Kymmenen runokokoelmaa

Tommi ja Tuima ovat listanneet suosikkirunokokoelmiaan. Kasasin pöydälle kymmenen kokoelmaa, jotka ovat olleet olleet minulle tärkeitä elämän eri vaiheissa. Hyödyllinen homma, kun etsiessäni kokoelmia tulin samalla järjestäneeksi kirjahyllyt niin, että nyt kaikki runokirjat ovat samassa paikassa. Niitä kertyi neljä hyllyllistä, yhteensä 4,11 metriä, aika paljon ottaen huomioon että runokirjat ovat yleensä ohuita. Ostan runokirjoja, harvemmin romaaneja, niitähän saa kirjastosta ja niistä selviää yleensä yhdellä lukemisella, mutta runoja haluan lukea uudelleen monta kertaa.

1. Friedrich Nietzsche. Dionysos

Tämä oli ensimmäisiä aikuisten runokirjoja, jonka luin. Olin 15-vuotias, kun löysin Dionysoksen kesämökin kirjahyllystä. Kokoelma alkoi komeasti :

Sukuni ma tiedän juuren!

Lailla leimuliekin suuren
hehkun, tuhoon itseni
Mihin tartun, syttyy valo,
minkä jätän, hiiltyy palo:
liekki olen varmasti!
(suom. Aarni Kouta)

Se osui suoraan ytimeeni. Komeita olivat muutkin kokoelman runot. Ne olivat sopivaa luettavaa tunnekuohuissa kamppailevalle nuorelle. Kirja kului käsissäni niin että siitä putosivat kannet.

2. Eeva-Liisa Manner. Tämä matka

Mannerin runokirja oli jokaisen runoja harrastavan lukiolaistytön "must." Voi miten kateellinen olinkaan eräälle luokkatoverilleni joka oli tavannut Mannerin Orivedellä ja kirjoittanut hänestä pienen jutun, joka ilmestyi muistaakseni Liitosalueen sanomissa. Luin kirjaa kynä kädessä ja alleviivasin tärkeitä säkeitä. Niitä kertyi paljon.

3. Paavo Haavikko. Lehdet lehtiä

Toinen kokoelma, josta ovat kannet pudonneet ahkeran lukemisen seurauksena. Olin niin ihastunut kirjan runoihin, että soitin elämäni ensimmäisen ja viimeisen fanituspuhelun. Sanoin tekeväni esitelmää modernista runoudesta ( se oli totta) ja kysyin Haavikolta mitä tarkoittaa runo: Se tahtoo Saappaat. Haavikko sanoi, että ei runo tarkoita, runo on. Häpesin tyhmää kysymystäni, meni luu kurkkuun enkä keksinyt mitään sanottavaa. Puhelu jäi lyhyeksi.

4. Emily Dickinson. Collected Poems

Lukioluokilla löysin muutaman Dickinsonin runon Helvi Juvosen Kootuista runoista. Halusin lisää Dickinsonia ja lainasin Richardinkadun kirjastosta hänen runojaan, joita kirjoitin käsin arkistokorteille. Yksi kortti on säilynyt. Siinä lukee:

If I can stop one heart from breaking,
I shall not live in vain;
If I can ease one life the aching,
Or cool one pain,
Or help one fainting robin
Unto his nest again,
I shall not live in vain.

Dickinsonin runoja ei siihen aikaan saanut Suomen kirjakaupoista ( tai olisi ehkä saanut, jos olisin osannut tilata).Vuosia myöhemmin ostin hänen kootut runonsa Budapestistä.

5. Kalevi Seilonen. Tosiasioita minusta














Näyte 60-luvun kirjankansitaiteesta (klikkaa isommaksi). Juhani Harri suunnitteli etu- ja takakannen. Seppo Hilpo otti kuva. Ihastuin Seilosen tosiasioihin, erityisesti hänen olentorunoihinsa, joista näyte täällä.

6. Suomen-ruotsalaisen lyriikan antologia ( toim. Nils-Börje Storbom)
Kolmas kokoelma, joka on hajonnut ahkerassa käytössä. Suosikkejani kokoelmassa olivat ja ovat edelleen: Elmer Diktonius, Rabbe Enckell ja ja Gunnar Björling, erityisesti Diktoniuksen Jaguaari, Enckellin Välisanat, pitkospuut... ja Björlingin kaikki runot, minkähän niistä valitsisin. Vaikkapa tämä: Minä en kirjoita kirjallisuutta.

