Mariseva joukko

Katugrafiikkaa Aurinkolahdessa. Tekijä: tuntematon underground-taiteilija. Kohde päiväkodin seinä Taiteilijatalon naapurissa. Tänään huomasin, että se oli kadonnut seinästä. Sisälläni elää pieni anarkisti, joka ei ole päässyt toteuttamaan itseään, siksi ihailen näiden dissidenttien sitkeää uurastusta uhanalaisissa olosuhteissa. Suosittelen Teema-kanavan sarjaa Pietarin underground-taiteesta.

Toinen suositus: Mariseva joukko, joka myös tulee Teema-kanavalta. Nyt on vuorossa miesten marinat. Englantilaiset eivät ole sen kummempia kuin suomalaisetkaan, mutta niin kuin tuolla alempana sanoin jossain merkinnässä sanoin he osaavat tehdä sketseistä hauskempia. Miksei YLE varasta ideaa?.Marinamateriaalia löytyy ilmaisjakelulehtien tekstiviestipalstoilta. Valitusta riittää bussikuskeista, parveketupakoinnista, yhteiskunnan eläteistä, maahanmuuttajista, kerrostalojen häiriköistä, lapsista, vanhemmista, koirien ja kissojen kakoista jne. jne.

Tänään eräs pettynyt marisi Vartissa, että ”sanoma- ja aikakauslehtien kestotilaajia syrjitään. Jos tilaat lehdet pätkissä, saat kuukausien lehdet ilmaiseksi ja vielä lahjat päälle. Vuosien kestotilaajat ei saa edes kiitosta.” Olen täysin samaa mieltä, se on huutava vääryys.

Viime tiistaina menin kuuntelemaan marisevaa joukkoa paikan päälle Laulumiehiin, jossa oli Eino Leinon seuran tilaisuus aiheena Kirjallisuuden palkitseminen. Se on aihe josta kirjailijat, apurahojen lisäksi eniten marisevat, mutta eipä siellä kirjailijoita juuri näkynyt. He jupisevat omissa sisäpiireissään.

Paikalla oli kaksi tämänvuotisen Finlandia-esiraadin jäsentä: Stefan Moster ja Barbo Holmberg, mutta kukaan ei pannut kyseenalaiseksi raadin työskentelyä. Sen tekee Jouni Tossavainen, joka kysyy tämän päivän Hesarissa: ” Kun raadissa istuivat saksalainen, suomenruotsalainen ja näyttelijä, niin kenen tehtävänä oli lukea suomenkieliset romaanit? Kun Lymi ei sitä tehnyt, kenelle hän siirsi vallan? ( Keskustelua: Raadissa täytyy lukea HS 29.11.06). Ja Tossavainen jatkaa:” Kun F-kisassa ei ole mukana kuin yksi naiskirjailijan romaani, niin jostain syystä hyvin ovat edustettuina kääntäjä Stefan Mosterin saksantamat kirjailijat ja suomenruotsalaiset teokset.”

Tästähän kirjailijat ovat keskenään puhuneet, mutta eivät vain tulleet Eino Leinon seuran tilaisuuteen sanomaan sitä ääneen. En minäkään avannut suutani siitä asiasta. Sen sijaan marisin ääneen, että miksi Hesari noteeraa niin isolla Finlandia-palkinnon, mutta ei Runeberg-palkintoa, jonka voittaja saa julkisuutta vain pienessä sivupalkin uutisessa ilman kuvaa. Seurassa ollaan niin sivistyneitä nykyään, ettei mitään sanota ääneen. Toista oli takavuosina. Keskustelu on kuollut. Mikä minua/meitä vaivaa?

Luin tiistaina metrossa Uutislehti Satasta, kun palasin seuran kokouksesta. Joku inkerinsuomalainen marisi tekstiviestipalstalla , että ” Mogadishu Avenuessa inkeriläisen naisen ulkomuoto, käyttäytyminen puhe tai elämäntavat eivät vastaa todellisuutta. Kirjailija ei tunne inkerinsuomalaisia.” Samasta syystä lakkasin katsomasta sarjaa. Inkerinsuomalaiset naiset ovat leveänaamaisia, sini- tai harmaasilmäisiä, vaalea- tai punatukkaisia. Olen itse puoleksi inkerinsuomalainen (isä tuli pakolaisena Inkeristä vallankumouksen jälkeen, äiti oli suomalainen Pohjanmaalta). Kirjailija ( JariTervo) oli aikoinaan samassa kirjallisuuden laudaturseminaarissa yliopistolla kuin minä. Olisi hänen pitänyt tietää millainen on inkerinsuomalainen, vaikkakin olen vain puolikas. Mutta ehkä näkemys naisesta on ohjaajan. Sivumennen sanoen, samassa seminaarissa oli muuten Kari Hotakainenkin. Molemmat olivat runopoikia siihen aikaan.

