Kissan silmät ja satunnaisuuksia

The Magic Cat Eye

Publish at Scribd or explore others: Humor Presentations & Slid magic Humor

Tämä kissa osaa lukea ajatuksiasi. Kun valitset alalaitaan ilmestyvistä korteista yhden, kissa tietää minkä kortin valitsit ja poistaa valitsemasi kortin.

Haluasinpa tietää, miten kissa onnistuu tietämään minkä kortin olen valinnut. Jos joku tietää arvoituksen ratkaisun, kertokoon sen minulle.

Kuusi satunnaista asiaa minusta

Soli ja Teemu ovat haastaneet minut kertomaan kuusi satunnaista asiaa itsestäni. Yritän vastata haasteeseen.

1. En ole koskaan ottanut kissaa, mutta minulla on ollut 7 kissaa. Ne kaikki ovat tulleet luokseni lasten, ystävien ja tuttavien tuomana.

2. Olen vasenkätinen ja punatukkainen. Synnyin onneksi viime vuosisadalla enkä keskiajalla.

3. Olen asunut Helsingissä 8:ssa talossa, joista viisi on ollut kulmatalo, eli sijainnut kahden kadun risteyksessä. Yhden talon ikkunasta näkyi kirkontorni. Dostojevskin pakkomielle oli asua kulmatalossa, jonka ikkunoista näkyy kirkontorni. Minulla ei ole sellaista pakkomielettä, olen ihan sattumalta joutunut asumaan kulmataloissa ja viihtynyt niissä hyvin.

4. Tapasin tulevan ( nykyisen ex) mieheni sattumalta Lönnrotinkadun ja Fredrikinkadun kulmassa ja sain sattumalta kaksi lasta hänen kanssaan.

5. Näen telepaattisia unia.

6. Rakastan I Chingin satunnaisia vastauksia. Tänään se sanoi , että olen Nuori hullu ( 4. Meng/ Youthful Folly) kun kysyin siltä, mikä on ensimmäinen satunnainen asia minusta.

Meemin säännöt:

1. Linkitä henkilö joka haastoi sinut.

2. Kirjoita säännöt blogiisi.

3. Kirjoita kuusi sattumanvaraista asiaa itsestäsi.

4. Haasta kuusi henkilöä postauksesi lopussa ja linkitä heidät.

5. Kerro kaikille haastamillesi henkilöille haasteesta ja jätä heille viesti heidän blogeihinsa.

6. Ilmoita haastajallesi, kun olet vastannut haasteeseen.

Vaikein osa meemistä on haastaa 6. bloggaaja. Ketkä eivät ole vielä saaneet haastetta? Ripsa?

Saara? Mina von Münchausen? Minh? Meriselityksiä? Tosikko?

Blogi jota suosittelen

Bloggauksen kultaisiin sääntöihin kuuluu, että postaus saa sisältää vain yhden asian kerrallaan. Mutta säännöt ovat tehty rikottavaksi, joten vastaan tässä vielä yhteen haasteeseen. Sain sen Kynä kädessä -blogista.

Haasteena on valita yksi suositeltava blogi. Se on miltei ylivoimainen tehtävä, koska hyviä blogeja on niin paljon. Minun valintani on blogi johon olen tutustunut vasta äskettäin Valokuvatorstain kautta: Kello viiden tee- syadinilla, kiitos. Perustelu: Blogi on yhteisöllinen ja yllätyksellinen. Kun avaa blogin, ei etukäteen tiedä minkänäköiseksi se on muuttunut. Bloginpitäjä Elegia jakaa Bloggeriin sopivia blogipohjia ilmaiseksi, osallistuu keskusteluihin, kertoo kokemuksiaan, viljelee ironiaa ja sarkasmia, tekee hienoja kuvakollaaseja, rakastaa vanhoja taloja jne.

Uutela helmikuussa

Skatan tila, Uutela 15.2.2009 (klikkaa kuvat isommiksi)

Kissankin mielestä helmikuu on helmi. Se istui tänään paistattelemassa päivää ovettomassa jääkaapissa Miina Äkkijyrkän navetan seunustalla ( ylemmän kuvan vasemmassa reunassa oleva rakennus).

Sääli jos Miina häädetään Skatan tilalta ja tämä maisema katoaa. Kuvassa näkyvää tietä pitkin huristelevat autoilijat koirapuistoon ulkoiluttamaan koiriaan. Ei ihme että Miinalta ovat päreet palaneet heidän takiaan. Ihmettelen miksi kaupunki ei ole järjestänyt koirapuistoa johonkin toiseen paikkaan. Ja miksi kaupungin ulkoilupuistossa sallitaan muu kuin huoltoajo?

