Töhryfest Helsingissä

Kävin eilen Törhyfestareilla. Eduskuntataloa vastapäätä olevaan monttuun oli pystytetty aita, jota graffitistit saivat töhriä oikein luvan päälle. Juhlat sujuivat rauhallisesti, sankat poliisijoukot pysyttelivät taka-alalla, musiikki soi, puheita pidettiin. Vähän minua hymyilytti , kun joku puhuja kutsui paikalla olleita graffitisteja taiteilijoiksi. Eivät he vielä mitään taiteilijoita ole, vaan nuoria poikia, joilla on jännä ja kallis harrastus. Rahaa siihen harrastukseen kuluu. 60- ja 70-luvulla oltiin vielä niin köyhiä, että ärsytettiin aikuisia muilla keinoin, osoitettiin mieltä Vietnamin sotaa, Tshekkoslovakian miehitystä, Chilen sotilasjunttaa vastaan, marsittiin rauhan puolesta jne.

Kaikki on hyvin niin kauan kun nuoriso kapinoi ja ärsyttää aikuisia vaatteillaan, puheillaan ja teoillaan. Joku väitti, ettei töhryissä ole yhteiskunnallista sanomaa. Kyllä niissä on vahvasti sanomaa, siksi ne suututtavatt ns. kunnon kansalaisia. Sähkökaappien ja rännien viestejä kannattaa tutkia.

Tämä kuva oli blogissani toukokuussa. Sanoma löytyi kruununhakalaisesta sähkökaapista.

Lisää ottamiani kuvia Törkyfestareista löytyy Picassan valokuvakoelmasta otsikolla Törhyfest Helsingissä.

En osallistunut mielenosoituskulkueeseen, joka uutistietojen mukana riistäytyi väkivaltaiseksi, vaan menin luokkatoverini kari Haklin valokuvanäyttelyn avajaisiin, jotka olivat Törkyfestin naapurissa, Kaupunginmuseossa. Siellä oli niin paljon porukkaa, että valokuvia ei ihmisten seliltä nähnyt. Täytyy mennä toisen kerran katsomaan niitä.

PS. Portugalintaitoisille kirjallisuudenystäville. Jose Sarmago on ryhtynyt bloggaajaksi. Hänen bloginsa löytyy täältä. Myöhemmin on luvassa blogin englanninkielinen käännös.

Lukuromaani

Netistä löytyi seuraava lukuromaanin määritelmä:

Lukuromaani ei esitä ongelmia tai pohdi syvällisiä katsomuksia. Asioita ei kyseenalaisteta eikä elämän tarkoitusta pohdita. Kerronnassa ja kuvaustavassa käytetään helposti ymmärrettäviä kaavoja. Kielenkäytössä pyritään helppolukuisuuteen. Suurin osa ilmestyvistä romaaneista on nimenomaan lukuromaaneja. (Vainionpää 1974, 102-108.)

En ole samaa mieltä Vainionpään kanssa. Kyllä lukuromaanin ihmisillä on ongelmia ja elämän tarkoitustakin pohditaan. Lukuromaani on rehevä, sillä on jakkupuku ja helmet kaulassa. Miehinen lukuromaani on pönäkkä, se polttaa sikaria ja juo konjakkia, sillä on hyvinistuva puku ja puhtaat kynnenalustat. Se ei aiheuta häiriöitä. Ihmiset viihtyvät sen seurassa.

Luin pitkästä aikaa lukuromaanin. Se oli A. S. Byattin Riivaus ( suom. Marja Alopeaus), paksu kirja, yli 600 sivua. Minua ärsytti se että kaikki ulkonainen kuvattiin yksityiskohtaisen tarkasti, tapetin kuviotkin ja kylpyhuoneen kaakelit. Teki mieli jättää kesken, mutta uteliaisuus pakotti jatkamaan. Halusin tietää miksi kirjaa on niin kovasti kehuttu . Jotainhan siinä täytyy olla, kun ihmiset jonottavat sitä kirjastosta, minäkin jonotin kolmatta kuukautta. Kirjan jälkisanojen kirjoittajat Sanna Nyqvist ja Merja Polvinen määrittelevät lukuromaanin paremmin kuin Vainionpää:

Lukija unohtaa itsensä ja ympäristönsä ja uppoutuu kirjan maailmaan […] Tämä on yksi nautinnollisen lukemisen muotoja. On lukemista, joita leimaa lukijan palava tiedonhalu[…] Kaikki nämä lukemisen nautinnot ovat läsnä A.S. Byattin romanaissa Riivaus, joka kuvaa kirjallisuutta ja rakastamista, kirjallisuutta rakastamisena ja rakkautta kirjallisuuden välittämänä. Lukija ahnehtii romaania, rakastaja haluaa tietää kaiken rakastetustaan.

