Toinen sattumageneraattorin löytö oli Kops-blogi., jonka nimi peräisin zen-buddhalaisesta sarjakuvasta. Nimen tarina on seuraava: Oppilas valittaa : “Voi mestari, pääni on ihan tyhjä, vailla mitään ajatuksia.” Munkki kopauttaa oppilasta kepillä päähän. - Kops - “No eiköhän siellä nyt ole jotain.” Turhanpäiväinen vuodatus loppuu siihen. Ajatukset saavat uuden suunnan. Kiinnostavaa. Jään odottamaan mielenkiinnolla miten buddhalainen pikaterapia –blogi kehittyy tästä eteenpäin. En vielä liitä sitä linkkilistaan. Kirjoittaja kertoo vetävänsä terapiaryhmää unihäiriöisille, mutta alkaa vääntelehtiä kiusaantuneena kun joku kertoo uniaan – ja vielä pahempi tulkitsee niitä.
Sattumageneraattori viehättää minua suuresti. Ihmettelen millaisen logiikan mukaan se toimii. Miksi jotkut blogit tulevat toistuvasti esiin, kuten tänä iltana/yönä Varjofinlandia ja Olemisen sietämätön paino, mutta ei vahingossakaan omat blogini. Se toimii kuin kiinalainen oraakkeli I Ching. Jotkut heksagrammit toistuvat jatkuvasti ja jotkut heksagrammit eivät koskaan. Se sattumassa niin kiehtovaa onkin, ettei sitä voi ennakoida eikä ymmärtää. Ehkä se on korkeampaa matematiikkaa, joka on minun käsityskykyni ulkopuolella.
Motto: ”Lähinnä identiteetit on keksitty siksi, että niillä voidaan kiusata toisia” ( Tommi Perkola. Lentävä juusto.) Kyllä minua identiteettiongelmalla on kiusattukin. Lapsena haukkuivat toiset lapset pihalla ryssäksi, kun isä oli inkeriläinen, En hyväksynyt heidän identiteettimääritelmää. Vetäydyin itseeni ja kirjojen maailmaan. Jos eivät olisi haukkuneet ja nokkosilla hakanneet, minusta olisi ehkä tullut ihan normaali ihminen enkä olisi ruvennut kirjoja kirjoittamaan.
Tänään ( tai eilen koska vuorokausi on vaihtunut) piti pitää luento yliopistolla inkerinsuomalaisesta identiteetistä, ikään kuin siitä asiasta jotain tietäisin, kun en ole inkerinsuomalainen. Olen helsinginsuomalainen. Mutta olen kirjoittanut neljä romaania, jotka tavalla tai toisella liittyvät inkeriläisyyteen. Viikko meni siihen kun luin väitös- ym. kirjoja, jotka käsittelivät identiteettiä ja kaksi päivää siihen että kirjoitin paperille listaa asioista ,joista pitää puhua. Siitä tuli 16 liuskaa pitkä lista. Enkä sitten en puhunut asialistan mukaan, vaan mitä mieleen tuli aiheen ympäriltä ja sen sivusta. Niin käy aina, kun joudun pitämään esitelmän tai luennon.
Luennon loppupäätelmä: Inkerinsuomalaisilla on postmoderni monikulttuurinen identiteetti. Se vaihtelee poliittisten olosuhteiden ja historian mukaan kuin kameleontin väri elinympäristön mukaan He selviytyvät millaisissa oloissa tahansa. Ei heillä minun mielestäni ole kärsimysidentiteettiä, kuten Helena Miettinen esitti väitöskirjassaan Menetetyt kodit, elämät, unelmat, joka käsitteli venäjänsuomalaisten identiteettiä. En tosin tunne muita kuin isänpuoleisia sukulaisiani, ja heillä ei sellaista identiteettiä ollut. Ehkä se johtuu siitä, että he eivät olleet uskovaisia luterilaisia.
Päivä ennen illan luentoa meni hermoillessa. En pystynyt tekemään mitään järkevää – paitsi siivoamaan - sen jälkeen kun luin Hesarin Minne mennä -palstaa. Luento mainittiin siellä, se tiesi että paikalla on enemmän väkeä kuin viisi asiaan vihkiytynyttä. Kauhea ramppikuume iski päälle, ei ruokakaan maistunut. Sitä katui, että oli lupautunut pitämään luennon ja vannoi mielessään, ettei ikinä enää anna niin kevytmielisiä lupauksia. Lunetosali oli täynnä niin kuin olin pelännytkin, eikä auttanut muu kuin todeta tilanne ja toivoa, että kaikki jaksaisin puhua puolitoista tuntia saamatta paniikkikohtausta.. Jaksoin puhua. Kyllä kissakin ui, vaikka se inhoaa vettä.