Valokuvatorstain 119. haaste "helmikuu on helmi"

Erittäin kissamaista

Ibizalaisia kissoja

Äitejä on moneksi, kissoissakin. Doris Lessing kertoo kirjassa Erittäin kissamaista kahdesta kissastaan ja muistelee lapsuuden kissoja. Hän ei ole personoinut kissoja ihmisten nimillä, vaan väreillä: harmaa ja musta. Harmaa kissa on puoleksi siamilainen, musta kissa tavallista maatiasrotua, molemmat ovat naaraita. Kissat eivät voineet sietää toisiaan, ne olivat kateellisia ja mustasukkaisia ja kävivät jatkuvaa valtataistelua keskenään. Yrittivät lannistaa toisensa katseen voimalla, mutta eivät käyneet toistensa kimppuun niin kuin uroskissat olisivat tehneet.

Lukukokemukseeni vaikutti varmaankin mediassa käynnissä oleva kiivas päivähoitokeskustelu, kun minusta alkoi vaikuttaa siltä, että Lessing kissojensa kautta pohdiskeli myös naiseuden ja äitiyden olemusta. Harmaa kissa oli selvästi uranainen. Jos kissoilla olisi päivähoitopaikka, se olisi viennyt pentunsa sinne ja jatkanut uraansa ihailtuna kaunottorena. Kun taas musta kissa oli täydellinen äiti. Lisääntyminen ja pentujen hoitaminen oli sen elämäntehtävä.

Koska harmaasta kissasta ei ollut kunnon äidiksi, Lessing leikautti sen, minkä jälkeen se keskittyi metsästäjän uraan ja menestyi hyvin. Se kantoi kaikki saaliinsa kotiin, mutta ei syönyt niitä, musta kissa söi ne. Se oli vaatimaton kelpo kissa, se ei turhia nirsoillut kuten harmaa kissa, jolle kelpasi vain paras jänispaisti, kissanruokaan se ei koskenut.

Saudiarabialaisia kissoja

Kissat ovat kuin ranskalaisia kokkeja, nirsoja kulinaristeja, joille kelpaavat vain tuoreet, mieluiten vasta tapetut luonnontuoteet. Minulla on ongelmia kissani kanssa, joka vanhuuttaan ja munuaisvaivaisuuttaan on joutuntut siirtymään dieettiravinnolle. Se ei suostu syömään eläinlääkärin määräämiä dieettiruokia, ne eivät maistu eivätkä haise hyvältä sen mielestä.

Olen kokeillut kaikki mahdollisia dieettiruokia. Lopulta löysin yhdestä eläinkaupasta Kattovitin vähäproteiinista lammaspateeta , jolle Noora ei nyrpistänyt nenäänsä ja kääntänyt selkäänsä. Mutta sitten lammaspatee loppui ja eläinkaupan myyjä sanoi, että he eivät aio enää tilata sitä, koska se "ei liiku." Seuraus: kissa ei ole syönyt mitään kolmeen päivään. Se on jo muutenkin laiha kuin anorektikko. Olen käynyt kaikissa lähiseudun eläinkaupoissa, mutta missään ei ole vähäproteiinista lammaspateeta. Täytyy ruveta soittelemaan kaukaisempiin eläinkauppoihin. Huokaus: voi, mikä urakka, en pidä soittelemisesta.

Mikä sattuma!

Rudrum, Iris Orb -blogista löytyi hauska valokuvameemi. En ole pitkiin aikoihin osallistunut meemeihin, mutta tätä ei voi vastustaa:

1. Avaa neljäs kansio, jossa säilytät valokuviasi.
2. Valitse neljäs kuva kansiossa, ja julkaise se blogissasi.
3. Selitä kuva.
4. Haasta neljä bloggaajaa tekemään sama.

Avasin valokuva-arkiston neljännen kansion, ja kas kummaa, neljännessä kuvassa oli neljä kissaa. Rakastan tällaisia yhteensattumia. Viikko sitten kerroin tuolla alempana, että olin yhden talven kissanhoitajana Ibizalla. Ne kissat osasivat istua mallina, taidemaalarin kissoja kun olivat. Minulla on hämärä muistikuva, että olisin julkaissut kuvan joskus aikaisemminkin tässä blogissa.

En haasta ketään erikseen mainittua neljää, vaan kaikki ne jotka pitivät tämänkaltaisista meemeistä.

Montako kysymystä on kissalla?

3. luukku

Noora kirjahyllyssä

Lisää kuvia kissoista ja kirjoista Los Angles Timesin kirjablogissa Jacket Copy: Books and cats - a love affair in photos

Runoilija Pablo Neruda oli suuri kissojen ystävä. Hän on kirjoittanut Oodin kissalle, mutta en löytänyt sitä runoa hyllystäni. Seuraava runo on hänen postuumista kokoelmastaan Kysymysten kirja ( suom. Katja Kallio. Loki-kirjat 1999)

Mikä savua, säkeniä ja sappea
sylkeviä tulivuoria ärsyttää?

Miksei Kristoffer Kolumbus
voinut löytää Espanjaa?

Montako kysymystä on kissalla?

Odottavatko pienissä järvissä
kyyneleet joita ei itketä?

