Patsaat

Patsaat herättävät tunteita. Vapunaattona joku oli sitonut sinivalkoisen puseron patsasmiehen kaulaan. Se oli sitä aikaa jolloin Tallinnassa ja Moskovassa tunteet kuohuivat Pronssisoturin takia. Kuvan patsas on Helsingin Itäkeskuksessa, Ystävyyden puistossa. Tekijä on Veikko Neuvonen. Se on Kansojen ystävyyden monumentti, yksi Helsingin monista poliittisista patsaista, joka ei mahtunut sunnuntaina Helsingin Sanomissa ilmestyneeseen poliittisten patsaiden karttaan. Se paljastettiin vuonna 1983 Suomen ja Neuvostoliiton välisen Ystävyys- Yhteistyö ja Avunanto ( YYA)- sopimuksen vuosijuhlan kunniaksi. Helsinki lahjoitti patsaan toisinnon Moskovalle, mutta en tiedä missä se siellä sijaitsee. Moskova antoi vastalahjaksi Hakaniemen Maailman rauha-patsaan. Yleisradion nykyisen johtajan Mikael Jungnerin "nuoruudensyntejä" oli se tervaaminen ja höyhenillä peittäminen. Sedis-blogissa asiasta enemmän.

Minun poliittinen mielipatsaani on Anita Garibaldin ratsastajapatsas Rooman Gianicolo-kukkulalla. Hän oli vapaustaistelija, alunperin brasilialainen maahanmuuttaja avioliiton kautta. Hän taitaa olla ainoa nainen maailmassa, jonka muistoa on kunnioitettu ratsastajapatsaalla.


PS. Venäjästä kiinnostuneille Minun Venäjäni- blogi.

Kun rakkaus ei riitä

Kuvassa iki-ihana Greta Garbo Anna Kareninana. Ah, millaiset makuukamarisilmät hänellä olikaan! Ehdin nähdä elokuvasta puolet sen jälkeen kun tulin palstalta kuokkimasta. Strakin kuokka vääntyi mutkalle, kun kuokin lupiinin juuria. Niin kehnoja ovat nykyajan kuokat.

Mielikseni katsoin Anna Kareninaa. En ole enää yhtä kranttu snobi kuin kaksitoistavuotiaana, jolloin kävin ystäväni kanssa katsomassa Tom Sawyeria. Elokuvan jälkeen ilmoitin ystävälle nenä nyrpyssä, että kyllä kirja on minusta parempi kuin elokuva.

Tolstoin tarina perustui todellisuuteen, kuten hyvät tarinat aina. Hänen tuttavapiiriinsä kuulunut rouva heittäytyi junan alle. Tapahtuma kosketti Tolstoita niin syvästi, että hänen oli kirjoitettava se romaaniksi.
Hyvin Tolstoi osasi eläytyä naisen sielunelämään - sai luultavasti apua kirjallisesti sivistyneeltä vaimoltaan.

Anna Kareninan toistuva uni on kirjan johtomotiivi. Anna näkee unta talonpojasta elämänsä käännekohdissa - ensimmäisen kerran ennen kuin hän kohtaa Vronskin, toisen kerran ennen kuin hän jättää miehensä. Anna kertoo Vronskille tietävänsä, että hän kuolee, koska hän näki unessa pienen pörröpartaisen, hirveännäköisen talonpojan, joka puhui ranskaa. Vronski muistaa, että hänkin näki vähän aikaa sitten unta pienestä pörröpartaisesta talonpojasta, joka puhui ranskaa. Kolmannen kerran Anna näkee unta pörröpartaisesta talonpojasta ennen kuin hän heittäytyy junan alle.

Tolstoi oli moralisti. Hänen tarinansa opetus: ei elämää voi perustaa eroottiselle rakkaudelle. Jos elämässä ei ol enää mitään muuta kuin rakkautta suurella ärrällä, kuten Anna Kareninalla, niin huonosti siinä lopulta käy. Annalla ei ollut elämisen mahdollisuuksia , kun hän oli jättänyt miehensä, lapsensa ja sosiaalisen asemansa rakkauden tähden, eikä rakastaja Vronski, sotilas ammatiltaan, jaksanut omistaa hänelle koko elämäänsä, vaan lähti sotimaan. Ei ollut helppoa 1800-luvun naisella, kun ammatti ja itsenäisyys puuttui. Mutta jotain Annan kohtalossa on, kun se koskettaa nykynaistakin, jolla sentään on ammatti ja itsenäisyys. Tolstoin naapurinrouvan tarina on edelleen tosi.

