sunnuntai, marraskuuta 22, 2009
Asuinkumppani
Tässä on uusi asuinkumppani. Sen nimi on Ninni, lempinimi Ninotska. Se tarkkailee minua kirjanhyllyn päällä katon rajasta, kun istun tietokoneen ääressä. Ollaan asuttu nyt runsas viikko yhdessä ja kummasteltu toistemme tapoja. Yhteiselämään sopeutuminen vie aikansa. Kun se tuli luokseni, se kehräsi kovasti kaiken aikaa. Se oli stressikehräämistä. Sillä tavalla kissa rauhoittaa itseään, kun se joutuu uusiin, hämmentäviin oloihin. Kuvat otettu illalla täyssprektisen päivänvalolampun valossa. Se on siitä hyvä lamppu, että se ei kovin paljon vääristä värejä ja huonekasvit tykkäävät siitä.
Ninni harrastaa kotitaloushommia, se esipesee tiskit. Se on siitä omituinen kissa, että se syö keitettyjä perunoita ja järsii leipää, jos unohdan perunat ja leivän pöydälle. En ole aikaisemmin tavannut sellaista kissaa. Millaisesta kodista se mahtaa olla kotoisin, minä mietin. Ei siellä ainakaan televisiota ole ollut, koska se pelästyi kun ensimmäisenä iltana avasin telkkarin. Jääkaappiakaan ei tainnut olla, sillä se ei juokse jääkaapille, kun avaan oven eikä tutki ostoskassia, kun tulen kaupasta. Eikä se osannut leikkiä kissan leikkejä ihmisen kanssa ennenkuin opetin niitä sille.
Kun se se on esipessyt tiskit, se menee puun juurelle ottamaan nokoset. Se viihtyy kukkaruukuissani. Ehkä multa tuo sen mieleen entisen elämän maaseudulla. Se löytyi tukkipinosta pentujensa kanssa. Pennut saivat kodin Ollilan luomutilalta.
Sen menneisyys on hämärän peitossa. Se on ollut ihmisten kissa, koska se ei pelkää ihmisiä, mutta sylissä se ei halua olla. Se on todennäköisesti elänyt reipasta maalaiskissan elämää, pyydystänyt hiiriä ja rottia ja syönyt mitä on saanut syödäkseen. Täällä kaupungissa se ei pyri ulos, ei uskalla mennä edes parvekkeelle. Kun kannan sen sylissä sinne, se pyristelee pois ja juoksee sisälle.
Ninnin muotokuva löytyy Valopilkusta.
torstaina, marraskuuta 19, 2009
Marraskuun valo
Auringonlasku Vartiokylänlahdella 19.11.09
Valokuvatorstai toivoi väriä marraskuun harmauteen ja antoi haastesanaksi räiskyvän. Miksi ihmeessä marraskuussa pitäisi räiskyä? Minusta marraskuu on hieno kuukausi harmautensa ja pimeytensä takia. Se kutsuu ihmistä sisäistymään. Joulukuussa ollaan sosiaalisia. Minunkaltaisellenin intovertille se on hermostuttava kuukausi. Tammikuu on vuoden ikävin kuukausi, se on pitkä kuin nälkävuosi, rahat ovat lopussa ja postiluukusta tipahtelee laskuja, mitään ei tapahdu. Helmikuussa valostuu ja on aika tutkia siemenluetteloita ja suunnitella tulevan kesän viljelyksiä.
Mies ja vene auringonlaskun jälkeen Vartiokylänlahdella 19.11.09
Voi kun osaisi kuvata kaikki marraskuun harmauden hienot vivahteet!