Vai ovatko ne näkymättömiä jokia
jotka virtaavat kohti surua?

Kissaviikko

Se oli palkollisten vapaaviikko pyhäinpäivän jälkeen, jolloin sai olla vapaa, olla ja elää miten lystää, tanssia ja pitää hauskaa.

Kirjailijoiden kissasuhteista voi lukea The Guardianin kirjablogista: Author's mews: writers and their cats.

Kuvassa Ripsan vaasalainen Lidia-kissa

Ripsa raportoi Vaasan Littfestista blogikirjoituksessa: Kissalla pyyhitään pöytää? Hän kysyy, "miksei riitä, että kirjailija kirjoittaa ja lukija lukee ja sillä siisti." Kirja on lukijan ja kirjailijan ensisijainen kohtauspaikka. Minulle ei ole selvinnyt, miksi lukijat haluavat kohdata kirjailijan myös livenä, kun useimmiten siitä kohtaamisesta tulee kovin pintapuolinen ja vaivaannuttava. Märta Tikkanen sanoi Littfestin paneelissa, että hänelle lukijakohtaamiset ovat olleet inspiroivia ja antaneet voimaa. Mutta minulle ainakin sopivat paremmin virtuaaliset kohtaamiset blogissa. Vasabladet kirjoittaa aiheesta otsikolla: Bloggande författare blir altt vanligare.

Ajat ovat muuttuneet, enää ei minulta kysellä päätä pyöritellen, miksi ihmeessä sinä bloggaat, eihän siitä makseta mitään, edes. Oletko narsisti, vai mikä? Olen joutunut moneen kertaan selittämään, että bloggaaminen on minusta kivaa, ihan yhtä kivaa kuin lapsena, jolloin toimitin Suvikunnan Sanomia. Se oli seinälehti johon tein itse kaikki jutut ja piirsin kuvat eikä ollut mitään deadlineä, julkaisin lehteä milloin minua huvitti. Suvikunta on sivumennen sanoen Werner Söderströmin kesäpaikka, jossa vietin pari varhaisnuoruuden kesää.

Kuvassa on Vaasan Valkolinna, entinen suojeluskuntatalo, jossa Mannerheim kävi ennen sotaa. Sittemmin se toimi teurastomana. Se on suojeltu , johtuneeko Mannerhein vierailusta vai siitä että talon on suunnitellut Viljo Rewell. Näyttää olevan nykyään graffitistien suosiossa. Kuvasin sitä, kun en Littfestin tiiviin ohjelman ja sateisten päivien takia ehtinyt tutkia tarkemmin vaasalaisia graffiteja. Alla yksityiskohta Valkolinnan seinästä:

Littfestin aiheena oli kirjailijan ja median suhde, ja se sehän on aina ollut kovin kimurantti. Kukaan ei sentään nostanut esiin suhteen synkimpiä puolia ( esim. Hymy-lehti ja Timo K. Mukan kohtalo) tai kirjailijoita, joille negatiivinen arvostelu on ollut viimeinen pisara masennuksen maljassa. Hesarista puhuttiin paljon, sitä ei voi välttää silloin kun on puhe kirjallisuudesta ja mediasta. Hesarin kulttuuriosastohan kutistuu kuin pyy maailmanlopun edellä.

Suvi Ahola kertoi, että kirjallisuuskritiikille jää Hesarissa nykyään yhä vähemmän tilaa, kun sivuja supistetaan. Se merkitsee että yhä useampi kirja jää huomiota vaille. Surkea tilanne kirjailijalle, joka ei ole yleisön lemmikki jo ennestään. Ei tule nimeä, mainetta eikä apurahoja. Niille joilla on, annetaan, ja niiltä joilla ei ole, otetaan vähäkin pois. Vai miten evankeliumeissa sanottiin? Ei mikään ihme, että osattomiksi jääneet kirjailijat tuntevat kateutta, eivät solidaarisuutta kollegojaan kohtaan. Huomion palstamillimetrejä mittaillaan hammasta kiristellen. Niin on ollut aina, ja niin tulee olemaan vastakin. Vanhempieni avioliitto huojahti pahan kerran, kun saman päivän Uudessa Suomessa oli arvostelu äidin taidenäyttelystä ja isän romaanista. Äiti sai kulttuuriosaston etusivutilaa oikein kuvan kera, mutta isän romaanista Ratkaisun päivät oli tulitikkulaatikon kokoinen arvostelu kulttuurin takasivulla. No onneksi asia ( mutta ei avioliitto) korjaantui, kun romaanista tehtiin elokuva, jonka pääosissa olivat Suomen kansan lemmikit Tauno Palo ja Ansa Ikonen.