Tämän päivän Hesarista vielä yksi sitaatti. se liittyy kulttuuriosaston pääjuttuun Media hylkii maahanmuuttajia. Percy Mashaire kysyy Näkökulma-kolumnissa Onko Jari Tervo pakolaisten ääni? Mashairen mielestä ”Jari Tervo voi olla yksi Suomen loistavimmista kirjailijoista, mutta tämän sarjan ( Mogadishu Avenue) hän ei sovi maahanmuuttajien elämän tulkiksi […] Mogadishu Avenuen tapaus osoittaa taas kerran, että maahanmuuttajista voi puhua, mutta he eivät saa puhua.”Olen samaa mieltä. Suomalaiset ovat kuin venäläisiä, syvästi epäluuloisia suhteessaan ulkomaalaisiin, varsinkin jos he vääränvärisiä tai väärästä ilmansuunnasta tulleita muukalaisia.

Kun en jaksa kirjoittaa, bloggaan. Jotkut käyttävät blogata-verbistä suomalaisempaa muotoa, joka on plokata. Slangisanakirjan mukaan plokata merkitsee noukkia ja poimia (tulee ruotsalaisesta plocka-sanasta). Alun perin blogi tarkoitti verkkojulkaisua, johon oli poimittu linkkejä sivustoilta joissa bloginpitäjä oli käynyt. Nykyään harva viitsii linkata eli plokata linkkejä netistä. Minä yritän tehdä sitä, mutta en harmikseni nyt muista miltä sivustolta löysin
Juha Seppälän blogin. Seppälä haukkui blogit pataluhaksi sellaisella intohimolla, että en ihmettele yhtään hänen ryhtymistään bloginpitäjäksi. Kulttuurikapakka löytyi JarkkoTontin Kirjaamon kommenttipalstalta. Pseudonyymin blogin löysin, kun pseudonyymi kommentoi edellistä merkintääni. Kunhan ehdin, liitän em. blogit oikean sivupalkin linkkilistaan.

Bloggaamiseen ja linkkilistan ylläpitoon kuluu yllättävän paljon aikaa. Kun kirjan kirjoittaminen sujuu hyvin, ei aikaa eikä energiaa jää blogikirjoittamiseen. Ne ovat kaksi täysin erilaista kirjoittamisen lajia. Tänä iltana piti tehdä vain lyhyt merkintä, mutta juutuin nettikoneen ääreen marisemaan. Ai niin, yksi marina oli unohtua. Geisha-suklaapatukasta löytyi lasinsiru. Pitäisiköhän tehdä valitus Fazerille. Siru oli viimeisessä palassa. Jotain kovaa osui kieleen, luulin että hampaastani on irronnut pala, mutta se olikin lasia.

Kun sanat tulevat todeksi

”Sanat ovat todellisia. Kaikki inhimillinen on todellista, ja välistä me tiedämme asioita etukäteen, vaikkemme välttämättä tajua sitä. me elämme nykyisyydessä, mutta tulevaisuus on sisällämme joka hetki.”( Paul Auster. Oraakkeliyö, s. 243)

Paul Auster kertoo Oraakkeliyössä kirjailijasta, joka kirjoitti kuvitteellisen kertomuksen pikkulapsen hukkumiskuolemasta. Kaksi kuukautta teoksen julkaisemisen jälkeen kirjailijan lapsi hukkui. Kirjailija oli vakuuttunut, että hänen kirjoittamansa sanat kuvitteellisesta kuolemasta olivat aiheuttaneet todellisen kuoleman ja kirjailija lakkaa kirjoittamasta, koska hänelle on selvinnyt että sanat voivat tappaa. Austerin kertojaminä (kirjailija itsekin) pitää sitä harhaisena tulkintana maailmasta. Hänen mielestään mielikuvituksen ja todellisuuden välillä ei ole mitään kytkentää.

Kuvassa Paul Auster. Kuva on peräisin Michael-Edouard Leclercin blogista.

