Oodi suklaanväriselle hevoselle

Uutelessa ei ole enää Miina Äkkijyrkän lehmiä, ei peltisiä eikä nahkaisia, mutta hevosia on. Kenties Miina on kyllästynyt lehmiin ja päättänyt ruveta hevostaiteilijaksi. Kuvassa pitkätukkainen hippihevonen ( sukupuoli:ori) kaipaa hevoslempeä. Otin kuvia kaukaa pitkällä zoomilla, kun en uskaltanut lähestyä niitä. Hevonen puraisi minua kerran ja sen jälkeen olen pysytellyt kaukana niistä.

Hippihevonen hirnahtelee oodia suklaanväriselle tammalle, mutta ei saa vastakaikua. Paikalle kirmaa rouva Tamman lapsi ja hippihevonen poistuu myrtyneenä.

Klikkaa kuvat isommiksi. Lisää kuvia Uutelan hevosista täällä.

Jutun otsikko on Sirkka Turkan runosta kokoelmassa Mies joka rakasti vaimoaan liikaa.

Oudot yössä, vain me kaksi, yksin. Oodi
suklaanruskealle hevoselle munanmuotoiselle melkein,
ja tähtiyö. Laukkaa aivoissani
yöt ja päivät pehmeä
pieni hevonen, uskollinen kuin yö.
Me savenpehmeät, ikuisesti uskolliset,
näin yksin emme koskaan. Nukkukaa,
oi tähdet,
meitä suojaa pianisti Yö.

PS. Bloggaamisesta. Alex Milweay kertoo The Guardianin kirjablogissa, miksi kirjailijan kannattaa pitää blogia. Kirjoituksen Why more authors should be blogging voi lukea täältä tai tuolta sivupalkin Jaetuista otsikoista. Kannattaa lukea myös kirjoituksen kommentit. Bloggaaminen on hyödyllistä runoilijoille ja muille pienilevikkisille kirjailijoille, joita kustantaja ei promovoi ja joiden kirjoista ei ilmesty kritiikkejä lehdissä. Kirjallisuuskritiikit eivät ole mediaseksikkäitä, siksi lehdet luopuvat niistä muuallakin kuin meillä. Lue asiasta lisää kirjoituksesta So Farewell then, lit-crit. Käynnissä on yleismaailmallinen ihmisten tyhmistäminen, mutta kenen toimesta ja kenen hyväksi?

Kun työnteko ei huvita

Opettelen lintujen kuvaamista uudella kameralla. Vaikeata, kun linnut lentävät pois ennen kuin ehdin laukaista.

(Klikkaa kuva isommiksi)

Kokeilua. Olen liittänyt sivupalkkiin Bloggerin uuden ominaisuuden: Blogilistan. Sen pitäisi päivittyä ajantasaisesti. En tiedä vielä, kun se on ollut vasta tästä päivästä alkaen sivupalkissa. Täytyy tarkkailla miten lista toimii. Siirsin Google Readerissa olevat blogit Blogilistaan, mikä kävi helposti parilla napin painalluksella, sitten kun älysin tehdä siirron kannettavalla koneella. Pöytäkoneeni ei siihen toimenpiteeseen jostain syystä suostunut. Se on alun alkaenkin toiminut hyvin omapäisesti. Lisäsin sivupalkkiin myös Google Readerin jaetut otsikot. Käykää kokeilemassa miten uudet ominaisuudet toimivat ja raportoikaa, jos ilmenee ongelmia.

PS. Parnasso-blogia ei voi lukea millään syötteenlukija, siksi sitä ei voi myöskään liittää Bloggerin Blogilistaan. Harmillista, kun pitää aina käydä tsekkaamassa onko se päivittynyt.

Muuan hymy

Hymy tikkaiden juurella

"Omana itsenään, vain omana itsenään, oleminen on merkittävä asia. Entä miten se tehdään, miten siinä onnistutaan? Ah, se onkin kaikista vaikein temppu. Se on vaikea koska siihen ei sisälly minkäänlaista ponnistelua...On vain tehtävä se mitä eteen tulee," kirjoitti Henry Miller kertomuksessa Hymy tikkaiden juurella ( suom. A.K.M.Taipale). Kirja oli Millerin suosikki omien kirjojen joukossa.

Muuan hymy on 50-luvulla suositun Francoise Saganin romaanin nimi. Muistuuko mieleen muita kirjoja joiden, nimessä on hymy-sana?

Valokuvatorstain 97. aihe on Beirut-yhtyeen kappale Sunday Smile.

Hämmennystä Hanti-Mansiskissa

Edit 3.7. Lisäys alempana.