Kukas sen kissan hännän nostaa, ellei kissa itse, mutta kirjailija tarvitsee hännännostoon vähän mediankin apua, että lukeva yleisö huomaisi hänen kirjojensa olemassaolon. Sillä ei kukaan itselleen kirjoita. Marko Hautala kommentoi blogissaan kirjailijan ja median suhdetta. Hänen mukaansa huomion puute ei merkitse välttävää myyntiä, vaan hiljaisuutta, kaiutonta tilaa ja että sellainen voi aiheuttaa vääränlaista, häpeänkaltaista klaustrofobiaa.

.

Kissat, sydän ja mediakohu

Kangasniemen kissa.

Se tuijotti minua "vuosisataisin silmin" ( kts. Anna Ahmatova. Valitut runot s. 142), kun kävelin tietä pitkin kissahäkin ohitse. Se näytti Siperian kissalta. Jotenkin sitä kävi sääliksi. Kissahäkissä oli hienoja kiipeilytelineitä, mutta silti häkki vaikutti keskitysleiriltä.

Kissat vähentävät stressiä ja alentavat sydäninfarktin riskiä, kerrotaan Psychology Todayn blogissa. Minnesotan yliopistossa tehdyn tutkimuksen mukaan, joka kesti 10 vuotta ja johon osallistui 4435 amerikkalaista( 30-75-vuotiasta), niillä joilla ei ollut kissaa, oli 40% suurempi riski saada sydäninfarkti ja 30 % suurempi riski sairastua johonkin muuhun sydänsairauteen kuin kissallisilla ihmisillä.

Tutkimuksen tulokset herättävät kysymyksiä. Onko taustatekijät otettu huomioon? Esim. millaista ruokaa kissattomat ihmiset söivät? Pohjois-Karjalassa ihmiset kuolivat takavuosina sankoin joukoin sydänsairauksiin, vaikka varmaan joka mökissä oli kissa ja navetoissa monta kissaa. Entä tutkimuksiin osallistuneiden temperementti ja luonne? Lyhytpinnaisista ja valtakompleksia potevista ihmisistä ei ole kissojen kanssa eläjiksi. Kissa tekee mitä se itse tahtoo eikä välitä säännöistä. Lyhytpinnainen ihminen saa sydärin, kun kissa pudottaa tahallaan kalliin Aalto-maljakon hyllyn reunalta, raapii suikaleiksi tapetit ja nahkasohvan, oksentelee itämaisille matoille ja kusee mielenosoitukselllisesti eteisessä tärkeän vieraan talvikenkiin. Tai karjuu joka aamu kello neljän viiden aikaan, kuten Noora-kissa tekee, saadakseen sängystä ylös aamu-unisen emäntänsä, joka on kökkinyt tietokoneen ääressä kello kahteen, ja sitten kun se on saanut emäntänsä, so. palvelijansa liikkeelle, se käpertyy tyytyväisenä nukkumaan. Täytyy olla todellinen kissanystävä ja pinnan on oltava pitkä sietääkseen tuon pienen tyrannin kaikki oikut. Joten en suosittele kissaa kenellekään korvaamaan sydän- ja kolestrolilääkkeitä.

Noora-kissa "lukee" Solzhenitsynin Ensimmäistä piiriä. ( Klikkaa kuvat isommiksi)

Lisää Solzhenitsynista: William Harrisonin kirjoitus The Guardianissa, The other Solzhenitsyn
ja Jukka Mallisen kirjoitus Talonpoikaisdemokraatti Solzhenitsyn Suomalais-venäläisessä kansalaisfoorumissa.

Pieni sana mediakohusta. Tapasin tänään Jukka Mallisen Espalla, kun kävin ostamassa Noora-kissalle muikkuja, ja pahoittelin, että Suomen PEN aikoo vetäytyä Pietarin runoilloista. Minusta se on vahinko, ne illat ovat olleet tärkeitä tilaisuuksia nuorille runoilijoille. No, kenties joku muu taho rupeaa järjestämään konsulaatin kanssa runoiltoja, ehkä Kirjailijaliitto?

Jokin minua häiritsee tässä kohussa, josta en alunperin aikonut kirjoittaa mitään. Hesari sai ison kulttuuriskuuppinsa, mutta tehtiinkö kärpäsestä härkänen? Mallisen mielestä kysymys on sananvapaudesta, Sofi Oksasen mielestä suomettumisesta, Outi Nyytäjän mielestä naisasiasta. Ketähän minä uskoisin?

Tulee mieleen parin vuoden takainen juttu, jolloin Kiilan puheenjohtaja Ville Ropponen, joka oli matkalla suomalaisugrilaiseen kirjailijakokoukseen, käännytettiin rajalla takaisin. Ei siitä isoa skuuppia tehty Hesarissa, se olisi ollut puuttumista naapuriviranomaisten toimintaan - tai sitten Ropponen ei ollut kyllin mediaseksikäs. Oksasen tapauksessa päästään hutkimaan omaa viranomaista, joka - kissa vieköön - on hölmössä nuoruudessaan ollut taistolainen.

Simon kissa

Jotain hauskaa vaihteeksi ( via Luken luola). Konstit on monet, sanoi kissa kun ruukulla ovea paiskasi.

