Eliksiiriä marraskuun pimeyteen

Jos  marraskuun  pimeys  alkaa   painaa liikaa sielua, ruumista ja  mieltä, niin  Kiasmasta  saa kaamoshoitoa viidennessä kerroksessa joulukuun viidenteen  päivään asti. Siellä on svetsiläisen Pipilotti Ristin Elixir-näyttely. 

 Kävin  viime  keskiviikkona  katselemassa  kattoon heijastuvia  paratiisin kuvia.   Taidetta on mukava katsella   selällään maaten, sopii minulle paremmin kuin  teoksen edessä seisoskelu.  Taustalla soi rauhoittava musiikki, tosin  se oli minun makuuni  vähän liian   new age-henkinen,  mutta  ei se pahasti  häirinnyt.   Hierontaakin oli  saatavilla, mutta  minulle riitti kuvien katselu. Kengät piti jättää näyttelytilan ulkopuolelle, jos olisin tiennyt sen, olisin vaihtanut jalkoihin  ehjät sukat. 

Pipilotti  Rist kertoo   Elixiristä täällä.

Kiasman videoklippi  Pipilotti Ristin  paratiisin Eevasta täällä

Pipilotti Ristin kotisivut

 Kiasmassa ei  ole kiellettyä käyttää  kännykkäkameraa eikä  muutakaan kameraa, ainakaan tässä  näyttelyssä. Ohjelmalehtisessä jopa kehotetaan : "Inspiroidu Pipilotti Ristin maailmasts ja  tee oma  kännykkävideosi."  Luin  kehotuksen  vasta kotiintultuani,  niinpä  minulla  ei ole  videoklippejä  näyttelystä,  on vain muutama  still-kuva. 

Kiasmassa taiteen lisäksi silmää ilahdutti  nuorten  miesten lukuisuus yleisön joukossa.   Tavallisesti  taidemuseoissa näkee   keski-ikäisiä naisia.   Pojasta polvi paranee!   Tai    sitten  Kiasma on  museo nuorten miesten  makuun.

 Perjantaina  radion Kultakuumeessa kerrottiin, että  miehet eivät käy taidenäyttelyissä eivätkä muissakaan taidetilaisuuksissa. Kiasman jälkeen arvelen sen olevan  väärää tietoa miehistä.  Eiväthän ne kaikki voi olla ihan pöljiä.

Matti Kalkamo. Destination  Salvation 2008

Samalla  kun  käy   rentoutumassa viiden kerroksen  Ristin paratiisissa voi käydä nejännnessä kerroksessa   katsomassa  tämän vuoden Arsfennica ehdokkaiden työt.  Minua   hätkähdytti   Matti Kalkamon ylläoleva installaatio, kun  astuin  pimeään huoneeseen.  Näytti körttikokoukselta. Jatkoin  valokuvaamista eikä  kukaan tullut  kieltämään. Ehkä Kiasman  kuvauspoltiikka on muuttunut.

Tämä on  Jyrki Riekin akryyli/kollaasiteoksesta yksityiskohta.

Arsfennica-palkinnon saaja ratkeaa marraskuun 19.päivä.  Muut  ehdokkaat ovat:   Mika Karhu, Jussi  Kivi, ja  Petri Yrjölä.   Yrjölä  on siitä harvinainen nykytaiteilija , että hän maalaa öljyväreillä  kankaalle  tummasävyisiä  suomalaissyksyisiä suomaisemia.  Niiden  väri- ja muotomaailmaa   ei  minun kamerani  objektiivi tavoittanut. Ne täytyy nähdä omin silmin. 

Marraskuun aamu

Näkymä parvekkeelta torstaiaamuna. 

 Edellisen  postauksen hehkeä koivu on  menettänyt  hehkeytensä.   Mereltä  puskee  kolakka  tuuli  ja  räntälumi  lentää   vaakasuorassa  päin  naamaa,  näitä  merenranta-asumisen   talvisia riemuja,  joita ei asuntoilmoituksissa mainita. 

