minun kanssani, kokonaan minun todellisuudessani." Sama nainen on pettynyt, koska John ei koskaan kirjoittanut hänestä. "Mikä tarkoittaa, etten koskaan puhjennut kukkaan hänen sisällään, en herännyt henkiin."
Oli miten oli, J.M. Coetzee on ratkaissut mainiolla itseironialla sen omaelämäkerrallisuuden ongelman, miten kirjoittaa rakkaussuhteistaan vaivaannuttamatta lukijaa liialla henkilökohtaisuudella.
Kesän jälkeen luin uudelleen J.M Coetzeen Nuoruuden (suom. Seppo Loponen). Pidin paljon kirjasta ensimmäisellä ja vielä enemmän toisella lukukerralla. Hän käyttää etäännyttämiskeinona kolmatta persoonaa. Tässä kirjassa John on parikymppinen. Hän lähtee Etelä-Afrikasta Lontooseen 60-luvun alussa ja havaitsee, että liberaaleinakin pidetyt sanomalehdet - Guardian ja Observer - ovat vihamielisiä sielunelämälle. Hän pääse IBM:lle tietokoneohjelmoijaksi ja pakenee IBM:ää elokuviin, rakastuu Monica Vittiin.
Noinhan se oli minunkin nuoruudessani. Pakenin elokuviin ja kirjoihin elämän ankeaa todellisuutta, mutta en muista että olisin rakastunut kehenkään elokuvanäyttelijään. Rakastuin kirjojen henkilöihin. Jos olisin nuori, voisin rakastua Johniin. Minä pidän hänestä hänen nörttiytensä takia, sosiaalisen kyvyttömyytensä takia ja Samuel Beckettin takia, jonka romaanit hän löytää Lontoossa.
John kirjoittaa runoja ja tutkii runoilijoiden elämäkertoja, vertaa omaa elämäänsä heidän elämäänsä. Kukapa aloitteleva runoilija ei olisi niin tehnyt. Hän kaipaa naista, muusaa joka vapauttaisi hänen runovirtansa, mutta ei löydä sellaista naista joka "kirvottaisi hänen intohimolatauksensa. " Naissuhteet epäonnistuvat surkeasti. Hän on liian nörtti, liian introvertti ja liian nuori onnistuakseen naisten kanssa.
Työ IBM:llä tympii häntä. Hän irtisanoo itsensä ja pääsee International Computersille (ICL:lle) ohjelmoijaksi. Hän käy testaamassa tekemiään ohjelmia Cambridgen yliopiston Atlas-tietokoneella. Hän ei enää lue runoja, vaan ratkoo shakkitehtäviä, eikä ikävöi " sitä salaperäistä, kaunista, tuntematonta naista, joka kirvottaisi hänessä piilevän intohimon." Kaipuun ja runouden ehtymisen välillä on yhteys, joka ei jää häneltä huomaamatta.
Yön pitkinä tunteina kun John käy testaamassa ohjelmiaan Atlas-koneella, hän panee koneen tulostamaan Pablo Nerudan säkeitä. Hän pohtii, että "ellei hän juuri nyt pysty kirjoittamana sydämestä kumpuavaa runoutta [...] voiko hän ainakin harsia koneen luomista ilmaisuista kokoon pseudorunoutta. [...] Onko reilua käyttää kirjoittamiseen mekaanisia apuvälineitä - reilua toisia runoilijoita kohtaan, reilua kuolleita mestareita kohtaan? Surrealistit kirjoittivat runoja paperilipuille, ravistivat niitä hatussa ja poimivat sitten sanoja umpimähkäisesti säkeiden rakennuspuiksi. William Burroughs leikkelee testisivuja silpuksi, sekoittaa palaset ja panee palaset yhteen. Eikö tämä ole samaa? Vai muuttavatko hänen suunnattomat resurssinsa - kenellä muulla runoilijalla Englannissa, maailmassa on tämänkokoinen kone käytettävänään? - määrän laaduksi? "
John kirjoittaa valikoiman Nerudan runoihin perustuvaa tietokonerunoutta ja lähettää sen ystävälleen Kapkaupunkiin. Paikallinen sanomalehti julkaisee yhden tietokonerunon pilkallisin kommentein, ja parin päivän ajan hänet tunnetaan Kapkaupungissa barbaarina, joka haluaa korvata Shakespearen koneella. Tämä tapahtui 60-luvun alkupuolella. Kenties John ( tai J.M. Coetzee) oli maailman ensimmäinen tietokonerunoilija. Nykyään kaikilla runoilijoilla on samat resurssit käytössään.