Herätys

Näin tapahtuu herättäminen kissaperheessä joka aamu, pientä liioittelua lukuun ottamatta ( se pesäpallomaila!) Linkki löytyi Jimin poppoosta.

Kerrostalokyttääjät - ja Mukkula

Ystävä lähetti hauskan kuvan kerrostalokyttääjistä. Kissat ovat uteliaita olentoja. Ne tykkäävät istua ikkunassa katselemassa mitä kadulla tapahtuu.

En tiedä kuka kuvan ottanut. Se toi mieleen ajan jolloin asuin Munkkivuoressa, Ulvilantiellä. Yläkerrassa asui kyttääjänainen, joka piti minua pelon vallassa lähes parikymmentä vuotta. Karsea nainen. Vapauduin pelosta vasta sen jälkeen kun kirjoitin hänet Talvi Ravennassa -romaaniin.

Ulvilantiellä asuu paljon kerrostalokyttääjiä Kerrostalokyttääjien sivuston taloluettelon perusteella. Valitettavasti sitä sivustoa ei enää päivitetä. Se on hauskaa luettavaa ihmisten raadollisuudesta ( samoin kuin ilmaislehti Satasen kännykkäviestipalsta). Taiteilijatalossa en ole ole havainnut kerrostalokyttäämistä. Taiteilijoilla on niin paljon hommia omissa jutuissa, että eivät ehdi kytätä muita.

Huomenna (lauantaina) lähden Mukkulan kirjailijakokoukseen tapaamaan vanhoja tuttuja. Yksi heistä on makedonialainen Zoran Ancevski ( c- kirjaimen päällä pitäisi olla hattu, mutta en saa sitä sinne, kun kirjoitan tätä suoraan Bloggeriin). Matkustin hänen ja 107 kirjailijan kanssa seitsemän vuotta sitten kirjallisuusjunalla kuusi viikkoa pitkin poikin Eurooppaa. Ote Zoranin runosta:

Nyt tiedän:
maailman pohjavirrat
kuljettavat meitä vääjäämättä:
Skyllasta ja Kharybdiksesta
julkean Euroopan syleilyyn

Runo jonka nimin on Kohtalo, on julkaistu uudessa Parnassossa ( 3/2007), joka tuli tänään. Sen on suomentanut Kari Klemelä.

Toinen matkatoveri oli Dubravka Ugresic Kroatiasta/Amsterdamista, iso nainen jolla oli kauniit silmät. Ne tiesivät jotain kärsimyksestä. Hänen piti tulla Mukkulaan, mutta hän peruutti tulonsa viime tingassa sairastumisen vuoksi. Harmin paikka, olisin kysynyt häneltä miksi hän laittoi Kiputilahallitus -romaanin alkuun ilmoituksen , että kaikki on kirjassa on mielikuvituksen tuotetta, kun se ei pidä paikkaansa. Kaikki kirjassa on todellisuutta, jossa Balkanin pakolaiset elävät. Kirja kannattaa lukea. Kiputilahallituksesta on arvostelu uudessa Parnassossa. " Ugresicin purevan kirkas romaani laajenee kertomukseksi mistä tahansa sodasta ja pakolaisuudesta. Romaani ei kaipaa ylisanoja, se on parhaita käännösromaaneja aikoihin," kirjoittaa Ville Ropponen. Sen on kääntänyt Kari Klemelä.

Ei silti unohdeta Georges Perecin Elämä Käyttöohje -romaania, jonka on kääntänyt Ville Keynäs. Se odottaa yöpöydällä lukuvuoroaan. Kunhan palaan keskiviikkona Mukkulasta. Sinne otan mukaan kameran ja muistikirjan, mutta en tietokonetta.

Maanantai-iltana klo 19.30 on kansainvälinen runoilta Sibelius-talossa. Sinne kannatta tulla kuuntelemaan slovenialaista Taja Krambergeria, joka kirjoittaa uudessa Parnassossa:

Ihmiset, jotka haluavat rakastella kanssani -
runoillan jälkeen: yhdet salaa unelmoivia
toiset hillittömiä, puoliksi hurmioituneita
ja kolmannet historiaakin raskaampina odottavat
ensimmäistä tilaisuutta [...]
(Samettinen indigo. Suom. Kari Klemelä).

Ollapa runoilija!

Kodin ykkönen

Valokuvatorstain viikon aihe on yksi. Kissa on kodin ykkönen, ainakin omasta mielestään. Kesä on tullut, kun Noora viihtyy päivät auringossa parvekkeen sohvalla.

On niin kiire kirjoittaa -kaksi kuolemanrajaa ( deadlines) lähestyy uhkaavasti - että en ehdi blogata.

Niin kodikasta

Valokuvatorstain 39. aihe on kodikas, kotoinen. Onko mitään sen kotoisampaa kuin kehräävä kissa työpöydällä. Kuvassa Noora ja päiväkirja vuodelta 1979 ( ja näyttöpäätteen alareuna).