YLE:n kulttuuriuutisissa kerrottiin tänään ( 2.7.) että suomalaiset eristettiin suomalais-ugrilaisten kansojen maailmankonfrenssissa Hanti-Mansiskissa. Turvajärjestelyt olivat ihmetyttäneet suomalaisia. "Tuntui että meidät pidettiin ihan tarkoituksella erillään muista suomalais-ugrilaisista kansoista, ja se oli uutta, sanoo Inarinsaamen kielen yhdistyksen projektikoordinaattori Annika Pasanen."

Tämä kuva ei ole Hanti-Mansiskista vaan Petroskoista, jossa pidettiin kaksi vuotta sitten suomalais-ugrilaisten kirjailijoiden maailmankonfrenssi. Suomalaiset kirjailijat eristettiin keskustassa olevaan Pohjola-hotelliin, muut ugri-kirjailijat asuivat taustalla näkyvässä sanatorio-rakennuksessa. Se oli uutta. Ilmeisesti suomalaisia kirjailijoita pidettiin huonona seurana muille ugrikirjailijoille. Aikaisemissa suomalais-ugrilaisten kirjailijoiden kokouksissa majoituttiin samaan hotelliin ja vietettiin iltoja yhdessä, tanssittiin, laulettiin ja juotiin vodkaa.

Tämä kuva on vuodelta 2000 saranskilaisen hotellin aulasta

Mordvan jälkeen kokous pidettiin Udmurtiassa vuonna 2002, jolloin putinilainen komento alkoi jo näkyä ja tuntua. Kokouksen alkajaisiksi soitettiin Neuvostoliiton hymniä, jonka nimi tosin oli muuttunut Venäjän federaation kansallislauluksi, kenties sanatkin olivat muuttuneet, mutta sävel oli sama: "Oi suuri ja mahtava Neuvostoliitto, sun synnytti valtava Venäjänmaa." Sitä piti kuunnella seisten vakavalla naamalla. Sen soittaminen konferenssin alkajaisiksi herätti tyrmistystä muissakin kuin minussa.

Seuraavan kirjailijakonfrenssin paikka on Joshkar Olassa, josta kaikki alkoi vuonna 1989 vapauden tuulten puhaltaessa. Minäkin uskalsin avata siellä suuni ja pitää puheen kovia kokeneiden inkeriläisten puolesta. Konfrenssin pitäisi olla siellä tämän kesän lopussa, mutta en ole kuullut siitä vielä mitään. Ehkä kansallisuustilanne Marinmaalla on niin tulehtunut, ettei konfrenssia uskalleta pitää. Mene tiedä.

Lisäys 3.7. Maahanmuuttaja viittaa kommenttiosastossa Jarkko Tontin selontekoon suomalai-ugrilaisten kofrenssista. Tässä linkki Tontin kirjoitukseen: Paluu todellisuuteen.

Kotiseuturetki

Lippakioski Munkkiniemen aukiolla ( klikkaa kuva isommaksi). Kioski on ollut samalla paikalla ainakin 50 vuotta. Kun olin nuori, sieltä sai ostaa tupakkaa kappaleittain. Taustalla on Apinalinna, yksi kolmesta talosta joissa asui näyttelijöitä - heistä talot saivat nimensä. Apinalinnan alakerrassa on posti-posten, sen nimi ei ole muuttunut Itellaksi. Munkkiniemessä kunnioitetaan perinteitä. Ennen postia alakerrassa oli Raken rautakauppa, mutta se räjähti. Katselin tulipaloa lapsuudenkotini ikkunasta.

Simo (4.v) entisellä kotikadullani, jonka nimi oli Koulutie. Se ylennettiin Dosentintieksi joskus 60-luvulla. Muutin sieltä nelivuotaana Solnantien ja Munkkiniemen puistotien kulmataloon, jonka alakerrassa on nykyään videovuokraamo. Ennen siellä oli HOKin myymälä ja kadun toisella puolela Elannon myymälä. Asuin Munkkiniemessä 21 vuotta, neljässä eri osoitteessa. Se on minun kotiseutuni, jonne unissani aina palaan. Siellä minun juureni ovat. Kun on syntynyt ja kasvanut Helsingissä, on vahvasti identifioituntut siihen kaupunginosaan, missä on elänyt lapsuus- ja nuoruusvuotensa.
En ole käynyt Munkkinimessä viiteen vuoteen sen jälkeen kun muutin kaupungin toiseen laitaan, enkä olisi lähtenyt sinne nytkään, ellei Simo olisi ehdottanut että ajetaan nelosen ratikalla Munkkiniemeen syömään munkkeja. Mentiin rantakahvilaan, mutta ei siellä ollut munkkeja. Piti tyytyä donitseihin.

Nuoriso vietti iltaa Kalastajtorpan rannassa kuten ennenkin. Kjell Westö on kuvannut romaanissaan Leijat Helsingin yllä munkkalaisten nuorten elämää. Se ei ole siitä paljon miksikään muuttunut, kaljaa kenties juodaan enemmän, eikä rantakalliolla voi istua haaveilemassa, kun se on täynnä hanhenpaskaa.