Muutoksen tuuli

Valokuvantorstain seitsemännen viikon haaste, aiheena muutos.

Muutoksen tuuli puhaltaa siperilaiskylässä syksyllä 2004. Tarkemmin sanottuna Hanti-Mansiskissa. Kissa istuu verannalla ja ihmettelee. Mahtaneeko näkyä kuvassa? Muutosta dynaamisena tapahtumana on aika vaikeata kuvata. Muutos on ainoa pysyä tila maailmassa, ja loppua seuraa alku, sanoo alla oleva kirja, jonka kuvasin tänään parvekkeellani. Kirjan kannelle on pudonnut kuihtuneen pionin kukkia. Kirja on kiinalainen I Ching, Muutosten kirja. Sen sanotaan olevan olevan 5000 vuotta vanha. Minun kappaleeni on paljon nuorempi, mutta resuiseen kuntoon luettu Niin ahkerasti olen muutoksia tutkinut vuosien mittaan.

Totti

Edit 5.7.06

Taustalla melskaa televisio, siellä on käynnissä Italian ja Saksan MM-potkupallo-ottelu. "Totti, Totti, Totti, " kuuluu telkkarista vähän väliä. Kuvassa Totti uimassa. Se on Luxemburgin lasten koira. Mitähän Totti merkitsee suomeksi. Konkka ( Concca?) on italiaksi yhtä kuin pää, kertoi muinainen matkatoverini Nicola Lecca. Italialaisilla on hauskan lyhyet nimet. Totin takia jännään Italian puolesta. Pakko mennä katsomaan jatkoaika, vaikken mitään potkupallosta ymmärrä. Toiset eivät ymmärrä runoutta, kolmannet nykytaidetta. Jokaisella on omat ymmärtämättömyyden kohteensa.

Runoilija kirjoittaa potkupallosta Kirjaamossa: ”Olen yksin. En osaa, en käsitä. En pysty, vaikka olen - totta vie - yrittänyt. Joskus muinoin baarien ja hikisten äijäasuntojen male-bondaus -tilanteissa hihkuin muiden mukana ja tiirasin vaaleanvihreää televisioruutua. Väkinäistä päkistämistä se oli, totaalisen vierauden tunne jätti vain reiän sieluun.”

Jatkoajalla tuli Italialle kaksi maalia ja se voitti. Totin takia täytyy nyt katsoa loppuottelukin.

5.7.06 Tähän jäi eilisiltana tyhjää tilaa, kun poistin aloittamani tekstin jota en jaksanut kirjoittaa loppuun asti jalkapallomatsin jälkeen. Enkä jaksanut kirjoittaa sitä tänäänkään loppuun. Jääköön johonkin toiseen iltaan. Laitan tyhjään tilaan Palavan rakkauden, se kukoistaa naapurin palstalla.

Aamumarssi

Valokuvatorstain kuudennnen viikon haaste aiheena Aamu. Kuvassa hanhet aamumarsilla tataarikylän raitilla varhain juhannusaamuna vuonna 1991. Alemmassa kuvassa tataaritalon emäntä odottaa aamuteen juojia.

Kesäpäivän iltana

Kissa Piu lähtee tustumaan avaraan maailmaan

Päivitin sivupalkkia, lisäsin uusia linkkejä. Se oli niin rasittavaa puuhaa, että en jaksa kirjoittaa enempää. Joten lainaan tähän pätkän Mirkka Rekolan runoa. Hänen 75-vuotissyntymäpäivänsä oli eilen (ei kun toissapäivänä, vuorokausi ehti juuri vaihtua). Minusta on merkittävä, ellei Suomen merkittävin elossa oleva runoilija tällä hetkellä. Ihmettelin miksei Hesarissa ollut hänen syntymäpäivähaastatteluaan. YLEn ykkösessä häntä haastateltiin. Yle1 taitaa olla nykyään ainoa päivittäinen kulttuurimedia nykyään. Näin kirjoitti Rekola Muistikirjassa (1969):

Mitä sinä murehdit rakkautta, jolla on vuodenajat.
Se on sama nyt kuin olisit sokea piste vihreissä silmissä,
ne ovat vihreät etkä sinä ole.

Kissa Piu avarassa maailmassa - näkee kauhut kaikkialla

Luova tila

Vietin juhannuspäivän iltaa Juorumäen viljelyspalstalla. satakielet eivät enää laula siellä. Naapurin palstalla kukkivat unikot ja päivänkakkarat, otin niistä kuvan. Kitkin rikkaruohoja ja mietin abjektia., joka tuttu sana Julia Kristevan kirjoista, mutta sen merkitys on ollut minulle aika epäselvä kunnes rupesin lukemaan viime yönä Pirkko Siltalan tutkimusta naiskirjailijoiden luovuudesta Haen sanojani kaukaa. Hän kirjoittaa, että abjekti on puutteen ja kaipauksen tila, johon sisältyy kauhu ja pelko ( lapsella äidin menettämisestä sekä viha ja inho äitiä kohtaan ja äidin torjuminen) mutta myös kauhun kiehtovuus. ”Abjektin tila on halkeama, jossa ollaan oksennuksen ja ulostuksen sekä tuskaisan ruumiillisen kivun kouristamana, hajoavan ja kuolevan ruumiin mädäntyneen ja lemuavan tuoksun saartamana” ( s. 42). Abjektin tila on luova tila, siihen tullaan ” aina elämän tuomissa uusissa menetyksissä: sama kauhu palaa, ollaan taas uudelleentuhon, ensimmäisen oman paikan eli abjektin tilassa” ( s. 45). Juha Seppälän ja Hannu Salaman kirjat ovat suurta abjektia. Luovuus ei ole mitään pikkusievää ja hauskaa puuhastelua. Luova ihminen hakeutuu tavalla tai toisella abjektin tilaan ja on aikamoinen tuskan aihe lähimmäisilleen. Tällaista minä nyt luen, kun en pysty lukemaan romaaneja. Yöpöydällä odottaa lukemista Julio Cortázarin Ruutuhyppelyä, Péter Nádasin Muistelmien kirja ja Arvi Pertun Papaninin retkikunta, mutta en saa niitä luetuksi ennen kuin oma kirja on valmis.

Kuva Sabbantai-juhlista Tataarinmaalla juhannuksena 1990