torstaina, lokakuuta 09, 2008

Ja voittaja on...


J.M.G. Le Clézio ( foto: Jurek Holzer)

Kuva on kaapattu SvD:n nettisivulta, jossa oli viime helmikuussa haastattelu Le Clézio skriver for att stoppa döden. Suomalaiset Nobel-veikkaukset menevät aina pieleen, kun ei meillä seurata keistä ulkomaalaisista kirjailijoista Ruotsin lehdistö kirjoittaa. Hesarin lukijat äännestivät Philiph Rothia voittajaksi, minusta hän on yliarvostettu kirjailija. Hauska lukea, mutta eipä sitten paljon muuta.

Toivoin Amos Ozista tämänvuotistsa palkinnon voittajaa, hänestä olisi omasta takaa kuvakin, jonka otin viime vuonna Tammen tapaamisessa, eikä olisi tarvinnut pihistää kuvaa netistä. Olisin voinut kehua, että jo kolmas Nobel-palkittu, jolta olen tavannut henk.kohtaisesti ja saanut omistuskirjoituksen kirjaan. Ne kaksi muuta ovat Joseph Brodsky ja Mihail Sholohov. Viimemainittu kävi isäni kanssa ostamassa kirvestä Tampereelta.

Le Clézion novellokokoelma Kuume ( suom. Leila Adler, ilmestyi Otavan Moderneja kirjailijoita- sarjassa vuonna 1967) löytyi kirjahyllystäni, ei tarvinnut lähteä kirjastoon. Hän on suomenkävijä, hämärän muistikuvani mukaan hän olisi osallistunut Mukkulan kirjailijakokoukseen joskus 60-luvun puolessavälissä. Siihen aikaan ranskalaiset modernistit, joihin hän kuului, kiistelivät kovasti Mukkulassa venäläisten traditionalistien kanssa.

Kun tämän vuosituhannen alussa muutin Vuosaaren taiteilijataloon, myin muuttokuormaa keventääkseni paljon proosakirjoja antikvariaatteihin, mutta Le Clézion novellikokoelman säilytin, sen verran merkittävänä kirjailijana pidin häntä. Hän kirjoitti 24-vuotiaana novellikokoelmansa esipuheessa, että hänestä elämä on kovin väsyttävää ja mieluummin hän olisi ollut syntymättä, ja että hän ei erityisemmin usko suuriin tunteisiin. " Sitä vastoin näen armeijan hyönteisä ja muurahaisia nakertamassa joka taholla. Joskus nuo pienet mustat nuolet liittyvät yhteen ja ihmisjärjen tasapaino horjahtaa. Syntyy kaaos, ja vain parin minuutin tai parin tunnin kuluttua voi tapahtua mitä tahansa. Kuume, tuska, väsymys, uni ovat yhtä parantumattomia intohimoja kuin rakkaus, kidutus, viha tai kuolema. Toisinaan aistihavaintojen tulva yllättää ajatuksen ja se vajoaa jonkinlaiseen aineelliseen hurmioon. Totuus häikäisee enemmän kuin kaarilamppu." Hän luonnehti novellikokoelmansa yhdeksää tarinaa pieniksi hulluudenpuuskiksi, jotka perustuivat arkielämässä koettuihin yksinkertaisiin elämyksiin. Miksi runoilla tai sepittää kertoumuksia? hän kysyi ja vastasi: "Ainoa mikä säilyy on kirjoitus, kirjoitus joka sanoillaan hapuilee eteenpäin, etsii ja kuvaa tunnontarkasti ja syvään kaivautuen, kirjoitus joka takertuu todellisuuteen ja hahmottaa sitä arkailematta."

Lisää Le Cléziosta: Words without Borders: from Etoile errante ( proosakatkelma englanniksi)
The Guardian Book blogs: Will Le Clézio cut America down to size?
The Literary Salon: And the Nobel Prize in Literature goes on...
Sitaatteja Le Clézion kirjojen arvosteluista

maanantaina, lokakuuta 06, 2008

Haavikko R.I.P


Puitten silhuetit joelta päin.
Kirjaimet, puita, joitten on syksy.
Lehdet käyvät pilkullisiksi. Rivit lyhenevät syksyä kohti.
Käsi piirtää pöytään tuhat turhaa kiemuraa.
Pullo juo joen. Maailma nähty. Jäähyväiset.
Surumieli on kirjoitusta, ei äänny sanottaessa,
eivät rivit, kirjaimet puut, varjot, yö joelta päin.