Raija Siekkisen tänä keväänä ilmestyneissä kootuissa novelleissa on paljon kuvia kodista ja naisen elämästä, hetkiä joissa elämä kääntyy. Nainen keittää miehelle kahvia - miten kotoista!
"Vettä läikähti levylle joka oli niin kuuma ettei vesi kuivunut vaan siirtyili levyn pinnalla, irti siitä, pyöreänä kuin kolikko." (Jäät liikkuvat, s.170) En kerro mitä sitten tapahtui, lukekaa itse. Siekkisen Novellit ( 0tava 2007) ovat suomalaisen modernismin huippua.

Pianoa soittava kissa

Kissanystävät, käykääpä kuuntelemassa miten taitavasti Nora-kissa soittaa pianoa. Vinkki löytyi Metro-lehden Päivän internet- palstalta, jota toimittaa Pinseristä tuttu Riitta Santala-Köykkä.

PS. Putosin verkosta viime viikonlopulla, ei toiminut langaton eikä langallinen verkko. Siitä seurasi pelkkää hyvää. Pääsin taas kirjoittamisen vauhtiin. Päivien valostumisella on myös osuutta työtehon lisääntymiseen. Tällä hetkellä olen positiivisella mielellä, palaset ovat alkaneet loksahdella paikalleen.

Ulkona on niin jäätävää, että päätin vaihtaa blogin otsikkokuvaa, ja samalla lisätä pari uutta linkkiä. Jemory on vanha blogi, ollut ennenkin linkkilistalla, mutta pudonnut jossain vaiheessa pois linkkilistalta. Timo Virtalan Eksyneen turistin muistiinpanoja on uusi blogi, sisältää ajankohtaista asiaa. Löysin sen blogilistalta hakusanalla " eksistentialismi." Muita blogeja ei sillä hakusanalla löytynyt. Eipä ole eksistentialismi enää muodissa. Marginalia on Kerboreksen päätoimittajan ja runoilija Timo Hännikäisen blogi. Sielläkin on ajankohtaista asiaa, ja myös ajatonta asiaa mm.kirjailijoiden paranoiasta.

Neuvostosensuurista kiinnostuneille Kulttuurinavigaattorissa on ilmestynyt osa II: Mustat korpit, toisinajattelijat ja Puskatraktorinäyttely.

Valitettavaa

Lisäys sunnuntaina 21.1. Tiedoksi niille jotka tulevat tähän blogiin Blogilistan suosikkilistan kautta: Jostain syystä tulee haamupäivtyksiä sen jälkeen kun siirryin uuteen Bloggeriin. Harmillista että en tiedä syytä siihen. Tämä ei ole haamupäivtys. Korjasin linkkilistan ääkkösiä.

Tuli haamupäivitys äsken vahingossa, kun vaihdoin Blogger kakkoseen. Ei minulla mitään asiaa. Helmikuun alussa tulee kuluneeksi viisi vuotta siitä, kun aloitin nettipäiväkirjailun. Hullun hommana sitä silloin pidettiin. Nyt minusta itsetänikin tuntuu siltä, että se on hullun hommaa. En silti ole lopettamassa, vaikka välillä tympäisee.

Kun en ole pitkään aikaan laittanut kissan kuvaa blogiin, niin tässä on hiilipiirros äitini luonnoslehtiöstä. Mallina oli kissa nimeltä Kisu-Liisu. Kissat ovat siitä mukavia malleja, etteivät marmata taiteilijalle, että kuvasta ei tullut näköistä. Kisu-Liisu tosin oli siitä erikoinen kissa, että se ei hyväksynyt alla olevaa maalausta, jossa se oli mallina ( harmaa kissa tuolin alla), vaan ruiskautti pissan päälle talun päälle. Siksi maali on lohkeillut. Minun kissani haistelivat epäluuloisina taulua vielä vuosikymmmenten päästä .

Ostin tänään Akateemisen alesta Jarkko Laineen Jumala saalistaa öisin, koska kokoelmassa on kissarunoja. Tässä katkelma sarjasta Kolme runoa kissoille, vainajalaulusta Tipsulle, kaunottarelle:

Miten lyhyt onkaan elämisen aika,
äkkiä seon poissa, eikä mitään jäää vaikka kuinka tekisi mieli.
Tuli lähdön hetki, sinä luotit minuun.
Painoit pääsi kohti, ruumiisi kaiken.
Ikkunan takana paloivat talvipäivän katuvalot.
Mitään en mahtanut, vaikka koko tahdollaniyritin.
Kuolema voitti.

Sinun kehräyksesi kuulen korvissani yhä, rukousmyllyn.

