Kirjoja, kirjoja

Arvovaltainen kirjojen lukijaraati kokoontui eilen, kuten on kokoontunut yli kymmenen vuotta kerran kuukaudessa keskustelemaan lukemistaan kirjoista. Raatiin kuuluu kaksi kirjailijaa, yksi kirjallisuuskriitikko, kaksi radiotoimittajaa ja yksi kustannustoimittaja ja suomentaja. Jos olisimme olleet päättämässä Finlandia-listasta, Pirkko Saision Voimattomuus olisi pudonnut. Kolme oli lukenut sen, yksi puolusti, kahden mielestä se oli höttöä, helppolukuinen, mutta ei samaa tasoa kuin Saision aikaisemmat kirjat eikä sen takia puolustanut paikkaansa listalla. Olimme nähneet listalla mieluummin Juha Itkosen romaanin Anna minun rakastaa enemmän. Riitta Jalosen Kuvittele minulle mies sai yhden äänen. Kumpikin kirja pääsi Runeberg- listalle. En ole vielä lukenut kumpaakaan.

Minun suosikkejani kummallekin listalle olivat: Eira Stenbergin Ovien takana, Henrika Ringbomin Sonjan kertomus ja Kaarina Valoaallon Nooakan parkki. Yksi meidän raatilaisista piti Stenbergin kirjaa hämmentävänä. Olen kirjoittanut kirjasta lokakuussa otsikolla Black but Comely, jotenka siitä ei nyt enempää.

Ringbomin kirja ei ole helppolukuinen, se on tiivis ja tiukkarakenteinen yhden yön romaani, psykologinen thilleri, joka käsittelee armomurhaa ja syyllisyyttä. Sonja rakentaa kertomusta Maaretin elämästä josta ei tiedä yhtään mitään. Yhdessä vaiheessa olin jättää kirjan kesken, kun minua ärsytti Sonjan manipuloiminen ja ylhäältä päin kertominen. Onneksi pääsin sen vaiheen yli ja luin kirjan loppuun. Se on sellainen kirja joka jäi mieltä askarruttamaan. Tuli muuten mieleen Raskolnikovin ja tutkintotuomarin keskustelu Dostojevskin Rikoksessa ja rangaistuksessa. Ensimmäiset lauseet Ringbomin kirjasta: Ihminen voi elää monta vuotta sielu särkyneenä. Niin, on luultavaa että jos sieluun on kerran syntynyt kunnon halkeama, sen kanssa joutuu elämään kauan. Sillä särkynyt sielu ei mitenkään halua nähdä säröään, se tekee kaikkensa, jotta pääsisi näkemästä sitä. Kirjasta lisää täällä.

Valoaallon kirjaa en ole vielä lukenut, mutta ihastuin kirjaan ja päätin ottaa sen omalle listalleni, kun yksi raatilaisista luki näytteitä siitä. Valoaalto on omanlaatuisensa kirjailija kaikkien valtavirtojen ulkopuolelta saman kuin Jyrki Pellinen. Ei heidän kaltaisiaan kirjailijoita miltä listoilta löydy. Kilpailuraatien jäsenillä ei ole aikaa paneutua lukemaan huolella kirjoja, se on kerta kaikkiaan mahdoton urakka - sama jos pitäisi käydä kahdessa tunnissa modernin taiteen museo lävitse ja nimetä sieltä 6-8 parasta teosta. Sitä ei yksinkertaisesti jaksa ottaa vastaan niin paljon teoksia. Ja sellaiset kirjat , jotka eivät heti avaudu ja joissa on jotain omituista kulmaa tai särmää, jäävät ilman muuta kilpailun ulkopuolelle.

Nyt täytyy ruveta valmistautumaan illan esiintymiseen Hyvinkään kirjastossa. Flunssakin tulossa, ja päivä alkoi kurjasti. Poltin vesipannuni pohjan sähkölevyllä, karmea savu levisi huusholliin. Piti lähteä Itäkeskukseen ostamaan uusi vesipannu. Samalla tuli ostetuksi esiintymishame.

Ketä kiinnostaa?

Helsingin Sanomien toimittaja on masentunut. (HS.28.05 Ketä kiinnostaa, jos ryhdyn blogi-kirjoittajaksi?) Elämästä puuttuu ilo ja kipinä. Hän kuvailee millainen on hänen arkipäivänsä. Se sujuu samaan tapaan kuin muidenkin lapsiperheiden päivät: herätys, aamutoimet, lapset kouluun ja päiväkotiin, töihin , töistä kotiin räntäsateessa ja pimeässä, ruuanlaitto, astiat tiskikoneeseen, lapset nukkumaan, surffailua televisiokanavilla. Sitä samaa rataa kuukaudesta toiseen sillä erotuksella että viikonloppuina ja lomalla ei tarvitse viedä lapsia kouluun eikä mennä töihin. Hän kysyy tyypillisen masentuneen ihmisen kysymyksen: " Ketä kiinnostaa? " Ja vastaa: "Aivan. Ei kiinnostaisi minuakaan."

