Synkkiä aikoja, synkkiä paikkoja

Valokuvatorstain  150. torstaiteema on  Että en unohtaisi. 

Puolitoista vuotta sitten kävin   Tartossa KGB:n vankityrmissä ja   kuvasin  pysyvää näyttelyä.    Valoa  oli tyrmissä vähän ja  minulla  mukana  vain pieni pokkarikamera.  Suurin osa  kuvista  epäonnistui, mutta jotain jäi muistoksi tuosta synkästä paikasta.  

     Vangin ruokailuvälineet

Että en unohtaisi: Tänään on Mainilan laukausten 70-vuotispäivä.   Stalin  halusi  saada Suomen  syntymäpäivälahjaksi  täyttäessään 60 vuotta joulukuussa.   Suomella oli onnea,  NKVD/KGB:n   vankityrmiä ei tullut tähän maahan.

Uhanalaiset

Kuvasin eilen  Miina  Äkkijyrkän kyyttöjä,  joita  uhkaa häätö.   Joutuvat  teuraaksi,  jollei   Miina löydä uutta  kotia,  eikä  korkein  oikeus  hyväksy  valituslupaa.   Siinä tapauksessa  ulosottoviraston  miehet  tulevat tammikuun 15. toimittamaan  häädön.  Panevat  Miinan   keskellä talvea  pellolle eläimineen, tavaroineen.  Epäinhimillistä! 

Häädön  saavat myös  Miinan  peltilehmät.  Äkäiset sauvakävelijät   ynnä muut  kunnon kansalaiset   iloitsevat,  kun pääsevät  eroon Miinan "romuista."  ( Kts.   keskusteluketju aiheesta  HS.fi:ssä)

Mikä   kiire  kaupungin  byrokraateilla on tyhjentää Skatan tila?   Kertoisivat edes  mitä  suunnitelmia heillä on  tilan suhteen. 

Asuinkumppani

Tässä  on  uusi asuinkumppani. Sen nimi on  Ninni, lempinimi Ninotska.  Se  tarkkailee minua kirjanhyllyn päällä katon rajasta, kun istun  tietokoneen  ääressä.  Ollaan  asuttu nyt  runsas viikko  yhdessä ja   kummasteltu  toistemme tapoja.  Yhteiselämään  sopeutuminen vie aikansa.  Kun se  tuli luokseni, se kehräsi kovasti kaiken aikaa.  Se oli  stressikehräämistä. Sillä tavalla kissa rauhoittaa  itseään, kun se joutuu  uusiin,  hämmentäviin  oloihin.  Kuvat  otettu illalla täyssprektisen  päivänvalolampun valossa.  Se on  siitä hyvä lamppu, että se ei kovin paljon  vääristä värejä ja  huonekasvit tykkäävät siitä.

Ninni  harrastaa  kotitaloushommia, se   esipesee tiskit.   Se on siitä  omituinen kissa,  että  se syö keitettyjä  perunoita ja järsii   leipää,  jos unohdan perunat ja leivän pöydälle.  En ole  aikaisemmin  tavannut  sellaista kissaa.   Millaisesta kodista  se mahtaa olla kotoisin, minä  mietin.   Ei siellä ainakaan  televisiota ole ollut, koska se pelästyi  kun  ensimmäisenä iltana avasin telkkarin.    Jääkaappiakaan ei  tainnut olla,  sillä  se  ei juokse  jääkaapille, kun avaan  oven eikä  tutki  ostoskassia, kun tulen kaupasta.  Eikä se osannut leikkiä kissan leikkejä  ihmisen kanssa ennenkuin opetin niitä sille.

   
Kun se  se on  esipessyt tiskit, se menee  puun juurelle ottamaan   nokoset.  Se viihtyy   kukkaruukuissani.  Ehkä   multa  tuo  sen   mieleen  entisen elämän  maaseudulla. Se  löytyi  tukkipinosta pentujensa kanssa. Pennut  saivat kodin  Ollilan  luomutilalta. 


 Sen   menneisyys on hämärän peitossa.  Se  on ollut ihmisten kissa, koska se ei  pelkää  ihmisiä, mutta sylissä  se ei halua olla.   Se on  todennäköisesti elänyt  reipasta maalaiskissan elämää,  pyydystänyt hiiriä ja rottia ja syönyt  mitä on saanut  syödäkseen.   Täällä  kaupungissa se ei pyri  ulos, ei uskalla mennä edes parvekkeelle.   Kun  kannan sen sylissä sinne, se pyristelee pois ja juoksee  sisälle.