Austerin kirjan jälkeen luin Andrei Kurkovin romaanin Kuolema ja pingviini, jossa sanat tulevat todeksi, kun kirjan kertojaminä Viktor (kirjailija hänkin) saa eräältä sanomalehdeltä pestin kirjoittaa varastoon muistokirjoituksia elävistä ihmisistä. Hänen muistokirjoitustensa kohteet alkavat kuolla yksi toisensa jälkeen poliittisten murhien uhreina.

Vuonna 1961 syntynyt Andrei Kurkov on ukrainalaisten kirjailijoiden Gogolin ja Bulgakovin henkinen jälkeläinen. Hän kirjoittaa surunvoittoista surrealistista satiiria neuvostoajan jälkeisestä Ukrainasta. Kuolema ja pingviini ilmestyi 1996, joka on käännetty kahdellekymmenelleviidelle kielelle ja tänä syksynä myös suomeksi.

Kurkov kirjoittaa vain siitä minkä tietää. Kuoleman ja pingviinin jälkeen hän kirjoitti romaanin komeasta poliitikosta, jonka venäläiset myrkyttävät. Hän säilyi hengissä, menetti ulkonäkönsä, mutta pääsi valtaan. Kurkov kirjoittti kirjan ennen kuin Ukrainan nykyinen presidentti Viktor Jǔstsenko myrkytettiin ja hänen kasvonsa tärveltyivät myrkystä. ( Sivumennen sanoen myrkyttäminen näyttää olevan itäeurooppalainen perinne). En tiedä mistä Kurkovin kirjasta on kysymys. Ukraina-blogi, josta tieto on peräisin, ei kerro kirjan nimeä. ”The thing is, the book pre-dated the events precipitating the Orange Revolution by about eight months. Ask Kurkov about the almost magical absurdity in his novels, and he smiles and says he only writes about what he knows,” kirjoittaa Maria Farrell Ukraina.blogissa.

Minua vähän hirvittää mielikuvituksen todellisuus. Se on sitä samaa todellisuutta, joka hallitsee unia. Joskus unissakin tulevaisuus näyttäytyy ennen kuin mitään on tapahtunut ns. reaalitodellisuudessa. Ne ovat rationaalisten ihmisten halveksimia enneunia. Epämiellyttävä ajatus: se että jollekin todelliselle ihmisille kirjailijan lähipiirissä tapahtuu, se mikä kirjassa tapahtuu fiktiiviselle henkilölle. Mielikuvitus on vaarallista!

PS. Risto Niemi- Pynttäri kirjoittaa tänään ilmestyneessä Kiiltomadon pääkirjoituksessa: Verkko kiristyy, blogissa tapahtuu: ”Verkkojulkisuudessa huomion kohteena ovat vain uudet tekstit: vain päivitetyt blogit ja foorumeille tulleet uudet viestit. Näin siis verkkotekstit ovat samalla tavalla hetkessä eläviä ja nopeasti vanhenevia kuin sanomalehdet – ne eivät ole pysyviä kuten kirjat.”

Tämä luo paineita verkkokirjoittajalle. Kun en ole viikkoon päivittänyt blogia, alkaa tuntua että pitäis taas päivittää, vaikka ei ole aikaa eikä mitään sanottavaa. Hanhensulka kutsuu tämänpäiväisessä lastussaan blogikirjoittamisen pakkoa moolokin kidan syöttämiseksi.

Risto Niemi -Pynttärin blogit:

Kun kirjoitat

Oliko hyvä teksti

Kirjailijaisä

Kuvassa isä-Jussi ( Juhani Konkka) lukemassa käsikirjoitusta joskus 1940-luvulla, jolloin hän oli suosittu kirjailija. Hänen Kulkuri-trilogiaansa luettiin paljon. Ne olivat hauskoja kirjoja, hän kirjoitti humoristisesti (lempeällä itseironialla nuoruutensa vaellusvuosista. Äiti maalasi hänen muotokuvansa siihen aikaan, kun heidän avioliittonsa oli vielä onnellinen. Isä on kuvassa itsensä näköinen.

Vaikka Kulkuri-sarjaa myytiin kohtalaisen hyvin, hänellä oli työpaikka WSOY:n mainososastolla ( samassa paikassa jossa Kari Hotakainen oli myöhemmin töissä). Kirjailijantyöllä ei elänyt eikä elättänyt kuusihenkistä perhettä Helsingissä. Hän jätti työpaikkansa 50-luvun puolessa välissä ja rupesi kääntämään kokopäiväisesti venäläistä kirjallisuutta.