7. Gunnar Ekelöf. Runoja

Kokoelma ilmestyi suomeksi Ekelöfin kuolinvuonna 1968. Sen ovat suomentaneet Väinö Kirstinä ja Tarmo Manelius. Saarikoski suomensi 12 vuotta myöhemmin Ekelöfiä (Epätasaiset runot), osin samoja runoja kuin Kirstinä & Manelius. Minulle heidän suomennoksensa on "ainoata oikeata" Ekelöfiä. Sain Ylioppilaslehdestä arvostelijankappaleen, mutta en muista arvostelleeni kirjaa. Menin varmaankin ihastuksesta mykäksi. Hänen runonsa ovat minulle edelleenkin tärkeitä:, mm. Ex Ponto, Non Serviam ja Ota ja kirjoita.

8. Sylvia Plath. Selected Poems

Plathin runo Daddy vaikutti yhtä voimakkaasti kuin Nietzschen Ecce homo, jota olen siteerannut yllä. Se oli kuin isku palleaan. Nykyään sanottaisiin, että runo "kolahti," mikä on huumeslangista peräisin oleva sana. Tässä ote pitkästä Daddy-runosta:

Isä, minun täytyi sinut tappaa,
Sinä kuolit ennen kuin ehdin -
raskas kuin marmori, pussi
Jumalaa pullollaan,
karmea patsas, yksi harmaa varpaasi
kuin iso Friscon hylje

Daddyn jälkeen luin kaiken mitä Plath kirjoitti lyhyen elämänsä aikana, ja kaiken mitä hänestä oon kirjoitettu. Hän runojaan on suomennettu kahdesti. Kirsti Simonsuuri on suomentanut Plathin viimeksi jääneen kokoelman Arielin, ja Marja-Leena Mikkola valikoiman jonka nimi on Sanantuoja. Ote Daddy-runosta on Mikkolan valikoimasta.

9. Hafizin runoja

Henri Bromsin suomentama valikoima oli portti sufilaiseen mystiikkaan. Olin siihen aikaan kiinnostunut kaikista mystikoista, mutta Hafizin runot puhuttelivat eniten, ja myöhemmin myös Rumin runot. Sydämeni sykkii yhä Hafizille. Viimeisin runokirjaostokseni on Jaakko Hämeen-Anttilan suomentama Háfezin Ruusu ja satakieli. Ostin sen viime talvena alennusmyynnistä. Hänen nimensä oli muuttunut yhdellä kirjaimella sitten Bromsin päivien.

10. Sanat että tietäisimme
Kokoelman on toimittanut Mirja Bolgár. Se sisältää 10 nykyranskalaista runoilijaa. Suosikkejani kokoelmassa ovat René Char ja Guillevic, jonka runon mukaan kokoelma on saanut nimensä ( ja minun blogini). Charilta lainasin moton Tytär-romaaniin. Se on tämä:

Mitä sanoitkaan? Puhuit niin kaukaisesta rakkaudesta
että se yhtyi lapsuuteesi.
Niin monenmoista harhautusta muistissa!

"Kukapa ei paljosta valitessaan tuntisi tekevänsä vääryyttä," kirjoittaa Mirja Bolgár kokoelman esipuheessa. Katselen runoushyllyjäni: tuossa on Anna Ahmatova , Wislaw Szymborska, Sirkka Turkka ja tuolla Jacques Jouet jonka kolmiosaista kokoelmaa Navet, linge, oeil-de vieux luin yhden talven Etelä-Ranskassa ja yritin kääntää sitä oppiakseni ranskaa. En oppinut ranskaa enkä saanut aikaiseksi romaania jota olin mennyt sinne kirjoittamaan. Miksi he eivät ole kymmenen listalla? Miksi sillä ei ole Rilkea, Yeatsia, Audenia tai Allen Ginsbergia, jotka kaikki ovat olleet jossain vaiheessa tärkeitä runoilijoita minulle? Tai Maila Pylkköstä, jonka tapasin teinityttönä? Silloin en ollut lukenut vielä hänen runojaan, mutta hän teki minuun lähtemättömän vaikutuksen. Hän puhui runoa. Tajusin että minusta ei ikinä tulisi runoilijaa, koska minulla ei ole kielikorvaa eikä rytmitajua, ja olen niin proosallinen, että en ymmärrä mitä hän sanoo. Kaikki listat ovat epäoikeudenmukaisia. Niin paljon jää niiden ulkopuolelle.

