Tässä on uusi asuinkumppani. Sen nimi on Ninni, lempinimi Ninotska. Se tarkkailee minua kirjanhyllyn päällä katon rajasta, kun istun tietokoneen ääressä. Ollaan asuttu nyt runsas viikko yhdessä ja kummasteltu toistemme tapoja. Yhteiselämään sopeutuminen vie aikansa. Kun se tuli luokseni, se kehräsi kovasti kaiken aikaa. Se oli stressikehräämistä. Sillä tavalla kissa rauhoittaa itseään, kun se joutuu uusiin, hämmentäviin oloihin. Kuvat otettu illalla täyssprektisen päivänvalolampun valossa. Se on siitä hyvä lamppu, että se ei kovin paljon vääristä värejä ja huonekasvit tykkäävät siitä.
Ninni harrastaa kotitaloushommia, se esipesee tiskit. Se on siitä omituinen kissa, että se syö keitettyjä perunoita ja järsii leipää, jos unohdan perunat ja leivän pöydälle. En ole aikaisemmin tavannut sellaista kissaa. Millaisesta kodista se mahtaa olla kotoisin, minä mietin. Ei siellä ainakaan televisiota ole ollut, koska se pelästyi kun ensimmäisenä iltana avasin telkkarin. Jääkaappiakaan ei tainnut olla, sillä se ei juokse jääkaapille, kun avaan oven eikä tutki ostoskassia, kun tulen kaupasta. Eikä se osannut leikkiä kissan leikkejä ihmisen kanssa ennenkuin opetin niitä sille.
Kun se se on esipessyt tiskit, se menee puun juurelle ottamaan nokoset. Se viihtyy kukkaruukuissani. Ehkä multa tuo sen mieleen entisen elämän maaseudulla. Se löytyi tukkipinosta pentujensa kanssa. Pennut saivat kodin Ollilan luomutilalta.
Sen menneisyys on hämärän peitossa. Se on ollut ihmisten kissa, koska se ei pelkää ihmisiä, mutta sylissä se ei halua olla. Se on todennäköisesti elänyt reipasta maalaiskissan elämää, pyydystänyt hiiriä ja rottia ja syönyt mitä on saanut syödäkseen. Täällä kaupungissa se ei pyri ulos, ei uskalla mennä edes parvekkeelle. Kun kannan sen sylissä sinne, se pyristelee pois ja juoksee sisälle.
Ninnin muotokuva löytyy Valopilkusta.