"Marraskuussa sielu käpertyy ihmisessä ja nukkuu talven painajaisunia nähden, sillä aikaa iloton ruumis tekee minkä voi lyhyitten harmaitten päivien aikaan. Mutta ajattele, että huhtikuun  alkupuolella joku löytä'' ensimmäisen  sinivuokon.Eikö se ole ihmeellistä?" kirjoitti Helvi Juvonen  Pikku Karhun talviunissa.  Talviunet  sisältyvät  Juvosen  Koottujen  teosten kokoelmaan Aukea ei koskaan  metsään ovi, joka  ilmestyi  tänä syksynä.     Runot ovat  minulle  tuttuja lukiovuosilta, jolloin rakastin  niitä ylitse muiden (so. Eeva-Liisa Mannerin ja Paavo Haavikon ).   Se rakkaus ole   kuihtunut vieläkään,    Juvosen  runot  ovat  harmaan marraskuun ilo.  Jos  suinkin ehdin, palaan   kokoelmaan   myöhemmin.

Satoi ensilumen

  Tällaiselta näytti ensilumi/räntä  Vuosaaressa  viime yönä.

  

 Kolme  päivää  sitten  koivu  parvekkeeni  edessä oli vielä näin  hehkeä.

 Talvi tulee, minkäpä sille mahtaa,   täytyy vain  kestää räntä ja pimeys. Mutta onneksi   päivät alkavat  taas pidentyä vajaan kahden  kuukauden kuluttua.    

    

Valokuvatorstai:Vuorenpeikkojen luolassa

Tämä  peikkoluola löytyi  kotoa.

Ja tämä luola Uutelasta.   Peikko   seisoi luolan suulla, mutta kun menin lähemmäksi, se katosi.

Valokuvatorstain 146. aihe  vuorenpeikkojen luolassa

Haavikko-niminen mies

Solnantie

Paavo Haavikko ja Marja-Liisa  Vartio asuivat liittonsa alussa Solnantiellä. Talo ei näy  kuvassa, se on  poppeleiden takana.   Meidän  perhe  asui kuvassa näkyvässä talossa. Haavikon pariskunta kävi meillä  kylässä, mutta  olin niin nuori  siihen aikana, että  heidän  vierailunsa ei minua kiinnostanut, he  olivat minun näkökulmastani vain jotain tylsiä, ikivanhoja aikuisia.  Mauno  Saari  kirjoittaa kirjassa Haavikko-niminen mies, että   inkerinmaalainen venäjän kielen kääntäjä kiljui heille leveän kadun yli, että heidät  on hyväksytty Kirjailijaliittoon.   Katu saattoi olla Solnantie tai sitten Munkkiniemen puistotie, se oli aika leveä.  Kiljuja oli isäni, siihen aikaan  kirjailijana tunnetumpi kuin kääntäjänä. Hän  istui  kymmenen  vuotta Kirjailijaliiton johtokunnassa ja   valitsi  muiden  johtokunnan jäsenten kanssa liittoon jäsenet, joten  hänellä oli ensikäden tietoa.

 Viime yönä  luin   Saaren Haavikko-kirjaa.   Se on  kuin   juorulehti, sen  lukeminen henkistä itsesaastutusta, sitähän  ihmiset  nykyään  harrastavat.  Saari on entinen Iltalehden  päätoimittaja ja  tyyli  sen mukaista. Hän   kuskaa Haavikolle  punaviiniä  ja  kuuntelee   (haastattelee?)   kynä  ja muistilehtiö kädessä häntä.  Aina  ei käy selville  mikä  on  Haavikon, mikä  Saaren sanoja. Tämä saattaisi olla  Haavikkoa: " Kriitikoilla ja huonoilla kirjailijoilla  on työnjako. Huono kirjailija keksii syötit, joihin kriitikko kiinnittää kalan. Pelastin nyt kalastuselinkeinon!"   