Lisää patsaita

Kun eilen pyöräilin Herttoniemen lävitse, näin että enkeli (eli Samontrahken Niken kopio, kuten Yrttimaan tarhuri huomauttaa edellisen postauksen kommenteissa ) on vapautunut kettingeistä ja lentänyt johonkin pihaan tai puutarhaan. Liikkeen sisäänkäyntiä vartioivat leijonat ovat vielä jäljellä.

Leijonalla on salaviisas ilme. (Klikkaa kuvat isommiksi). Tämänkin kopion alkuperä on luultavasti Kreikassa.

Tämän lempeän leijonan tapasin museon sisäänkäyntiä vartioimassa Rhodoksella, jonka kirjailija- ja kääntäjäkeskuksessa vietin kuusi viikkoa yhtenä talvena. Museon sisällä oli lasikaapissa viehko nainen, jonka kuvasin edestä ja takaa.


Ehkä lasikaapin nainen on
nymfi Echo ( Kaiku), joka rakastui Narkissokseen, mutta ei saanut tunteelleen vastakaikua, koska Narkissos ei pystynyt rakastamaan ketään muuta kuin itseään.










Tuima on päivittänyt patsaslistan. Käykää katsomassa millaisia patsaita muut bloggaajat ovat tavanneet.

Mietelause jostain blogista: "Linkittäminen on altruismia." Minun linkkilistani oikeassa sivupalkissa on retuperällä. Mitä pitempi lista, sitä enemmän työtä teettää sen ajan tasalla pitäminen. Sen päivittäminen on seuraavan sadepäivän urakka.

Patsaita

Tuima haastoi kesäkuun alussa katselemaan, kuvaamaan ja julkaisemaan blogissa suosikkipatsaiden kuvia.
Tämä Niilo Hyttisen ehdotus ratsastajapatsaaksi saattaa olla patsassuosikkini ( klikkaa kuva isommaksi) - mutta kesä on vasta puolivälissä, eikä sitä voi tietää millaisia patsaita/veistoksia sitä vielä kohtaa kesämatkoillaan.

Hyttisen patsaan tapasin viime viikolla Espoon Emmassa, jossa kävin Alisan ( 12 v.) kanssa katsomassa Tapièsin näyttelyä. Samalla tuli katsottua Saastamoisen säätiön taidekokoelma, johon Hyttisen "ehdotus" kuuluu. Kokoelma antoi hyvän läpileikkauksen siitä mitä Suomen taiteessa on tapahtunut viime vuosisadan alusta alkaen. Vuosisadan alkupuoli : tummaa ja raskasta öljymaalausta ( kuin Sibeliuksen sinfoniat joista en pidä, kuten en Gallen-Kallelan maalauksista enkä koko Suomen taiteen "kultakaudesta"). Vuosisadan puolivälin jälkeen 60-luvulla tapahtuu kummia, värit kirkastuvat ja taiteilijoiden mielikuvitus vapautuu. Esittävä taide kuolee, esinetaide syntyy. Taide muuttuu mielenkiintoiseksi , minun mielestäni. Koskahan suomalainen proosa vapautuu esittävyydestä ja muuttuu mielenkiintoiseksi?

Tämän päättömän ja kädettömän enkelipatsaan tapasin Herttoniemen teollisuusalueella, kun pyöräilin yhtenä päivänä Marimekon tehdasmyymälään. Tämä enkeli oli sidottu kettingillä
maljakkopylvääseen, muuten se olisi varmaankin lentänyt tiehensä. Enkelin likaisella hameenhelmalla oli juomatölkki ( klikkaa kuva isommaksi). Enkelin kurja jama puhutteli minua.

Kalajuttu

Laituri Ruotsinpyhtään ruukilta. Varteenotettava varoitus: "Älä hyppää pää edellä avantoon." Eikä sinne pidä mennä yksin. Kävin tuolta laiturilta uimassa viime viikolla, avannosta ei tosin näkynyt jälkeäkään, minkä voi todeta kuvasta. Lisää Ruotsinpyhtäältä alla olevassa albumissa. Lisätty 17.7. Täältä voi hankkia oman slide show -albumin

Se kalajuttu on Steven Hallin Haiteksti, englanniksi The Raw Shark Texts (suom. Kaijamari Sivill) jonka luin tänään kun satoi tihkua Sateisen kesän hyvä puoli: ei ole pakko lähteä ulos, vaan voi lukea. Kirja alkoi kiinnostavasti. Nuori mies nimeltä Eric Sanderson on menettänyt muistinsa. Psykoterapeutin diagnoosin mukaan häntä vaivaa psykotrooppinen fuuga, joka tarkoittaa pakkovaellusta. " Fuugatilaan joutuneet ihmiset ottavat ja lähtevät, karkaavat. Elämästään, omasta identiteetistään, kaikesta, psykoterapeutti selittää.