Nuorena ahnehdin romaaneja, varhaisteini-iässä historiallisia romaaneja. Välskärin kertomuksista se alkoi. Luin Kristiina Lauritsantyttären, Pyhän Birgitan, Ben Hurin, Kaksi kaupunkia, Kolme muskettisoturia, Notre Damen kellonsoittajan, Kurjat ja monia muita joiden nimen olen unohtanut. Oppikoulun viidennellä luokalla ( nyk. peruskoulun viimeisellä luokalla) kirjoitin että "olen onnellinen vain lukiessani, sillä silloin voin olla kuka tahansa. Voin siirtyä vuosisatoja taaksepäin, voin olla Napoleon, voin olla Jeanne d'Arc, voin olla kulkuri ja kahlata Pariisin köyhien katujen kurassa."

Kun luin Waltarin Sinuhe Egyptiläisen, sieraimissa kutkutti Theban katujen pöly, kuulin kaupungin äänet. Jossain joku pieksi orjaansa. Orjan ulina sekoittui jalkojen töminään, koirien haukkumiseen, kapakan soriseviin ääniin. Pelkäsin ja kärsin Sinuhen puolesta ja inhosin Neferneferiä, "sitä kauheata ja iljettävää naista" ja totesin: "Miehet ovat tyhmiä. Jos minä olisin ollut Sinuhe , en koskaan olisi antanut kaikkea mitä omistan sen takia, että saisin nukkua Neferneferin kanssa matolla. " (Lainaukset aineesta jonka otsikko oli: Kun en pidä ihmisten maailmasta, pakenen kirjojen maailmaan).

Muistan, että selässäni kulkivat kylmät ja kuumat väreet kun luin Sinuhea. Kirjan erotiikka sekä kiehtoi että tuntui minusta vastenmieliseltä. Luin sen oikeassa paikassa, oikean ikäisenä. Olin 14-vuotias ja paikka oli Suvikunta, joka oli WSOY:n työntekijöiden ja kirjailijoiden sekä heidän lastensa kesäpaikka Porvoon ulkosaaristossa. Viihdyin Suvikunnan kirjastossa. Siellä haisi nahkalta, pölyltä ja kotoisasti tupakalta. Jykevät nojatuolit olivat painuneet keskeltä kuopalle ja niiden tummanruskea nahkapäällyste kulunut ohueksi ja uurteiseksi kuin vanha iho. Kirjat seisoivat hyllyissä lasiovien takana odottamassa lukijaa, paheelliset kirjat, joita isoäiti oli kieltänyt lukemasta, koska ne kiihottivat tunteita ja turmelivat moraalin. Jos hän ei olisi kieltänyt minulta Waltarin kirjoja, en ehkä olisi ollut niistä niin kiinnostunut kuin olin. Sinuhen jälkeen ahmin Appelsiininsiemen, mutta Johannes Angelos, Mikael Karvajalka ja Turms kuolematon jäivät lukematta. Historialliset romaanit olivat lakanneet kiinnostamasta viisitoistavuotiaana, sen sijaan Waltarin runous sykähdytti minua, varsinkin runo Nuoruus, joka ilmaisi sen mitä minä siihen aikaan tunsin. Tässä kaksi säkeistöä niitä tunteita:

Minä olin niin nuori ja kiihkeä

miten saattaa kaivatakaan

se nuoruus, jolla on nälkä

ja turmelus suonissaan.

Ja punaiset lyhdyt loisti

ja viulut ja saksofonit soi,

bulevardien liekkimerta kadun asfalttipinta joi.

Minä tuijotin yöhön räikeään

käsin, kasvoin palavin.

Yön hurma sai minut vapisemaan

niin että huohotin.

Kadun liekkimeressä loisti

pedonsilmät autojen,

ja minä olin niin kipeän nuori

ja yksinäinen.

Töhryjä?

Banksy New Orleansissa. Lisää Banksyn uusia graffiteja täällä.
(klikkaa kuva isommaksi)

Hyvä uutinen: Helsingin nuorisolautakunta kannattaa Vuosaaren sataman meluestettä laillisena graffitipaikkana. Saa nähdä toteutuuko Arhinmäen aloite. Vähän kaukanahan se meluaita on muille, mutta ei minulle. Aurinkolahdesta sinne pyöräilee 20 minuutissa kuvamaan uusia graffiteja. Ties vaikka sieltä löytyisi joskus vielä jotain omaperäistä. Nythän Helsingin graffitit ovat aika lailla samantyylisiä, kun ei ei ole ollut paikkaa eikä aikaa kehittää omaa ilmaisua. Vertailun vuoksi voi vaikka käydä katsomassa Odessan graffiteja, joihin on linkki sivupalkin ClipRollissa tai lontoolaisia ja muitakin graffitteja Art of the State -blogista, johon löytyy linkki sivupalkin Blogiluettelosta. Graffitiblogissa on linkkejä suomalaisiin graffiteihin.