torstaina, marraskuuta 12, 2009
Miten Suomen kirjallisuudessa kuollaan vuonna 2009
Matti Kalkamo. Flock of Mourning, yksityiskohta. Ars Fennica -ehdokas 2009
"Kuolemien ja pahoinpitelyjen kirjo on suuri. Itsemurhan voi tehdä esimerkiksi hirttäytymällä, hukuttautumalla tai ampumalla, murhan tai tapon veitsellä, tyynyyn tukehduttamalla tai pillereillä, työntämällä ihmisen alas jyrkänteeltä tai ulos ikkunasta tai paiskaamalla hänet seinään. Ihminen voi kuolla vahingossa liikenneonnettomuudessa - parhaimmillaan tällaisia onnettomuuksia on neljä yhdessä romaanissa - mutta esimerkiksi myös siten, että äiti pudottaa vauvan kiviportaalle, poika tönäisee tytön vesiliukumäen kaidetta vasten, metsässä juoksija saa tikun silmäänsä ja sitä kautta aivoihinsa, nuori mies tönäisee tyttöystävää niin, että tämä kierii portaat alas ja kuolee, äiti istuu jalka ojennettuna, lapsi kompastuu, törmää seinään ja taittaa niskansa. Silpomisessa ihmiseltä voidaan leikata kieli tai häneltä voidaan iskeä kirveellä sormi, henkilö voi mukiloida toisen tajuttomaksi lyömällä häntä kivellä päähän tai ilman sitä (jolloin lukija voidaan jättää jännittämään, kuoliko asianomainen). Erona dekkareihin on lähinnä, että nyt tappaja, pahoinpitelijä tai toisen kuoleman vahingossa aiheuttaja näkyy voivan olla suurin piirtein kuka tahansa. Toisinaan motivoinniksi tarjotaan henkilön vaikeaa lapsuutta, mutta usein syyksi riittää kiukustuminen, tai sitten kyseessä on silkka onnettomuus. Ihmiset näyttäytyvätkin paitsi hyvin väkivaltaisina myös hyvin helposti rikki menevinä. "
Sitaatti Finlandia-palkinnon raadin puheenjohtajan Liisa Steinbyn puheesta palkintoehdokkaiden julkistamistilaisuudessa tänään. Koko puheen voi käydä lukemassa täällä. Liisa Steinby tietää miten kirjoissa kuollaan, hän on lukenut noin 130 kotimaista romaania tänä syksynä. Minä olen lukenut vain yhden - Kristina Carlsonin Herra Darwnin puutarhurin - ja olen pettynyt, ettei se ollut ehdokkaiden joukossa. Tämän vuoden ehdokkaat ovat: Turkka Hautalan Salo,Kari Hotakaisen Ihmisen osa, Antti HyrynUuni, Marko Kilven Kadotetut, Merete Mazzarellan Ei kaipuuta, ei surua jaTommi Melenderin Ranskalainen ystävä.
maanantaina, marraskuuta 09, 2009
Berliinin muurin murtuminen ja vapaus pelosta
Ihmisoikeuksien yleismaailmallinen julistus, 13. artikla:
1. Jokaisella on oikeus liikkua vapaasti ja valita asuinpaikkansa
kunkin valtion sisällä.
2. Jokaisella on oikeus lähteä maastaan, myös omasta maastaan,
ja palata maahansa.
Se toteutui marraskuun 9. päivänä Berliinissä 20 vuotta sitten, kun Berliinin muuri murtui.
Millaista oli elää ennen vuoden 1989 syksyä rautaesiripun takana, siitä kertoo tuore nobelisti Herta Müller, romaanissa Sydäneläin( suom. Raija Jänicke):
" Kaikki elivät pakohaaveista. Halusivat uida Tonavan poikki, kunnes olisi vesi ulkomaata. Juosta maissin seassa, kunnes maa olisi ulkomaata. Sen näki heidän silmistään: Pian he ostaisivat kaiken rahansa edestä maanmittareilta maastokarttoja. He toivoivat pellolle ja joelle sumuisia päiviä välttääkseen vartijoiden kuulia ja koiria, juostakseen pois, uidakseen pois." (Sydäneläin s. 46)
Ja millaista oli elää jokapäiväisessä pelossa:
" Edgar, Kurt, Georg ja minä olimme joka päivä yhdessä, koska me pelkäsimme. Me istuimme yhdessä pöydän ääressä, mutta pelko pysyi jokaisen päässä yhtä yksinäisenä kuin se oli ollut jo tullessamme. Mutta pelolla on omat tiensä. Jos hallitsee kasvonsa, se livahtaa ääneen. Jos pystyy pitämään kasvot ja äänen otteessaan kuin elottoman esineen, se pääsee karkuun jopa sormien välistä. Se asettuu ihon ulkopuolelle. Se levittäytyy vapaasti joka puolelle, sen näkee lähellä olevissa esineissä." (Sydäneläin s.68)
Pelko oli vallanpitäjien ase. He levittivät pelkoa, manipuloivat sillä ihmisiä ja loivat sen avulla ilmiantajien verkoston. Pelon ilmapiirissä ei voinut luottaa edes parhaaseen ystäväänsä. Sitä rautaesiripun tällä puolen vapaudessa kasvaneiden ihmisten on vaiketa käsittää, että ilmiantajat olivat enimmäkseen tavallisia pelokkaita ihmisiä.