Tämän päivän murheellisin uutinen oli , että Loki lopettaa Laatukirjojen kustantaminen ei tässä maassa lyö leiville. Valitettavasti. Niko Aula sanoo lehdessä, että uusille kirjoille ei ollut elintilaa. Hänen mukaansa: mitä suuremmat tuottavuuskriteerit kirjakaupoille astetaan, sitä vaikeampaa on saada laadukasta pienilevikkistä kirjakauppojen hyllyille. No sehän on tiedetty iätä ja ajat että roskakirjallisuus myy. Loki ei kustantanut roskaa , sillä oli hieno kustannusohjelma.

Kuka tämän jälkeen kustantaa Perecin tai Cortázarin kaltaisia kirjailijoita? Lehtiuutisen mukaan Niko Aulalle jää Lokin varasto, jossa on 45 000 kirjaa. Hän ei makuloi kirjoja niin kuin suuret kustantamot tekevät kaupaksi käymättömille kirjoille. Mutta mistä Lokin hienoja kirjoja sitten saa, kun Lokia ei enää ole?

Kun olin onnellinen

Valokuvatorstain 13. haaste: onnellinen. Kuvassa Felix Onnellinen puutarhan pöydällä. Se oli yksi neljästä kissasta joita hoidin Ibizalla talven. Paras pesti mikä minulla on ollut. Ei ollut paljon hoitamista. Sinä talvena olin onnellinen sekä kissoista että puutarhasta. Alakuvassa minä ja kaikki hoidokkini. Felix viittaa käpälällä. (Klikkaa kuvat suuremmiksi). Kirjoitin siellä Halujen puutarhan.

PS. Minua ilahduttaa Kissanviiksen määritelmä -blogin kissavauvojen kuvat.

Alamaissa

Olen ollut tiistaista asti alamaissa kissa Epun takia. Minun oli pakko luovuttaa se Hesyn kissataloon, jossa se viisi vuotta sitten syntyi. Epun kanssa meni hyvin syyskuusta helmikuun alkuun asti. Tuntui siltä, että se oli hyväksynyt minut uudeksi emännäkseen. Se tuli vatsani tai kylkeni päälle kehräämään ja nukkumaan, ja viihtyi tietokoneen vieressä, kun tein töitä, mutta sen jälkeen kun kissa Nooralle tapahtui onnettomuus, josta olen kertonut alempana, Epun käytös muuttui. Jos silitin Nooraa, otin sen syliini tai osoitin sille muulla tavoin huomiota, Eppu hyökkäsi raivona kaikki karvat pystyssä jalkaani kiinni. Ostin Feliwayta, kissan synteettistä naamaferomonia, ajattelin että se rauhoittaisi tilannetta, mutta tapahtui päinvastoin. Eppu rupesi hyökkäämään joka päivä kimppuuni tilanteissa, jotka eivät liittyneet millään tavoin Nooraan ja minä aloin pelätä sitä niin, että en pystynyt tekemään kotona yhtään mitään.

Epun kannalta kaikki alkoi mennä vikasuuntaan luultavasti siinä vaiheessa, kun poikani perheeseen syntyi vauva, eikä Eppu saanut osakseen sitä huomiota mihin se oli tottunut, sitä ei viety valjaissa ulos eikä se saanut nukkua samassa huoneessa vauvan ja vanhempien kanssa. Tilanne kärjistyi, kun vauva oppi kävelemään ja kiskomaan kissaa hännästä. Nyt saa riittää, Eppu kaiketi ajatteli ja kynsi vauvan naamaa. Ja sen jälkeen Eppu tuli minun luokseni asumaan. Mutta täälläkin se jäi kakkoseksi, koska täällä oli ennestään toinen kissa. Se ei tuntenut olevansa kotonaan, sen turvallisuus oli varmaankin pahasti järkkynyt. Se stressaantui ja muuttui väkivaltaiseksi kuin mustasukkainen mies. Ehkä mustasukkaisuus on ihmisille ja eläimille yhteinen perustunne (kaloista ja kastemadoista en tiedä), eikö se liity omistamiseen, vaan siihen miten turvalliseksi ihminen tai eläin tuntee itsensä toisen ihmisen tai eläimen seurassa. Jos on syntynyt kissojen orpokodissa ja elänyt siellä kolme ensimmäistä kuukauttaan, niin vaikeata sellaisen kissan kai on oppia luottamaan ihmiseen, ja kaikki muutokset sen elämässä ovat katastrofeja. Minua surettaa Epun kohtalo, mutta en sille mitään mahda. Toivon vain että saisi uuden kodin omakotitalosta, jossa se pääsisi vapaasti ulos ja jossa ei olisi muita kissoja eikä lapsia, mutta hiiriä siellä saisi olla paljon, koska se on hyvä hiirestäjä.