Muitakin masennuksen oireita on. Toimittaja nukkuu huonosti, häntä väsyttää, hän miettii miten rahat riittävät seuraavaan tilipäivään ja vähättelee itseään. Aamupalaverissa hänellä ei ole tarjota mitään juttua eikä ideaa. Hän ei poikkea muista masentuneista suomalaisista. Heitä on yhä enemmän, jopa lapsetkin ovat masentuneita. Se on huolestuttavaa, sillä masennus ei kuulu lapsuuteen, .se on varmasti tarttunut heihin aikuisista. Johtuuko masennus työuupumuksesta? Jos työpaikoilla kaikki kilpailevat kaikkien kanssa niin mitä muuta siitä voi seurata kuin uupumus ja masennus.

Toimittajien työ on ollut kilpailua jo ennen nykyistä tilannetta. He ovat kilpailleet keskenään ja toisten lehtitalojen kanssa siitä kuka saa parhaimman skuupin ja istuneet pressiklubilla purkamassa päivän työpaineita. Heidän työnsä on ollut rankkaa, he ovat kyynistyneet, palaneet loppuun ja hoitaneet masennusta alkoholilla Helsingin Sanomilla on hyvä työterveyshuolto, kenties työuupumus hoidetaan lääkärin vastaanotolla eikä toimittajien tarvitse hoitaa sitä enää omatoimisesti. Mutta kaikilla työpaikoilla eivät asiat ole niin hyvin. Masentuneelle toimittajalle ei kannata sanoa, että hei mies ota itseäsi niskasta kiinni, perusta blogi liity tikkaremmiin tai lue edes Näkymä rannalta - blogia, koska sellaiset kehotukset vain masentaisivat häntä entistä enemmän. En tiedä mikä auttaisi, olen neuvoton minun päässäni soi vain kappale "What shall we do with a drunken sailor." Ensin olin vihainen, sitten tulin surulliseksi, koska hänenkaltaisiaan uupuneita ja masentuneita on Suomessa liian paljon, se ole mikään yksilöongelma, vaan yhteiskunnan aiheuttama sairaus joka tarttuu ihmisestä toiseen ja paljon pahempi kuin flunssa.

Lisäys myöhemmin: Hesarin blogijuttua kommentoivat Kasa, Kari Haakana ja Dazzle.

Kadulta galleriaan

Eilen oli taiteilijatalon pikkujoulu Vuoksi-galleriassa, sponsori tarjosi sampea ja hanhipaistia, en viipynyt juhlissa pitkään. Koko viikon on ollut niin paljon menoa, joka ilta jokin tilaisuus, ja sama jatkuu ensi viikolla. Tämän viikon paras tilaisuus oli Olli Marttilan näyttelyn avajaiset (vernissajaiset kuten ennen vanhaan, äitini aikaan, sanottiin) Galerie Forsblomilla. Se on noita Espan hienoja gallerioita, joiden kutsuvieraslistalla en ole, mutta Olli laittoi minut omalle listalleen, koska halusi näyttää minulle jotain mikä oli syntynyt unikirjani (Nainen unen peilissä) innoittamana. Lasin alla oli sarja hänen kuvitettuja uniaan. Olisin ostanut yhden unen, mutta ei minulla ollut rahaa, eikä ikinä tule olemaan niin paljon rahaa, että pystyisin ostamaan hänen uniaan, ellen voita Finlandia-palkintoa, ja sehän on kaikkien mahdollisuuksien ulkopuolella.

Unikirja on edelleen se kirjani, jota eniten kysytään. Kustantaja ei osta siitä uutta painosta, mutta kirjastosta se löytyy ja hyvällä onnesta divarista. Minua itseäni hämmästyttää nykyään kahdentoista vuoden takainen hullunrohkeuteni – kuinka uskalsin antaa julkisuuteen niin henkilökohtaisen kirjan. Se on sekä omaelämäkerta että unikirja.

En ole tavannut Ollia yli kolmeenkymmeneen vuoteen, mutta tunnistin hänet heti. Hän ei ollut muuttunut kuten jotkut ihmiset muuttuvat toisiksi vanhetessaan. Kun tutustuin häneen, hän oli nuori taideopiskelija Pohjanmaalta ja vähän eksyksissä Helsingissä. Hän muisti, että kutsuin hänet kotiini ja lupasin tarjota hänelle paistettuja silakoita ja hän otti kutsun ilomielin vastaan, köyhä ja nälkäinen opiskelija kun oli. Mutta ateria oli vähällä jäädä saamatta, kun ilmeni että ruisjauhoissa, joissa silakat piti kieritellä, olikin pieniä mustia toukkia. Minä en muistanut tapahtumaa, mutta hän muisti, että pienen neuvottelun jälkeen olimme tulleet siihen tulokseen, että toukat eivät ole vaarallisia, ne ovat proteiinia, ja sitten minä olin paistanut silakat toukkien kera, emmekä me kuolleet siihen ateriaan.

