Naiskirjallisuudesta

Tiina  Pystysen  Krokotiilit. Otin  kuvan   kuvan hänen  näyttelynsä avajaisissa  viime syksynä, siksi kuvan  alareunassa näkyy  varjoina näyttelyvieraita. Kuva sisältyy  teokseen Lemmentanssit.

Tiina  pohtii blogissaan naiskirjallisuuden ja erityisesti Aila Meriluodon Peter  Peterin vastaanottoa 70-luvulla.  Hän  kyseli  ystäviltään  ja  kollegoiltaan ennen  blogikirjoituksen julkaisemista muistammeko me mitään  Peter Peterin  tapauksesta.

En  muista lukeneeni  Meriluodon  romaania, mutta  muistan  hyvin, että    Eeva  Kilpi ja Märta Tikkanen  saivat    miespuolisilta  kriitikoilta kunnolla turpiinsa, kun  rohkenivat  kirjoittaa  henkilökohtaisista kokemuksistaan.  Mieskirjailijoille se oli sallittua,  mm. Christer Kihlmanille (Ihminen joka järkkyi),  Henrik Tikkaselle (osoitekirjat)  ja  “Hansa- kirjailijoille” jotka  tilittivät   kirjoissaan juomisiaan,  krapuloitaan ja naisjuttujaan.

Seitsemänkymmentäluvun vähättelevä asenne  naiskirjallisuutta kohtaan  kiteytyi  Helsingin Sanomien otsikossa  “Turhaa lemmen touhua.”  Sen  otsikon alla julkaistiin lyhyt ja ylimalkainen yhteisarvostelu Iris Kähärin  novellikokoelmasta ja minun esikoisromaanistani.   Minusta  oli epäoikeudenmukaista meitä naisia kohtaan, että samoihin aikoihin  samassa lehdessä   julkaistiin koko  sivun mittainen arvostelu Hans Selon esikoisromaanista   Diiva.

Tiina päättää blogikirjoituksensa optimistisesti:

Minusta tilanne on tällä hetkellä oikeudenmukaisempi kuin ennen. Meriluodon tapa kirjoittaa oman kokemuksensa liepeiltä, miltei raakaa todellisuutta on tullut mahdolliseksi.Sellaisellekin kirjallisuudelle on tullut myös kriitikkojen keskuudessa ymmärtäjänsä. Kirjallisuuskäsitys on nykyisin paljon laajempi.
Onneksi asenteet muuttuvat – kiitos kirjallisuuden – ja joskus jopa yllättävän nopeasti!

Lue koko kirjoitus täältä.

PS 1.  Märta Tikkasen  muistelma Kaksi antaa hyvän kuvan  siitä   70-luvun henkisestä  ilmapiiristä, jossa   naiskirjailija joutui työtään tekemään. 

PS 2.   Asenteissa on  vieläkin  parantamisen varaa, sen osoittaa viimeaikainen  polemiikki “ vekkihametytöistä”, jotka valtaavat  poikien paikat  jopa  amiksessa.   Miksi  on niin kauhea uhka että tyttö/nainen  uskaltaa olla niin   lahjakas ja hyvä  kuin luonnostaan on eikä  enää  vedä siipiään suppuun  miesten  tieltä  niin kuin vanhoina  huonoina  aikoina?

Viesti Pariisista

Valokuvatorstain   168. haaste  on Viesti.

Henkilökohtainen viesti lukijoille , jotka ihmettelevät miksei Sanat päivity:  Kevät on  kiireimmillään.  Palstanviljely ja  kirjoitustyöt  vievät  kaiken ajan ja energian. 

PS.  Tämä viesti on  kirjoitettu  Windows Live Writerillä.  Kokeilen sitä ensimmäistä kertaa.    Siinä on  automaattinen oikeinkirjoituksen tarkistus. Hyvä  juttu  minunlaiselleni luki-häirikölle.

Tunnustus - ainoa mitä voin ajatella

Ismo Kajanderin Pyhä(taide)kirja, jonka kuvasin

Rikhardinkadun kirjastossa pari kuukautta sitten

monesta kulmasta ja yhdistin kuvat kollaasiksi

( klikkaa kuva isommaksi)

Olen ikävä ihminen, ainoa mitä voin ajatella on kirja, kieli ja kirjoittaminen. Onko vaiettava siitä mistä ei voi puhua vai voiko siitä kirjoittaa? Tekeillä oleva kirja on mielessä päivisin ja unessa öisin. Semmoista on rakkaus, se sulkee ulkopuolelleen kaiken muun.