 Saaren kirjan    tapauksessa media on  Haavikon pojan avustuksella   kiinnittänyt  syöttiin kalan.   Miksi kirja  piti toimittaa  markkinoille  niin kovalla  kiireellä,  vain vuosi Haavikon  kuoleman jälkeen? Ystävänteko muka. Kirjalle  olisi  ollut eduksi, jos  Saari  olisi  malttanut  käsitellä materiaalia vähän pitempään ja julkaissut  sen vasta sitten kun  sekä omat että  omaisten tunteet olisivat   asettuneet.

 Minua kosketti ja järkytti Saaren kirjassa eniten Haavikon puheet  tyttärestään Johannasta:

 "Hän tuli minun tyköni ja puhui rivosti. En voinut sitä sietää. Tiesin aina ennen kuin hän avasi suunsa, että asia alkaa vitulla ja perkeleellä, että miten hänen asiansa ovat päin vittua, ja että rahaa ei ole, valmiilla juristilla. Ja minä maksoin summattomia summia, sanoin hänelle että  maksan mutta en kestä  kuunnella hänen slangiaan, maksoin aina ja paljon kyselemättä, koska kaikkiin kysymyksiin tiesin vastauksen. Kiristelin hampaita ja sihisin. Ja maksoin, maksoin ja maksoin! [...] Jos kysyt  rakkaudesta, minä vastaan vihasta, vihalla, ja kyllä -katkeruudella, senhän sinä haluat kuulla! Paha ja väärä sana, siinä ei ole pohjaa eikä laitoja ja siksi se on täsmällinen ilmaus sille mitä minä tunsin. En mitään muuta kuin että tuossa on ja mene ulos! Miksi minä olisin sellaista sietänyt, sitä että hän jo kielenkäytöllä halveksi minua siksi että ajatteli ja tiesi minun halveksivan häntä? Kun olin kaikkeni yrittänyt! [...] Itse rikki revitty, riekaleiksi niin ettei ehjää kohtaa, itse ratkottu, avustettuna toki. Minä pidin Johannaa kuin kukkaa kämmenellä, hän oli kaikki mitä tyttö saattoi olla. Mutta hän oli tytärpuoli jolla oli äitipuoli." ( s. 172-173).  Kuulostaa vähän  siltä että  siinä puhuu  Kuningas Lear  humalapäissään.   In vino veritas, vai onko?  

Johanna  kuoli saman päivänä (17.6.) kuin äitinsä  Marja-Liisa Vartio, mutta  tasan  kolmekymmentä  myöhemmin.  Hän  oli sairaalahoidossa alkoholin ja lääkkeiden väärinkäytön vuoksi, pääsi lomalle ja oli matkalla kotiinsa  Lauttasaareen, yritti nousta  bussiin, hiha takertui, hän luiskahti ja jäi bussin  takapyörien alle.  Hän ei kuollut  heti, vaan vasta sairaalassa.  Haavikko ehti käydä katsomassa häntä.   Se oli "pitkä onnettomuus, hidastettu itsemurha, "  Haavikko sanoi.  Ei kai sattumaa että hiha takertui ja  jalka luiskahti  äidin  kuolinpäivänä?    Alitajunta muistaa päivämäärät. Johanna oli 10-vuotias, kun äiti kuoli. Freudin mukaan sattumaa ei ole; ihminen ei joudu onnettomuuteen sattumanvaraisesti, vaan tiedostamaton ohjaa hänen valintojaan.

En  taida  lukea Saaren kirjaa loppuun asti. Näin yöllä  Haavikosta unta,  en muista mitä tapahtui unessa, ei se ollut paha uni, mutta kun  aamulla heräsin, olin aivan tukossa  enkä pystynyt  aloittamaan päivän töitä, mikä  harmittaa minua,  sillä jos en aloita aamulla, koko päivä  menee hukkaan.   Ja   huominen päivä menee kirjamessuilla messuamiseen, kamala paikka.  Samaan  aikaan, mutta eri lavalla esiintyy Jörn Donner, toivottavasti kaikki menevät  sinne kuuntelemaan häntä, ja me  saadaan Saila  Susiluodon kanssa puhua  kaikessa rauhassa keskenämme miten meidän isät  ovat  vaikuttaneet kirjailijanuraamme.