Ensimmäisellä lukukerralla en huomannut J.M. Coetzeen itseironiaa. Se ei ole yhtä hilpeää kuin Kesässä, vaan alakuloisempaa, hiljaisempaa. Hän ei ole myyvä kirjailija, suuren yleisön kirjailija, koska ei kirjoita "sydämestä kumpuavia" romaaneja. Hienoa, että häntä silti suomennetaan, ja on suomennettu jo ennen kuin hän sai Nobel-palkinnon. Hän on yksi vielä elävistä mielikirjailijoistani, vaikken ole ihan kaikesta hänen kirjoittamastaan aina pitänytkään.
PS. Hei lukijat, vaihdoin dynaamisesta näkymästä tähän perinteelliseen malliin, jossa näkyy blogroll. Kertokaa jos tämä latautuu hitaasti, niin vaihdan takaisin dynaamiseen näkymään. Se lautatuu nopeasti, minun käsittääkseni.
sunnuntaina, huhtikuuta 08, 2012
Löytöjä Googlen virtuaalisista taidegallerioista
Suuren paaston päätyttyä päästään taas lihapatojen äärelle. Tämä teos on vuodelta 1551. Tekijä on hollantilainen Pieter Aertsen. Asetelman nimi on englanniksi "Still Life with Meat and The Holy Family." Suomeksi: Asetelma lihan ja pyhän perheen kera. Aika hurja juttu. Pyhä perhe ei ole enää keskiössä kuten aikaisempina vuosisatoina.
Taide heijastaa aikaansa. 1500-luku on uskonpuhdituksen, noitavainojen, suurten taloudellisten ja henkisten mullistusten aikaa Euroopassa. Gutenberg oli keksinyt kirjapainotaidon edellisellä vuosisadalla, ja niin levottomuutta lietsovat aatteet ja ajatukset pääsivät leviämään. Lutherista se alkoi.
Tämä asetelma on 1600-luvulta. Euroopassa käytiin 30-vuotista sotaa, taloudelliset ja sosiaaliset mullistukset jatkuivat, köyhät näkivät nälkää, rikkaat rikastuivat ja Hollannin taiteella meni hyvin.
Frans Snyders, Rubensin piiriin kuulunut hollantilaistaitelija maalasi vuonna 1640 teoksen "Still Life with A Swan" ( suomeksi: Asetelma joutsenen kera). Kun katselin asetelmaa , tuli mieleen että oliko Snydersilla kaikki nuo kuolleet eläimet ateljeessa, kun hän maalasi niitä. Siellä taisi haista aika tavalla raadolta. Koira näyttää elävältä, samoin nuori mies taustalla viikunavadin kera.
Tämäkin on hollantilaista taidetta, Evert Collierin asetelma vuodelta 1696. Se näyttää modernilta esinekoosteelta, installaatiolta. Mutta se on öljyvärimaalaus, siis optista harhaa, trompe-l'oeil -tekniikalla tehtyä taidetta.
Asetelmat löytyivät Googlen taideprojektista. Ne voi klikata isommiksi.
Googlen gallerioissa voi liikkua samalla tavalla kuin Street View -näkymissä, mikäli haluaa. Taideteoksia voi zoomata lähemmäksi ja tutkia yksityiskohtia ( Ctrl ja + on käyttökelpoinen näppäinyhdistelmä, Ctrl ja - yhdistelmä pienentää kuvan). Virtuaalimuseossa voi viettää päiväkausia ja tutkia yksityiskohtia kaikessa rauhassa, kukaan ei ole selän takana hönkimässä. Ei tule samanlaista taideähkyä kuin suurissa museoissa. Ja mikä parasta suosikkiteoksista voi koota oman gallerian.