Kotona piti olla hiljaa, kun isä kirjoitti, ei ollut edes radiota, koska sen ääni olisi häirinnyt häntä. Hänen Remingtoninsa rätisi seinän takana kuin konekivääri. Perheelle ei ollut aikaa, kun piti luoda uraa, mutta joskus hän vei meidät lapset sunnuntaikävelylle ja joskus hän luki meille klassikoita, Montaignea, Cervantesia, Rabelaista ja Aleksis Kiveä. Pidin siitä että hän luki ääneen, pidin hänen äänestään, mutta en sunnuntaikävelyistä hänen kanssaan, valitin että jalat tulevat kipeiksi ja keksin kaikenlaisia tekosyitä ettei tarvitsisi lähteä kävelylle. Kun olin vähän vanhempi, hän vei minut teatteriin. Jostain syystä veljet eivät olleet mukana, ehkä he eivät välittäneet teatterista. Kävin mielelläni hänen kanssaan teatterissa. Näin klassikkonäytelmiä, Shakespearea ja Ibsenia, mutta ne olivat minusta vähän rasittavia Pidin enemmän Tennessee Williamsin Lasisesta eläintarhasta, jonka pääosassa näytteli Eeva-Kaarina Volanen, yksi isäni ihastuksista.

Isä toivoi, että minusta olisi tullut ison maalaistalon emäntä, jotta hän olisi päässyt viettämään eläkepäiviään luokseni. En toteuttanut hänen toivettaan eikä hän ehtinyt viettää eläkepäiviään kuin vajaan vuoden ennen kuin kuoli. Siitä on kulunut 36 vuotta. En osaa sanoa kumpi muutti elämääni enemmän – hänen kuolemansa vai esikoiskirjan ilmestyminen, sillä molemmat tapahtuivat melkein samaan aikaan. Isä kuoli kolme kuukautta ennen kirjan ilmestymistä. Kirjailijaa hän ei missään tapauksessa minusta toivonut. Ei kukaan kirjailija halua lapselleen niin kurjaa kohtaloa.

Isä ja minä Koskenpesässä, vieressä seisoo pikkuveli Urho

PS. Kaikki kirjailijat ovat enemmän tai vähemmän turhamaisia. Turhan vaatimaton ei kannata olla, jos aikoo elää ammatilla ja menestyä maailmassa. Turhamaisen kirjailijan tunnustuksia voi lukea Guardianin BlogBookista:

My Amazon shame – an author confesses.

Minäkin tunnustan, että olen käynyt katsomassa Amazonissa kirjani ranking-sijaa ( kts. Kirjallista) mutta en ole älynnyt antaa tähtiä ja kirjoittaa lukijan arviointia kirjasta, kuten Sam Jordison neuvoo tekemään. Jos itse kehtaa tehdä sitä, niin voi pyytää ystäviään kirjoittamaan arvioinnin –ja tietysti ylistämään kuinka loistava kirja on kyseessä.

Minua riemastuttaa englantilaisten kirjoittajien itseironia. Sitä samaa henkeä on englantilaisissa sketsisarjoissa, joita tulee telkkarista. Yksi suosikeistani oli Ponille kyytiä, nykyään katson Ali G:ta, jossa esiintyy paljon julkisuutta saanut sketsihahmo Borat. Häntä sietää lyhyinä annoksina, mutta kokoillan leffassa hän on taatusti sietämätön. Englantilaiset osaavat sketsin rytmittämisen taidon.

Perjantaina satuin näkemään Teema-kanavalta pienen pätkän Marisevaa joukkoa. Joukko keski-ikäisiä naisia valitti niin hauskasti tavallisista asioista – kuten miksi naisten vessaan pitää aina jonottaa ja miksi vessapaperi ei juokse rullassa – että päätin ruveta seuraamaan sarjaa. Myös poliittinen satiirisarja Poliittinen nappula vaikuttaa lupaavalta. se alkoi viime tiistaina. Voi, mikseivät suomalaiset osaa itseironiaa ja poliittista satiiria! Johtuuko se kulttuuritaustasta?

