Ihmisoikeuksien yleismaailmallinen julistus, 13. artikla:
1. Jokaisella on oikeus liikkua vapaasti ja valita asuinpaikkansa
kunkin valtion sisällä.
2. Jokaisella on oikeus lähteä maastaan, myös omasta maastaan,
ja palata maahansa.
Se toteutui marraskuun 9. päivänä Berliinissä 20 vuotta sitten, kun Berliinin muuri murtui.
Millaista oli elää ennen vuoden 1989 syksyä rautaesiripun takana, siitä kertoo tuore nobelisti Herta Müller, romaanissa Sydäneläin( suom. Raija Jänicke):
" Kaikki elivät pakohaaveista. Halusivat uida Tonavan poikki, kunnes olisi vesi ulkomaata. Juosta maissin seassa, kunnes maa olisi ulkomaata. Sen näki heidän silmistään: Pian he ostaisivat kaiken rahansa edestä maanmittareilta maastokarttoja. He toivoivat pellolle ja joelle sumuisia päiviä välttääkseen vartijoiden kuulia ja koiria, juostakseen pois, uidakseen pois." (Sydäneläin s. 46)
Ja millaista oli elää jokapäiväisessä pelossa:
" Edgar, Kurt, Georg ja minä olimme joka päivä yhdessä, koska me pelkäsimme. Me istuimme yhdessä pöydän ääressä, mutta pelko pysyi jokaisen päässä yhtä yksinäisenä kuin se oli ollut jo tullessamme. Mutta pelolla on omat tiensä. Jos hallitsee kasvonsa, se livahtaa ääneen. Jos pystyy pitämään kasvot ja äänen otteessaan kuin elottoman esineen, se pääsee karkuun jopa sormien välistä. Se asettuu ihon ulkopuolelle. Se levittäytyy vapaasti joka puolelle, sen näkee lähellä olevissa esineissä." (Sydäneläin s.68)
Pelko oli vallanpitäjien ase. He levittivät pelkoa, manipuloivat sillä ihmisiä ja loivat sen avulla ilmiantajien verkoston. Pelon ilmapiirissä ei voinut luottaa edes parhaaseen ystäväänsä. Sitä rautaesiripun tällä puolen vapaudessa kasvaneiden ihmisten on vaiketa käsittää, että ilmiantajat olivat enimmäkseen tavallisia pelokkaita ihmisiä.
Berliinin muurin murtuminen ja kommunismin romahtaminen vapauttivat muurin tuolla puolen eläneet ihmiset painostavasta pelosta, mutta tilalle astuivat muut elämisen huolet. Ruusutarhaa ei löytynytkään vapaudesta.