Yksityiskohta Pieter Bruegel vanhemman maalauksesta Flaamilaisia sananlaskuja (1559).
Mikähän sananlasku on kyseessä, kun sotisopaan pukeutunut mies sitoo pulskan kissan kaulaan isoa tiukua?
torstaina, maaliskuuta 29, 2012
Eilen näin punaista
Asetelma Helsingin kaupungin Talvipuutarhassa 29.3.2012
Katutaidetta Töölönlahdenkadulla 28.3.2012
Wall Street Occupy -liikkeen juliste Kansalaistorin aidassa
28.3.2012
Kuvat voi klikata isommiksi.
Kuvat voi klikata isommiksi.
perjantaina, maaliskuuta 23, 2012
Taidetta ja katutaidetta
Heikki W.Virolainen. Horuksen kala, 1966
Kalaa voi käydä katsomassa Amos Andersonin museon Muutosten pyörteissä -näyttelyssä, jonka on tuottanut Suomalaisten taidesäätiöiden yhdistys( STSY). Valvontakamera tarkkaili minua nurkassa. Ehdin kuvata kalan olemmat kyljet ennen kuin vahti tuli kieltämään kuvaamiseen. Säätiöt ovat mustasukkaisia taideaarteistaan.
Harro Koskinen. Paha juttu.
Harro Koskisen saappaan pihistin netistä googlaamalla. Sen voi nähdä "livenä" Amoksen Kenen joukoissa seisot - näyttelyssä.
Näyttely riemastutti minua, kuin olisin tavannut pitkästä aikaa vanhoja tuttuja 70-luvun alusta, jolloin taiteilijoilla ja kirjailijoilla oli tapana istua Vanhan kuppilassa. Tuttuja olivat niin näyttelyn teokset kuin tekijätkin. Harmin paikka, että en voinut kuvat mm. sitä Leo Lindstenin taulua, jossa Mannerheimin ratsu irtoaa jalustalta vahdikkaseen menoon. Sitä taulua ei löytynyt netistä. Se kai kuuluu jonkin säätiön tarkoin vartioituun kokoelmaan. Lisää kuvia Kenen joukoissa seisot - näyttelystä täällä:
Tämä on katutaidetta Taidegraafikkojen gallerian kulmalta Korkeavuorenkadulla, jonne kävelin Amos Andersonilta. Tekijä tuntematon. Saa kuvata ja katsoa ilmaiseksi.
Tunnisteet:
Amos Andersonin museo,
Harro Koskinen,
Heikki W. Virolainen,
katutaide,
kenen joukoissa seisot,
Leo Lindsten,
Muutosten pyörteissä,
taide,
Vanhan kuppila
torstaina, maaliskuuta 22, 2012
Ikkunasta nähty
Ikkunasta nähty eilen. Kuka arvaa mikä paikka?
Vihje: Sijaitsee Helsingin keskustassa.
Valokuvatorstain 239. haaste on katkelma Kafkan novellista:
Hajamielistä ulos silmäilyä
Mitä me teemme näin kevätpäivinä, jotka nyt tulevat nopeasti? Tänään aamulla taivas oli harmaa, mutta jos nyt menee ikkunan ääreen, yllättyy ja nojaa poskeaan ikkunan hakaa vasten.
Alhaalla näkee tosin jo laskevan auringon valon lapsenomaisen tytön kasvoilla, kun tämä kävelee siinä ja katsoo taakseen, ja samanaikaisesti näkee niiden päällä hänen takanaan nopeammin tulevan miehen varjon.
Sitten on mies jo kulkenut ohi ja lapsen kasvot ovat aivan valoisat.
---Franz Kafka: Novelleja, Otava-Delfiinkikirjat, 1972
Mitä me teemme näin kevätpäivinä, jotka nyt tulevat nopeasti? Tänään aamulla taivas oli harmaa, mutta jos nyt menee ikkunan ääreen, yllättyy ja nojaa poskeaan ikkunan hakaa vasten.