Tässä yksittäiskappaleena Kajanderin kirja,

josta koostin ylläolevan kollaasin.

Valokuvatorstain 166.haaste on ainoa mitä voin ajatella.

Helatorstaina Samuel Beckettistä

Näkymä parvekkeelta. Koivu hiirenkorvilla.

Samuel Beckettillä on runo Helatorstai. Suomentanut Caj Westerberg.

ohuen seinän takana

tämä päivänä jolloin poika

tavallaan tuhlaaja

palasi perheensä luo

kuulen liikuttuneen

äänen joka selostaa

jalkapallon maailmanmestaruuskilpailuja

aina liian nuori

samaan aikaan avoimesta ikkunasta

halki ilman mutkattomasti

vaimeana

uskovaisten maininki

hänen verensä ryöpsähti runsaana

lakanoille tuoksuherneille poikaystävän päälle

joka ällöttävillä sormillaan sulki

suurten vihreiden hämmästyneiden silmien luomet

hän kulkee keveästi

haudallani joka on ilmaa.

Runo sisältyy kokoelmaan Miten sanoa: Runoja vuosilta 1930-1988 ( Basam Books 2006). Kokoelman lopussa on suomentajan huomautuksia ja selityksiä. Niistä selviää että hän jonka veri ryöpsähti runsaana lakanoille, oli Beckettin serkku Peggy Sinclair joka kuoli tuberkuloosiin ja johon Beckett oli syvästi ja traagisesti rakastunut, kuten suomentaja huomauttaa.

Näkymä parvekkeelta : Aurinkoa odotellessa

Aurinkolahdessa.

Nuorena miehenä Beckett poti masennusta, kärsi paniikkihäiriöistä eikä pystynyt nukkumaan. Hän meni kuuntelemaan Jungin luentoa Tavistock-klinikalle Lontooseen ja äkkiä hänelle kirkastui, ettei hän ole vielä syntynyt. Se oivallus sai hänet aloittamaan psykoanalyysin Wilfred Bionin, ryhmäterapian pioneerin hoivissa. Hän kävi Bionin luona kolme kertaa viikossa kahden vuoden ajan.

Beckett voitti 27-vuotiaana runokilpalun Pariisissa 98-säkeisellä runolla Whoroscope (Huoroskooppi), joka sisältyy kokoelmaan Miten sanoa. Tarinan mukaan hän sai kuulla kilpailusta samana päivänä jona kilpailutyö piti pättää. Hän ryhtyi kirjoittamaan runoa joka valmistui kello kolmen aikoihin yöllä, ja vei sen kilpailun järjestäneetn kustantamon postilaatikkoon. Palkintona oli 10 puntaa. Hänen uransa alkutaival oli takkuinen. Hän tarjosi esikoisromaaniaan 32:lle kustantajalle ennen kuin se hyväksyttiin. Kului kaksikymmentä vuotta ennen kuin hänestä tuli maailmankuulu näytelmällä En attendant Godot, (Godotia odottaessa), joka esitettiin Suomessa nimellä Huomenna hän tulee. Näin sen Kansallisteatterissa ja se vaikutti minuun kuin ilmestys. Sen jälkeen Shakespeare ja muut olivat minusta turhaa rymistelyä ja huutoa.

Tuntemattoman katutaitellijan näkemys Beckettistä

Synkeässä nuoruudessani Beckett oli mielikirjailijani. Kannoin hänen näytelmiään olkalaukussa ja luin niitä kahviloissa. Ne olivat hyvä suoja epäintellektuaalia seuraa vastaan. Mutta ei aina. Vanhan kuppilassa joku Mitcha töhräsi Happy Daysin etusivulle runonpätkän " Täss kun nyt istutaan/ ja juodaan sahtia/ Ei maassa sitä mahtia/ ken meitä pelastaisi." Beckett meni alitajuntaani tai verenkiertooni ( kts. Penjami Lehdon blogikirjoitus Kirjailija verenkierrossa) niin että hänestä tuli unirakastajani. En muista julkaisinko seuraavan unen kirjassa Nainen unen peilissä, sekin kirja on kadoksissa eikä kirjasto ole tänään auki, että voisin käydä tarkistamassa asian siellä.

KOHTAUKSIA ELÄMÄSTÄ SAMUEL BECKETTIN KANSSA 2.5.82

"Sinä tulit", sanoi Samuel Beckett.

"Niin", sanoin minä.

Alkoi yhteiselämä, joka oli jotenkin omituinen mutta hauska. Beckettin vaimo ilmestyi paikalle ja minun oli lähdettävä. Aloin kerätä tavaroitani hitaasti.