Unen paikka - ja mielipide

Viime yönä näin unta Koskenpesästä ,mutta en muista mitä siellä tapahtui. Palaan sinne usein unissani. Se oli ja on vanha torppa, jossa vietin lapsuuden kesät. Isä osti Koskenpesän Kunniamme päivät – nimisen kirjan toimituspalkkiolla. Sitä jaettiin Suomen valtion kustannuksella sodassa olleille miehille Se sijaitsee Lummene-järven länsipäässä, josta Porraskoski saa alkunsa. Lummene on vesijakojärvi, se laskee sekä itään että länteen. Kuvassa on Koskenpesän sata vuotta vanha savusauna ennen kuin se paloi. Lapsena makasin kuvan sillalla katselemassa jokiliikennettä, kalaparvia ja rapuja jotka ryömivät kivenkoloista esiin tuntosarviaan heilutellen. Joenpohjassa oli näkinkenkiä joita avasin siinä toivossa, että löytäisin helmen. Kun helmeä ei löytynyt, laitoin näkinkenkien sisään hiekanmurusia. Kuvan otti Trond Hedström, ja se koristi Raf. Haarlan kirjelehtiöiden kantta 60-luvulla.

Mielipide: köyhät kirjailijat

Minulla ei nyt tähän hätään satu olemaan hyvin muotoiltua ( kukahan muuten on keksinyt mielipide- sanan?) asiasta joka koskettaa läheisesti minuakin, siksi lainaan mielipidettä joka on yhtä vanha kuin Koskenpesän savusauna.

”Kannattapa kadehtia Suomalaisenkin kirjailijan tuloja! Niin suuret ne ovat, ettei niistä elä, ellei muuta leipäammattia ole. Minusta päinvastoin Suom. kirjailijan elämä on yhtä raskas ja kova kuin työmiehen, joka kylmään korpeen viljelyksen laittaa. Molemmat saavat vehkaleipää syödä otsansa hiessä ja vasta tulevat sukupolvet saavat heidän työnsä perustukselle suuremmalla siunauksella kylvön laittaa ja runsaampia hedelmiä niittää […]” kirjoitti Minna Canth vuonna 1887.

Ei mitään uutta auringon alla. Hannu Raittila vertasi Kirjailijaelämää - kirjassaan kirjailijoita laivan konehuoneen kuumuudessa, sääkannen tuiskuissa ja polttoainekellareiden hiilijengissä raatavaan proletariaattiin. Kukaan täyspäinen ei rupea kirjailijaksi, jos haluaa elää ja elättää lapsensa säädyllisesti työnsä tuloilla. Lisää mielipiteitä Loistavassa puhalluksessa: Vapaa kirjailija 1 (lukekaa myös kommentit) ja Vapaa kirjailija 2.

Neuvoja romaanin kirjoittajalle: How not to write a novel: A step by step guide to failure

Neuvot ovat The Guardianin kirjablogista, joka löytyy myös oikean sivupalkin linkkilistasta.

PS. Raapimapölkyssä ( kts. linkkilistan kissalistaa) on kivaa tarinaa siitä miksi tabbykuvioisen kissan otsassa on M-merkki. Seuraavasta selityksestä pidän erityisen paljon: ” Kerrotaan, että profeetta Muhammedilla oli kissa nimeltä Muezza, johon hän oli hyvin mieltynyt. Profeetta jopa leikkasi hihansa irti mieluummin, kuin häiritsi sen päällä nukkuvan kissan unta. Kerran Muezza sitten pelasti Muhammedin tappamalla myrkyllisen käärmeen, joka yritti luikerrella profeetan kaavun hihaan. Muhammed oli tästä niin kiitollinen, että painoi kissan otsalle M-kirjaimen oman nimensä muistoksi ja silitti kissan selkää niin, että siihen ilmestyivät tummat tabbykuviot. Kirjain muistuttaa siten ihmisiä Muhammedin kissalle antamasta siunauksesta.”

Muitakin selityksiä löytyy Raapimapölkystä.

Koepostaus

Yritän saada uusia postaksia näkymään. Siksi tämä on koepostaus. Blogger ilmoittaa että postaus on onnituneesti julkaistu, mutta mitään ei näy selaimissa. Olen käynyt läpi uutta ja vanhaa koodia, tsekannut kohtia jotka ovat muuttuneet uudessa, ja muuttanut ne. En tiedä onko siitäkään mitään apua. Jos ei, niin täytyy palata vanhaan vihreään. Jos olisin tiennyt millainen riesa nahanvaihdosta tulee, en olisi ruvennut koko hommaan. Yritin vaihtaa myös templatea, mutta siitä vasta sekasotku syntyi.