Alhaalla näkee tosin jo laskevan auringon valon lapsenomaisen tytön kasvoilla, kun tämä kävelee siinä ja katsoo taakseen, ja samanaikaisesti näkee niiden päällä hänen takanaan nopeammin tulevan miehen varjon.
Sitten on mies jo kulkenut ohi ja lapsen kasvot ovat aivan valoisat.
---Franz Kafka: Novelleja, Otava-Delfiinkikirjat, 1972
keskiviikkona, helmikuuta 29, 2012
Kolmetoista tapaa katsoa mustarastasta
Eilen, kun pyrytti oikein kunnolla, mustarastas palasi takaisin luhtikäytävälle. Se on ollut poissa melkein kuukauden. Se katosi kun helmikuun pakkaset alkoivat. En tiedä missä se on aikaansa viettänyt.
Koko pitkän päivän oli ilta.
Satoi lunta
ja tarkoitti sataakin.
Mustarastas istui kuusen kämmenellä.
Se oli 13. säkeistö Wallace Stevensin runosta Kolmetoista tapaa katsoa mustarastasta. Koko runon voi lukea kokoelmasta Tämän ilmaston runot, jonka on suomentanut Jukka Kemppinen. Hän on suosittu bloggari, runojakin aikoinaan kirjoittanut.
Wallace Stevens oli amerikkalainen runoilija ( 1879-1955). Ostin runokokoelman kaksikymmentä vuotta sitten Akateemisesta kirjakaupasta, se maksoi 99 markkaa. Kokoelman lopussa on Kemppisen jälkisanat Hän kirjoitti Stevensistä ( mm.) " Runoista jää mieleen kurittomin osa, kuten vihreä kissa kaniinivalossa, mudan mestari, tuuli joka sataa, mustarastas joka pakenee todellisuutta kuin runo tulkintaa, taivaalle kirjoitetut pilvet ja jäätelökeisari."
Kokoelman suomennoksen kustansi WSOY. Tänään tuli ikävä uutinen: WSOY menettää kotinsa Bulevardilta. Se talo oli tuttu minulle lapsesta alkaen. Siellä oli isän työpaikka. Muistan että WSOY:n ulko-ovi oli koettelemus, se avautui toisinpäin kuin suomalaiset ovet tavallisesti . Nyin sitä turhaan auki, kun olin menossa allekirjoittamaan kustannussopimusta esikoisromaanistani noin 40 vuotta sitten. Lopulta älysin, että ovea pitää työntää sisäänpäin, ja pääsin allekirjoittamaan kustannussopimuksen.
Ensin meni Suvikunta, WSOY:n kesäpaikka Porvoon ulkosaaristossa, ja nyt Bulevardin talo. Suvikunnassa vietin varhaisnuoruuteni parhaat kesät, Bulevardin talossa koin kirjailijaurani alun nousun ja laskun. Kummassakin paikassa käyn unissani useammin kuin koulutiellä. Lähdin WSOY:sta Tammeen, nyt WSOY menee samaan taloon Korkeavuodenkadulla kuin Tammi. Sic transit gloria mundi!
Tiedoksi blogin lukijoille. Blogger on taas tehnyt uudistuksia. " Sanat kuin ennen" on kadonnut. Sen tilalla on tullut blogin dynaaminen näkymä. Kaipaan entistä näkymää ja blogrollia sen oikeassa sivupalkissa. Toivottavasti Blogger palauttaa Blogrollin dynaamisen näkymän sivun oikeaan laitaan. Nyt sieltä löytyy blogiarkisto, tiedot minusta, tunnisteet ja lukijat, kun vie hiiren ylälaidassa olevan mustan palkin päälle ja klikkaa hiirtä.
Eilen mustarastas piti pyryä minun puutarhapöytäni alla.
Koko pitkän päivän oli ilta.
Satoi lunta
ja tarkoitti sataakin.
Mustarastas istui kuusen kämmenellä.