Beckettin vaimo kattoi pöydälle kolme kahvikuppia. Yksi kupeista oli likainen. Hän ei kaatanut kahvia, vaan odotti että minä lähtisin.

"Kyllä sinä voisit minullekin tarjota lähtiäisiksi," sanoin.

Hän kaatoi kuppeihin kahvia.

Menin keittiöön. Siellä oli Beckettin palvelustyttö. Hän kuori porkkanoita. Kysyin paljonko kello on.

"Puoli kahdeksan" sanoi tyttö.

"Aamulla vai illalla?"

"Aamulla", sanoi tyttö.

Tyttö kertoi että yhteen aikaan tässä talossa oli ollut ilta silloin kun toisilla oli aamu. Hän valitti että ei nähnyt koskaan kirkasta aamun aurinkoa. Beckett tuli keittiöön. Hänellä oli likainen burberrytakki ja päässä tumma huopahattu. Hän rupesi laulamaan aariaa: "Sua tyttö mä yhä vain rakastan". Hän lähestyi, minä peräännyin, nojasin oveen joka aukesi ja lennähdin selkä edellä huoneeseen, joka oli .yhdistetty pukeutumishuone ja vessa. Siellä ei ollut ikkunoita. Seinustalla oli laveri.

"Tämä oli merkki", hän sanoi. "Nyt nopeasti."

Hänen peniksensä kasvoi, se ulottui hänen olkapäähänsä asti. Se oli pitkä kuin vappuilmapallo.

"Älä pelleile, ole kunnolla", minä sanoin.

(Unen loppu sensuroitu)

Tätä kirjoittaessa aurinko tuli sumupilvien takaa esiin ja minä lähden puutarhatöihin.

Tulppaanien hälinä

Tulppaaneja palstalla eilen, jolloin aurinko vielä paistoi.

Minun silmääni niiden terhakka punaisuuus ilahduttaa.

Sylvia Plathilla on runo Tulppaanit kokoelmassa Sanantuoja, suomentanut Marja-Leena Mikkola. Runon minä makaa sairaalassa js katselee tulppaaneja, joita joku on tuonut hänelle. Katkelmia runosta:

Tulppaanit ovat ensinnäkin liian punaisia, ne satuttavat

minua

...

Niiden puna puhuttelee haavaani, se vastaa.

Ne ovat ovelia: ne näyttvät leijailevan, vaikka

ne painavat minua,

ne häiritsevät minua terävillä kielillään ja värillään,

tulisia punaisia lyijypainoja kaulani ympärillä.

...

Ennen niiden tuloa ilma oli rauhallinen,

kulki sisään ja ulos, henkäys henkäykseltä, metelöimättä.

Sitten tulpaaanit täyttivät sen kuin äänekäs hälinä.

...

Tulppaanit olisi pidettävä kaltereiden takana, kuten

vaaralliset pedot

ne avautuvat kuin jonkin suuren afrikkalaisen kissaeläimen

kita,

Plath oli 30-vuotias kirjoittaessaan tämän runon, " kolmekymmentävuotias lastialus", kuten hän sanoo. Seuraavana vuonna hän teki itsemurhan. Ei masentunut ihminen näe tulevaisuuteen. Jos näkisi, itsemurha jäisi tekemättä.

Sanantuojan välistä löysin Hesarin naispuolisen kriitikon ynseän arvioinnin Plathin merkityksestä. Kriitikko kiitti suomentajaa , mutta oli sitä mieltä että Plath "on runoiljana kohtalainen, vähän keskivertoa parempi. Muttei niin hyvä että häntä kannattaisi suomentaa neljässä vuodessa kahdesti." Edellinen suomentaja oli Kirsti Simonsuuri. Loppukaneetissaan kriitikko sanoo, että Sylvia Plath "on valitettavasti myös näyttö siitä miten toivottomasti teoria mikä tahansa, yksioikoistaa sävyt ja latistaa sanottavan." Kriitikko oli lukenut Plathin runoja mediahälyn ja feminismileiman lävitse eikä ollut nähnyt niiden merkitystä.

Minulle Plathin runot ( joita luin englanniksi) merkitsevät kolmenkympin kriisissäni enemmän kuin yhdenkään miespuolisen runoilijan teokset. Niiden kautta sain kosketuksen omiin tunteisiini. Se oli 70-lukua jolloin naisen tavalle hahmottaa maailmaa ja tunteitaan ei paljon arvoa annettu, eikä Hesarin kritiikistä päätellen vielä 80-luvullakaan, jolloin Sanantuojat ilmestyi suomeksi.