Tassuongelmat jatkuvat

Nyt on minun vasen tassuni kipeä. Pitää opetella soittamaan, ei kun syömään ja kirjoittamaan oikealla tassulla. Hankala homma. Vasen käsi on paketissa. Se joutui hyökkäyksen kohteeksi tänä aamuna. Kaikki alkoi siitä, että Noora-kissa mitoitti väärin hypyn ruokapöydälle, tarttui kynsillä pöytäliinan reunaan ja veti pöytäliinan ja kaiken mitä sen päällä oli, kolinalla ja ryminällä alas Minä ryntäsin katsomaan mitä tapahtui. Eppu, nuori uljas kolli, käsitti että hyökkään Nooran kimppuun. Ritarillisena miesolentona se syöksyi puolustamaan Nooraa ja tarrasi sääreeni kiinni. Yritin tarttua sen niskasta kiinni, mutta kuin ehdin, se iski kyntensä ja hampaansa minun ranteeseeni. Terveyskeskusreissuhan siitä tuli. Näytti sen verran pahalta, että pääsin heti toimenpidehuoneeseen ja vasemman ranteen haavat tikattiin. Sain antibioottikuurin ja neuvon, että jos tulee kuumetta, niin täytyy lähteä Malmin sairaalaan päivystykseen. Kuumetta on nyt 38, 2, mutta minä en lähde Malmille yön selkään, pimeyteen ja pakkaseen. Sinne on varmaankin kokoontuneet perjantai-iltana kaikki Itä-Helsingin tappeluissa ja perheriidoissa kolhiintuneet ihmiset.

Esimakua erilaisten ihmisryhmien kärjistyneestä tilanteesta sain aamulla Vuosaaren terveyskeskuksen hississä, jossa oli pari maahanmuuttajaa, kärttyinen vanha muori rollaattorin kanssa ja nuori hermoromahduksen partaalla oleva äiti, jolla oli rattaissa kaksi alle kolmivuotiasta. Hississä ehdittiin käydä tiukkaa sananvaihtoa, ennen kuin se oli kolmannessa kerroksessa. Siellä seisoskeli vartioliikkeen mies, varmaakin mies paikallaan, kun kerran jo hississä tunteet kävivät kuumina. Olin väärässä kerroksessa, Aurinkolahden hyväosaisten vastaanotto oli viidennessä kerroksessa. Siellä ei ollut vartijaa.

Uudesta Parnassosta ja Hesarin kritiikeistä

No niin, nousevasta kuumeesta huolimatta, minä käperryn tänne keskiluokkaiseen lintukotooni enkä lähde kohtaamaan karua todellisuutta Malmille. Luen sängyssä uutta Parnassoa, joka on niin kevyt (ei sisällöllisesti), että jaksan pidellä sitä vasemmalla kädelläni. Siellä Harri Haanpää antaa nuuskaa keskiluokkaisille kirjailijoille edesmenneen Arto Salmisen suulla. Hesarin nuiva suhtautuminen Salmiseen nousee kirjoituksessa esiin. Siitä teemasta ja kritiikistä yleensä on jatkoa Parnasso- blogin kommenteissa. Jarmo Papinniemeä harmittaa, että Irma Stenbäck on lukenut hänen pääkirjoituksensa totaalisesti väärin. Stenbäck kirjoitti: Miksi ihmeessä kotimaisille kirjailijoille Hesarin kritiikki on elämän ja kuoleman kysymys? "Sehän on vain yhden ihmisen mielipide", vastaa päätoimittaja Jarmo Papinniemi pääkirjoituksessaan. Miksi ihmeessä kotimaisille kirjailijoille Hesarin kritiikki on elämän ja kuoleman kysymys? "Sehän on vain yhden ihmisen mielipide", vastaa päätoimittaja Jarmo Papinniemi pääkirjoituksessaan. Minäkin hieraisin silmiäni, ajattelin että minulta on jäänyt jotain huomaamatta. Luin pääkirjoituksen uudelleen enkä löytänyt sieltä Stenbäckin ajatusta. se oli hänen oma tulkintansa kirjoituksesta.

Mikäli muistan oikein, olen Kirjailijan päiväkirjassa takavuosina jauhanut monta kertaa mikä merkitys Hesarin kritiikeillä on kirjailijan uralle . Jos kirjan arvostelu tyrkätään jonnekin nurkkaan yhdelle palstalle, tai jätetään kokonaan arvostelematta, niin ei kirjaa ole olemassa. Hesarin kritiikki on todella elämän ja kuoleman kysymys kirjalle. Kirjailijalle se on toimeentulokysymys. Apurahalautakunnat noteeraavat Hesarin kritiikit ja sen miten ne on kulttuurisivuille asemoitu. Minulla on kokemusta siitä asiasta. Hullun taivaassa oli ensimmäinen kirjani, jonka Hesari noteerasi kolmella, ellei peräti neljällä palstalla. Sen jälkeen tuli kolmivuotinen apuraha. Mustasta passista oli puolen sivun mittainen sivun mittainen arvostelu graafikon piirtämän karrikatyyrin kera. Sen jälkeen tuli viisivuotinen apuraha, ja minä saatoin huokaista helpotuksesta, kun ei tarvinnut enää juosta tuli hännän alla rahan perässä.