Se oli 13. säkeistö Wallace Stevensin runosta Kolmetoista tapaa katsoa mustarastasta. Koko runon voi lukea kokoelmasta Tämän ilmaston runot, jonka on suomentanut Jukka Kemppinen. Hän on suosittu bloggari, runojakin aikoinaan kirjoittanut.
Wallace Stevens oli amerikkalainen runoilija ( 1879-1955). Ostin runokokoelman kaksikymmentä vuotta sitten Akateemisesta kirjakaupasta, se maksoi 99 markkaa. Kokoelman lopussa on Kemppisen jälkisanat Hän kirjoitti Stevensistä ( mm.) " Runoista jää mieleen kurittomin osa, kuten vihreä kissa kaniinivalossa, mudan mestari, tuuli joka sataa, mustarastas joka pakenee todellisuutta kuin runo tulkintaa, taivaalle kirjoitetut pilvet ja jäätelökeisari."
Kokoelman suomennoksen kustansi WSOY. Tänään tuli ikävä uutinen: WSOY menettää kotinsa Bulevardilta. Se talo oli tuttu minulle lapsesta alkaen. Siellä oli isän työpaikka. Muistan että WSOY:n ulko-ovi oli koettelemus, se avautui toisinpäin kuin suomalaiset ovet tavallisesti . Nyin sitä turhaan auki, kun olin menossa allekirjoittamaan kustannussopimusta esikoisromaanistani noin 40 vuotta sitten. Lopulta älysin, että ovea pitää työntää sisäänpäin, ja pääsin allekirjoittamaan kustannussopimuksen.
Ensin meni Suvikunta, WSOY:n kesäpaikka Porvoon ulkosaaristossa, ja nyt Bulevardin talo. Suvikunnassa vietin varhaisnuoruuteni parhaat kesät, Bulevardin talossa koin kirjailijaurani alun nousun ja laskun. Kummassakin paikassa käyn unissani useammin kuin koulutiellä. Lähdin WSOY:sta Tammeen, nyt WSOY menee samaan taloon Korkeavuodenkadulla kuin Tammi. Sic transit gloria mundi!
Tiedoksi blogin lukijoille. Blogger on taas tehnyt uudistuksia. " Sanat kuin ennen" on kadonnut. Sen tilalla on tullut blogin dynaaminen näkymä. Kaipaan entistä näkymää ja blogrollia sen oikeassa sivupalkissa. Toivottavasti Blogger palauttaa Blogrollin dynaamisen näkymän sivun oikeaan laitaan. Nyt sieltä löytyy blogiarkisto, tiedot minusta, tunnisteet ja lukijat, kun vie hiiren ylälaidassa olevan mustan palkin päälle ja klikkaa hiirtä.
tiistaina, helmikuuta 28, 2012
Kalevalan ja suomalaisen kirjallisuuden päivänä.
Mies joka kirjoitti Kalevalan. Kuvasin hänet viime keväänä Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran juhlasalissa.
Huomenna on karkauspäivä. Kun lähtee miehiä kosimaan, kannattaa nostattaa sitä ennen lempeä suomalaisella loitsulla. Kun sen voimalla hampaistensa välistä lausuu, niin varmasti tehoaa ja mies käy pyydykseen.
LEMMENNOSTATUS
(Muinaisloitsu)
Ken teki tämän tekosen,
Kuka kummasen kuvasi,
Jott´ ei meiän neitokaista,
Tätä kaunista tytärtä,
Ole naitu naintavuonna,
Otettu otantavuonna,
Kirkivuonna kihlattuna,
Viety viimeisnä kesänä;
Kuka täss’ on hiien kutta,
Ken se lemmon riivoama,
Joka painoi neien lemmen,
Neien kunnian kukisti,
Maan alle makoamahan,
Lehtohon lepeämähän;
Oisko porton potkinnoissa,
Naisten naarojen sanoissa,
Miehen nuoren, vaiko vanhan,
Kun ei mielly nuoret miehet,
Eikä sulhaset suvaitse?
Kosjot ei käy kuulemassa.