Leevi Lehto on oikeassa kirjoituksessaan Miksi vouhkaan Hesarista. Sillä todella on vaikutusta, mitä Minne mennä – pastalla ilmoitetaan, puhumattakaan siitä mitä kirjoja, taidenäyttelyitä ja konsertteja kulttuuriosastossa käsitellään. Sitä mitä ei lehdessä mainita, ei ole olemassa muiden kuin asiaan vihkiytyneiden tiedossa. Miksi muka minun luentoni oli tärkeämpi luin siitä, että ruotsalaisen runouslehti OEI:n ja runouslehti Tuli&Savun järjestämä TekstiKonst-TextTaide – runo-ja taidetapahtuma ei saanut tilaa Minne mennä -palstalla. Olen yhtä tyrmistynyt kuin Leevi Lehtokin Hesarin valintakriteereistä.
Yllä olevassa kuvassa en ole minä vaan Eugene Montale, italialainen runoilija ja kriitikko, joka sai kirjallisuuden Nobel-palkinnon vuonna 1960.
PS.
Näin viime yönä unta katukokeesta. Katukoehan on koe, jossa testataan kaupunkituntemusta ja kadut pitää sijoittaa oikeisiin kaupunginosiin. Lopullisessa ammattiautoilijan ajotutkintokokeessa kysytään noin 50 katua, joista oikeisiin kaupunginosiin pitää pystyä sijoittamaan noin 45 katua. Taksikurssin aikana meille pidetään satunnaisia pistareita, jotta nähdään opitun tiedon taso.
Niin, näin siis unta kokeesta. Koe oli painettu vaaleansinisin kirjasimin tummansiniselle paperille. Huolestuin, miten kuulakärkikynän teksti mahtaa erottua paperista. Suurin järkytys oli tentattavien katujen nimet:
Unessa nuo nimet eivät tietenkään tuntuneet oudoilta. Menin vain paniikkiin täydellisen tietämättömyyteni vuoksi. Aamulla hymyilytti. Omat aivot tarjoavat tietyssä vireystilassa parhaat viihdepaketit.
Testi via Hillitty kukko
Fantastic!! You are GEORGIA O'KEEFE.
You are a true spirit of nature, and it shows in
the flowing floral paintings for which you are
most famous. You feel the beauty of all things
around you, and your friends appreciate you for
your ability to share that extraordinary beauty
with them.
Which famous artist most reflects your personality?
brought to you by Quizilla
No jaa, ei tämä testi anna oikeaa kuvaa. Mutta olkoon menneeksi tällä kertaa, kun piti keksiä jotain päivittämisen aihetta, ettei olisi pelkkiä haamupäivityksiä. En ole vieläkään ratkaissut ongelmaa, miksi blogi päivittyy joka kerta kun tulee uusi kommentti. Atomfeediin tekemäni muotokset eivät näköjään ole vaikuttaneet asiaan.
PS. Uusi tuttavuus Historiaa pitkin ja poikin - blogi osallistuu omakuva-meemiin. Ei kun blogin nimi on Historiaa pitkin ja taidetta poikin.
PS 2. Finlandia-kilpailu on kirjailijalle kuin kurja joulu. Asiasta lisää
Kirjailijan päiväkirjassa ( Kirjailijan piinaviikot)
Löysin kokoelmastani postikortin Jean Dubuffetin maalauksesta Dhotel nuancé d’abricot, 1947, jonka olen ostanut aikoinaan Georges Pompidou –keskuksen taidemuseosta, jossa sivumennen sanoen on parastaikaa dada-taiteen näyttely, jonne minä kaihoan, mutta en pääse kurjan rahatilan takia. Oi, miksei minusta tullut menestyvää dekkaristia tai muuten vain varakasta ihmistä. Turha sitä on nyt enää katua, olisi pitänyt asettaa nuorena tavoitteensa toisin. Ostin Dubuffet - postikortin tulevaisuutta ennakoiden, olin silloin 45-vuotias ja naisenelämäni parhaat kukoistusvuodet olivat juuri alkaneet sekä luovassa että seksuaalisessa mielessä. Olin hitaasti kehittyvää tyyppiä, laiha ja angstinen neurootikko, mutta paranin vanhetessani. Kukoistuksen aikaa kesti kymmenen vuotta, hieman ylikin. Kun vuosia karttuu, peilikuva alkaa muistuttaa yhä enemmän yllä olevaa Dubuffetin Dhotelia.
PS. Päivän kulttuuriuutiset ilmestyvät nykyään nopeammin Parnasso-blogissa kuin tiedotusvälineissä Tänään Finlandia-ehdokkaat ja kirjailija Arto Salmisen kuolema, mikä veti mielen murheelliseksi. En tuntenut häntä henkilökohtaisesti, mutta silti - mies parhaassa iässä ja luomisvireessä meni.
Finlandia-ehdokkaista minulla ei ole mitään kommentoitavaa, kun en ole lukenut yhtäkään ehdokaskirjaa. Saision kirja on odottamassa lukemattomien kirjojen pinossa, kunhan selviän työruuhkastani. Carpelan ja Saisio ovat voittaneet aikaisemmin Finlandia-kisan. Ja mikäpä estäisi voittamasta sitä toista kertaa. Ratkaisun tekee Paavo Lipponen. En tunne hänen kirjallista makuaan enkä uskalla veikata, mikä on hänen suosikkinsa.