Tämä töhry oli Lasipalatsin seinustalla elokuussa, mutta ei ole enää. Stop Töhryille - porukka tekee tehokasta, mutta turhauttavaa työtä. Turhauttavaa siitä päätellen että ovat niin aggressiviisia. Heillä on 10-vuotisjuhlaseminaari ensi tiistaina 16.9. Sen vastatapahtuma Töhryfest järjestetään Kiasman pihalla klo 13-16.30, luvassa elävää musiikkia, katutaidetta ja syntymäpäiväkulkue 16.30-19.00 Finlandiatalolle. Katso esiintyjät ja tarkempi ohjelma Takun saitilta.

PS. Lue Tommi Melenderin blogista, mitä Suomi lukee. Mielentöhrintä ei ole rikollinen teko, sankat joukot kannattavat töhrintää joka päivä, mutta auta armias jos seinälle ilmestyy yksikin graffiti, johon nousee poru.

Ajatus

Taitaa olla piru mielessä

Valokuvatorstain 101. haaste: ajatus

Kuvassa Vanhan Polin portaali Lönnrotinkadulla (klikkaa kuva isommaksi).

PS. Katso venäläisen lentäjän ottamat kuvat syyskuun 11. päivän terrori-iskusta seitsemän vuotta sitten English Russia saitilta

Ihmeelliset kivet

Maija Närhisen ihmeellinen kivi, kuvattu salaa Amos Anderssonin museossa viime sunnuntaina.

Museossa oli yksi seinällinen Närhisen kiviä. "Vau, mistä se on löytänyt noin hienoja kiviä," minä huudahdin. Analyyttinen ystäväni kosketti kiveä ja totesi että ei se ole kiveä vaan paperia. Se oli kolmiulotteinen akvarelli.

Syyllistyimme molemmat rikkomukseen, hän koski ja minä kuvasin . En ehtinyt ottaa kuin pari kuvaa, kun paikalle riensi salinvalvoja joka sanoi , että kuvaaminen on kielletty. Me tiesimme sen, sivumennen sanoen yksi minun salanautintojani on ottaa salakuvia suomalaisissa museoissa. Kysyin että miksi ei saa. Hän selitti, että taiteilijat eivät tykkää, jos heidän töitään kuvataan. Kun lähdimme museosta, tapasin ovella tutun taiteilijan ja kysyin häneltä mitä hän tykkää, jos kuvaan hänen töitään. Ainakaan hänellä ei ollut mitään kuvaamista vastaan. Siispä, mistä museoiden kuvauskielto on peräisin? Harmitti, että en saanut yhtään kuvaa Jaakko Pakkalan, Henry-Wuorila-Stenbergin sekä Markku Arantolan & Pasi Mälkiän akvarelleista. Ne olivat minun suosikkejani. Erityisen paljon pidin Pakkalan väri- ja kuvamaailmasta. Jos en eläisi kroonisessa köyhyysloukussa, ostaisin jonkin hänen akvarelleistana.

Amos Anderssonin näyttely on auki vielä tämän viikon. Se on piristävän poikkeava, ehdottomasti näkemisen arvoinen (ja niin laaja että sen katsomiseen kannattaa varata enemmän kuin tunti). Jos sitä ei pääse paikan päälle katsomaan, niin joitakin kuvia on katsella Amos Anderssonin sivustolta: Splätsh! Vesivärin ulottuvuudet

ja Taide-lehden sivustolta: Splätsh! Mutta myös Viuh! Ja Kops!

Ps. Pasi Mälkiällä on oma blogi, mahdollisesti myös muillakin näyttelyn taiteilijoilla, mutta en ole ehtinyt tarkastaa asiaa, kun on noita kirjoitushommia. Heitä ovat edellä mainittujen lisäksi: Pirjetta Brander, Linda Granfors, Aura Hakuri. Petri Hytönen, Eija Isojärvi, Aarne Jämsä, Jukka Korkeila, Elina Merenmies, Heli Penttinen, Erkki Pirtola, Tarja Pitkänen-Walter, Markku J.Rantala, Senja Vellonen, Hannu Väisänen ja Rafael Wardi. Jokainen löytää joukosta varmana oman suosikkinsa. Valitettavasti Marjatta Hanhijoki ja Inari Krohn ovat poissa.