Nuori mies lukee vastoin psykoterapeutin kieltoa kirjeitä joita hän saa päivittäin entiseltä minältään, ensimmäiseltä Eric Sandersonilta, joka selittää että muistinmenetyksen syy on ajatuskala, " ludoviciaani." Ensimmäinen Ericin mukaan ludoviciaani on petokala, hai "yhteiskunnan ja kulttuurin avarissa, lämpimissä lammikoissa" siinnyt itsekäs meemi , jonka ravintoa ovat ihmisen muistot ja perimmäinen itseys. Se sammuttaa ihmisen aivoista virran.

Ensimmäinen Eric varoittaa toista Ericia internetin vaaroista ja neuvoo miten hän voi suojautua ajatuskaloilta. Muun muassa kaunokirjallisuus on hyvä suojautumisväline, koska ne "luovat kuvitteellisia virtoja ihmisiin ja tapahtumiin, joita ei ole koskaan ollutkaan [...] Tuloksena on lasin ja peilin labyrintti, joka vangitsee varomattoman kalan pitkäksi aikaa."

Alun luettuani ihmettelin miksi kirja on luokiteltu kirjastossa jännitysromaaniksi ja laitettu bestseller-hyllyyn( laina-aika 1 viikko, ei voi uusia), mutta lopussa ymmärsin miksi näin on. Hall hukkasi alun älyllsien haasteen, loppu oli toiminnallista viihdettä.

Kirjan kohderyhmä: ne jotka ovat eläneet nuoruuteensa netissä ja pelanneet roolipelejä ja MUDia ( kts. Sherry Turkle: Life on the Screen). YouTubesta voi käydä katsomassa The Raw Shark Texts -videota.

Ja täältä löytyvät muut kirjaan liittyvät YouTube-videot.

Ensimmäinen vilppini

Kuvassa Eino Leinon patsas Espalla Runon ja suven päivänä, joka on Eikan syntymäpäivä. Kukkia patsaalle laskemassa Eino Leino -seurasta Hannu Harju ja Helsingin kirjailijoista Leena Laulajainen. Klikkaa kuva isommaksi niin näet pulun Eikan kengän juuressa ja lokin hänen päänsä päällä.

60-luvun alussa kauniina kesäiltoina patsaalla kokoontui "Eikan pumppu." Kukaan eikanpumppulaisista ei tietääkseni ole vielä kirjoittanut muistelmiaan. Olisi jo aika.

Ensimmäinen vilppini liittyy Eino Leinoon. Olin alakoulussa, ensimmäisellä tai toisella luokalla kun opettaja kyseli oppilaiden lempilauluja. Lasten suosikkeja olivat siihen aikaan Mikkihiiri merihädässä ja Pieni ankanpoikanen joka uiskenteli lumpeenlehden eessä. Lempilauluni alkoi sanoilla: Tuima on tuuli. Kun tuli minun vuoroni vastata, sanoin että lempilauluni on Pieni ankanpoikanen. Valehtelin koska en halunnut joutua naurunalaiseksi luokan edessä.

Tänään kuulin kun joku lausui radiossa:

Tuima on tuuli ja pimeä on taivo
suuri on ulapalla aaltojen raivo,
lahti on tyyni ja selkeä vaan.
Kussa mun kotkani kulkeekaan?

Se oli Eino Leinon Lemminkäisen äiti. En ole tähän päivään mennessä tiennyt että se oli Leinoa. Tai jos olenkin tiennyt niin olen unohtanut sen. Ajattelin, että olipa minulla lapseksi outo maku, ei ihme että halusin salata lempilauluni opettajalta ja luokkatovereilta. Minusta oli kehittynyt vilpistelijä. Vaikka olin kovapäinen, jotain sentään koulussa olin oppinut, ainakin sen että ei pidä paljastaa muille todellisia ajatuksiaan ja mieltymyksiään, mikäli ne poikkeavat yleisestä linjasta.