Berliinin muurin murtuminen ja kommunismin romahtaminen vapauttivat muurin tuolla puolen eläneet ihmiset painostavasta pelosta, mutta tilalle astuivat muut elämisen huolet. Ruusutarhaa ei löytynytkään vapaudesta.
sunnuntai, marraskuuta 08, 2009
Eliksiiriä marraskuun pimeyteen
Jos marraskuun pimeys alkaa painaa liikaa sielua, ruumista ja mieltä, niin Kiasmasta saa kaamoshoitoa viidennessä kerroksessa joulukuun viidenteen päivään asti. Siellä on svetsiläisen Pipilotti Ristin Elixir-näyttely.
Kävin viime keskiviikkona katselemassa kattoon heijastuvia paratiisin kuvia. Taidetta on mukava katsella selällään maaten, sopii minulle paremmin kuin teoksen edessä seisoskelu. Taustalla soi rauhoittava musiikki, tosin se oli minun makuuni vähän liian new age-henkinen, mutta ei se pahasti häirinnyt. Hierontaakin oli saatavilla, mutta minulle riitti kuvien katselu. Kengät piti jättää näyttelytilan ulkopuolelle, jos olisin tiennyt sen, olisin vaihtanut jalkoihin ehjät sukat.
Pipilotti Rist kertoo Elixiristä täällä.
Kiasman videoklippi Pipilotti Ristin paratiisin Eevasta täällä
Kiasmassa ei ole kiellettyä käyttää kännykkäkameraa eikä muutakaan kameraa, ainakaan tässä näyttelyssä. Ohjelmalehtisessä jopa kehotetaan : "Inspiroidu Pipilotti Ristin maailmasts ja tee oma kännykkävideosi." Luin kehotuksen vasta kotiintultuani, niinpä minulla ei ole videoklippejä näyttelystä, on vain muutama still-kuva.
Kiasmassa taiteen lisäksi silmää ilahdutti nuorten miesten lukuisuus yleisön joukossa. Tavallisesti taidemuseoissa näkee keski-ikäisiä naisia. Pojasta polvi paranee! Tai sitten Kiasma on museo nuorten miesten makuun.
Perjantaina radion Kultakuumeessa kerrottiin, että miehet eivät käy taidenäyttelyissä eivätkä muissakaan taidetilaisuuksissa. Kiasman jälkeen arvelen sen olevan väärää tietoa miehistä. Eiväthän ne kaikki voi olla ihan pöljiä.
Matti Kalkamo. Destination Salvation 2008
Samalla kun käy rentoutumassa viiden kerroksen Ristin paratiisissa voi käydä nejännnessä kerroksessa katsomassa tämän vuoden Arsfennica ehdokkaiden työt. Minua hätkähdytti Matti Kalkamon ylläoleva installaatio, kun astuin pimeään huoneeseen. Näytti körttikokoukselta. Jatkoin valokuvaamista eikä kukaan tullut kieltämään. Ehkä Kiasman kuvauspoltiikka on muuttunut.
Tämä on Jyrki Riekin akryyli/kollaasiteoksesta yksityiskohta.
Arsfennica-palkinnon saaja ratkeaa marraskuun 19.päivä. Muut ehdokkaat ovat: Mika Karhu, Jussi Kivi, ja Petri Yrjölä. Yrjölä on siitä harvinainen nykytaiteilija , että hän maalaa öljyväreillä kankaalle tummasävyisiä suomalaissyksyisiä suomaisemia. Niiden väri- ja muotomaailmaa ei minun kamerani objektiivi tavoittanut. Ne täytyy nähdä omin silmin.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)