Tapasin avajaisissa Outi Heiskasen, jolla oli päässä ihana velhohattu. Hän ei ole nuoruudenystäviäni enkä ole tavannut häntä aikaisemmin. Hän kertoi että minun kuvani on hänen seinällään. Käsitin väärin ja sanoin että en ole taidemaalari vaan kirjailija. Selvisi, että hän tarkoitti Heikki Tuomelan maalaama kuvaa minusta. Olin uomelan mallina 1970-80 –lukujen vaihteessa. Hän teki useita maalauksia, mutta en tiedä minne ne ovat joutuneet. Hänen leskensä antoi minulle yhden maalauksen jonka hän oli tehnyt kovalevylle. Maalaus halkesi kahteen osaan, kun kaaduin pyörällä, syöksyin ruusupuskaan ja läjähdin maalauksen päälle, kun pyöräilin kotiin lesken luota maalaus muovikassissa, joka roikkui pyörän hantaakissa. Muovikassi osui etupyörän pinnojen väliin ja seurauksena oli maalauksen tuho. En ole vieläkään keksinyt, miten saisin yhdistettyä haljenneet osat toisiinsa.

Yllä oleva Olli Marttilan kuvan löysin netistä. Sen nimi on Sininen kuu. Pastellityö on vuodelta 2004 hänen näyttelystään Tukholman Galleria Cupidosta. Forsblomin työt ovat suurimmaksi osaksi tältä vuodelta, hienoja töitä, Olli kertoi että hän tekee pastellivärit itse luonnon ja maan materiaaleista. Kannattaa käydä katsomassa.

Lisäys Katutaide-merkintään

Kuva Katutaso-blogista Walk around Kumpula 22.5.05. Kuvan sininen väri hivelee silmääni.


Tänään luin Hesarista, että viisi Johnny Kniga- kustamon kirjailijaa vaatii graffitien maalaamisesta epäilyn helsinkiläisnaisen välitöntä vapauttamista. Nainen vangittiin 16. marraskuuta grafittien maalaamisesta junavaunuihin. Kirjailijat Otto Grundström, Ari Lahdenmäki, Torsti Lehtinen, Riku Rantala ja Roman Schatz pitävät naisen vangitsemista kohtuuttoman ankarana pakkokeinona epäiltyyn rikokseen nähden. Yhdyn kirjailijoiden vetoomukseen.

Katutaidetta ja sattumia

Vieressä helsinkiläistä katutaidetta, Kirjallisesti sivistynyt graffititaiteilija on antanut teokselleen nimen Moby fick. Teos on kuvattu Asematunnelissa 12.07. 05. Kuvaaja on Anttia, jonka Katutaso-blogi löytyi sattumageneraattorin kautta. Blogissa on hienoja valokuvia katutaiteesta. Kannattaa käydä katsomassa, ellei ole graffitien vihaaja. Anttian ja kumppaneiden Dekadenssiblogi, Perikatoblogi ja Pseudomorfoosiblogi ovat jo ennestään oikean palkin linkkilistassa ( joka näkyy Microsoftin selaimen käyttäjille sivun lopussa).

Toinen sattumageneraattorin löytö oli Kops-blogi., jonka nimi peräisin zen-buddhalaisesta sarjakuvasta. Nimen tarina on seuraava: Oppilas valittaa : “Voi mestari, pääni on ihan tyhjä, vailla mitään ajatuksia.” Munkki kopauttaa oppilasta kepillä päähän. - Kops - “No eiköhän siellä nyt ole jotain.” Turhanpäiväinen vuodatus loppuu siihen. Ajatukset saavat uuden suunnan. Kiinnostavaa. Jään odottamaan mielenkiinnolla miten buddhalainen pikaterapia –blogi kehittyy tästä eteenpäin. En vielä liitä sitä linkkilistaan. Kirjoittaja kertoo vetävänsä terapiaryhmää unihäiriöisille, mutta alkaa vääntelehtiä kiusaantuneena kun joku kertoo uniaan – ja vielä pahempi tulkitsee niitä.

Sattumageneraattori viehättää minua suuresti. Ihmettelen millaisen logiikan mukaan se toimii. Miksi jotkut blogit tulevat toistuvasti esiin, kuten tänä iltana/yönä Varjofinlandia ja Olemisen sietämätön paino, mutta ei vahingossakaan omat blogini. Se toimii kuin kiinalainen oraakkeli I Ching. Jotkut heksagrammit toistuvat jatkuvasti ja jotkut heksagrammit eivät koskaan. Se sattumassa niin kiehtovaa onkin, ettei sitä voi ennakoida eikä ymmärtää. Ehkä se on korkeampaa matematiikkaa, joka on minun käsityskykyni ulkopuolella.