 Ninnin  muotokuva löytyy Valopilkusta.  

Marraskuun valo

Auringonlasku Vartiokylänlahdella 19.11.09

Valokuvatorstai toivoi  väriä marraskuun harmauteen  ja  antoi  haastesanaksi  räiskyvän.    Miksi  ihmeessä  marraskuussa pitäisi  räiskyä?  Minusta  marraskuu  on  hieno kuukausi  harmautensa ja pimeytensä takia. Se kutsuu  ihmistä sisäistymään.  Joulukuussa ollaan   sosiaalisia. Minunkaltaisellenin intovertille se on hermostuttava kuukausi.   Tammikuu  on vuoden  ikävin kuukausi,  se on pitkä kuin  nälkävuosi, rahat ovat lopussa  ja postiluukusta tipahtelee laskuja, mitään ei tapahdu.  Helmikuussa   valostuu ja  on aika  tutkia  siemenluetteloita ja suunnitella tulevan kesän   viljelyksiä. 

Mies ja vene  auringonlaskun jälkeen  Vartiokylänlahdella 19.11.09

Voi kun osaisi kuvata kaikki marraskuun harmauden hienot vivahteet!

Miten Suomen kirjallisuudessa kuollaan vuonna 2009

Matti Kalkamo. Flock of Mourning,  yksityiskohta. Ars Fennica -ehdokas 2009

"Kuolemien ja pahoinpitelyjen kirjo on suuri. Itsemurhan voi tehdä esimerkiksi hirttäytymällä, hukuttautumalla tai ampumalla, murhan tai tapon veitsellä, tyynyyn tukehduttamalla tai pillereillä, työntämällä ihmisen alas jyrkänteeltä tai ulos ikkunasta tai paiskaamalla hänet seinään. Ihminen voi kuolla vahingossa liikenneonnettomuudessa - parhaimmillaan tällaisia onnettomuuksia on neljä yhdessä romaanissa - mutta esimerkiksi myös siten, että äiti pudottaa vauvan kiviportaalle, poika tönäisee tytön vesiliukumäen kaidetta vasten, metsässä juoksija saa tikun silmäänsä ja sitä kautta aivoihinsa, nuori mies tönäisee tyttöystävää niin, että tämä kierii portaat alas ja kuolee, äiti istuu jalka ojennettuna, lapsi kompastuu, törmää seinään ja taittaa niskansa. Silpomisessa ihmiseltä voidaan leikata kieli tai häneltä voidaan iskeä kirveellä sormi, henkilö voi mukiloida toisen tajuttomaksi lyömällä häntä kivellä päähän tai ilman sitä (jolloin lukija voidaan jättää jännittämään, kuoliko asianomainen). Erona dekkareihin on lähinnä, että nyt tappaja, pahoinpitelijä tai toisen kuoleman vahingossa aiheuttaja näkyy voivan olla suurin piirtein kuka tahansa. Toisinaan motivoinniksi tarjotaan henkilön vaikeaa lapsuutta, mutta usein syyksi riittää kiukustuminen, tai sitten kyseessä on silkka onnettomuus. Ihmiset näyttäytyvätkin paitsi hyvin väkivaltaisina myös hyvin helposti rikki menevinä. "

Sitaatti Finlandia-palkinnon raadin  puheenjohtajan  Liisa  Steinbyn puheesta  palkintoehdokkaiden  julkistamistilaisuudessa tänään.  Koko puheen voi  käydä  lukemassa täällä.   Liisa Steinby tietää miten kirjoissa kuollaan,  hän  on lukenut noin 130  kotimaista   romaania  tänä   syksynä.  Minä olen lukenut vain yhden -   Kristina   Carlsonin Herra Darwnin  puutarhurin  - ja  olen  pettynyt, ettei se ollut ehdokkaiden joukossa.  Tämän vuoden ehdokkaat ovat: Turkka Hautalan Salo,Kari Hotakaisen Ihmisen osa, Antti HyrynUuni, Marko Kilven Kadotetut, Merete Mazzarellan Ei kaipuuta, ei surua jaTommi Melenderin Ranskalainen ystävä.