Kuokan ylistys

Nyt minulla on kuokka, mutta suo ja Jussi puuttuvat. Suon korvaa viljelyspalsta, jossa kasvaa juolavehnää, voikukkia, ruohomättäitä ja lupiineja. Kaikesta muusta selviän kuokkaa käyttämällä, mutta en lupiinin juurista. Niiden kuokkimiseen tarvitsisin Jussin.

Lapsuudesta muistan kaivinkoneen jota sanottiin Hullu-Jussiksi. Väinö Linnan Täällä Pohjantähden alla ei ollut silloin vielä ilmestynyt. Sen luin pakollisena tenttikirjana yliopistossa. Vasta nyt lupiinin juuria kuokkiessani ymmärrän mitä merkitsee suomalainen sisu ja alan päästä arkkityyppisen suomalaiskirjallisuuden juurille.
Kuvassa on minun kuokkani. Sen varsi on uutuuttaan valkoinen. Se löytyi Starkista. Puutarhaliikkeistä ei kuokkia löydy, eikä talikoita. Viime kesänä minulta varastettiin talikko, jonka olin jättänyt yhdeksi yöksi palstalle.. Tänään kysyin Plantagenin puutarhamyymälän nuorelta miesmyyjältä talikkoa. Hän ei ollut ikinä kuullutkaan talikosta. Yritin selittää että se on sellainen pitkäpiikkinen ja -vartinen työväline, jota käytetään puutarhatöissä, mutta ei hänelle selvinnyt millaista kalua olin hakemassa. Puutarhamyymälöissä ei ole kuokkia eikä talikoita. Niistä saa värikkäitä design-työkaluja ja puutarhatonttuja, rautakaupasta löytyvät kunnon työkalut

Nämä puutarhatontut kuvasin viime kesänä
Plantagenissa. Puutarha-campia?

PS. Miksi muuten kutsumattomia vieraita kutsutaan kuokkavieraiksi? Tietääkö kukaan? Mennä kuokkimaan on eri asia kuin joutua kuokkimaan. Minä menen joka ilta kuokkimaan palstalle ja kun palaan sieltä,olen niin väsynyt, että en jaksa kissaa sanoa. Vaan nukahdan telkkarin ääreen. Niin jäi katsomatta euroviisut. En varmaan olisi katsonut niitä muutenkaan.

Campia Mannerheimintiellä

Valokuvatorstain tämän viikon teema on camp..

Tälläisen pyörillä kulkevan jättivaginan näin tänään Mannerheimintiellä Vanhan ylioppilastalon kulmalla. Siellä oli karnevaalitunnelmaa kuin vappuna. Johtuneekohan Euroviisuista, jotka ovat campia huipussaan.

Wikipedian mukaan Campiksi kutsutaan erilaisia populaarikulttuurin ilmiöitä, jotka ovat suosittuja nimenomaan siksi, että ne ovat mauttomia, kummallisia, yliampuvia ja räikeitä

Tyhjyys

" On suuri sun rantasi autius" ( V. A. Koskenniemi). Valokuvatorstain viikon teemasana on tyhjä.

Päivälleen kuukausi sitten Kallahden rannassa poijut olivat tyhjiä, mutta eivät ole enää. Pojuista pulloihin:

Nämä tyhjät pullot roikkuivat MUDAMissa, Luxemburgin Modernin taiteen museossa viime joulun tienoolla. En muista enää kuka oli pulloinstallaation tekijä. Vapun jälkeen jokainen voi tehdä oman installaationsa.

Päässä alkoi soida kaukaa nuoruudesta muitakin tyhjyysrunojen pätkiä kuin tuo yllämainittu Koskenniemen autio ranta. Leinolta: Tuo oli tyhjä Tyyrin tyttö, vähä paimen pappilassa. Ja Siljolta Teppo Tyhjänen, jonka elo oli hatara nuttu vain, kylmän se piti, ei lämpimää.

Kirjastosta tarttui viime lauantaina mukaani Paul Austerin The Brooklyn Follies, joka alkaa tyhjyydestä. Mies on menettänyt hiuksensa, tahtonsa, työnsä ja vaimonsa. Hänellä on keuhkosyöpä, joka on remissiotilassa. Hän palaa Brooklyniin josta hänen tarinansa kauan sitten alkoi.

Kirjan kirjoittaminen, kaikki luomisty, alkaa tyhjyydestä. Kuten Raamatussa, jossa maa oli autio ja tyhjä ja pimeys oli syvyyden päällä. Ilman tyhjyyttä ja pimeyttä ei mitään synny.