Minä nostan neien lemmen,
Neien kunnian kohotan,
Maan alta makoamasta,
Lehosta lepeämästä
Nostan lemmen liehumahan,
Kunnian kukostamahan,
Päälle muien kunniasta,
Muien lempien ylitse;
Panen kihlat kiitämähän,
Hopeat heläjämähän,
Viiton tien, avajan portin,
Lasken sulhaset sisähän.
Ei sitten sinä ikänä,
Jospa ei tänä kesänä,
Yljät yltyne sinuhun,
Miehet nuoret mielistyne.
A nyt sie neiti nuori,
Urosta valitsemahan,
Pohattoa pyytämähän,
Rikasta rakastamahan,
Yhytysten öissä olla,
Päiten päivissä elellä.
Nyt on lemmen liikeaika,
Kunnian kukostusaika.
Neisy Maaria Emonen,
Rakas äiti armollinen.
Tuopas vettä tullessasi,
Pyhän virran pyörtehestä,
Joesta Jumalan virran,
Jolla peset piikaseni
Puhistelet pulmuseni,
Päästät piian pintehistä,
A miut koprista kovista.
Päästä Luoja, päästä Luonto,
Päästä päällinen Jumala.
Kuin on kuun kehästä päästit,
Päivän päästit kalliosta,
A niin sie miutki päästä,
Kuvillani kulkemahan,
Lihoillani liikkumahan,
Raajoillani raatamahan.
Emoseni, eukko vanha,
Kave kaunis, Vaimo viisas,
Sano sie miulle, miksi ei minnuu naia?
Kaksin kaikki kaunihimpi,
Kaksin puut, kaksin petäjät,
Kaksin ilman lintusetki,
Miks en mie katala kaksin;
Kun ei noua nuoret miehet,
Eikä sulhaset suvaitse!
Nouse lempi lekkumahan,
Kekäleinä keikkumahan,
Nouse ilman noitumatta,
A kiihy kiroamatta,
Kuut on nousnut, päivä nousnut,
Sinä vielä nousematta.
Nouse siis sinäki kohta,
A poista sie pilvi miun päältä.
Pane päivä paistamahan,
Luojan kuu kumottamahan,
Tuovvos miehet tuonnempata,
Etsiös eteämpätä.
Kiren ukko, Kiren akka,
Nosta kirki kiimasuosta,
Kirki kiimavaaran päästä,
Kiihko kiimakankahalta
Lepiköstä lehmän kiihko,
Viiasta härän häkärä,
Tallista orihin kiihko,
Tamman kiihko tanhuasta,
Kissan kiihko kiukoalta,
Kasin pienen karsinasta,
Koiran kiihko kolpitsalta,
Penikkaisen penkin alta,
Suen kiihko kiivahampi,
Karhun kiihko karkeampi,
Ketun kiihko kerkeämpi,
Kiihko kiitävän jäniksen,
Senki mustan korpin kiihko,
Kiihko harmahan havukan,
Tätä neittä naittamahan,
Kaunista katsottamahan!
Nosta mieli meltehille,
Halu hattupurjehille,
Ota hiili hiilloksesta,
Kivi kuuma kiukoasta,
Sytytä syän tulehen,
Vatsa ilmi valkeahan,
Perävieret vieremähän,
Lantehet lakattamahan,
Selkäsuonet soutamahan,
Varpahat vapajamahan,
Kynnet kyttelehtemähän,
Käet tänne käpyämähän,
Ett’ei saisi öissä maata,
Päivissä iki levätä,
Näkemättä neitosemme,
Tämän tytön tuntematta!
Mieli käännä
Mesin käännä miehen mieli,
Hau’o mieli mielettömän,
Armahani armottoman!
Tuli kuin turkkanen palavi,
Valkeainen valvattavi,
Niin on syän syttyköhön,
Palakohon miehen mieli,
Jott’ ei saisi yöllä unta,
Eikä päivällä lepoa!
Kopioin loitsun Anneli Heliön Facebook-statuksesta, luvan kanssa.
Kalevalanpäivän lumimyräkkä ikkunan takana.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)