Runo on Paavo Haavikon kokoelmasta Lehdet lehtiä, joka ilmestyi vuonna 1958. Siitä on puoli vuosisataa - käsittämättömän pitkä aika! Minä olin teinityttö, kun luin tuon kokoelman ja rakastuin hänen runoihinsa. Aikaisemmat ihastukseni Eino Leino ja Uuno Kailas unohtuivat. Ehdotin suomenkielenopettajalle, että saisin pitää esitelmän modernista runoudesta. Hän suostui. Sitten soitin Haavikolle alakerran baarista (en uskaltanut soittaa kotoa ettei isä kuulisi) ja kysyin, mitä tarkoittaa runo "Se tahtoo saappaat" ( kts. Saappaat). Haavikko vastasi, että runo ei tarkoita, runo on. Puhelu jäi lyhyeksi, minua nolotti että kysyin niin tyhmän kysymyksen. Sen koommin en ole kysellyt runojen tarkoitusta enkä soitellut fanituspuheluita runoilijoille joita ihailen. En tavannut Haavikkoa koskaan "kasvoista kasvoihin," paitsi unissani. Hän asui lyhyen aikaa Marja-Liisa Vartion kanssa Munkkinimessä Solnantiellä, melkein naapurissa, ja kävi Marja-Liisan kanssa isäni luona kylässä, mutta sen sain tietää vasta aikuisena.

Kun luin tänään iltapäivällä tietokoneeni työpöydän sivupalkista, että Haavikko on kuollut, ensireaktioni oli: "Voi ei!" Juuri kun olin ajatellut Nobel-veikkauksia lukiessani, että nyt olisi Haavikon aika vihdoin ja viimein saada se palkinto. No, hän sai eilen Suomen Kirjailijaliiton tunnustuspalkinnon, mutta liian myöhään. Kohtalon ironiaa?

Hänen viimeisenä yönään tuuli ulvoi hormeissa ja taivutti puut luokeiksi. Hän kirjoitti toisessa kokoelmassaan Tuuliöinä vuonna 1953:

Kasvoin talossa, jonka ympärillä ruoho kulottui,
Tuuli, varjot kulkivat
ristikoissa,
ristikoita ristiin sivelsivät
sade, tuuli,
ei murmeleita eikä jäniksiä ristikoitten
tällä puolen, kasvoin talossa, ruoho kulottui,
ja sateet, sateitten mustat viitat,
murheisten neitojen itku,
kynttilänvalajat, (tuuli, varjot ristikoissa),
saapuivat. Ja lähtö eikä helppo lähtö:
kukapa toivoo syntyvänsä.

torstaina, lokakuuta 02, 2008

Kiltit

Kiltit kuvaa kiltinnäköistä Kuvataideakatemian Galleria Fafan ikkunassa Lönnrotinkadulla (klikkaa kuva isommaksi niin näet kiltit paremmin)


Kiltti linnunpelätin Uutelasta lähettää terveisiä ranskalaiselle virkasisarelleen. Katso HPY:Hymy suussa

Valokuvatorstain 104 aihe: kiltti

keskiviikkona, lokakuuta 01, 2008

Kotiseuturetki 2

Syksyä Munkkiniemessä

Kuva on Kadetintieltä, jossa asuin elämäni ensimmäiset kuukaudet. Kuvassa on Eliel Saarisen suunnittelema Munkkiniemen pensionaatti, myöhemmin rakennuksessa toimi kadettikoulu ja sen jälkeen Ilmavoimien esikunta. Nykyään siellä toimii valtion koulutuskeskus.

Eliel Saarisen " linnaa" vastapäätä urheilukentän toisella laidalla on entinen palokunnantalo, nykyään se on nuorisotalo. Sen alakerrassa toimii demostudio, jossa HIM, Don Huonot, Zen Cafe, Von Hertzen Brtohers, Egotrippi, Children of Bodom ja The 69 Eyes tekivät ensimmäisiä äänityksiä. (kts. Hesarin uutinen Munkkiniemen kuuluisa demostudio uhattuna).

Ensimmäinen Muncca-päivä pidettiin 1950-luvun loppupuolella. Olin innokas osallistuja, koska päivän teemana oli nuorisotalon saaminen Munkkiniemeen. Kesti yli 30 vuotta ennenkuin se saatiin vuonna 1990. Minä olin silloin auttamattomasti yli-ikäinen. Nyt nuorisotalon toiminta aiotaan lopettaa.

