Vuodessa on kaksi kuukautta, jolloin poden unettomuutta, toinen on joulukuu, jolloin on liian pimeätä, ja toinen kesäkuu, jolloin on liian valoisaa. Unettomuutta on jatkunut vuosikausia. En selviä noista kuukausista ilman nukahtamislääkettä.
Öisin voisi tietysti tehdä jotain hyödyllistä, esimerkiksi siivota tietokonetta tai kirjoittaa, mutta en jaksa. Kirjojen lukeminen onnistuu, tosin ei aina. Ajatutukset lähtevät helposti harhailemaan. Kun luin tämän vuoden Finlandia-voittajaa, aloin muistella omaa lyhyeksi jäänyttä Gallup-haastattelijan uraani. Minua hirvitti soittaa ovikelloa, kun ei koskaan tiennyt miten pahantuulinen ihminen oven takaa ilmaantuu. Sitten rupesin muistelemaan miten monessa teoksessa nenällä on ollut merkittävä osa. Muistin Gogolin Nenän, Cyrano de Bergeracin nenän ja Pinokkion nenän.
Pidän Nenäpäivän päähenkilöstä. Hän on minusta kuin Tatin elokuvien monsieur Hulot, joka on vaihtanut liian lyhyet housunsa hameeseen, pannut hassun peruukin päähän ja ylimaalannut huulensa. Päähenkilö nimeltään Irma on yhtä hyväsydäminen koheltaja kuin Hulot. Hänelle sattuu ja tapahtuu jatkuvasti kaikenlaisia kommelluksia, varsinkin silloin kun hän työntää nenänsä ihmisten asioihin.
Voihan nenä! ajattelin, kun olin lukenut Nenäpäivää sivulle 186. Kirjasta olisi tullut loistava, jos se olisi puolet tiiviimpi. Kieli on lähtenyt viemään kirjailijaa, vaikka pitäisi olla päinvastoin: kirjailija vie kieltä. Mikko Rimminen on tarkka kielenkäyttäjä runoissa, mutta miksi hän romaanissa tursottaa kieltä kuin kermaa kakun päälle? En ole lukenut hänen muita romaanejaan, joten en tiedä kuuluuko tursottaminen hänen tyyliinsä.
Näytteeksi lyhyt proosaruno kokoelmasta Sumusta pulputtavat mustat autot.
Vielä kerran kello
Aamulla valo vetää kaupunkia vinoon. Kun porraskäytävä kaikuu ja ilosanoma lankeaa kynnysmatolle, seisoi siinä väärä kuningas, kuuliainen hirvi punaisissa valoissa:ihmisten ilmoilla, veliseni, tunnemme läsnäolon läsnäolonpakon, soivan sovittelevan puheen.
Ja sisäpihan pahvilaatikossa lyhyt uni on tältä erää käynyt,huoneessa kello huutaa herää herää on ihana päivä, kukkuluuruu, meitä vielä kuu kutsuu, kuu kutsuu, kukaan ei kuuntele.
4 kommenttia:
Anita, sinulla vain pimeähormoni, se tuo melatoniini, toimii tavallista pontevammin. Siis reagoi sekä pimeyteen että valoon. En vain millään muista missä aivon osassa se hormonitehdas sijaitsee.
Meillä on uusi Valkolinna (se Revellin vanha suojeluskuntatalo on todettu ainoastaan osin suojeltavaksi, joten grynderi sai oman linnansa), jonka pohjakerroksessa on kaikenmaailman hoitoja antava pulju, lymfahoitoa, hierontaa ja kaustislaista jäsenniksautusta. Jos olisit täällä työntäisin sut sinne ja ehkä rupeaisit nukkumaan...
Nenäpäivän Irma on valloittava hahmo, ja tapa miten Rimminen kuvaa hänen maailmaansa on huima, ei mitään silkkaa hauskuuttamista. Kuten todellinen klovneria onkin, tragiikka kajastaa sieltä takaa.
En ole vieläkään saanut loppuun tätä kirjaa kun en halua lopettaa sitä. Mä jotenkin tykkään tässä romaanissa siitä roiskeesta, että se ei ole niin loppuun asti sliipattu ja siisti. Se sopii Irmaankin...
En ole lukenut Nenäpäivää vielä, mutta luepa, Anita, Rimmisen Pölkky. Jos siis ihmettelet miten kieli vie kirjailijaa. Alastalon salin porukka jää toiseksi.
Anita, tuo "kirjojen lukeminen onnistuu, tosin ei aina" kuulostaa niin kovin tutulta! Vedän sen vielä yöstä koskettamaan myös auringonvalon täyttämiä päiviä; nykyinen hektinen maailma haastaa minut hitaan kirjallisuuden äärelle entistä tiiviimmin, mutta kitkuttelevimmin luontein. Kärsin tästä ajasta, kun on liian pimeää eivätkä aivot oikein jaksa herätä kokonaisena päivänä. Siihen päälle vielä palkkatyö, kesken oleva runokokoelma, niin jo esimerkiksi Cesare Pavesen sinänsä kuulas kerronta ja hartaasti kuvattu torinolaismiljöö painaa kaksin käsin hartioita, silti silmät auki jättäen.
Tulisipa kevät pian.
Lähetä kommentti