Palokunnan talon naapurissa viistosti Eliel Saarisen rakennusta vastapäätä oli Alvar Aallon kotitalo, nykyään museo, jonka pihalla kasvoi paratiisiomenapuu. Sen hedelmät viettelivät minut lapsena varkauteen. En ole sen koommin maistanut niin kitkerää hedelmää. ( Klikkaa kuvat isommiksi)
Munkkiniemen puistotien ja Solnantien kulmatalo, jonka viidennessä kerroksessa asuin lapsena ja nuorena, 4-vuotiaasta 21-vuotiaaksi. Alakerrassa on ravintola Solna, jonka perusti aikoinaan Erkko Kivikoski. Hänen perheensä asui kuudennessa kerroksessa meidän yläpuolellamme. Teinipoikana hän alkoi harrastaa jazzia ja osti trumpetin. Isäni joka kamppaili alakerrassa kirjailijan ongelmien parissa, ei voinut sietää hänen trumpetinsoittoaan, ryntäsi kerran yläkertaan kirves kädessä. Hän uhkasi, että jos se torven töräyttely ei lopu, hän tekee tällä kirveellä torvesta tuusannuuskaa. Siihen loppui Erkon soittaminen, hänestä ei tullut jazzmuusikkoa, vaan elokuvajohjaaja ja ravintoloitsija.

Lopuksi kuva nykymunkkalaisten nuorten luovuudesta:

Graffiti Munkkiniemen rannassa

PS. Arkkitehtuurista kiinnostuneille blogi elseplace jonka viimeisin postaus The Museum of Innocense, A Love Story by Orhan Pamuk saattaa kiinnostaa myös kirjallisuuden ystäviä.







keskiviikkona, syyskuuta 24, 2008

Kovettuma sydämessä (Viikon runo)

Photo Art by Marmi Michejda, Warsaw

Kuva on Instaplanetin sivulta, joka on omistettu runoilija Paul Celanille. Sivulla on videoklippi, jolta voi kuunnella saksaksi Paul Celanin tunnetuimman runon Todesfuge ( Kuolemanfuuga). Klipissä on mukana muuan kiinnostava kuva, jossa lukee selvällä suomenkielellä: "Siirtoleiri. Pääsy leirille ja seurustelu aidan läpi ampumisen uhalla kielletty."

Paul Celan (s. 1920) oli juutalainen, jonka vanhemmat tapettiin keskitysleirissä, hän itse selvisi hengissä holokaustista 19 kuukauden pakkotyön jälkeen. Keskitysleirin väkivalta jätti jälkensä hänen elämäänsä ja runouteensa. Hän yritti tappaa vaimonsa ja tappoi lopulta itsensä hukuttautumalla Seine-jokeen vuonna 1970.

Tämän synkän viikon runoksi olen valinnut Celanin runon Lumivuode kokoelmasta Niin kuin kivelle puhutaan ( Tammen ja Nuoren Voiman liiton yhteissarja 1993, suomentajaa ei ole ilmoitettu).

Silmiä, maailmalle sokeita, kuolinrotkossa: Minä tulen,
kovettuma sydämessä.
Minä tulen.

Jyrkänteen kuupeili. Alaspäin.
(Hengityksen tahrimaa valoa.Paikoitellen verta.
Pilveentyviä sieluja, vielpä kerran hahmonkaltaisia.
Kymmenen sormen varjo -yhteen puristettu.)

Silmiä maailmalle sokeita,
silmiä kuolinrotkossa,
silmiä silmiä:

Lumivuode meidän kummankin alla, lumivuode.
Kristallia kristallin perään,
ajansyvää ristikoitua, me putoamme,
putoamme ja pysähdymme ja putoamme.

Ja putoamme:
olimme. Olemme.
Olemme lihaa yön kanssa.
Käytävissä, käytävissä.

Mikä on se maailma , jossa on kovetettava sydämensä että pärjäisi? Piikkilankoja ja kaasukammioita ei enää ole, mutta nöyryyttäminen jatkuu. Finnsanity blogin pitäjä kertoo miten julmaa voi kasvavien poikien maailma olla ( sivupalkin Jaetuissa otsikoissa linkki juttuun Kauhajoen suru ja ahdistus). Henkinen väkivalta siittää vihaa. Nuoret imevät itseensä yhteiskunnan asenneilmapiirin ja heijastavat sen ulospäin. Onko sitten ihme, että joku kiusattu, nöyryytetty ja yhteisen pahan saastuttama päättää aseen käteen saatuaan näyttää kaikille kuka hän on?

Virolainen ohjaaja Ilmar Raag sanoi Ylen haastattelussa tänään : "Muistan vahvasti kuinka halusin kostaa jouduttuani joskus kouluväkivallan uhriksi. Enemmän muistan kuitenkin niitä hetkiä, kun todistin vierestä kiusaamista enkä tehnyt mitään estääkseni sen. Olen myöhemmin hävennyt sitä. Ne ihmiset, jotka todistavat kiusaamista tai väkivaltaa eivätkä tee mitään, ovat osasyyllisiä koko murhenäytelmään." Lue ja kuuntele Raagin haastattelu täältä.

"Kerran, kuolemalla oli kova menekki,
piilouduit minuun," kirjoitti Paul Celan.

Lööpeistä päätellen kuolemalla on taas kova menekki.